Viimeisin näkemäsi elokuva? Take 2

[Logikärmes]

Suljettu saari taas on hyvä elokuva, mutta ei sen lopetusta yllättäväksi voi sanoa kun tietää, että mielisairaalakauhut ja -jännärit perustuvat tasan tarkkaan kahteen juonikuvioon - ja näistä toista ei ole kehdattu käyttää enää aikoihin.  

Totta, vaikka taisin kyllä muotoilla sanani hieman huolimattomasti. Tarkoituksenani oli nimittäin puhua loppukäänteestä ainoastaan tarinankerronan välineenä, eikä niinkään antaa olettaa, että olisin itse siitä yllättynyt. (Aika kevyttä kamaahan kyseinen leffa muutenkin esimerkiksi joihinkin David Lynchin elokuviin verrattuna on.) Oletan muuten, että tarkoitat tuolla "kakkosjuonikuviolla" klassisen hirvittävää "it was all just a dream"-kuviota.

Hannibal ja Hannibal Rising

Siis kun nämä kaksi leffaa katsoi peräkkäin putkeen, ymmärsi mikä ero on hyvällä ja huonolla tarinankerronnalla.

Huvittavinta koko hommassa on se, että jopa Hannibal Rising (tai Nuori Hannibal näin suomalaisittain) perustuu Harrisin romaaniin. Koko ajatus kirjoittaa Lecterin taustatarina jälkikäteen kuulostaa nimittäin niin hirvittävältä, ettei sitä ihan heti uskoisi todeksi. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, Harris kirjoitti koko kirjan ainoastaan, koska pelkäsi jonkun muun muuten valottavan Lecterin taustoja hänen sijastaan.

[Astorethein]

El Mariachi

Lähes nollabudjetilla kuvattu toimintahelmi 90-luvun alusta, ohjaajana Robert Rodriguez, joka nousikin elokuvan myötä kuuluisuuteen. Vaikka rahaa ei käytössä juuri ollutkaan, Mariachi-trilogian avausosa on pirun komeaa ja tyylikästä katseltavaa. Suurempia erikoistehosteita ei nähdä, mutta kekseliäällä kamerankäytöllä ja kuvallisilla kikoilla yleensäkin elokuvasta on saatu visuaalisesti harvinaisen vaikuttava. Jokainen otos kuvattiin kuulemma vain kerran, mitä on kyllä kunnioitettava, vaikka väite olisi tosi vain puoliksi.

Tarina on yksinkertainen, mutta toimii loistavasti. Kiertelevä kitaransoittaja saapuu meksikolaiseen pikkukaupunkiin etsimään töitä muusikkona. Mies sekoitetaan juuri vankilasta paenneeseen rikolliseen, minkä seurauksena hän joutuu tahtomattaan osaksi mafian välienselvittelyjä. Seuraa lukuisia väärinkäsityksiä, toinen toistaan hienommin toteutettuja kohtauksia sekä aivan hemmetin vahvaa tunnelmaa. Näyttelijät ovat kaikki amatöörejä, mutta jokainen heistä tekee vakuuttavan suorituksen. Carlos Gallardo vakuuttaa erityisesti hiljaisena ja sympaattisena kitaramiehenä, jota katsojakin haluaa kannustaa heti alusta lähtien.  

Desperado

Tähän elokuvaan Rodriguez saikin sitten moninkertaisen budjetin, mikä näkyy enemmän tai vähemmän kaikkialla. Toiminta on räjähtävämpää ja sitä on ainakin triplasti enemmän, miljööt vaihtuvat useammin ja lisäksi amatöörien tilalla nähdään ammattinäyttelijöitä. Sankarimuusikon roolissa on nyt Antonio Banderas ja naispääosassa Salma Hayek. Vaikka Banderas on ulkonäöltään ja olemukseltaan aivan toisen tyyppinen kuin Gallardo, hahmon voi silti uskoa olevan sama kuin ennenkin. Hayekin olemus taas lumoaa kenet hyvänsä tarkastelukulmasta riippumatta.

Olen nähnyt tämän viimeksi joskus yläaste-ikäisenä enkä muistanut siitä juuri muuta kuin Banderasin pitkän hiuskuontalon ja Hayekin uhkeuden. Erinomaisen hikisen ja rosoisen ykkösosan jälkeen arvelin, että kasvanut budjetti ja laajempi kohdeyleisö olisivat pakottaneet leikkaamaan jatko-osasta terävimmän särmän pois, mutta onneksi jännitin turhaan. Latinoveri kiehuu tässä yhtä kuumana ja hahmojen parransänget ovat edelleen kuin teräsvillaa. Kitarasoolon aikana tapahtuva seksikohtauskin on erinomaisen tyylikäs. Se hieman harmittaa, että puhdas rymistely on vallannut enemmän alaa, verkkainen tahti kun oli ykkösen vahvuuksia. Mutta hieno ja energinen toimintapaketti kuitenkin.

Once Upon a Time in Mexico

Ja kuten oli arvattavissa, vajaat kymmenen vuotta myöhemmin valmistunut kolmososa tekee kaikesta vielä hiukan suurempaa ja massiivisempaa. Kaksi ekaa elokuvaa olivat selkeästi yhden miehen tarinoita, mutta tällä kertaa panoksena on kokonaisen valtion kohtalo. Paisuneen mittakaavan vuoksi kaikkea on enemmän, niin toimintaa, juonenkäänteitä, hahmoja kuin tapahtumapaikkojakin. Tuloksena vain on sekasotku, josta ainakin minulla oli vaikeuksia tajuta yhtään mitään.

Ikävintä tässä on, että Banderasin edelleen tulkitsema mariachi-muusikko sysätään jossain vaiheessa pitkäksi aikaa taka-alalle, jolloin päähenkilön status siirtyy Johnny Deppin esittämälle CIA-agentille. Tämäkin fokus heittelee melkoisesti, sillä tarpeettoman kiemuraisessa juonessa on niin valtavasti henkilöitä, ettei katsoja oikein tiedä, ketä pitäisi keskittyä seuraamaan. On vallankaappausta suunnitteleva kenraali, häntä tukeva rikollispomo, entinen FBI-mies, Eva Mendesin esittämä turvallisuuspalvelun agentti jne. Lisäksi Danny Trejokin nähdään palkkatappajan roolissa, vaikka miehen hahmo kuoli jo Desperadossa.

Visuaalisesti elokuva sentään toimii ja toimintakin on edelleen viihdyttävää. Johnny Depp ansaitsee kiitoksen, sillä hänen hahmonsa on lopulta se ainoa kiinnostava, minkä lisäksi Depp myös näyttelee häntä erinomaisen hyvin. On silti väärin, ettei elokuva kerro enää kitaramiehen kostosta vaan sotkee keskenään nipun juonilankoja vyyhdiksi, josta ei ota selvää kukaan. Ei tämä sentään täyttä paskaa ollut, mutta ei mitään erityisen hyvääkään.

[Rasimus]

J. Edgar

Siloposki DiCaprio J. Edgar Hooverina? Come on! Mutta kas kummaa, hänhän on hyvä näyttelijä joka todella taipuu myös vanhaksi, lihavaksi ja katkeraksi ukoksi.

Herra Eastwoodin tulkinta oli melko maltillinen, sillä Hooverin homomaineella olisi voinut enemmänkin revitellä, mutta viisaasti Eastwood taisi yrittää pitäytyä faktoissa (sanon "taisi", koska en tosiaankaan tiedä herran elämästä muuta kuin pari hassua mahdollisesti asenteellista artikkelia ja Wikipedian verran), vaikka siellä joukossa olikin se yksi alleviivaava ja tod. näk. keksitty kohtaus.

Enemmän elokuvassa kiinnittikin huomiota varsinainen elämäkertamaisuus - niin huonossa kuin hyvässäkin. En ole koskaan oikein lämmennyt moisille elokuville, ja nytkin se tuotti vaikeuksia. Kyllä fiktio aina todellisuuden voittaa.

Hyvä leffa silti, jos sattuu lajityypistä pitämään.


Bean - Äärimmäinen katastrofielokuva

Miten mä muistelin, että tää olisi ollut parempikin. Nyt puudutus loppui reippaasti yli puolivälin kohdalla, kun Bean aloitti arvotaulun tuhoamisen. Sitä ennen täyttä tylsistymistä ja vaivaannuttavaa yritystä huumoriksi.


Freedom Writers - Tahdon voimalla

Toinen lajityyppielokuva. Tällä kertaa juoniaihio "idealistinen opettaja saapuu slummikoulun jengiläisluokan opettajaksi ja saa eri etnisiä ryhmiä olevat gangstat puhaltamaan yhteen hiileen, innostumaan kouluopetuksesta ja tulemaan maailman (=usa) kuuluksi käänteentekevistä opetusmenetelmistään". Elokuvan juoni oli niin formaatin mukainen, että jos on nähnyt näitä leffoja ennenkin, niin tietää joka käänteen (tai käänteen puutteen) etukäteen.

