Viimeisin näkemäsi elokuva? Take 2

[Astorethein]

The Devil's Rejects

Odotin tältä paljon, ehkä liikaakin, mutta lopulta elokuvasta kehittyi yksi mieleenpainuvimmista pitkiin aikoihin. Edellisessä osassa esitelty Fireflyn kajahtanut sadistiperhe jatkaa tappoleikkejään aiempaakin verisemmin ja mikä häiriintyneintä, myös tuplasti hauskemmin. Tunnelman ja visuaalisen tyylin puolesta liikutaan samoilla alueilla, mutta juoni on saanut lisää kierroksia sekä tarvittavaa dynamiikkaa, joka aloitusleffasta oli hieman kadoksissa.

Elokuvan alku on mitä mainioin. Poliisi on viimein saanut vihiä Fireflyn maatilalla tapahtuvista kauheuksista ja tekee perheen taloon yllätyshyökkäyksen. Meininki on ihan julmetun siistiä, kun omatekoisiin haarniskoihin pukeutuneet maalaiset käyvät epätoivoiseen puolustustaisteluun. Perheenpää saa surmansa ja äiti joutuu vangituksi, mutta sisarukset Baby ja Otis pääsevät pakoon. Avuksi saapuu täysikahjo kapteeni Spaulding (edelleen aivan loistava Sid Haig) jonka johdolla kolmikko aloittaa elokuvahistorian nyrjähtäneimmän pakomatkan.

Karkuunjuoksussa ei olisi mitään kiinnostavaa, ellei jahtaaja olisi mielenterveydeltään samaa kaliiberia. Kovaotteinen sheriffi Wydell menetti veljensä perheen murhatouhuissa (joista House of 1000 Corpses kertoi) ja vannoo kostoa siihen sävyyn, ettei moista väkevyyttä ole tullut usein vastaan. William Forsythe on viimeisen päälle täydellinen kaveri tulkitsemaan miestä, joka tekee kaikkensa saadakseen jokaisen Fireflyn hengiltä.

Elokuvan erikoisuus liittyy sen tapaan kuljettaa juonta tiiviisti pakenevien näkökulmasta. Perhe on ehdottomasti vastenmielinen eikä heidän selviytymistään toivo missään vaiheessa, mutta jotenkin heitä haluaa silti tukea jollain perverssillä tavalla. Itse olin loppupeleissä kuitenkin enemmän sheriffin puolella, koska tunsin melkein samanlaista raivoa kuin hänkin. Olennaista on, että monille inhottavuuksille on myös aivan pakko nauraa ääneen, vaikka tietääkin nauravansa väärille asioille (pistooli vaginassa on jotain irvokkaan hauskaa). Siihen elokuvan toimivuus perustuukin.

[Rasimus]

kelvottomat Resident Evilit

Älä nyt. Eka RE oli ihan ok. Zombileffojen aatelia kun vertaa kuluneiden vuosien tuotoksiin. Sitä seuraavissa leffoissa (ja oikeastaan kaikessa muussakin tuotannossaan) Milla sitten on yrittänyt pistää uraansa yhä vain syvemmälle siihen haisevaan pimeään paikkaan.

Uskallankohan tässä seurassa nyt mainita, että mää katoin sokerisen ja romanttisen Hereafterin (eli Ikuisesti sinun), joka oli siis näitä ns. hyvänmielen perhe-elokuvia.

Tuhkimo-tarinaa tulkittiin uudestaan Drew Barrymoren johdolla. Paha äitipuoli oli Angelica Huston. Vain nimellisesti 1500-luvulle sijoittuvassa tarinassa Tuhkimo mm. luennoi Prinssille filosofisia mm. ihmisten näennäisistä rooleista asemassaan (hyvin moderni käsitys, vaikkakaan ei aivan mahdoton uuden ajan kynnyksellä). Eikä kuninkaallisia tietenkään yhtään häirinnyt prinssin touhuilut rahvaan kanssa.

Fantasiaelementit oli hävitetty "realismin" tieltä, esim. haltiakummin oli korvannut lystikäs Leonardo da Vinci. Sisäsiististä perheleffasta kun on kyse, niin poissa oli lasikengän sovittamiseen kuuluvat varpaiden leikkelyt ja pahiksia kohdanneet silmien puhkomiset. Jäljelle ei luonnollisestikaan jäänyt mitään, mikä kiinnostaisi mun kaltaista kauhuelokuvien ja noitureiden karaisemaa fantasiafania.

