Viimeisin näkemäsi elokuva? Take 2

[Moonlord]

Edellä mainitun Drive elokuvan kanssa katsoin ja tykkäsin. Heti alun hieno keikka-ajo veti tunnelman kattoon. Tuli ihan mieleen Way of the Gun filmin takaa-ajo. Tunnelma oli hyvä koko filmin ajan, Ryan Goslingin vähä-eleinen roolityö oli hienoa katsottavaa. Ainoastaan viimeisistä muutamasta minuutista miinuksia. Tyyppi vaikutti koko ajan hyvin fiksulta ja sitten...

Zombie Apocalypse (2011)
Pahamaineisen Asylum lafkan tuotos (kts. edellämainittu Almighty Thor arvostelu tavallisesta laadusta) joten odotin läpipaskaa elokuvaa mutta tämä olikin positiivinen yllätys eli pääsi lähelle keskikastia. Puutteita toki oli, heikot maskeeraukset ja cgi, ja jokunen typerä moka kuten surkeasti toteutettu kaulankatkaisu, konekiväärillä ammunta missä ammusvyö ei liiku ollenkaan, ei poimita nuolia talteen vaikka phuivat siitä etukäteen, jätetään haulikko maahan lojumaan... Mutta tämä leffa toimi ihan kohtalaisesti, ei turhaa lässytystä vaan keskityttiin selviytymiseen. Tykkäsin myös "loppuhirviöstä", ainakin ideana, toteutus taas vähän heikompi.

[Logikärmes]

Hurjapäät

Rob Cohenin bensiininkatkuinen kaahauselokuva. Pääosissa Vin Diesel, Paul Walker ja Michelle Rodriguez. Toimii omassa lajissaan kohtalaisen hyvin, koska tällainen vähemmänkin autoista kiinnostunut jaksaa elokuvasta kiinnostua (tosin jos en väärin muista, jatko-osa oli mielestäni jopa hieman parempi?).

Hurjapäät 2 (2 Fast 2 Furious)

Okei, näyttää siltä, että elokuvan näkemisestä olikin vain kulunut liian pitkä aika. Hurjapäät 2 ei eroa juurikaan edeltäjästään, ja Vin Dieselin poistuminen kuvioista jättää ammottavan aukon elokuvan iskevyyteen, vaikka Paul Walkerin ja Tyrese Gibsonin välinen kemia toimiikin lopulta ihan mukiinmenevästi. Äijäilyn vastapainoksi on saatu aina ihana Eva Mendes. Muuta sanottavaa elokuvasta ei sitten oikeastaan olekaan... hieman puhdittomaksi jää tällä kertaa meno.

The Departed

Tämä Martin Scorsesen neljän Oscarin mestariteos sen sijaan iski yhtä lujaa kuin ensimmäiselläkin kerralla. Vaikka kahden poliisikoulusta valmistuneen ja järjestäytyneen rikollisuuden syövereihin tempautuvan miehen välillä pomppiva elokuva onkin aluksi hieman työläs seurata, myöhemmin tarinasta kehkeytyy mieltäkutkuttava epäilysten ja juonittelun sekasotku.

Tähtivoimaa tarjoavat Leonardo DiCaprio, Matt Damon, Jack Nicholson, Alec Baldwin ja monet muut. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, mutta Nicholson varastaa jälleen kerran shown räjähdysherkän ja mielenterveydeltään rakoilevan rikollispomon roolissaan. Elokuva tarjoaa myös loistavan esimerkin hyvin kirjoitetusta ja nokkelasta dialogista, ja ääniraitakin on mieleenpainuva (jos ei mikään muu kappale niin ainakin The Dropkick Murphysin "I'm Shipping Up to Boston" jää herkästi pyörimään päähän).

Mishima - Elämän neljä lukua

Paul Schraderin hyvin erikoinen ohjaus kuuluisasta japanilaisesta keisarinvallan palauttamista yrittäneestä näytelmäkirjailijasta Yukio Mishimasta, joka päätti elämänsä seppukuun (rituaalinen itsemurha). Elokuva sekoittaa tavanomaista kerrontaa ja katkelmia Mishiman näytelmistä. Näytelmien nimet toimivat myös eräänlaisina elokuvaa rytmittävinä lukuina. Elokuva etenee hieman töksähdellen - etenkin alussa - mutta muuttuu kuitenkin sulavammaksi loppua kohden, ja etenkin loppukohtaus on melkoisen vaikuttava.

Tulikärpästen hauta

Isao Takahatan niin käsikirjoittama kuin myös ohjaama animaatioelokuva. Perustuu Akiyuki Nosakan samannimiseen, osittain omaelämäkerralliseen romaaniin. Elokuvaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista sotaa käsittelevistä elokuvista.

Eikä syyttä. Minua kiinnosti tämä elokuva etenkin siksi, koska se on usein mainittu suorastaan sydäntäsärkevän surulliseksi, ja huh huh, täytyy kyllä sanoa, että väitteissä on perää. En ole ikinä nähnyt mitään yhtä surullista, eikä asiaa tee yhtään sen helpommaksi se tieto, että tarinalla on totuuspohja takanaan. Lopputekstien kohdalla oli olo joka tapauksessa aika lyöty. Tämä jokaisen pitäisi kyllä minun mielestäni nähdä.