Arvatkaa, saako urhea opettajamme mitään tukea virkamieskunnalta, ja mitkä tahot nousevat päävastustajaksi kansanvalistusmissiossa? Entä onko mikään este sellainen, että päähenkilömme edes vähän epäröisi, huolestuisi, osoittaisi heikkoutta tai peräti murtuisi ja panikoisi? No ei tietenkään kun tosielämän henkilön sankarisaavutuksesta on kyse. Ällöä.

[Rasimus]

Sherlock Holmes - Game of Shadows

Ei kolahtanut. Ei sitten yhtään. Liian kaukana kirjoista tutusta hahmosta. Liian hengetöntä ja tolkutonta Downey Jr. menoa. Ja taas kovasti itämaisia budolajeja muistuttavia tappeluita. Holmes-tarinat ovat vanhan hyvän ajan päättelyjuttuja, joissa lukija saa kaikki vihjeet, mutta joutuu silti hämmästymään Holmesin päättelykykyjä. Tässä leffassa aivoja ei tarvitse käyttää, ja tiedot annetaan vasta kun tarvitaan jokin stetsonkäänne. Ei hyvä. Toimisi paremmin jos olisi kokonaan eri nimiset hahmot.


Southland Tales

Mitä hittoa mä juuri näin? Tää leffa on aivan taatusti omaperäinen. Lisäksi se on outo ja surrealistinen. Siitä en tiedä, oliko se nerokasta taidetta, vai paskaa tajunnanvirtaa, tai sama sanaparit vaihdettuina. Ainakin juonenkäänteet olivat niin outoja / älyttömiä, että pakko kunnioittaa vaikka paljoa ei logiikasta ymmärräkään. Kuten joku IMDb:ssä sanoi, tää on leffa josta on helppo vaahdota mutta jota ei suosittele kenellekään.

Näyttelijöinä The Rock itseään parodioivana todellisuudentajuttomana elokuvatoimintastarana, Sarah Michelle Gellar tosi-tv-pornotähtiemäntänä, Christopher Lambert tytöltä turpiinsaottavana asekauppiaana, Seann William Scott hieman outona valepoliisina / poliisina, Zelda Rubinstein (Poltergeistin meediokääpiö) muistutti eräässä kohtauksessa kovasti Hekaten kolminaisuutta edustavaa noitaa jne. Juonessa outo viritys Texasin takavuosien ydiniskujen jälkeisestä maailmasta, jossa demokraattinen puolue on muuttunut maanalaiseksi neomarxististien joukoksi, joiden hämärän poliittisen kiristyksen ympärillä tarina pyörii. Ainakin aluksi, myöhemmin edetään aikamatkailuun ja ennaltanäkemiseen. Ohjaajana Richard Kelly, joka oli muuten vastuussa yhtä lailla oudosta aikamatkailujutusta Donnie Darkosta.

IMDb:n 5,5 on muuten ihan ansaittu, hyvänä keskiarvona syntyneistä vaikutelmista. Sanoisin, että voin katsoa leffan uudestaankin, mihin ei moni IMDb:n 7,5:eenkään arvosteltu leffa taivu. Kun ei tää sentään mitään David Lynchiä ole, tämän voi oikeasti tajutakin.

Mutta, taas kerran on sanottava, mitä hittoa? Autoseksiä, siis ihan oikeasti kahden auton välillä, eikä minään vertauskuvallisena ilmaisuna (no okei, se oli vaan mainos eurooppalaisille markkinoille).

[Astorethein]

Immortals

Odotin tältä leffalta ainoastaan viihdyttävää turpamättöä ja sillä sektorilla pisteet vedetäänkin kotiin bonusten kera. Toimintakohtaukset ovat parhaimmillaan todella tyylikästä verimössöä, jossa ruhot halkeavat hidastetusti ja taistelijat loikkivat kuin akrobaatit. Visuaalisuus on tämän leffan pointti, ja minun kohdallani videopelin ja öljyvärimaalauksen sekoitus toimi erinomaisesti. Tarina titaanien, jumalten ja ihmisten välisistä kahnauksista ei sisällä juuri mitään älyllistä, mutta on pakko ihailla, millaisella tunteenpalolla vähäjärkinen hömppäjuoni ryskätään läpi. Näyttelijät vetävät reilusti yli kuten kuuluukin, mutta Mickey Rourke olisi silti voinut pitää pahuuttaan edes jonkin verran aisoissa.

Ironclad

Tämäkin leffa on täynnä miekkamiehiä ja graafista väkivaltaa, mutta tyyli on täysin päinvastainen. Se on mielenkiintoista, koska taustalla on ilmeisesti samoja ihmisiä, jotka tekivät myös 300:n ja Immortalsin. Tällä kertaa kyse ei ole sulavan kauniista veribaletista vaan väkivallasta, joka näyttää siltä oikeasti. Kun keihäs lävistää rintakehän tai nuija murskaa kallon, näky on brutaali ja ilkeä. Juoni kertoo Rochesterin linnan piirityksestä keskiajan Englannissa, jossa kuningas Juhana pyrkii palauttamaan entisen valtansa. Alku ei erityisemmin napannut, mutta piiritystilanteeseen ehtiessään leffa kehittyy huomattavasti paremmaksi. Synkkä tunnelma ja kolkko kuvasto viehättivät, samoin muutamat harvinaisen hyvät näyttelijäsuoritukset.  

[Logikärmes]

Prometheus

Ridley Scottin paluu sci-fin ja samalla "Alien-versen" pariin. Pääosissa muun muassa Noomi Rapace, Michael Fassbender, Guy Pearce ja Charlize Theron.

Lainaus Prometheus-ketjuun kirjoittamastani viestistä:

Prometheus (tai pikemminkin Alien -1)

Jokseenkin osuva kuvaus. Itse pidin elokuvaa ihan mielenkiintoisena ja viihdyttävänäkin; vaikka happoveri ja rinnan läpi tunkeutuvat loisoliot ovat jo hieman vanha juttu, elokuva tarjosi joukon miellyttävän värisyttäviä ihmiskohtaloita. Prometheus myös näytti hyvältä, ja Alieneista tutun "Space Jockeyn" rodun taustojen valottaminen oli ihan mielenkiintoista. Pidin myös siitä, miten lopussa asiat jätettiin sopivasti auki.

Mitenkään loistava katselukokemus elokuva ei kuitenkaan ollut. Ketjussa jo mainittujen epäloogisuuksien lisäksi petyin hahmonkehityksen tasoon. Ridley Scottin Alien ja James Cameronin jatko-osa Aliens olivat täynnä kiinnostavia hahmoja, mutta Prometheuksessa oikein kukaan ei noussut toista paremmin esille.

Joka tapauksessa ihan katsottava elokuva, jos siltä ei odota liikoja.

Hyvä, paha ja outo

Kim Ji-woonin ohjaama, Sergio Leonen Hyvien, pahojen ja rumien vahvasti innoittama korealaislänkkäri. Pääosissa Song Kang-ho, Lee Byung-hun ja Jung Woo-sung.

Elokuva kulkee sen verran orjallisesti mainitun Leonen länkkärin käsikirjoituksen mukaan, että lienee osuvampaa puhua uudelleenfilmauksesta kuin itsenäisestä elokuvasta. Tunnelmaltaan elokuvat ovat kuitenkin melkoisen erilaisia. HP&O:ssa ei ole samaa Leonelaisen kiireetöntä estetiikkaa, kuin HP&R:ssä. HP&O sisältää myös enemmän komediaa ja toimintaa ja muistuttaa itse asiassa tältä osin suuresti Robert Rodriguezin Mariachi-sarjan elokuvia.

Kunhan HP&O:ta ei vain vertaa liian ankaralla mielialalla Leonen elokuvaan, se on ihan viihdyttävää katsottavaa. Paikoittaista lipsumista päättömän räiskinnän puolelle on ilmassa, mutta muuten elokuva ilahduttaa virkistävällä erilaisuudellaan. Lisäksi HP&R:sta eroava loppukohtaus oli miellyttävä yllätys.

A.I. - Tekoäly

Stanley Kubrickin suunnittelema ja Steven Spielbergin ohjaama sci-fi-elokuva. Elokuvassa maalatut tulevaisuudennäkymät ja siinä käsitellyt teemat ovat mielenkiintoisia, mutta suurimmaksi osaksi sitä kannattelee Haley Joel Osmentin loistava rooli mecha Davidina, jossa on juuri oikeassa suhteessa karmivaa mekaanisuutta ja koskettavaa ihmisyyttä.