Paras kohta leffassa oli rosvoilevien mustalaisten johtajan tarjous "Saat ottaa mitä jaksat kantaa", ja Tuhkimo nappasi prinssin selkäänsä ja köpötteli pois.

Rutiinilla tehty leffa, joka ei ollut totaalisen huono, mutta en sanoisi ihan keskinkertaiseksikaan.

[Rasimus]

Ihmeneloset

Ei mahda mitään. Olen nähnyt elokuvan jo muutaman kerran, ja koskaan en muista leffan yksittäisiä kohtauksia tai yleistä juonta (mikäli siinä on mitään muistettavaa). On niin uskomattoman mitäänsanomaton ja mieleenpainumaton pätkä. Nyt tuli tosin katsottua vain puoli tuntia, mutta se tuntui ihan kokonaan ennennäkemättömältä.


Vantage point

Olen varma, että olen tämänkin joskus nähnyt, mutta eipä muistunut mieleen mikään tätä katsoessa.

Leffa on variaatio juonikuviosta, jossa samoja tapahtumia seurataan eri henkilöiden näkökulmasta. Kukin henkilö tarjoaa siis oman rajoittuneen, mahdollisesti virheellisen näkemyksensä tapahtumien kulusta. Samanlaisia elokuvia on mm. Nicolas Cagen Snake eyes ja joku mustavalkoinen oikeussalielokuva, jonka nimeä en saa päähäni.

Tässä leffassa koukku ei toimi yksinkertaisesta syystä: Siinä missä Snake eyesissa tai siinä mustavalkoleffassa koko homman juju on juuri siinä, että eri todistajien antamat tiedot pitää yhdistää ymmärtääkseen mitä on tapahtunut, niin tässä leffassa leffantekijät vain pilkkovat antamaansa tietoa katsojaa hämmentääkseen. Ei homma näin toimi. Minua katsojana vain potutti, kun tajusin että eri näkökulmien esittäminen on vain ns. gimmick, jota ilman leffa olisi ollut vain taas yksi 24-tyylinen toimintapätkä presidentin murhayritystä ihmettelevästä Salaisen palvelun agentista. Oikeasti: Jos leffassa on jokin näppärä idea jonka päälle homma on rakennettu, niin tarinan pitää olla myös sellainen, ettei sitä voi toteuttaa ilman kyseistä ideaa.

Jos tuon kuitenkin antaa anteeksi, niin kyseessä oli ihan ok, tiukka ja otteessaan pitävä toimintajännäri, jossa ei suvantokohtia ollut. Voisin melkeinpä säästää tallennuksen, jos ei olisi tullut rupiselta TV 5:ltä, joka pilaa lähetykset mm. leikkaamalla lopputekstit pois ja lätkimällä mainosspotteja kuva-alan päälle.

[Logikärmes]

Rambo - Taistelija

Ted Kotcheffin ikonisista ikonisin Sylvester Stallone-rymistely. Elokuva toimii vielä tänäkin päivänä yllättävän hyvin ja ansaitsee ehdottomasti paikkansa toimintaelokuvien kaanonissa Die Hardin rinnalla. Elokuvan tapahtumat käynnistävä yhteenotto pikkupaikkakunnan umpimielisten poliisivoimien kanssa häilyy hiukan uskottavuuden rajamailla, mutta kyseessä on kuitenkin toimintaelokuva, ja kaikki mitä seuraa on ehdottomasti rahanarvoista viihdettä.

The Forbidden Kingdom - kaksi mestaria

Muun muassa Stuart Littleistä ja Leijonakuninkaasta tunnetun Rob Minkoffin ohjaama kung fu-elokuva. Pääosissa sellaisia nimiä kuin Jet Li, Jackie Chan ja Michael Angarano. Juoni perustuu tunnettuun, ikivanhaan, kiinalaiseen tarinaan nimeltä Xiyouji ("Lännenmatkan muistelmat"), johon on väkinäisesti yhdistetty nykypäivän amerikkaan sijoittuva kehystarina. Elokuvan pelastavat näyttelijäkaksikko Chan ja Li, sekä muun muassa Hiipivän tiikerin, piilotetun lohikäärmeen parissa työskennelleen Yuen Woo-pingin laatimat upeat taistelukoreografiat.