[Moonlord]

The Departed on vaisu kopio alkuperäisestä The Infernal Affairs elokuvasta. Scorsese kopioi monet kohtaukset suoraan esikuvastaan mutta jää jälkeen tunnelmassa ja mielestäni juonikin on alkuperäisessä parempi. Infernal Affairsille on tehty Hong Kongissa parit jatko-osatkin, jotka ovat itseltäni valitettavasti vielä näkemättä.

[Logikärmes]

The Departed on vaisu kopio alkuperäisestä The Infernal Affairs elokuvasta.

Juu, olin tuosta kyllä tietoinen, mutta enpä tullut maininneeksi. Tämä ei tietenkään tee The Departedin katsomiskokemuksesta yhtään sen huonompaa, vaikka mielipiteeni saattaakin muuttua sitten joskus nähtyäni The Infernal Affairsin.

[Astorethein]

Blood Out

Tarkoitus oli ihan tietoisesti katsoa perinteinen toimintaelokuva, jossa kaahataan autolla, ammuskellaan runsaasti ja hengataan kauniiden naisten kanssa. Sellainen tämä olikin, mutta kunnon meininkiä se ei tarjonnut missään vaiheessa. Tarina poliisista, joka veljensä murhan jälkeen ottaa oikeuden omiin käsiinsä, hyödyntää jokaisen kliseen ja tekee sen vielä harvinaisen tylsästi. Päähenkilö päättää hakea kostoa soluttautumalla rikollisjengiin, mutta siirtymä poliisivoimista ketjupolttavaksi katutappelijaksi on niin ontuva, että kaikki uskottavuus katoaa jo alussa. Muutama intensiivinen toimintajakso nähdään, mutta siinä se anti sitten onkin.

Rampage

Ulottuvuudet vääristyvät ja todellisuus murtuu, sillä tällä elokuvalla Uwe Boll todistaa, että hän todellakin, siis aivan oikeasti, kykenee tekemään jotain aidosti katselukelpoista. Kuten tiedämme, Boll on humoristina totaalisen surkea, ja viisaasti hän onkin jättänyt vaivaannuttavat mukahauskuudet kokonaan väliin. Tilalle on saatu tiukkaa ryppyotsaisuutta ja jopa toimivaa yhteiskuntakritiikkiä, vaikka elokuva vääntääkin sanomansa niin paksusta ratakiskosta, ettei mikään vahingossakaan jää epäselväksi.

Päähenkilöä esittävä Brendan Fletcher on tuttu muistakin ohjaajan tuotoksista, mutta tätä roolia hänen ei varmaankaan ole tarvinnut hävetä jälkeenpäin. Hän onnistuu ilmaisemaan jopa pelottavaa päättäväisyyttä nuorukaisena, jota elämän surkeus ottaa aivoon siinä määrin, että patoutunut raivo on saatava kanavoitua jotenkin. Niinpä kaveri pukeutuu omatekoiseen taisteluhaarniskaan ja lähtee kaduille lahtaamaan ihmisiä kahden konetuliaseen turvin. Tappokohtaukset ovat todella rumia ja erinomaisen kylmästi kuvattuja, fiilis on tässä leffassa se mikä ratkaisee. Syvä analyysi ei tietenkään tee kokonaisuudelle hyvää, mutta ei se mitään, katselukokemus oli hyvä joka tapauksessa. Vituttaa vain hemmetisti, ettei Uwe varmaan koskaan yllä samalle tasolle uudestaan.

The Troll Hunter

En muista, että Norjasta olisi tullut koskaan mitään kovin kiinnostavia elokuvia, vaikka toisaalta niitä ei täällä Suomessa kovin paljoa huomioidakaan. Muutaman vuoden takainen zombiralli Dead Snow on jäänyt mieleen, mutta siinä se. Tätä peikonjahtaustarinaa on puolestaan kehuttu sen verran, että pitihän tuo katseluun ottaa, enkä voi sanoa varsinaisesti pettyneeni. Idea dokumenttiryhmästä, jonka haastattelukohde paljastuu valtion työllistämäksi peikonmetsästäjäksi, on ilahduttavan omaperäinen, mutta kovin ihmeellistä sisältöä aiheesta ei saada revittyä. Budjetti on tuskin ollut kovin suuri, mutta peikoista on silti saatu aivan riittävän vaikuttavia ilmestyksiä. Tylsyys iski paikoitellen, mutta tunnelma oli kuitenkin enimmäkseen vahva.

[Astorethein]

Machine Gun Preacher

Nimen perusteella voisi luulla, että luvassa on Tarantino/Rodriguez-tyyppistä rentoa pulp-meininkiä ylilyödyillä hahmoilla höystettynä, mutta kyse onkin jostain aivan muusta. Myös Gerard Butler pääosassa antoi ymmärtää, että elokuva tarjoaisi ainakin hyvää toimintaviihdettä, jos ei muuta. Tuli hieman yllätyksenä, että leffa kertookin tositarinan entisestä huumerikollisesta Sam Childersistä, joka uskoontulon jälkeen lähtee Sudaniin auttamaan lapsia näiden selviytymistaistelussa maan kurjia oloja vastaan.