Satumainen tunnelma ja koskettava tarina ovat elokuvan vahvimpia puolia. Ainoa särö kuvassa on omituinen loppu, joka tosin sulkee juonen ympyrän ihan mallikkaasti (eikä edes häirinnyt nyt niin paljon kuin ensimmäisellä katsomiskerralla). Joka tapauksessa katsomisen arvoinen sci-fi-elokuva.

Matilda ja lasten kapina

Danny DeViton filmatisointi Roald Dahlin samannimisestä (engl. Matilda) lastenromaanista. Edellisen elokuvan tapaan Matildan vahvuuksiin kuuluu hyvin valittu lapsinäyttelijä, tällä kertaa Mara Wilson. Muissa pääosissa Embeth Davidtz, Pam Ferris, Danny DeVito ja Rhea Perlman.

Perhe-elokuvat eivät tyypillisesti kuulu suosikkeihini, mutta Matilda on lajissaan poikkeuksellisen onnistunut. Vakavan ja satumaisen yhdistelmä on hyvin tasapainotettu ja karikatyyrimaisen karmiva koulu hupaisa luomus. Välillä lastenelokuville tyypillinen mustavalkoisuus lyö hieman yli, mutta muuten kyseessä on miellyttävä katselukokemus.

The Cave

Bruce Huntin ohjaama kauhuelokuva. Pääosissa Cole Hauser, Eddie Cibrian, Morris Chestnut ja Lena Headey.

Elokuvan miljöönä toimivat vedenalaiset luolat ovat ihan tervetullutta vaihtelua, mutta niistä saadaan irti yllättävän vähän kauhuntunteita. Elokuvaa varten suunnitellut hirviöt näyttävät lopulta ihan hyviltä, mutta niiden suorittamat tapot on toteutettu todella innottomasti; verta nähdään aivan liian vähän ja irtoraajoja tai suolenpätkiä ei lainkaan. Pinnan alapuolelta kuvatut, uhrien vettä potkivat jalkaparit toivat sen verran voimakkaasti mieleen Tappajahai-elokuvat, että edes muutaman ruhjotun, hampaanjälkiä täynnä olevan ruumiin olisin odottanut näkeväni.

Sen sijaan ihmisiä vain kiskotaan pimeyteen ja kaiken lisäksi vielä näykitään aivan liian pitkään, ennen kuin varsinainen hyökkäys edes tapahtuu. Kun sekaan heitetään vielä muutamia epäloogisuuksia ja surkea hahmonkehitys, on kasassa ikävystyttävän keskinkertainen, vain aavistuksen geneerisistä geneerisintä tusinakauhuleffaa kiinnostavampi tekele.

[Rasimus]

Tässä leffoja useammaltakin illalta...

Sword of the Valiant (Rohkea ritari)

Ennen Juhannus-helmeä tuli tämä 80-luvun alun Sean Connery -pätkä, jossa liikutaan Pyöreän Pöydän Ritareiden maailmoissa. Kun Vihreän Ritarin (Connery, joka siis ihan kirjaimellisesti on vihreä ritari) päänkatkaisuuhaasteeseen vastaa vain karsealla peruukilla kirottu aseenkantaja Gawain muiden ritareiden hämmästellessä monttu auki, tehdään Gawainista ritari ja hän lähtee kiiltävässä haarniskassaan reissuun palvelijansa Humphreyn kanssa. Matkalla kohdataan sitten alkuperäisten tarinoiden hengessä aika surrealistisiä tilanteita jotka etenevät perinteisen satulogiikan mukaan, kunnes vuosi on tullut täyteen ja on taas aika kohdata Vihreä Ritari, joka katkaisisi nyt puolestaan Gawainin pään (siis kun tämä ensin katkaisi leffan alussa Vihreän Ritarin pään).

Valittaisin 4:3-kuvakoon pilaavan katselukokemusta, mutta peribrittiläiseen tuotantotapaan leffan ajastaan jäljessä laahaava tehoste- ja kerrontatekniikka on vieläkin räikeämpää. Näyttelijätyö aika patsastelua ja vuorosanojen lausuntaa. Taistelukohtausten koreografia ei ole mitään Errol Flynniä vaan hyvin epätasaista ja pääsääntöisesti huonoa (pahimmillaan kaveri pitää pystyssä miekkaa johon toinen huitoo muutaman kerran kunnes on aika tökätä vatsaan). Tehosteet ovat aika hirvittävät, vaikkakin kumisammakko oli ihan ok. Tän perusteella on vaikea uskoa, että samana vuonna valmistui mm. Päättymätön tarina (joka tosin oli isommalla rahalla ja ammattitaidolla tehty jenkkipätkä).


Ator the Fighting Eagle (Ator - Taisteleva kotka)

Ehkä jotain selittää se, että tässä ja edellisessä pätkässä pääosaa vetää Miles O'Keeffe. Ehkä kyseinen puunaama on tietynlaisen laadun tae.

No, Ator oli siis se mun odotukseni tämän Juhannuksen (italialaiseksi) kasarikalkkunaksi. Yllätyin, että leffa oli itse asiassa aika kohtalainen. Ei missään nimessä hyvä, mutta katsottava ilman turhan räikeitä idioottimaisuuksia (Teal'ciakin räikeämmin meikattua pahista lukuunottamatta). Vaikka veri näyttikin ihan oikealta ketsupilta eikä teatterivereltä. Taistelukohtauksissa oli paikoitellen nähty enemmän vaivaa kuin edellisessä leffassa. Lisäksi tämä leffa oli kaiteki tehty ihan oikealla käsikirjoituksella ja rahoituksella, mikä ei ole itsestäänselvyys kasarispagettipätkille.

Juonihan on ehtaa barbaaritouhua: On ennustettu, että syntyy Torrenin poika Ator, joka näyttää pahalle hämähäkkivaltakunnan ruhtinaalle mistä kana pissii. Kyseinen ruhtinas yrittää ennaltaehkäistä ennustuksen toteutumisen teurastamalla lapset jne. Tietenkin Ator on kuljetettu turvaan ja elää alkuperästään tietämättömänä ottovanhempien luona (yhä kantaen nimeä Ator, vaikka luulisin viimeistään ennustuksen takia nimeä vältettävän kuin ruttoa). Elokuvassa Atorin mielitietty kaapataan pahan ruhtinaan tekemän hyökkäyksen yhteydessä ja Ator lähtee tätä pelastamaan, löytäen siinä ohessa isänsä Torrenin miekan, saaden selville sukujuurensa ja kohtalonsa, ja lopulta päihittäen ruhtinaan, ja selvitellen yllätysjuonenkäännettä.

Yksi aika härski kalkkunajuonenkäänne elokuvasta ainakin löytyi: Alkupuolella Ator ilmoittaa haluavansa naida siskonsa. Onnekkaasti hän on ottopoika, joten asia on ihan ok ottoisän ja muiden mielestä. Ketään ei kuitenkaan häiritse, että Ator siis halusi naida omaa siskoaan ennenkuin tiesi, ettei ole edes sukua. Herää kysymys, mikä olisi ottoisän asenne ollut, jos nämä olisivat oikeasti olleet sisaruksia.

Lyhyesti: Leffa oli pettymys, minä niin odotin edellisvuosien tasoista roskaa, tyyliin Kadonneen maailman soturi tai Avaruustaistelija.


Resident Evil - Extinction (Resident Evil - Tuho)

Kolmas Resident Evil. Sanotaan näin, että viihdyttävä ja kivoja ideoita, mutta jos Walking Dead tuntuu joskus pöntöltä, niin on hyvä tehdä todellisuustarkistus ja katsoa näitä RE-jatko-osia. Siis saattueen kimppuun käy noin miljoona zombi-varista ja nää tuhlaavat muutenkin vähiä panoksiaan ampumalla summittain parvea? Lisäksi huonon ja halvan leffan merkki on se, että se sijoittuu aavikolle. Nyt on oikein selitetty, että zombivirus on ihan oikein kuivattanut joet, jotta saadaan selitettyä halvan kuvausympäristön valinta (en tiedä peleistä, ties vaikka olisikin osa juonta aavikkoympäristöt, että vältytytään renderoimasta konsoleilla monimutkaista kasvillisuutta).


Alien vs Predator 2

Voihyväluojaarmahdamua! Jos on jokin syy järsiä jalkansa poikki ja paeta, niin tää leffa. Hirveätä umpitylsää teinislasher-henkistä hyvien alkuperäisideoiden raiskauspaskaa.