Iron Sky

Suomalaisen, Star Wreck: In the Pirkinningistä kansan tietoisuuteen nousseen Timo Vuorensolan ohjaus. Pääosissa muun muassa Julia Dietze, Christopher Kirby ja Götz Otto.

Lainaus omasta viestistäni Rautataivas-ketjuun:

Kävin niin ikään katsomassa tämän leffan, ja täytyy kyllä sanoa, että minun mielestäni Iron Sky oli kuolettavan tylsä. Vitseissä ei ollut mitään vikaa, mutta komediaksi niitä oli ihan hävyttömän vähän. Harmi sinänsä, koska elokuvassa oli paljon potentiaalia: Perusidea oli lupaava, näyttelijät hyviä ja erikoistehosteet erinomaiset. Erityisen hyvänä oivalluksena pidin jo mainittua Perikato-viittausta (niin, tiedän kyllä että tekijöillä on luultavasti ollut nimenomaan nuo netin vitsipätkät mielessä, mutta kuitenkin).

Ikävä totuus kuitenkin on, että elokuva ei ollut hauska, ja tästä ei voi syyttää muuta kuin tekijöiden omaa osaamattomuutta. Erikoistehosteet ovat kalliita mutta käsikirjoituksen laatiminen pitää luonnistua myös Suomen kaltaisessa pikkumaassa, eikä mitään tekosyitä. Juuri siksi, koska resurssit ovat meillä niin paljon pienemmät, on se osaaminen tuotava esille toisaalla. Huonoja tehosterymistelyjä tulee kuitenkin meille joka vuosi Hollywoodista ihan tarpeeksi ilmankin, että niitä tarvitsee vielä itse mennä tekemään lisää.

En nyt aivan hirvittävästi pettynyt Iron Sky:hin, koska alun alkajaankin halusin vain nähdä todisteen siitä, että myös Suomesta voi tulla kansainvälisen tason sci-fiä, mutta... kyllä se hieman pistää ärsyttämään, miten kaikki ne mahdollisuudet ammutiin omatoimisesti alas puolivillaisella toteutuksella.

Iho jossa elän

Pedro Almodóvarin Thierry Jonquetin romaaniin Mygale löyhästi perustuva ohjaus. Pääosissa Antonio Banderas, Elena Anaya ja Jan Cornet. Erittäin tiivistunnelmainen ja karmiva elokuva, joka panostaa inhaan - ei aivan loppu- mutta noin keskivaiheen tienoilla tapahtuvaan - käänteeseen. Elokuvasta on hankala sanoa paljon mitään paljastamatta jotakin juonesta, mutta sen verran voin sanoa, että kyseessä on julmuudessaan jokseenkin piinaava katsomiskokemus, jota ei aivan heikkohermoisimmille voi varauksetta suositella. Kaikille muille elokuva on ihan näkemisen arvoinen katselukokemus.

Full Metal Jacket

Stanley Kubrickin Gustav Hasfordin Metallivaippa-romaaniin perustuva kuvaus Vietnamin sodasta. Pääosissa Matthew Modine, Vincent D'Onofrio, Arliss Howard and Adam Baldwin ja R. Lee Ermey, joista viimeksi mainittu tekee elämänsä roolin solvauksia liukuhihnalta suoltavana kersantti Hartmanina.

Elokuva toimii sodankuvauksena jokseenkin hyvin, teemallisena painotuksena on enemmänkin ihmisen yleinen julmuus ja typeryys kuin sodan olemus. Alkupuoliskon koulutusosio on sitä seuraavia sodan tuiskeeseen sijoittuvia tapahtumia iskevämpi, mutta kokonaisuus pysyy loppujen lopuksi hyvin kasassa läpi elokuvan.