Kun elokuvan luonne paljastuu ja asenteen saa kohdilleen, tarina onnistuu imaisemaan mukaansa kohtuullisen tehokkaasti. Lopputulos olisi kuitenkin voinut olla moninkertaisesti parempi, sillä muutamat asiat tökkivät varsin tuntuvasti. Ensinnäkin päähenkilön kokema hengellinen valaistuminen tapahtuu elokuvassa ihan tuosta vain, ja seuraavassa hetkessä hän rakentaakin jo kirkkoa kotikaupunkiinsa. Aika hyvin kaverilta, joka vielä juonen alkupuolella uhkailee vaimoaan ja hakkaa pari tyyppiä sairaalakuntoon. Sudaniinkin hän päätyy varsin nopeasti, ja päätös perustaa sinne paikallinen orpokoti tapahtuu myös turhia aikailematta.

Okei, päähenkilö on ollut vankilassa ja vaimo löytänyt Jumalan tänä aikana, joten ehkä herääminen johtui tästä. Kenties myös käynti sunnuntaikirkossa toimi riittävänä vauhdinantajana, sitä elokuva itse asiassa tarjoaa pääselitykseksi. Onneksi varsinainen pointti ei ole itse valaistumisessa, vaan Sudanissa kohdattavissa vastoinkäymisissä. Kun katsoja hyäväksyy, että Sam on nyt uskossa ja sillä selvä, voi muuhun sisältöön keskittyä ihan rauhassa.

Juoneen liittyy olennaisesti Joseph Konyn johtama Lord's Resistance Army, jonka olemassaolon eräs nettivideo palautti meidän pohjolalaistenkin mieliin. Samin kamppailu tätä oikeastikin brutaalia sissiliikettä vastaan on lopulta elokuvan kiinnostavinta antia, äijän oma pernoonallisuus kun jää melko pahviseksi. Jos juoni olisi asettanut fokuksensa juuri tähän, olisi kokonaisuudesta muodostunut aidosti vahva. Nyt se harhailee vähän turhan paljon eikä edes päätä tarinaa mitenkään. Toisaalta Kony ja Sam Childers lienevät molemmat hengissä edelleen, joten kaipa tämä on ymmärrettävää.

[Astorethein]

12 Rounds

Tämä on täydellinen esimerkki siitä, millainen ohjaaja Renny Harlin on. Päällisin puolin hän saa aikaan ihan kelvollista jälkeä, mutta varsinaista sisältöä tarkasteltaessa voi jokainen huomata, ettei sitä oikeastaan ole juurikaan. Tässäkin leffassa kuvat kulkevat ja jotain tapahtuu koko ajan, mutta katsojan kiinnostusta ei vain saada herätettyä missään vaiheessa. On räjähdyksiä, ammuskelua ja tiukkoja tilanteita, mutta kaikki tuntuu tasaisen yhdentekevältä. Juoni on melkein sama kuin Die Hard kolmosessa, paitsi että pulmat ovat moninkertaisesti tylsempiä.

Jos elokuvan päätähteä John Cenaa vertaa hänen suunnilleen samantasoiseen kollegaansa Dwayne Johnsoniin, on ero päivänselvä. Molemmat ovat lähtöisin painikehästä ja molempien kasvot ovat yhtä kivisiä, mutta Johnsonilla on aitoa, vakuuttavaa karismaa. Cenalla sitä ei ole yhtään, mikä osaltaan koituu tämän elokuvan kohtaloksi.

Slither

Tämä oli yllättävän piristävä kauhukohellus, jossa oli mukana viihdyttävää 80-luvun tunnelmaa. Elokuva muistuttaa itse asiassa moniakin viime vuosien kauhufilmejä, paitsi että huumori on täysin tarkoituksellista ja mikä tärkeintä, välillä myös toimivaa. Harmi vain, että hulvattomimmat hetket koetaan alussa, minkä jälkeen elokuva muuttuu melko tyhjänpäiväiseksi säntäilyksi, kuten melkein kaikki vakavuuteen pyrkivät lajitoverinsakin. Maahan iskeytyvän meteoriitin sisältä löytyvät nilviäiset aiheuttavat monia groteskeja tilanteita, mutta sellaista totaalisen pähkähullua meininkiä tyyliin Evil Dead olisi voinut olla enemmänkin.

[Rasimus]

Silmänkääntäjä (Illusionist)

Tuli pitkästä aikaa katsottua Avalta tää leffa ja taas se kolahti lujaa. Vaikka kyseessä on asenteiltaan aika kuvottava elokuva (tän selitän lopussa spoilerin sisällä).

Ensinnäkin leffan kuvaus on hienoa. Värimaailma on okran väristä ja muistuttaa vanhoja (mykkäaikakauden) filmejä paikoitellen välkkyvine valaistuksineen ja reuna-alueilta epäfokusoituvine ja tummenevine kuva-aloineen. Näyttelijätyö hillittyä ja taitavaa, sopivissa kohdissa ylinäyttelevää (sellaiseen mykkäleffatyyliin). Edward Nortonin esittämässä illusionistista ei koko leffan aikana ota selvää, onko kyseessä oikea sielunsa paholaiselle myynyt maagikko, vai vain pirun taitava silmänkääntäjä. Viitteitä molempiin suuntiin riittää, vaikkakin tietokoneajan erikoistehosteet antavatkin liian helposti väärän mielikuvan (nitinää: jos olisi 80-luvun mekaaniset tehosteet käytössä, niin vaikutelma olisi autenttisempi ja mysteeri vähemmän epätasapainoinen).