Inception

Nyt teki mieli katsoa hyvä leffa, joten pistin soittimeen tämän ja nautin aivan kybällä. Lienee kolmas kerta ja alkuhurmos on kulunut pois, mutta yhä tää tuntuu samanlaiselta Jeesus-elokuvalta kuin ensimmäiselläkin katsomiskerralla. Eli tämä on ihan oikeasti Hyvä Elokuva Joka Ansaitsee Jäädä Elokuvahistoriaan.


Sometimes they come back (Menneisyyden uhka)

Stephen King -filmatisointien parempaan päähään kuuluva kauhuelokuva, jossa kiitettävästi vältetään nykyajan nopeatempoiset teiniteurastukset mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Itseasiassa touhu on melko maltillista, hissukseen etenevää kummitustarinaa. Tarinassa Jim Norman palaa kotikaupunkiinsa vuosikymmenten poissaolon jälkeen opettajaksi. Hänen lapsuudessaan paha nuorisojengi surmasi hänen veljensä vain joutuakseen itse junan alle samantien. Kun kyseisen jengin oppilaita alkaa hiljakseen ilmestyä hänen oppitunneilleen, ollaan perikingiläisissä kuvioissa menneisyyden traumojen, yliluonnollisen koston, ja menneisyyden pahojen tekojen sovituksen tiimoilla. Eihän tämä mikään Uinu, uinu lemmikkini ole, mutta parempi kuin monet viimeaikaiset King-filmatisoinnit (tai King-kirjat).

[Prosper]

The Other. Kirpputori löytö minkä katsoin tänään. Pääosissa Nicole Kidman. Takakansi hehkuttaa tätä hänen huippu-suorituksekseen. Leffa oli hyvä ja mielenkiintoinen. Loppuratkaisu oli epätavallinen mistä annan plussaa. Tunnelma oli aavemainen ja vanha talo oli siihen täydellinen. Tiettyihin juonenkäänteisiin olisi ollut kiva saada lisäselitystä ja itse olisin saattanut haluta nähdä enemmänkin tapahtumapaikkojen ympäristöä pelkän talon lisäksi, mutta toisaalta juoni antoi aika selkeästi ymmärtää miksi vain talossa pysyttiin. Siinäkin oli oma hauskuutensa.

[Radoxeald Lectunium]

Juhannus kului leffojen parissa. Tässä kattaus.

Kätkijät eli The Secret World of Arrietty

Ihastuttava Ghibli-leffa. Pienen kaavan tarina Kikin ja Sydämen kuiskauksen tyyliin, avoin kerronta jättää katsojallekin mietittävää, mukavat hahmot ja taatun upeaa animaatiota. Voiko tästä enempää sanoa?
Oli hienoa kuulla Arriettyn laulu alkuperäisessä kuosissaan, kun sen on kuullut alun perin Imaginary Flying Machinesin coverina.

El Mariachi -trilogia
El Mariachi, Desperado, Once Upon a Time in Mexico. Kolme keskenään erilaista elokuvaa, jotka muodostavat yhdessä upean trilogian. Eka osa erottuu edukseen minimalistisella indie-laadulla, kun jatko-osat ovat isomman budjetin tyylikästä tuliasebaletin, westernin ja ja röyhkeän B-viihteen yhdistelmää. Suosikkitoimintaleffojani.

Defendor
Kick-Assia draamavetoisempi supersankaridekonstruktio. Yksinkertainen mies ryhtyy jahtaamaan "Kapteeni Teollisuutta" kaupungin huumepiireistä. Sympaattiset hahmot, toimiva draaman kaari ja onnistunut loppu.

[Rasimus]

Shadow of the Vampire

Lähtöolettamus elokuvalla on se, että klassikkomykkäkauhussa Nosferatu nimiosan esittäjä Max Schreck olikin oikeasti vampyyri nimeltä Kreivi Orloff. Olen nähnyt leffan yhden ainoan kerran silloin kun se oli ilmestynyt, ja muistikuvaksi jäi "mielenkiintoinen, mutta pitkäveteinen". Sama pätee yhä. Leffassa on kuitenkin pari kohtausta, jotka avaavat todella hyvin Kreivin kaltaisen vanhan vampyyrin yksinäisyyttä ja ahdinkoa.

Täytyy kyllä valittaa kyseisen dvd:n laatua. Mikä lie vuokraamon ikivanha dvd-tuotannon alkuaikojen viritys, sillä soitin ei tunnistanut tekstitysraitojen olemassaoloa lainkaan, vaikka valikoissa raidan pystyi valitsemaan. Tekstitysvalintojen löytäminen valikoista oli sekin älykkyystehtävä, sillä valikot (kunhan suostuivat avautumaan pienen sohelluksen jälkeen) halusivat välttämättä olla tanskan kielellä tai jollain vastaavalla skandimongerruksella. PC-softakin listasi n kpl tekstitysraitoja, joissa vain osassa oli oikeasti mitään. Oli ihan tuuria, että suomi löytyi - se kun oli ihan eri paikassa kuin mitä soitin väitti sen olevan tekstitysvalinnan jälkeen.


Sleepy Hollow (Päätön ratsumies)

Tajusin, ettei tätä vielä löydy mun hyllystä, joten ostoon meni blueray-versiona. Tämänkin kanssa oli epäonnea: tekstitys löytyi vain ranskaksi ja kuvakin halusi välttämättä olla Ranskan NTSC-laatua. Tosin oma moka kun en Discshopissa tarkistanut minkälaisesta importista oli kyse.

No, itse leffa on yhä hyvä ja yksi Tim Burtonin parhaimpia saavutuksia. Tietokonetehosteet näyttivät vähän hölmöiltä, mutta onpa niillä jo ikääkin. Sen sijaan puun alta esiin loikkaava ratsumies on yhä vaikuttava kokemus.


Outland (Operaatio Outland)

80-luvun alkupuolen jonkinsortin klassikko, jossa vielä keski-ikäinen Sean Connery tekee scifi-version länkkäriklassikosta High Noon (Sheriffi). Tarinassa Connery kun esittää Jupiterin Io-kuun kaivossiirtokuntaan saapuvaa uutta sheriffiä, joka heti saa vihiä kaivosyhtiön epäeettisistä keinoista pitää yllä työntekijöiden työtehoa. Pian odotellaankin huoltosukkulan saapumista, jonka mukana saapuu yhtiön tappajia hoitelemaan päiviltä sheriffi, jonka koko siirtokunta jättää oman onnensa nojaan, lukuunottamatta piikikästä lääkärinaista.

Tääkin on tietenkin hyvä elokuva, koska sekin oli mun ostoslistalla pelkän videovuokraamovuokrauksen sijaan.

On ne veikeitä ne 80-luvun tietokoneet ja niiden vihernäyttögrafiikat. Kolmiulotteinen verkko, jossa pullistelee sini-cosini-funktioilla luotu aaltokuvio, riitti tuohon aikaan edustamaan kaikkea mahdollista - tässä tapauksessa huumausaineen kemikaalista analyysia. Eipä ole näkemys tietokoneista paljoa muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa, kun vielä tänäkin päivänä leffoissa hakataan naama punaisena näppäimistöä hiiren heiluttelun sijaan, jotta saataisiin edes jotain tapahtumaan näytöllä  


Ghost Rider: Spirit of Vengeance

Eli toinen Ghost Rider -leffa, jossa Nicolas Cage esittää liekehtiväpäistä Helvetin prätkäjätkää. Outoa, mutta tietokonekallo oli yhä aika heikon näköinen tehoste, vaikka paikoin onnistuikin näyttämään hyvältä. Leffa itsessään oli samanlaista tuubaa kuin eka pätkä. Jos siis piti ekasta, niin kai tääkin kolahtaa. Mulle oli aika yks'sun hailee.

[Rasimus]

Pimeä nousee

Kävi niin mukavasti, että luin kirjasarjan tässä kuluneen parin vuoden aikana kokonaan, niin lapsuuden kauniit muistot ja nostalgiat oli ehditty hälventää. Sillä tavalla leffa ei järkyttänyt niin paljon kuin se olisi voinut järkyttää. Mutta eipä lohduttanut.

Olivat sinänsä viisaasti todenneet, että kirjat ovat vähän hidastempoisia nykypäivän elokuvaksi, joten kannattaa jättää pois kaikki turhat täyteosuudet, kuten henkilöihin tutustuttamiset, toimintakohtauksiin johdattelevat vaiheet ja yleiset tunnelmasta nautiskelut. Valitettavasti tämä näytti enemmän siltä, että kohtaukset oli vain leikattu mahdollisimman tiiviiksi, kuin että homma olisi hoidettu taitavan käsikirjoittamisen ja ohjauksen kautta. Silloin kun jotain juonenkuljetukseen liittyviä rauhallisia kohtauksia oli ajateltu tehdä, oli päätetty ottaa mukaan niitä kaikkein pöntöimpiä juttuja (mm. karsea fysiikkakeskustelu valosta ja pimeydestä).