Cape Fear

Martin Scorsesen uusintaversio J. Lee Thompsonin vuoden 1962 samannimisestä ohjauksesta (Suomessa nimellä Tuomitun kosto). Pääosissa Nick Nolte ja Robert De Niro. Scorsesen Cape Fear jäljittelee tarkoituksella alkuperäisversion tyyliä ja käyttää tästä syystä hieman vanhahtavia keinoja hahmojen tuntemusten kuvaamisessa. Scorsese käyttää myös elokuvassaan myös vuoden -62 versioon musiikit tehneen Bernard Herrmannin laatimaa ääniraitaa.

Juoneltaan molemmat elokuvat ovat sen verran yksinkertaisia, ettei niistä ole sen kummempaa sanottavaa. Itse en pitänyt De Niron roolisuoritusta mitenkään mainittavan arvoisena, vaikka hän oli siitä tiemmä ehdolla ihan Oscarin saajaksikin (hävisi kyllä ihan oikeutetusti Sir Anthony Hopkinsin Hannibal Lecterille). Omasta mielestäni Scorsesen version loppu on myös laahaavampi ja pitkitetympi kuin alkuperäisen, mutta koska en muista enää Thompsonin versiota kunnolla, en voi olla asiasta aivan varma. Oli miten oli, suosittelen viimeksi mainitun katsomista Scorsesen uudelleenfilmatisoinnin sijasta.

Terminator 2 - Tuomion päivä

James Cameronin vanha kunnon kyborgi-aikamatkustus -hässäkkä ja sci-fi-elokuvien merkkipaalu, jossa Arnold Schwarzenegger pääsi vaihteeksi sankarin pallille. Pääosissa Ison-Arskan lisäksi Linda Hamilton, Edward Furlong ja Robert Patrick.

Hirveästi sanottavaa elokuvasta ei ole, kaikki toimii juuri niin kuin pitääkin. Cameron vie tarinaa edellisestä osasta eteenpäin kiinnostavalla tavalla ja nostaa rankalla kädellä räjähdysten määrää. Painostava musiikki, vielä tänäkin päivänä vakuuttavat erikoistehosteet... mitä muuta sitä voi enää elokuvalta toivoa?

Titanic

James Cameronin toinen klassikon nimen ansaitseva ohjaustyö. Elokuvan tapahtumat pohjautuvat tietenkin tositapahtumiin. Pääosissa Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet.

Millä tahansa mittarilla mitattuna Titanic on yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista spektaakkeleista. RMS Titanicin tilat on rekonstruoitu tajunnan räjäyttävällä tarkkuudella ja omistautumisella, ja erikoistehosteet saattavat häpeään astetta laadukkaammatkin tekeleet. Kun tähän lisätään vielä klassisen traaginen rakkaustarina ja Celine Dion, niin mikäs siinä on katsoessa.

Kung Fu Killer - Bai Yaning paluu

Länsimainen kung fu-elokuva, joka ratsastaa Daryl Hannahin ja David Carradinen Kill Bill-maineella (etenkin jälkimmäisen, joka on tullut tunnetuksi nimenomaan kung fu-sarjoista). Jatko-osa elokuvalle Kung Fu Killer - Valkoisen Kurjen kosto.

Kuten edellisenkin osan tapauksessa, juonella on viisainta olla vaivaamatta liikaa päätään. Ykkösosa onnistui loppujen lopuksi olemaan kiitettävän toimiva ja viihdyttävä paketti (mistä syystä se epäilemättä saikin jatko-osan), mutta jatko-osa on kutakuinkin sitä, mitä jatko-osat nyt yleensä ovat. Yksinkertaisesti sanottuna: kun ykkönen onnistui tasapainoilemaan typeryyden rotkon yllä, cooliuden kielekkeenreunalla, kakkonen suistuu suin päin syvyyksiin.

Grindhouse: Death Proof

Kill Billeistä puheen ollen... seuraavana vuorossa Quentin Tarantinon ja Robert Rodriguezin yhteisen Grindhouse-projektin Tarantinopuolisko. Toisen puolen muodostaa Rodriguezin Planet Terror, joka myös näytettiin televisiosta, mutta jota tällä kertaa en tullut katsoneeksi. Kahden elokuvan on tarkoitus jäljitellä entisaikojen amerikkalaisten "grindhouse"-teattereiden double featureita, mistä syystä Death Proof ja Planet Terror esitettiinkin USA:ssa yhdessä nimellä Grindhouse.