Ainoastaan lopussa homma alkaa levitä käsiin, kun lopputwisti on aika stetsonista vetäistyn oloinen, sillä loppuoivallusta ei ole juurikaan valmisteltu. En ymmärrä miten poliisipäällikkö yht'äkkiä asioiden todellisen kulun ymmärsi. Asia ei häirinnyt toisessa suuressa loppuhuijauselokuvassa Epäillyissä, mutta tässä se häiritsi.

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

Ja mietitääs hetki mitä leffassa siis tapahtui: Päähenkilötaikuri ja tämän naisystävä päättivät, että naisen miehestä pitää päästä eroon, joten nämä keittävät kasaan kavalan juonen jolla viaton henkilö lavastetaan murhaajaksi ja ajetaan itsemurhaan. Ja koko temppu oikeutetaan sillä, että uhriraukka nyt vain sattuu olemaan epämiellyttävä mulkku, joka tietenkin ansaitsee kuoleman. Meillä on vuosisatoja kehittynyt oikeusjärjestelmä, joka nimenomaan pyrkii karsimaan subjektiiviseen oikeuteen perustuvat verikostot ja vastaavat. Ja sitten leffantekijät väittävät meille, että on ihan ok mututuntumalla tappaa ihmisiä joista ei joku häiriintynyt yksilö satu pitämään.

[Logikärmes]

9

Shane Ackerin ohjaama animaatio. Elokuva perustuu hänen samannimiseen lyhytelokuvaansa, jonka Tim Burton siihen silmänsä iskettyään tarjoutui tuottamaan.

Tyylillisesti ja visuaalisesti 9 on upea. Räsynukkemaiset hahmot näyttävät hyvältä ja olivat ainakin minun mielestäni myös tarpeeksi ilmeikkäitä (tästä jotkut ovat ymmärtääkseni olleet hieman eri mieltä). Elokuvan dystooppinen tarina ei ole mitenkään huikean omaperäinen, mutta se on kerrottu toimivalla tavalla. Minulta iso plussa sankareita ahdistavista robottihirmuista, jotka olivat suorastaan kutkuttavan karmaisevan näköisiä, etenkin kun ottaa huomioon, että kyseessä on lastenelokuva.

Ääninäyttelijöiden joukossa on Tim Burtonin vaikutuksesta melkoisen suuren luokan nimiä, muun muassa Elijah Wood, John C. Reilly ja Jennifer Connelly. Vaikka elokuva kärsii hienoisesta ennalta-arvattavuudesta, se on visuaalisesti ja kerronnallisesti erittäin nautittava paketti. Viimeistään hieno loppukohtaus kallistaa vaa'an turvallisesti positiiviselle puolelle.

Hyvät, pahat ja rumat

Yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani, nyt ja aina. On hauska seurata, miten Sergio Leonen ilmaisu kehittyy elokuva elokuvalta "dollaritrilogian" edetessä: Kourallinen dollareita on toimiva mutta hiukan haparoiva, Vain muutaman dollarin tähden on jo aivan omaa luokkaansa ja Hyvät, pahat ja rumat on suoranainen mestariteos.

Kuten aiemmissakin osissa, musiikin takana on Ennio Morricone ja näyttelijävoiman tarjoavat Clint Eastwood ja Lee Van Cleef, jotka saavat kolmanneksi pyöräksi tällä kertaa Eli Wallachin. Tyylillisten seikkojen kuten leikkauksen ja kuvan ja audion yhdistämisen puolesta elokuva muistuttaa enemmän edellistä kuin ensimmäistä osaa. Hyvät, pahat ja rumat on kuitenkin massiivisempi kuin kaksi edellistä elokuvaa, ja siinä näkyvät myös paremmin Leonen oma näkemys ja arvot. Loppukohtaus on kiistämättä yksi kaikkien aikojen parhaimmista koskaan kuvatuista elokuvakohtauksista.

Once Upon a Time in Mexico

Robert Rodriguezin ohjaama meksikolaiswesterni, niin sanotun "mariachitrilogian" viimeinen osa. Ei liene kenellekään mikään yllätys, että elokuvan ja koko sarjan esikuvana on toiminut juuri aiemmin mainittu Leonen trilogia.

Rodriguezin sarjan Hyviksi, pahoiksi ja rumiksi tarkoittama viimeinen osa jää kuitenkin kaikilta osin kauaksi esikuvastaan. Hahmot ovat ohuita kuin silkkipaperi, juonessa ei ole järjen häivääkään (saati sitten että se olisi edes seurattava) ja kieli poskessa laadittuja toimintakohtauksia ei ole viety tarpeeksi pitkälle, jotta ne toimisivat. Pääosissa sellaisia tähtiä kuin Antonio Banderas, Johnny Depp, Willem Dafoe, Salma Hayek ja Eva Mendes.

Taksikuski

Martin Scorsesen ohjaus, pääosan näyttelijänä Robert De Niro. Bernard Herrmannin musiikki yhdistettynä Manhattanin yölliseen neonvalojen täyttämään maisemaan antavat elokuvalle viehättävän uneliaan tunnelman. Päähenkilön vähittäinen ja kohtalonomainen ajautuminen kohti loppuratkaisua on kuvattu hienosti, ja elokuva onnistuu pitämään hyvin yllä odotuksen jännitystä vihjailemalla useista eri suunnista, johon tapahtumat voisivat edetä. Kiireettömästi ja kuitenkin samalla vahvasti alusta loppuun etenevä kokonaisuus ja ehdottomasti katsomisen arvoinen kokemus.