Eihän kirjatkaan mitään niin maailmoja järisyttäviä olleet, mutta tää leffa oli kyllä ihan hirveätä kuraa. Ja mitä hittoa ne taekwando-jutut piti änkeä mukaan?


Fido

Zombileffat ja tv-sarjat ovat olleet jo vuosia yhtä ja samaa tylsää tuubaa, joten on kiva katsoa poikkeavia pätkiä. Niitä vain ei ole kovin paljoa ja ne ovat aina enemmän tai vähemmän komedioita - mikä ei ole paha asia. Return of the Living Dead on kasariklassikko, Shaun of the Dead tuoreempaa parhautta, mutta Fidon olemassaolo jäi multa kokonaan noteeraamatta kunnes se tuli nyt telkusta.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tarjolla 50-lukua, Lassie-kliseitä, zombeja ja nekrofiliaa. Ja se 50-lukulainen tunnelma jo yksinään tuntuu niin sairaalta, ettei siihen peruszombileffa pysty. Aivan mainio leffa hitaasta käynnistymisestä huolimatta.

[Rasimus]

Taas mä puhun itsekseni, mutta kun satun olemaan tällanen leffafriikki ja maailmassa ilmestyy aivan liikaa kiinnostavia (tai sellaiseksi väitettyjä pätkiä) jotka mä haluun kaikki nähdä ainakin jossain välissä.


Legion

Jumala päättää pistää pillit pussiin ja käynnistää maailmanlopun hävittääkseen pettymyksen tuottaneen ihmiskunnan lopullisesti. Juonella on tietyt yhtäläisyydet erään mun suuresti arvostamani, neljätoista vuotta varhaisemman leffan kanssa:

Yksinäinen ja yrmeä Valittu taistelijasankari Arkkienkeli Mikael linnoittautuu yhdessä sekalaisen seurakunnan kanssa erämaassa sijaitsevaan tienvarsimotelliin puolustautumaan yön aikana massiivisia demoni enkelilaumoja vastaan. Tarkoituksena suojella Jeesuksen veriastiaa syntymätöntä pelastajalasta. Piirityksen aikana piiritettyjä piinataan niin fyysisesti kuin henkisestikin, ja heitä houkutellaan luovuttamaan tai pettämään toisensa. Lopussa tietenkin Valittu Mikael kuolee taistelussa ja hänen suojelutehtävänsä periytyy nyhveröstä kovaksi jannuksi kehittyvälle tavalliselle pulliaiselle, joka saa ihoonsa maagiset ennusmerkit ohjeet kuinka toimia, jotta myöskään seuraavalla kerralla ei hommat menisi puihin.

Ja mikäli ette yliviivatuista kohdista arvanneet, niin en voi olla vertaamatta elokuvaa Tales from the Crypt -tv-sarjan elokuvaversioon Demon Knight, joka on pirun hyvä kauhuelokuva juuri sellaisessa EC-sarjisten ja Shokin hengessä (hence, Tales from the Crypt oli kyseisen henkisiä pikkutarinoita kertova sarja).

Legion on ihan hyvä (= keskinkertaista parempi), mutta siitä puuttuu tehokas pääpahis (Demon Knightin Billy Zanen esittämä paholainen oli mainio), överiksi vetävä splattaus, ja samanlainen historiallisen taistelun jatkumon fiilis (err... halvalla lavastetut kohtaukset esim. Jeesuksesta ja demoneista ristillä), mikä teki Demon Knightista ikimuistoisen popcorn-kokemuksen. Mutta mielellään tän kattoi.


Class of 1999

On kyllä taas kaikin tavoin niin varhaista kasaria kuin leffa vain voi olla, vaikka valmistumisvuosi onkin 1990. Eletään "lähitulevaisuutta" jossa jengiongelmat ja muu rikollisuus ovat karanneet niin käsistä, että pahimpien alueiden kouluihin on turvallisempaa palkata rajoittamattomilla väkivaltaoikeuksilla varustettuja robotteja kuin oikeita ihmisiä.

Sitä en oikein tajunnut, miksi nämä tänkin leffan kovanaamat haluavat jäädä moiseen opinahjoon pyörimään. Tai miksi projektia, sen laillisuutta tai sujuvuutta ei muu kuin koulun rehtori valvo, kyse on sentään hallituksen  tilaamasta pilotista. Tai minkä hiton takia robottien pitää käyttäytyä kuin peruspsykopaatit naureskeluineen, huonoine vitsineen ja sadistisine käytöksineen - ne on robotteja, ei ihmisiä!

Ihan täyttä roskaahan tää on. Katsottava ja viihdyttävä nostalginen kalkkuna. Sattumoisin sama ohjaaja/käsikirjoittaja/tuottaja on myös vastuussa yhtälailla hyvästä huonosta pätkästä Class of 1984, joka sentään löytynee vielä Suomen videovuokraamoiden unohdettujen hyllystä, kiitos joitain vuosia sitten tehdyn uudelleenjulkaisun.

[Fallen angel]

Käväisin sitten kavereiden kanssa elokuvissa katsomassa tuon Rock of ages -elokuvan. Oli ihan hyvä, vaikka osa näytteliöistä vähän ylinäyttelivät, mikä välillä ärsytti. Kokonaisuudessaan elokuvasta löytyi paljon erittäin hauskojakin kohtauksia. Eli aika tämmöinen perus musikaali, joka tällä kertaa kertoi Rockin maailmasta eräässä baarissa, taisi olla joku Broom tai vastaavaa, en jaksa nyt tarkistaa, mutta se ei kai ole kovin oleellistakaan :) Samalla siis pormestarin vaimo ja hänen kirkkorouvansa yrittivät parhaansa sulkeakseen kyseisen "synnin pesän". Tietenkin tästä elokuvasta löytyi myös kahden nuoren laulajan rakkaustarina. Lisämausteena isossa roolissa oli Tom Cruise, joka esitti kuuluisaa rockilaulaja Stace Jaxxia. Kyseinen rockarílla on kuuluisuus vähän noussut päähän ja hän  on muutenkin vähän tai vähän enemmän alkoholisoitunut, mutta silti rockin suuri jumala. Vähän sai miettiä, että lauloiko Cruise kaikkia kohtauksia itse, sillä en ikinä ole uskonut hänen osaavan laulaa, mutta elokuvaa katsoessa se ei ihan minulle kokonaan selvinnyt. Mutta katsottava leffa ja hyvää viihdettä ehdottomasti :D

[Astorethein]

Legion on ihan hyvä (= keskinkertaista parempi)

Muistaakseni pidin tästä itsekin, mutta muistan myös ihmetelleeni, miksi sitä lasta oikein piti suojella. Lapsi oli ilmeisesti jonkinlainen avain pelastukseen, mutta miten, ei tainnut valjeta ainakaan minulle. Leffasta ei kyllä ole kovin vahvoja muistikuvia, joten saatan muistaa koko lapsi-asian täysin väärinkin.

The 13th Warrior

Tämä on tullut katsottua aivan liian monta kertaa, mutta tulipahan vuosittainen tarkistus taas suoritettua. Joskus nuoruudessa tämä oli yksi parhaimpia elokuvia koskaan, mutta ajan kuluessa sen viehätys on kuitenkin laskenut koko ajan. Katson sen silti edelleen säännöllisesti, koska puhdasverisiä viikinkielokuvia on tänäkin päivänä luvattoman vähän, vaikka historialliset seikkailut muuten ovatkin suosiossa. Nykyään katson leffan ainoastaan tunnelman ja erinomaisten viikinkien vuoksi, koska olemattomasta juonesta saa joka kerta aina vain vähemmän irti.

Elokuvassa on yksi erikoisuus ja se on Antonio Banderas. Voisi kysyä perustellusti, miksi latinolta näyttävä Banderas on päähenkilö elokuvassa, joka sijoittuu muinaiseen pohjolaan, joka on täynnä karvaisia äijäsotureita. No, hän on kaukoidästä karkotettu sivistyneistön jäsen, joka ajautuu viikinkien luo sattumalta ja oppii heidän parissaan miehekkyyttä sekä todistaa olevansa sankariainesta. Banderas on kuitenkin turhinta koko leffassa, jonka tarina olisi voitu kertoa täysin sellaisenaan ilman häntäkin. Tapahtumat kyllä kuvataan hänen näkökulmastaan, mutta mies itse osallistuu niihin vain harvoin. Ja nyt kun elokuva tuli katsottua ehkä 10. kerran, seikka pisti silmään vielä aiempaakin enemmän. Mutta tunnelman, ihan hyvien toimintakohtausten ja raavaan äijämeiningin vuoksi tässä oli vieläkin jotain hyvää jäljellä.