Kuten tavallista, Tarantino on kuin kotonaan päästessään hääräämään lapsuudenaikaisten suosikkiensa parissa. Death Proofin filmin alkupuolisko on käsitelty näyttämään laadullisesti samalta, kuin mitä se aikoinaan oli. Toisen osion (jonka on kuulemani mukaan tarkoitus tuntua ikään kuin jatko-osalta alkupuoliskoon) alkaessa kuva muuttuu väliaikaisesti mustavalkoiseksi, jonka jälkeen se vaihtuu tavanomaisen värilliseksi. Tarantino myös leikkeli elokuvaa mielensä mukaan (jäljitellen eksploitaatioelokuvien tympeitä amerikkalaisia tuottajia), ja Grindhousessa pyöri nimenomaan tämä leikelty versio, kun taas televisiossa nähdään täysi (tai laajennettu?) 127-minuuttinen versio.

Pääosissa muun muassa Kurt Russell ja Rosario Dawson. Mainittavan arvoista on myös, että Kill Billeissa Uma Thurmanin stunttina toiminut Zoë Bell esittää elokuvassa itseään.

Huuliharppukostaja

Spagettiwesternien kruunaamattoman kuninkaan, Sergio Leonen "magnum opus", jota pidetään yleisesti yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista (ja jota on kyllä sittemmin taajaan jäljiteltykin). Lisäksi elokuvalle kuuluu kyseenalainen kunnia yhdestä kaikkien aikojen surkeimmista nimisuomennoksista, joka on niin huono, ettei suomalainen edes tunnistaisi siihen tehtyä viittausta sellaiseen törmätessään (alkuperäinen nimi: Once Upon a Time in the West). Pääosissa Charles Bronson, Jason Robards, Henry Fonda ja Claudia Cardinale.

Leone venyttää "dollaritrilogiansa" aikana laatimansa kiireettömän tyylin äärimmilleen, ja tuloksena on komealta näyttävä lännenspektaakkeli. Maisemat näyttävät hienoilta, ja dialogi on iskevää. Mieleenpainuvan ääniraidan on laatinut Ennio Morricone, kuinkas muutenkaan. Itseeni Huuliharppukostaja ei vedonnut aivan samalla tavalla kuin Hyvä, pahat ja rumat, mutta katsomisen arvoinen elokuva epäilemättä on.

Panssarilaiva Potemkin

Sergei Eisensteinin kuuluisa vuoden 1925 mykkä propagandaelokuva. Perustuu vuoden 1905 todellisiin tapahtumiin, joskin ne ovat propagandaelokuvalle tyypillisesti jokseenkin iloisemmansävyiseksi väritettyjä.

Vaikka minulla ei mykkäelokuvista niin hirveästi kokemusta olekaan, elokuva toimii mielestäni tarinallisesti ja kuvauksellisesti oikein hyvin. Etenkin neljäs viidestä osasta, Odessan portaat, on vaikuttava, jopa hätkähdyttävä, ja - kuten Huuliharppukostajankin tapauksessa - taajaan jäljitelty. Jos tätä elokuvaa ei muuten katso, niin sitten ainakin edes elokuvallisen yleissivistyksen vuoksi.

Kadonneen aarteen metsästäjät

Kaksikon Steven Spielberg ja George Lucas aikaansaannosta oleva ikonimaisen veijarimainen (ja viiden Oscarin arvoinen) seikkailuelokuva. Pääosassa (tietenkin) Harrison Ford. "Bond-tyttönä" Karen Allen, jota ei nähdä enää trilogian seuraavissa osissa, mutta joka uusi kuitenkin roolinsa kaikkein uusimmassa (ja alkuperäisen trilogian quadrologiaksi muuttaneessa) Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnassa. Ääniraidan takana ei kovin yllättävästi aina yhtä loistava John Williams.

Indiana Jonesin vaikutus populaarikulttuuriin on luonnollisesti kiistaton, eikä elokuva ole hullupi katselukokemus tänäkään päivänä. Meno on James Bondeista tuttua (ja Spielbergin haaveesta ohjata Bond-leffa elokuvan idea syntyikin). Tämä on myös elokuvan suurin vahvuus, sillä vaikka se onkin menettänyt hieman uskottavuuttaan, luo sen campmainen puolivakavuus sille juuri oikeanlaisen tunnelman, jotta sen mahtipontisen lopun hieman vanhentuneine mutta silti yllättävän hyviltä näyttävine erikoistehosteineen voi vielä sulattaa.