Underworld: Rise of the Lycans

Menetin tämän osan myötä lopullisesti toivoni siitä, että Underworld-sarja pystyisi tuottamaan toistamiseen ensimmäisen osan tasoisen elokuvan.Varjojen valtakunta rakensi kiinnostavan asetelman toisiaan vastaan sotivista vampyyreista ja ihmissusista, esitteli joukon kiinnostavia hahmoja ja kokosi näistä elementeistä viihdyttävän elokuvan päättyen vieläpä mieltäkutkuttavaan cliffhangeriin.

Underworld: Evolution ei kuitenkaan onnistunut vastaamaan ensimmäisen osan asettamiin odotuksiin, saati tuomaan sarjaan edes yhtikäs mitään uutta. Rise of the Lycans on ensimmäisen osan tapahtumiin liittyvä taustatarina, joten odotukseni eivät olleet alun alkajaankaan asetettuina kovin korkealle. Minulle olisi vain riittänyt, jos Varjojen valtakunnassa Viktorina minut häikäissyt Bill Nighy olisi päässyt tekemään jotakin räväkkää, mutta kun ei. Ensimmäisessä osassa ihmissusien lisäksi kaikkien kammoamalle ihmissusi-vampyyrihybridillekin luun kurkkuun lyönyt Viktor ei ainoastaan hävinnyt taistelussa omalle tyttärelleen vaan joutui kaiken lisäksi vielä turvautumaan niinkin likaiseen temppuun kuin piilotettuun tikariin!

Sunshine

Danny Boylen (muun muassa 28 päivää myöhemmin ja Trainspotting) science-fiction-elokuva. Visuaalisesti upea, avaruusaluksen sisätilat (etenkin kasvien täyttämä "happipuutarha") ja ajoittaiset kuvat loimuavasta auringosta näyttävät todella upeilta. Boyle on maininnut yhdeksi innoituksen lähteekseen Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:n, ja tässä sen vaikutus on helppo nähdä.

Toiseksi merkittäväksi vaikutteiden tarjoajaksi Boyle on ilmoittanut Ridley Scottin Alienin, ja tämä näkyy ennen kaikkea kerronnassa. Miehistön eri jäsenille annetaan tasaveroisesti ruutuaikaa, ja vaikkeivät he aluksi vaikutakaan kovin kiinnostavilta, lopuksi heistä kuitenkin kehkeytyy pidettäviä hahmoja (ainakin tarpeeksi, jotta heidän poismenonsa kirpaisee keskimääräistä elokuvaa enemmän). Salaperäiset tapahtumat, upeat näkymät, toimiva rytmitys ja kaunis musiikki muodostavat yhdessä emotionaalisesti todella vaikuttavan kokonaisuuden. Vaikka elokuva menettää aivan lopussa hieman uskottavuuttaan, on se yksinkertaisesti niin toimiva, ettei siitä voi kuin pitää.

[Rasimus]

Hyvät, pahat ja rumat on suoranainen mestariteos

Ja "yllättäen" "sarjaan" kuulumaton Huuliharppukostaja pisti vieläkin paremmaksi. Vaikka Sergio ei kuulemma olisi sitä halunnut alun alkaen edes tehdä, vaan joutui puurtamaan sen parissa saadakseen luvan ja rahoituksen Suurelle gangsterisodalle.

Itse katsoin paremman puutteessa Coenin veljesten Barton Finkin. Veljesten oudompia elokuvia kaikessa surrealistisuudessaan. Aika kirjaimellinen kuvaus kiirastulesta tai helvetistä, sijoittuen hohtomaiseen hotelliin. Leffasta heräsi hinku ehdottaa Satuta/Paranna-ketjuille seuraavaksi aiheeksi paholaishahmoja. Mitenköhän John Goodmanin kävisi? 

[Rasimus]

Sunshine

Ei mahda mitään. Elokuva vain ei kolahda.

Siinä on kyllä lupausta hyvän tunnelman ja äärimmäisten moraalisten kysymysten muodossa. Mutta lukiotason oppeja uhmaava fysiikka rassaa (siis aurinko kuolemassa ihan just' kohta ja se pitää ydinpommilla taas käynnistää?).

Eikä lämmitä myöskään moneen kertaan käytetty kliseinen kuvio avaruuden aavelaivasta, jonka tuhon on aiheuttanut jumalkompleksiseksi mielipuoleksi ryhtynyt veikko. Tarina on käytännössä nähty jo esim. Event Horizonissa. Tästä se olisi voitu ihan hyvin jättää pois.


Tintin seikkailut

Jep. Aitoa Tinttiä. Haddock oli juuri sellainen pikku-ukkoja näkevä deeku kuin pitikin olla.


Immortals

Ei mikään 300. Kolmesataa pisti enemmän överiksi ja oli kaikessa tomoffinlandilaisuudessaan komea kokemus. Ihan ok leffa, jossa kuitenkin jokin tökkii. Aivan kuin kohtaukset eivät oikein liittyisi toisiinsa, eikä niihin olisi saatu kunnolla tarinankerronnallista lämpöä. Theseuksen kasvu sankariksi ei yksinkertaisestikaan kiinnostanut ja se tuntui "vain tapahtuvan".