Bubba Ho-Tep

Olen kertoillut tästä varmaan aiemminkin, mutta koska katsoin tämän nyt hieman selvemmissä olosuhteissa kuin viimeksi, voinen analysoidakin sitä hieman selvemmin. Automaattinen plussa tulee jo siitä, että pääosassa on itse Bruce Campbell, joka vetää roolinsa aivan yhtä hienosti (naamaa tosin vähemmän väännellen) kuin Evil Dead-leffoissa aikoinaan. Meininki on siinä mielessä samantyylistä, että hullua komediaa ja näennäistä kauhua annostellaan nytkin reilulla kauhalla. Tässä elokuvassa vain on sanoma, ja se on kaunis, vaikka se kerrotaankin harvinaisen sekopäisellä tavalla.

Juoni on mielipuolisimpia ikinä. Egyptiläinen muumio on herännyt henkiin ja alkaa etsiä sieluja ravinnokseen, luonnollisesti vanhainkodista. Vastaan asettuu lonkkavaivainen ja erektio-ongelmista kärsivä Elvis-imitaattori (Bruce) sekä pyörätuolilla kulkeva musta (Ossie Dawis), joka kuvitelee olevansa John F. Kennedy. Varsinaiset vitsit jäävät vain muutamaan, mutta yleinen pöhköys hymyilyttää kevyesti koko puolitoistatuntisen. Siinä kohtaa piti ihan naurahtaakin, kun Elvis-mies yllätten saakin hoitajan käsittelyssä seisokin ja jää ylpeänä nautiskelemaan palautuneesta mieskunnosta. Vanhuus ei olekaan kaiken loppu.

Siinä se leffan sanoma onkin, vanhuus ei tarkoita paikalleen jämähtämistä, vaan aina on aikaa seikkailulle. Koin aivan oikeaa sympatiaa kahta vanhusta kohtaan heidän kamppaillessaan muumiota vastaan ja todistaessaan itselleen, että heistä on vielä johonkin. Loppu taas on hauska ja jopa surullinen. Tällaista hyvän mielen kahjoutta pitäisi tehdä enemmänkin.

[Moonlord]

Elokuvassa on yksi erikoisuus ja se on Antonio Banderas. Voisi kysyä perustellusti, miksi latinolta näyttävä Banderas on päähenkilö elokuvassa, joka sijoittuu muinaiseen pohjolaan

Tunnetaan useitra muslimien kirjoituksia viikingeistä ja ainakin pari kävikin skandinaviassa. al-Ghazal, diplomaatti espanjasta vuonna 845 ja al-Tartuschi noin vuonna 970.

Itsekin pidän 13th Warrior leffasta viikinkien suhteen, muuten juoni on heikohko. Olen itsekin koittanut keräillä viikinkileffoja ja parista tusinasta elokuvasta (animaatiot mukaanlukien) tuo sijoittuu tasoltaan silti kärkipäähän, valitettavasti.

[Moonlord]

Dungeons & Dragons 2 - Wrath of the Dragon God (2005)
Ekan todella surkean Dungeons & Dragons leffan jälkeen jo ajattelin että tämä genre on nyt kuopattu, ja ilmeisesti ekan floppauksen takia jatko-osaa ei sen suurmemin hypetettykään kun itsekin löysin tämän vasta hiljattain. Onneksi tämä oli puolet ekaa parempi. Ihan mukiinmenevä b-luokan toimintaseikkailu. Juoni on kuin suoraan korkean tason seikkailusta. Valtakunta on vaarassa kun dragolich alkaa heräilemään vuoren sisuksista minne hänet on taiottu ja pieni porukka sankareita lähtee etsimään orbbia jolla sitomisloitsun voi uudistaa. D&D pelaajille filmistä löytyy paljon tuttua.

Stranded (2001)
Espanjalainen scifi-filmi Marsin retkikunnasta joka joutuu vaikeuksiin. Osa porukasta pääsee kuitenkin perille tutkimaan salaperäistä kohdetta joka on havaittu Marsissa. Vähän draamaa ja pikkuisen sense of wonderia on saatu mukaan. Jouduin katsomaan filmin ilman tekstityksiä ja heikolla espanjankielen taidollani paljon jutuista meni ohitse mutta ihan keskivertoleffalta näytti.

Lilo & Stitch (2002) ja Leroy & Stitch (2006)
Pari disney-filmiä. Stitch on hullun tiedemiehen tekemä supervoimainen olio joka pakenee maapallolle ja ystävystyy nuoren havaijilaistytön kanssa. Disney-filmejä tutulla kaavalla, ehkä vähän alle keskitason, itseäni eivät ainakaan tempaisseet mukaansa.

Ao, le dernier Neanderthal (2010)
Paleofiktiota pitkästä aikaa. Kertoo Aosta, yhdestä viimeisistä neanderthalilaisista joka nuorena erotetaan veljestään ja yrittää sitten yksinäisenä aikuisena etsiä tätä. Törmää ihmisiin, ystävystyy yhden naisen kanssa vaikka akikki kohtaamiset eivät olekaan ystävällisiä. Filmi oli ainakin alkupuolella vähän tylsänpuoleinen mutta oli siinä joitain hyviäkin kohtauksia.

The Librarian: Return to King Solomon's Mines (2006)
Lisää samanlaista menoa kuin ykkösosassa. Humoristista seikkailua missä sankarikirjastonhoitaja selvittää mysteerit kädenkäänteessä :)
Kaunottarena tällä kertaa Gabrielle Anwar.

The First Men in the Moon (2010)
Uusintaversio vuoden 1964 klassikosta ja valitettavasti puolet edeltäjäänsä heikompi. Molemmat perustuvat H.G. Wellsin kirjaan missä viktoriaanisen ajan tiedemies kehittää painovoimaa kumoavan aineen, ja lentää sillä päällystetyllä aluksella kuuhun kohdaten siellä kuun asukkaat, vähän hyönteisiä muistuttavat seleniitit. Siinä missä eka oli riemastuttavaa steampunkkia ja ainakin filmin alku oli todella upea uudempi filmi oli tylsä ja vakava. Ainoastaan kuu-osuudessa oli pätkiä jossa onnistuttiin alkuperäistä paremmin.

John Carter (2012)
Tulipa tämäkin katsottua ja sehän oli ihan mukavaa seikkailua, ei sen kauheasti valittamista. En kirjoja enää niin tarkaan muista että jaksaisin tai pystyisin valittamaan kohdista missä elokuva erosi niistä. Visuaalisesti hieno, mitä nyt Dejahilla oli liikaa vaatetta päällä ,) ja nelikätiset vihreät marsilaiset olivat vähän liian ruipeloita (70-luvun sarjakuvaan verrattuna). Mielelläni katsoisin John Carter filmejä lisääkin.

[Rasimus]

Hassua, mutta nuo The Librarian -leffat parantuvat sitä mukaa kun tulee uusia. Vaikka laatu ei olekaan vielä päätä huimaava, mutta se eka olikin kyllä niin hirveätä kuraa kuin vain voi olla...

Omaa yhteenvetoa viime päivien katsomisista (jokunen taitaa olla unohtunut välistä):


The Prophecy (1995)

Katsotaanpas... Christopher Walken pahana arkkienkeli Gabrielina, Viggo Mortensen päivän pelastavana Luciferina, Virginia Madsen ja Elias Koteas suojelemassa pikkutyttöä, jonka sisään jemmattu pimein mahdollinen sielu kelpaa aseeksi Taivaallisessa sodassa... Ei paha, etenkin kun mukana on paljon huolellisempaa kristillisen mytologian kierrätystä ja käyttöä kuin useammassa muussa vastaavassa elokuvassa (esim. Legionissa). Tosin yhä jään kaipaamaan sen selittämistä, että mikä hitto tuo sielujuttu on, ja miksi sielujen jahtaaminen on niin tärkeää taivaallisille ja helvetillisille voimille.

Ja tähänkin leffaan liittyen:

Legion on ihan hyvä (= keskinkertaista parempi)

Muistaakseni pidin tästä itsekin, mutta muistan myös ihmetelleeni, miksi sitä lasta oikein piti suojella. Lapsi oli ilmeisesti jonkinlainen avain pelastukseen, mutta miten, ei tainnut valjeta ainakaan minulle. Leffasta ei kyllä ole kovin vahvoja muistikuvia, joten saatan muistaa koko lapsi-asian täysin väärinkin.