[Astorethein]

Melancholia

Jos maailmanloppu ja mutkikkaat ihmissuhdekuviot pitää yhdistää toisiinsa, niin ehkäpä on hyvä, että asialla on Lars von Trier. Varsinkin, jos tarkoituksena ei ole tehdä komediaa, vaan vakavaa ja syvällistä draamaa. Jos ohjaaja inspiroituu omasta masennuksestaan ja tekee siitä Antichristin kaltaisen sairaskertomuksen, niin kovin kepeää jälkeä hän ei tuota kyllä terveenäkään. En tiedä, onko elokuvia syytä verrata toisiinsa, mutta ainakin molemmissa synkkyys on lähes kouriintuntuva elementti. Tässä vain on raadollisuuden sijaan huomattavasti enemmän kauneutta.

Kirsten Dunst on Justine, joka menee naimisiin Alexander Skarskårdin esittämän Michaelin kanssa. Mukana on paljon muitakin tunnettuja kasvoja, mutta yllättäen kukaan ei tunnu liian tutulta. Häät ovat suuret ja kalliit, millä pyritään peittelemään kipuilevia ihmissuhteita, jotka eivät tunnu olevan normaalit kenenkään hahmon kohdalla. Samaan aikaan Maahan uhkaa törmätä planeetta, joka myös antaa elokuvalle nimensä. On tulkinnanvaraista, onko tuho oikeasti käsillä vai onko se vain vertauskuva ihmisten keskinäisille ongelmille, kumpikin näkemys toimii itse asiassa yhtä hyvin.

Elokuva jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen keskittyy katastrofiksi muuttuviin hääjuhliin ja toinen lähestyvän lopun odottamiseen. Minulle hääosuus oli selvästi se kiintoisampi, koska siinä tapahtui enemmän eikä pikku tuiskeeni ollut vielä voimistunut liiaksi. Ihmisten tulehtuneita tai ainakin omituisia välejä kuvataan loistavalla intensiteetillä, ja katsoja tuntee ihan oikeasti olevansa keskellä kiusaantuneita tilanteita kiusaantuen itsekin. Jälkimmäisen osion aikana huomio hieman karkaili, mikä saattoi olla turmiollista, koska suurimmat tulkinnat olisi pitänyt tehdä juuri silloin. Toisaalta elokuva on muutenkin sitä tavaraa, ettei yksi katselukerta riitä kakkien tasojen (todellisten tai kuviteltujen) riittävään tarkasteluun.

[Rasimus]

Mä oon katsellut sillä silmällä tuota Melancholiaa vuokraamossa, mutta en ole uskaltautunut vuokraamaan juuri Larsin takia. Pelkään umpitylsää taide-elokuvaa (ei ihan tyyliin Tree of Life, mutta pitkäveteisempää versiota sinänsä ok:sta Fountainista).

No joo...

Mies ja alaston ase 33 1/3

Kyllä se on kumma, että 80-luvun maineikkaimman (tai toiseksi maineikkaimman) spoof-komediasarjan kolmaskin osa pesee yhä mennen tullen ensimmäiset osat 90- ja 2000-luvun lähinnä surkeista vastaavista yrityksistä.

Vaikka huumori paikoitellen tuntuukin jo toistavan itseään terän menettämiseen asti, Mikä muuten oli leffasarjan pohjana olleen Police Squad -tv-sarjan huumorin perusajatus - se loputon toistaminen ja varioiminen siis.


Planet Terror

Lyhyesti ja ytimekkäästi: Paras zombileffa ikinä! Ja kyllä. Muistan kyllä alkuperäisen Night of the Living Deadin sekä hulvattoman Return of the Living Deadin olemassaolon.

[Astorethein]

Man from Deep River

Italialaisen kannibaaligenren varhainen edustaja, joka valmistui pari vuotta ennen kuin lajityypistä tuli varsinainen villitys. Päähenkilö on valokuvaaja, joka lähtee tutkimaan tuntematonta viidakkoa ja joutuu alkuasukasheimon sieppaamaksi. Myöhemmin tätä juonikuviota toistettiin loputtomasti, mutta tässä vaiheessa idea ei ollut vielä puhkikaluttu.