Real Steel

Oho. Parempi kuin odotinkaan. Vaikka olikin niin geneerinen vaikeuksista-voittoon-urheiluelokuva kuin voi olla, ja mukana vielä spielbergiläinen pikkupenskan ja isän suhde. Jos perusjuonikuvioon olisi löydetty jotain omaperäistäkin, niin voisin pitää erinomaisena elokuvana. Nyt on vain taidolla tehty ja näyttelijöiden varassa seisova ihan hyvä leffa, johon ajatus robottimatseista tuo lisäulottuvuutta.

Mutta minkä hiton takia ne rootit pystyvät "taintumaan"? Onko niissä joku resetointiaika, jos kolhut saavat löysät liitokset aiheuttamaan väyläkommunikaatiosotkuja? Luulisi, että nuo rotiskot joko nousevat heti pystyyn kanveesista, tai sitten jäävät siihen.

[Astorethein]

Scarlet Diva

Luulin ensin, että tämä on Dario Argenton elokuva, jonka pääosassa on hänen tyttärensä Asia Argento. Kävi ilmi, että tytär on ohjannut ja käsikirjoittanutkin elokuvan itse. Olisi kieltämättä ollut huonolla tavalla perverssiä, jos isä olisi laittanut tyttärensä tällaiseen rooliin. Muutoinhan elokuva on hyvinkin perverssi, mutta enimmäkseen mieltä kutkuttavalla tavalla.

Tytär-Argento esittää dekadenttia elämää viettävää elokuvatähteä, joka haluaisi saavuttaa jotain suurta. Hänen tavoitteenaan on siirtyä kameran toiselle puolelle ja ohjata oma elokuva, mutta seksikkään kiiltokuvatytön leimasta on vaikea päästä eroon. Ongelmia aiheuttavatkin pääasiassa miehet, joita kiinnostaa vain pyhä vagina, mutta myös päähenkilö itse, joka ei oikein osaa muuta tarjotakaan. Kun mukaan sotketaan huumeet ja elokuva-alan kierot juonikuviot, alkaa sopassa luoviminen olla melko raskassoutuista.

Mielenkiintoisinta tarinassa on se, että se kertoo ainakin puoliksi ohjaajasta itsestään. Elokuva onkin tekijänsä ensimmäinen, ja lopusta voisi kai päätellä, että päähenkilökin saa lopulta toteutettua oman teoksensa. Vähän harmillisesti elokuva ei keskity kunnolla oikein mihinkään, vaan se tyytyy vain kuvaamaan päähenkilönsä epämääräisiä sekoiluja ympäri maailmaa, välillä myös ilman kummempaa pointtia. Lyhyt lesboseksikohtaus ei esimerkiksi liity mihinkään, vaikka mukava piristys muun kaman seassa olikin. Mukaan ympätty hatara romanssiviritelmä sentään pitää kokonaisuutta kasassa sen verran kuin tarvitsee.

House of 1000 Corpses

Rob Zombien esikoisohjaus oli juuri sellainen kuin olin odottanutkin, eli erinomaisen häiriintynyt ja mielipuolinen verisirkus, josta löytyy myös kunnon annos kieroa huumoria. Elokuva kumartaa syvään 70-luvun eksploitaation suuntaan ja tuo mieleen monet halvat splatter-leffat sekä tietysti erään tietyn moottorisahamurhaajan. Kuvaustyyli, ohjaajan itse säveltämä musiikki ja värien kanssa kikkailu virittävät tunnelman juuri oikeanlaiseksi.

Juoni itse on kuin suoraan lukemattomista teinikauhuista, mutta tässä peruskuvio viedään astetta pidemmälle, eikä tylsää perushuttua juuri tule vastaan. Nuorisojoukko on automatkalla syrjäisellä maaseudulla ja päätyy heinähattuperheen vieraaksi. Hauskannäköiset maalaiset sattuvat olemaan mielenvikaisia sadisteja, jotka murhaavat ohi kulkevaa väkeä sekä saatanallisissa rituaaleissa että omaksi ajankulukseen. Seuraa tavanomaista kiljuntaa ja edestakaisin säntäilyä, mutta sen verran särmikkäästi ja viihdyttävästi toteutettuna, että ero lajityypin puisevaan massaan tehdään jo alussa. Loppupuolella meininki kehittyy jo niin ylilyötyihin sfääreihin, että elokuva vakuuttaa jo silkalla happoisuudellaan.

Parasta elokuvassa on se, että se on oikeasti hauska. Esim. Sid Haig loistaa klovnikasvoisena kapteeni Spauldingina siihen malliin, ettei miehen tautisen virneen nähdessään voi kuin hymyillä. Maalaisperheestä on saatu yhtäaikaisen sympaattinen ja inhottava, minkä vuoksi en itse oikein tiennyt, kannustanko perhettä tekemään sen viimeisen tappotyön vai nuoria pelastamaan henkensä. Jatko-osa The Devil's Rejects saapunee postiluukusta lähipäivinä, joten toivottavasti sama meno jatkuu.

[Mr.Kirja]

Iron Sky, hyvä leffa oli - ei kaduta. Mukava nähdä että suomestakin voi tulla laatuviihdettä maailmanlaajuiseen levitykseen.

[Dynierax]

Iron Sky
Lystikästä viihdettä tosiaan. Toki raha haisi, mutta ei kai se väärin ole. Viittauksia scifiin, populaarikylddyyriin ja politiikkaan riitti, ja moni meni varmasti itseltäni ohi. Kyllä tuo herätti kaipuun nostalgisiin scifi-elokuviin. Suosittelen scifin ja viihteen ystäville!