Ei muuten tainnut selittyä koskaan. Olisikin mukava joskus nähdä elokuva, joka selittäisi asian logiikan juurta jaksain. Onko kyse jonkinlaisesta mana-generaattorista, että se jolla on enemmän polttoainetta on parempi sotakoneisto tai jotain? Entä miksi Helvetti haalii nimenomaan pahoja sieluja toisissa elokuvissa, ja toisissa yrittää korruptoida hyvät sielut jne.? Vai onko kyse vain siitä, että meille pistetään kuoltuamme ase käteen ja käsketään juoksemaan kohti vihollista, jolloin miesylivoima on se ratkaiseva? Ja jos edellinen, niin miksi hyvyydellä / pahuudella olisi mitään merkitystä? Hitto... Teologiankin puolella mä olen lukenut lähinnä epäselviä ja vaihtelevia selityksiä.


The Horde

Ranskalaisten versio kävelevistä kuolleista. Joskus Luc Bessonin uran alkupuolen tuotannon aikoina pidin ranskalaisten tavasta tehdä (toiminta)elokuvia, mutta en nyt enää. Niissä on likimain poikkeuksetta epämiellyttävimmät mahdolliset kusipäähahmot, joiden kohtalosta ei pysty välittämään sitten tippaakaan. Tämä elokuva ei poikkeusta tehnyt. Ja eipä maailman meneminen raiteiltaan kauan vienyt: noin kymmenen minuuttia ja kaupunki oli jo liekeissä lähtien tilanteessa, jossa ei ollut vielä mitään viitettäkään ongelmista. Epäuskottavaa, juoniaukkoja, järjetöntä käytöstä, epäsamaistuttavia hahmoja, ranskalaisten ikuista poliisivihaa jne. Pari kivaa kohtausta ei riitä enää innostamaan loppuunkalutun aiheen kanssa. Mieluummin enemmän Fidon kaltaisia uusia näkemyksiä zombigenreen (vaikka sitten niitä vähän välkympiä eläviä kuolleita, kuten Return of Living Deadissa).


Flyboys

Melko perussotaleffakauraa kaikkine kliseineen ilman mitään uusia ajatuksia: joukko märkäkorvia saapuu koulutukseen, vaikeuksien kautta voittoon ansaiten siipensä, hieman menetyksiä ja sodan kauhujen kokemista (hyvin kevyesti, eihän katsojaa saa järkyttää), ja loppupäteminen suuressa tulikoesodassa. En voinut olla ajattelematta leffan alkupuolella, että tää on nyt Top Gun ensimmäisessä maailmansodassa, niin samanlaisen kapinallisen lentäjä-ässän entrystä oli kyse. Jean Reno melko hyvätahtoisena kouluttajana. Historiallisesta tarkkuudesta ei ollut tietoakaan (kaikki saksalaiskoneet punaisia kolmitasoja?). Elokuva ei jaksanut kiinnostaa, joten päädyin tekemään muuta nyhertämistä sen aikana (valitettavasti missaten aika hienon näköisiä, mutta epärealistisia, ilmataisteluita).


Rampart

Kun leffan nimenä on häiritsevästi "rampage"-sanaa (riehuminen tjsp.) muistuttava "Rampart" (joka viittaa L.A:n johonkin kaupunginosaan) niin sitä odottaa toimintaelokuvaa. Woody Harrelsonin tähdittämä poliisielokuva on kuitenkin äärimmäisen tapahtumaköyhä kertomus väkivaltaisuudensa takia suurennuslasin alle joutuneesta univormupoliisista, jonka elämä ja ura on menossa kovaa vauhtia vessanpöntöstä alas. Ja siinä kaikki, lopussa ei edes kerrota miten kaikki päättyy. Tylsää ja pettymyksen tuottanutta boredomia.

[Logikärmes]

Mustan skorpionin legenda

Feng Xiaogangin ohjaama wuxia-elokuva, joka siirtää Shakespearen Hamletin Kiinan viiden dynastian ja kymmenen kuningaskunnan aikaan. Pääosissa Zhang Ziyi, Ge You, Daniel Wu ja Zhou Xun.

Spektaakkelimaisuus ja visuaalisuus ovat wuxialle tyypilliseen tapaan vallalla, mutta klassinen tarina isänsä kuoleman kostavasta prinssistä antaa elokuvalle mielenkiintoisen lisämausteen.

Desperado

Robert Rodriguezin meksikolaissävytteisen "mariachi-trilogian" (jota näytän, huvittavaa kyllä, katsovan käänteisessä järjestyksessä) toinen osa. Pääosissa Antonio Banderas, Joaquim de Almeida, Salma Hayek, Steve Buscemi ja Danny Trejo. Lisäksi Rodriguezin kaveri Quentin Tarantino käväisee näyttämöllä vetämässä "one scene wonder"-roolin.

Alan olla jo hyvin vakuuttunut, etten pidä Rodriguezin tavasta tehdä elokuvia lainkaan. En vain kykene karistamaan sitä tunnetta, että hän tekee kaiken saman, minkä Tarantino, mutta tylsällä, suoraviivaisella ja mielikuvituksettomalla tavalla.

Desperado (kuten niin monet Rodriguezin elokuvat) yrittää kovasti olla campmäisen aivotonta toimintaa, mutta ei kurkota tarpeeksi pitkälle ja lässähtää siten vain keskinkertaisen toiminnan kastiin. Elokuvalla on kyllä hetkensä; etenkin Danny Trejon salamurhaajahahmo oli aivan loistava, mutta sitäkään ei käytetty kunnolla hyväksi (seikka, jonka Rodriguez näyttää itsekin tajunneen, kun

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

Trejo piti kirjoittaa elokuvasarjan seuraavaan osaan mukaan, vaikka hänen hahmonsa kuoli tässä elokuvassa.

Batman (1989)

Tim Burtonin yhden Oscarin (lavastus) arvoinen ohjaus, pääosissa Michael Keaton, Jack Nicholson, Kim Basinger, Robert Wuhl ja Michael Gough.

Burtonin Batman-filmatisoinnit ovat jääneet pitkälti Christopher Nolanin Yön ritari-saagan varjoon, mutta ainakaan minun silmissäni ne eivät ole kadottaneet aiempaa viehätystään. Oli Heath Ledger miten hyvä tahansa, Nicholsonin rooli Jokerina on edelleen aivan loistava, ja täytyy muistaa, että nuo kaksi ovat lähestyneet hahmoa hyvin erilaisista lähtökohdista.

Batmanin hahmo sen sijaan tuntuu hukkuvan taustalle aivan yhtä tehokkaasti niin Burtonin kuin Nolaninkin elokuvissa. Mielenkiintoisena huomiona Burtonin Batman hyppää alussa hahmon syntytarinan ylitse ja paljastaa sen katsojille vähän kerrallaan, kun taas Nolanin Batman Begins näyttää konkreettisesti, miten viittasankari aloitti uransa. Tämä ratkaisu antaa Batmanille Burtonin versiossa eräänlaisen mystisen uhkaavan auran, joka hahmolta Nolanin elokuvassa puuttuu.

Batman ei ole aivan yhtä campmäinen kuin jatko-osansa, mikä teki siitä minun mielestäni paremman. Nicholsonin rooli on ehdottomasti elokuvan parasta antia, vaikka Burtonin synkänsävytteistä ohjausta on muutenkin miellyttävää seurata.

Little Miss Sunshine

Kahden Oscarin arvoinen (paras alkuperäinen käsikirjoitus ja paras miessivuosa) komedia. Ohjaajina ensimmäistä kertaa aviopari Jonathan Dayton ja Valerie Faris. Pääosissa Greg Kinnear, Toni Collette, Abigail Breslin, Steve Carell, Paul Dano ja Alan Arkin.

On vaikea uskoa, että kyseessä on ohjaajaparivaljakon ensimmäinen elokuva, sillä Little Miss Sunshine on aivan käsittämättömän nerokas yhdistelmä komediaa ja draamaa. Päähenkilöt käyvät läpi niin hirvittävän synkkiä ja masentavia tapahtumia, että on vaikea ymmärtää, miten elokuvan pohjasävy onnistuu silti pysymään huvittavana. Itsemurha, kuolema, unelmien murskautuminen ja elämässä epäonnistuminen ovat sanalla sanoen raskaita teemoja, ja kuitenkin elokuva on kiistämättä juuri komedia.

Kaikista hahmoista saadaan mukavasti draamaa irti, joskin Toni Collette jää lopulta ainoastaan "naiseksi, joka on Greg Kinnearin vaimo". Colletten hahmo heijastaa kyllä ihan hyvin Kinnearin vaikeuksia työelämässä, mutta hänen omat unelmansa ja ongelmansa jäävät ikävästi sivuun, eikä hänestä missään vaiheessa kehity kunnolla omaa hahmoaan.

Suosittelen tätä kuitenkin varauksetta kaikille, niin komedian kuin draamankin ystäville.