Elokuva ei ole kovin raaka, vaikka sittemmin genren tuotokset lähinnä kilpailivat brutaalin väkivallan määrässä. Tässä tapauksessa juoni etenee jopa tavattoman positiivisesti, sillä ajan kuluessa päähenkilö hyväksytään heimon jäseneksi ja hän jopa avioituu yhden heimonaisen kanssa. Lopulta mies sopeutuu viidakkoelämään siinä määrin, ettei hän enää edes halua palata sivistyksen pariin. Varsinaiset kannibaalitkin kuuluvat vihollisheimoon, jota vastaan myös päähenkilö joutuu taistelemaan.

Elokuva esittelee muutamia kiintoisia heimotapoja. Jos naisen mies kuolee, kylän muut miehet saavat naida häntä kukin vuorollaan. Avioituminenkin hoituu niin, että naisen silmät sidotaan, jolloin miehet yksitellen puristelevat hänen tissejään. Naisen on ilmeisesti näppituntuman perusteella tiedettävä, kuka on sopiva aviomies. Aika hubaa meininkiä, mutta sellaistahan se on viidakossa.

Last Cannibal World

Heti perään katsoin Ruggero Deodaton näkemyksen samaisesta aiheesta. Tästä leffasta pidin huomattavasti enemmän, sillä se vetää pidemmän korren niin tunnelman kuin juonen osalta. Juonihan ei ole näiden elokuvien vahvuus, mutta tällä kertaa päähenkilön eloonjäämiskamppailu onnistui kiinnostamaan poikkeuksellisen paljon. Kun hahmosta rakennetaan pahviukkoa syvällisempi persoona, pystyy hänen kärsimyksiinsä samaistumaan heti paremmin.

Tässäkin elokuvassa naispääosaa näyttelee Me Me Lai, jota voisi sanoa lajityypin vakiokasvoksi. Kummoista roolia neito ei ole saanut tälläkään kertaa, ensin hän juoksentelee alasti noin elokuvan puoliväliin asti, jonka jälkeen hän tulee raiskatuksi ja myöhemmin syödyksi. Aisteihin käyvällä väkivallalla ei varsinaisesti mässäillä, mutta syömiskohtaus oli kuitenkin melko brutaalia katseltavaa. Kokonaisuutena elokuva kuuluu genren parempaan antiin, sillä tässä tapahtumilla oli kerrankin jotain merkitystä ja mikä tärkeintä, päähahmon kohtalosta viitsi aidosti välittää.

[Mr.Kirja]

Miller's Crossing:
Coenin veljeksille ominaisesti omituinen leffa, erilainen ja erinomainen. Kaikista Coenien leffoista en ole tykännyt, mutta tämä oli varsin hyvä. Ensimmäistä kertaa vasta leffan näin, joten kaikki juonenkäänteet yms pääsi arvoonsa. Vaikka mikään komedia ei kyseessä olekaan, niin kyllähän sitä jotkut kohtaukset pisti hymähtelemään. Yks kohtaus varsinkin jäi mieleen, eli kun Leonin kämpälle hyökättiin ja äijä laittoi Thompsonin huutamaan. Siinä oli kyllä sitä jotain

Man from Earth:
John Oldman on muuttamassa pois ja viettää päivää ystäviensä kanssa mökillä. Viimeisen päivän kunniaksi John päättää kertoa ystävilleen yhden uskomattoman (tarkoin valittu kuvaava sana) tarinan. Alkaa dialogi jonka pituus on yhtäkuin koko elokuva. Asettakaa itsenne kuuntelijoiden asemaan ja miettikää. Yksi parhaista elokuvista joita olen koskaan nähnyt, ja todistaa täydellisesti hyvän dialogin voiman. Leffan budjetti on ollut vaivaiset $200.000, parhaiten käytetyt pennit koskaan. Suosittelen varauksella, action-elokuvien ystävät eivät tästä välttämättä pidä, dialogin suuren määrän vuoksi.