2001 Avaruusseikkailu
Mennessäni videovuokraamoon nostalgianälkää tyydyttämään oli hyllyn valikoima turhan suppea. Selailun ja pitkän harkinnan jälkeen vain tämä klassikko tarttui mukaan. On sanottava, etten vieläkään ymmärrä elokuvan loppua. Kubrick on kuitenkin Kubrick, joten ei ihan kaikkea voi odottaa ymmärtävänsä. Elokuva on klassikko, ei sitä mikään muuta. Aikoinaan elokuvat tehtin vielä oikeasti filmaten, ei koneella koodaten.... Ehkä ensi kerralla pitää ottaa olutta, josko sitten loppukin selkiintyisi.

[Logikärmes]

On sanottava, etten vieläkään ymmärrä elokuvan loppua. Kubrick on kuitenkin Kubrick, joten ei ihan kaikkea voi odottaa ymmärtävänsä.

Kannattaa lukea Arthur C. Clarken romaaniversio. Selkiytti asioita ainakin omalla kohdallani huomattavasti.

[Skie]

Battleship

Nythän on niin että ollessani katsomassa Hunger Gamesia, alun trailereissa esiteltiin myös Battleship. Olin eka että hohhoi, mikäs uusi Transformers se tässä taas mutta... No. Kolme syytä miksi kävin leffan katsomassa:

1. Halusin tuijottaa Alexander Skarsgårdia pari tuntia hyvällä syyllä
2. Halusin syödä popcornia
3. Hongkong näkyi trailerissa, joten halusin nähdä millainen rooli sillä on leffassa.

Ja syyt ovat juurikin tärkeysjärjestyksessä. Katsoin että Battleship tulee ilmeisesti vasta parin päivän päästä ensi-iltaan Suomeen joten laitan varmuudeksi spoilereihin etten pilaa kenenkään iloa, juonihan oli todella ennalta-arvaamaton. NOT.

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

Ykkössyyn kanssa mentiin ihan mönkään jo ensiminuuteilta kun selvisi että Skarsgård näyttelee päähenkilön isoveljeä. Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä että miten päähenkiöiden läheisille yleensä tällaisissa leffoissa käy... Pitäähän sen päähenkilön kasvaa ja ottaa vastuunsa eikä se onnistu jos tunnollinen isoveikka on vielä tiellä. Ja niinhän se Aleksanteri heitti veivinsä jo yllättävän aikaisessa vaiheessa, joten ei mennyt ihan putkeen tämä suunnitelma. Mutta olihan se kiva katseltava sen vajaan tunnin verran.

Kakkossyyn kanssa onnistuttiin aika hyvin, popcornia oli tarjolla, mutta seasta löytyi myös makeita versioita joita pidän suoranaisena pyhäinhäväistyksenä. Mutta muuten jees.

Hongkongiakin näkyi ihan kivasti, pitää vaan ihmetellä että onko se Bank of Chinan rakennus oikeasti ainoa juttu joka pitää Hongkongista näyttää, se kun tuntuu olevan aina pääosassa kun kyseinen kaupunki jossain leffassa pilkahtaa. Onhan se tietenkin arkkitehtuuriltaan ihan jännä, mikä ilmeisesti riittää siihen että ulkoavaruuden otukset osuvat juuri siihen.

Vähän karkaa taas aiheesta... Leffa oli odotuksien mukainen, joten ei erityisen hyvä ainakaan omasta näkökulmasta. Tykkäsin elokuvasta eniten siinä vaiheessa kun ne alkoivat pelata laivanupotusta ihan oikeasti, mutta sekin oli ohitse aika nopeasti. Rihanna oli ihan jees, tämä leffa kun nyt ei oikeastaan näyttelijätaitoja vaadi niin kovin analyyttisesti ei voi ehkä suhtautua. Kapteeni Nagatan näyttelijä oli ehdottomasti sympaattisin tapaus, ja hänen hahmonsa vuoksi leffa ei sitten ihan totaalitylsistymiseksi mennyt. Ilmeisesti historiallisiin syihin vedoten tässä nyt sitten oli jotenkin koitettu yhdistää amerikkalaiset ja japanilaiset taistelemaan yhdessä suurempaa pahaa vastaan. Noihin alieneihin en nyt ota kantaa, en tiedä onko tämä nyt sitten kanssa johonkin peliin pohjautuva asia vai mikä, mutten keksi mistä hitosta nuo "sammakkomiehet" oikein vetaisitiin. Mitään ei tietenkään missään vaiheessa selitetty, kunhan vaan saatiin pahat ulkoavaruuden olennot pois päiviltä niin millään muulla ei ole väliä. Ja mikä siinä on että kunniamerkkien saaminen on niin älyttömän hieno juttu (Jenkeissä? Vai yleisesti armeijan piirissä?). Kun maailma on pelastettu niin veljen kuolemakaan ei tunnu niin pahalta kun saihan se sentään metallisen killuttimen kiitokseksi.

Sainpas puhistua tärkeimmät asiat.  Pakko vielä sen verran sanoa yleisestä katselukokemuksesta että koskaan en ole ollut noin äänekkään yleisön seassa, voi sitä naurun määrää, tapahtui sitten ihan mitä tahansa.

[Rasimus]

Jatko-osa The Devil's Rejects saapunee postiluukusta lähipäivinä, joten toivottavasti sama meno jatkuu.