Abyss - syvyys

James Cameronin yhden Oscarin (parhaat erikoistehosteet) arvoinen sci-fi-elokuva. Pääosissa Ed Harris, Mary Elizabeth Mastrantonio ja Michael Biehn.

Elokuvaa tunnutaan verrattavan taajaan Steven Spielbergin Kolmannen asteen yhteyteen. Itse en ole tätä elokuvaa nähnyt (joskin se tulee melko lähiaikoina televisiosta), joten en voi tätä lausuntoa arvioida. Sen verran osaan kuitenkin sanoa, että elokuvan juonikulku ei omaperäisyydellä juhli. Siitä hetkestä, kun avaruusoliot ensimmäistä kertaa näyttäytyvät, käy loppuratkaisu,

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

se, että nuo samaisen alienit pelastavat päähenkilöt meren pohjasta

, tuskallisen selväksi.

Elokuvan vedenalainen miljöö on kiinnostava, ja Cameronin tuntien kaikki sukeltamiseen liittyvät yksityiskohdat on kuvattu realistisesti. Kuitenkin, elokuvan draaman kaari on aivan päin mäntyä:

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

molemmat päähenkilöt kokevat samanlaisen, yltiödramaattisen lähellä-kuolemaa -kokemuksen, kun yksi sellainen olisi riittänyt vallan hyvin.

Lisäksi avaruusolioiden toimittama viesti ihmiskunnalle on yhtä hienovarainen kuin alasimen tiputtaminen päähän, ja avaruusolioiden läsnäolo elokuvassa tuntuu muutenkin olevan tarpeellista lähinnä, jotta saadaan mahdollisuus suorittaa näyttävä deus ex machina.

Loppujen lopuksi Abyss on asetelmaltaan kiinnostava ja erikoistehosteiltaan kaunis elokuva, mutta tarinallisesti täysi susi - tässä mielessä siitä on helppo vetää yhdistävä linkki Avatariin, Cameronin myöhempään yritykseen kuvata ihmisen ja avaruusolioiden kohtaamista.

Kultaisen kukan kirous

Cao Yun näytelmään perustuva Zhang Yimoun (muun muassa Hero ja Lentävien tikarien talo) ohjaus. Pääosissa Chow Yun-fat, Gong Li, Jay Chou ja Qin Junjie.

Siis lisää wuxiaa. Tavalliseen tapaan elokuvassa syvennytään hovin (ennen kaikkea keisariperheen) juonitteluihin. Puitteet ovat jälleen komeat, siinä on yksinkertaisesti jotain omaa viehätystään nähdä joukkokohtaukset tehtyinä tietokoneiden sijasta oikeilla näyttelijöillä.

Aiemmin mainitun Mustan skorpionin legendan tapaan Kultaisen kukan kirous ei ole kaikista muistettavimpia wuxia-elokuvia, mutta genren faneja (kuten minua) se kyllä silti eittämättä viihdyttää.

The Amazing Spider-Man

Marc Webbin ohjaama tuiki turha Hämähäkkimieselokuvien uudelleenkäynnistys. Pääosissa Andrew Garfield, Emma Stone ja Rhys Ifans.

Kuten mainittu, tämän elokuvan olisi voinut aivan hyvin jättää tekemättä. Sam Raimin Spider-Man-trilogia ei välttämättä ollut mikään ohjauksen taidonnäyte (lukuun ottamatta kakkososaa, jota ehdittiin jonkin aikaa pitää kaikkien aikojen parhaimpana sarjakuvafilmatisointina), mutta ainakin ne olivat sävyltään sopivan kevyitä verrattuna Nolanin Yön ritari-saagaan. Hämähäkkimies on muutenkin ollut aina huomattavasti vähemmän synkkä supersankari, ja vaikka hahmo pääseekin hetkellisesti laukomaan vitsejä sarjakuvista tutulla tahdilla, ei elokuvan synkkä sävy istu kuvaan sitten millään.

Minun on myönnettävä, että olin aluksi varovaisen innostunut elokuvasta, joskin lähinnä siksi, että minua kiinnosti Liskon/Curt Connorsin valitseminen elokuvan pahikseksi. Webbin versio Liskosta oli kuitenkin minulle suuri pettymys. Terävähampaisen kuonon on korvannut tylsännäköinen litteä, puoli-ihmismäinen naama, syynä tähän Webbin mukaan se, että hahmo kykenisi ilmaisemaan paremmin tunteita. No, toimiko se? Ei, ei sitten millään. Pohjanoteeraus oli kohtaus, jossa Lisko nappaa koulun kemianluokassa kaksi koeputkea, sekoittaa niiden sisällöt keskenään ja viskaa Hämistä omatekoisella pommilla. Siis... yli-inhimillisillä voimilla, nopeudella ja aisteilla varustettu, luodinkestävä jättiläislisko turvautuu Pikku Kemistin Aloituspakkaukseen?

Kaikista pahinta kuitenkin oli, että koko sarjan uudelleenaloitus oli niin kertakaikkisen turha. Tajusin ensimmäistä kertaa kunnolla joutuvani seuraamaan jälleen kerran Peter Parkerin supersankariuran alkutaipaleen vasta elokuvan ensimmäisen minuutin kohdalla. Lisäksi, koska Raimin elokuvat olivat jo kerran käyneet läpi kaikki asiaankuuluvat juonikuviot, päätyi Webb hyppäämään monet niistä kokonaan yli. Peter ei esimerkiksi hankkiudu tällä kertaa töihin Daily Bugleen lainkaan (mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että J. K. Simmonsin mahtava tulkinta J. Jonah Jamesonista puuttuu kokonaan).

Ainoa perusteltu muutos lienee Hämiksen orgaanisten seittisinkojen vaihtaminen alkuperäisteoksen mekaanisiin, ja tämäkin Webbin mukaan "Peterin älykkyyttä hyvin havainnollistava" prosessi sivuutetaan muutamalla kohtauksella.

Toivon hartaasti, että Hollywood tajuaa supersankarielokuvien uudelleenaloituksien olevan järkeviä ainoastaan, mikäli niille on painava syy.

Pimeän uhka

David Twohyn kauhusävytteinen sci-fi-elokuva, joka nosti Vin Dieselin maailmanmaineeseen. Muissa pääosissa muun muassa Radha Mitchell, Cole Hauser ja Lewis Fitz-Gerald.

Olen nähnyt Riddickin aikakirjan jo aiemmin, mutta onneksi sen tapahtumat eivät olleet enää tarpeeksi hyvin muistissa muistaakseni, keiden hahmot ovat vielä ykkösosan jälkeen hengissä. Pimeän uhka onnistuu nimittäin olemaan tässä suhteessa kertakaikkisen ennalta-arvaamaton. Lapsia ja nuoria teurastetaan surutta siinä missä aikuisiakin, toisin kuin monissa kauhuelokuvissa, ja kaikki klassisen selviytyjän roolin täyttävät hahmot eivät selviydy loppuun saakka.

Myös hahmojen kemiat ovat kohdallaan, ja tarinan miljöönä toimiva planeetta asukkeineen on (pienestä budjetista huolimatta) upeaa katseltavaa. Lisäksi on vielä erikseen nostettava esille valon ja varjon aivan upean taidokas käyttö; pimeys on selkeästi pimeyttä, mutta valoa on myös tarpeeksi, jotta tapahtumista pysyy perillä, eikä kuva missään vaiheessa sula epäselväksi mössöksi, niin kuin joissakin vastaavissa elokuvissa.

Suosittelen ehdottomasti kaikille sci-fin ystäville, sille on syynsä, miksi tästä elokuvasta on tullut kulttiklassikko.

[Fallen angel]

The Boondock Saints

Aivan uskomaton toimintaelokuva jossa Sean Patrick Flanery ja Norman Reedus esittävät kahta irkkuveljestä, jotka alkavat tappaa pahoja ihmisiä kuten mafiapomoja "Jumalan valtuuttamina". Willem Dafoe esittää omalaatuista poliisia, joka yrittää löytää nämä "Pyhimykset".
Loistavien ampumakohtauksien lisäksi elokuvaa  on maustettu huumorilla, joka uppoaa aina uudestaan ja uudestaan.
Suosittelen ehdottomasti katsomaan.

[krakken]

Into the Wild tuli katsottua DVD:ltä. Nuoren älykön seikkailuretki ei-mihinkään.

Kokonaisuus muodostui varsin kiitettäväksi kun päähenkilön ajoittaisesta ärsyttävyydestä pääsi yli. Tarinan vähitellen avautuvat taustat pitivät mielenkiinnon yllä, loppupeleissä parasta koko elokuvassa olivatkin pohjalla kytevä perhedraama ja ihmissuhteet. Visuaalisesti vallan mainio, kuten tällaiset pätkät yleensä.