Täh. Sä et ole sellanen tyyppi, jonka olisin odottanut vasta nyt näkevän Devil's Rejectin   Ei, sama meno ei jatku. Kyseessä on itseasiassa hyvin erilainen elokuva. Koskettava draama, etten sanoisi. Mutta silti Zombien paras, parempi kuin Halloween.

Itse katsoin paremman puutteessa uudestaan Shoot 'em up:n. Viikolla tulleen Myytinmurtajien innoittamana. Myytinmurtajissa kun testattiin leffan kohtausta, voiko leikkikenttäkarusellin saada pyörimään käsiaseen voimin (ei voi).

Siis hyvässä toimintaleffassa on tolkuttomat juonenkäänteet, fysiikkaa uhmaavaa toimintaa ja hyvä ja persoonallinen pahis. Tässä leffassa on kaupan päälle vielä hyvä ja persoonallinen hyvis (ruokakuponkien varassa elävä porkkanaa popsiva pummi, joka sattuu olemaan mestari asemies ja raidimainen tappaja, joka nitistää talossa, puutarhassa ja vapaassa pudotuksessa). Pahis on taas mainio soitellessaan vaimolleen ("hei, kulta, tuli pieni este..."). Ihan oikeasti räiskintäelokuvien aatelia, kuten jo leffan nimestä voi päätellä.

[Karajishi]

Nälkäpeli. Siinä vasta mahtava elokuva! Oli pakko käydä katsomassa se kaksi kertaa ja ihme kyllä, toisella kerralla se oli edellistäkin parempi  Kirjasta en kylläkään pitänyt, liian hankalaa ja tökkivää kerrontaa... Mutta elokuvana loistava!

[Q_Black]

Kissanpäiviä ja jumalaisia jätkiä - Hyvänmielen pöhelö elokuva, jossa nuori tyttö yrittää valloittaa ihastuksensa sydämen. Tietenkään kaikki ei suju niin kuin pitäisi.

Kauhea kankkunen 2 - Ihan hauska, mutta ennalta-arvattava, koska leffan juoni oli lähestulkoon samanlainen kuin ensimmäisessä osassa.

Daybreakers - Sijoittuu tulevaisuuteen missä ihmiset ovat kuolemassa sukupuuttoon ja vampyyrit maailman johtajarotu. Ihan mielenkiintoinen, mutta ei oikein erotu massasta. Vampyyrien silmät oli ihkut <3

High school musical 1&2 - Tuli katsottua kaverin kanssa. Nää vaan on ihania. Pidän yli kaiken "teinileffoista" ja eritoten sellaisista, jotka ovat musikaalisia. Kai tää on joku mun pahe 

[Dauden]

The Cabin in the Woods

If something is chasing you... split up.

Ohhoh. Päätin eilen käydä tämän katsastamassa elokuvissa ihan ex tempore fiiliksillä, tietämättä juuri mitään siitä tai näkemättä leffan traileria. Tiesin elokuvasta etukäteen vain sen, että yksi käsikirjoittajista oli Joss Whedon, ja että elokuvassa viisi nuorta heppua menee mökille, jossa tapahtuu kummia. Ja oikeastaan muuta ei tarvitsekaan tietää. Itse asiassa jopa sen parempi, mitä vähemmän elokuvasta tietää. Sillä The Cabin in the Woods oli oikein positiivinen yllätys.

Elokuva oli hyvin toteutettu, tarpeeksi omaperäinen ja sisälsi kiitettävän monta mielikuvituksellista, hyvää ideaa. Nokkelaa sanailua myös löytyi, ja osuvia näyttelijävalintoja (esim. tuttuja vakiokasvoja Whedonin sarjoista, mainio Bradley Whitfort jne.) Erityisesti elokuvan loppupuolen kaaos oli todella mannaa, puhdasta mielikuvituksen juhlaa.

Voisin jopa sanoa että The Cabin in the Woods on paras näkemäni kauhuelokuva* pariin vuoteen. Toisaalta kauhuelokuva on muutenkin genrenä melko huonossa jamassa, että ei ihmekään. Viime vuosina kauhuelokuva genreähän on rienannut muun muassa erittäin kehnot remaket/rebootit (kuten Wolfman, Fright Night, Friday the 13th ja todella paska Nightmare on Elm Street -rebootti). Unohtamatta myös tympeitä ja turhia jatko-osia, esimerkkinä vaikka Saw:n itseään toistavat jatko-osat, kelvottomat Resident Evilit ja Scream 4 (tosin se oli sentään ihan ok-tasoa). Ja sitten on tietenkin vielä pääosin väsyttävät manausleffat sekä pääosin suolesta olevat ”Found footage” leffat..

Siispä edellä mainitun kaltaisessa tarjonnassa, TCITW on ehdottomasti tuulahdus raikasta ilmaa. Ja suosittelisin kyllä tätä elokuvaa, varsinkin jos on nähnyt runsaasti kauhuelokuvia ja/tai arvostaa Whedonin käsikirjoitustyyliä.

*

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

Tai en tiedä pitäisikö tätä oikeastaan kutsua varsinaisesti kauhuelokuvaksi, sillä kyseessähän on enemmänkin komedia, joka irvailee kauhuelokuvien kliseille. Ja toisaalta taas elokuvaa voisi sanoa loppupuoliskonsa takia scifiksi. Mutta kuitenkin..