[Karajishi]

Titanic

Vaikka olenkin katsonut kyseisen elokuvan suurin piirtein miljoona kertaa aikaisemminkin, olihan se pakko käydä 3D:nä katsomassa kun se tuli. Lopusta en tosin muista juuri mitään, koska itkin suunnilleen koko ajan ^^' Mutta siis kerta kaikkiaan mahtava elokuva ja loistava toteutus!

[Logikärmes]

28 viikkoa myöhemmin

Juan Carlos Fresnadillon ohjaama jatko-osa Danny Boylen elokuvalle 28 päivää myöhemmin. Viimeksi mainittu on yksi kaikkien aikojen parhaimpia zombie-elokuvia, ja jos jatko-osa ei nyt aivan samalle tasolle yllä, niin toimiva paketti se kuitenkin on ja ylläpitää hyvin uskoa zombien mahdollisuuksiin kauhuelokuvagenressä.

Elokuva kärsii pienoisesta fokuksen horjumisesta: Kaikki tapahtuu jotenkin hieman liian nopeasti. Ei sillä, että elokuvan rytmitys itsessään olisi liian nopea, vaan merkittävä juonellinen käänne (jälleenrakennusalueen menetys uudestaan zombeille) tapahtuu hieman liian aikaisin. Vaikka hahmot ovat edelleen vaarassa, suuremman kokoluokan menetys ehtii viedä osan jännityksestä mukanaan. Parempi ratkaisu olisi ollut, jos alueesta olisi kamppailtu kauemmin, eikä sen menetys olisi ollut heti kättelyssä aivan varmaa (se kun ei ole niin hirveän dramaattista, kun joukko zombeja pääsee valloilleen tyhjään kaupunkiin).

Muuten elokuva toimii oikein hyvin. Tuskin koskaan on zombierutto (tai mikä lie "raivovirus") levinnyt yhtä aggressiivisesti, eivätkä sen kantajatkaan ole mitään hitaasti löntystäviä epäkuolleita vaan elävääkin ihmistä väsymättömämmin saaliinsa perässä pinkovia villipetoja. Tavanomaisten klaustrofobisten kohtausten joukossa on mielenkiintoisena vaihteluna muutama aukealle paikalle sijoittuva, ja muutenkin jännitys pysyy läpi elokuvan hyvin yllä. Tämän päivän zombie-elokuvien joukossa ehdottomasti tarkastamisen arvoinen tuttavuus.

The Boondock Saints 2

Jatko-osa elokuvalle Boondock Saints – Etelä-Bostonin enkelit. Tarttui Makuunin DVD-poistomyynnistä veljeni mukaan, joka piti ensimmäistä osaa hyvänä. Itse en ole ykköstä kuitenkaan nähnyt.

Molemmat olimme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että katsomiskokemus olisi voinut olla parempikin. Itse pidin kyllä Sean Patrick Flanerystä ja Norman Reedusista päärooleissa, ja elokuva on mukavasti kieli poskessa tehty verrattuna moniin viime aikojen ryppyotsaisiin räiskintöihin.

Valitettavasti elokuva ei yksinkertaisesti toimi. Sivuhahmot ovat kaikki tylsiä tai jopa ärsyttäviä, ja potentiaalisesti kiinnostavat eivät saa tarpeeksi huomiota osakseen. Suurimpana ongelmana (noin niin kuin toimintaelokuvalle) on itse toiminnan ponnettomuus. Kaikki vain seisovat paikoillaan ja räiskivät ilman huolenhäivää, eikä minkäänlaista vauhdintuntua missään vaiheessa synny. Lisäksi toimintaa on määrällisestikin kohtuullisen vähän.

The Avengers

Lainaus The Avengers-ketjuun kirjoittamastani viestistä:

Itse en ollut nähnyt The Avengersia edeltäneistä Marvel-filmatisoinneista kuin Iron Man ykkösen (ja The Hulkin vaikka se ei ymmärtääkseni enää sisälly samaan jatkumoon, toisin kuin The Incredible Hulk), enkä sanoisi sen sanottavammin häirinneen. Oikeastaan ainoat yksityiskohdat, jotka aiheuttivat pienoista hämmennystä, olivat Tesserakti ja sen alkuperä, jotka olisivat selvinneet elokuvista Thor ja Captain America: The First Avenger, sekä se, miten Loki liittyi koko hässäkkään. Elokuvan tapahtumat pohjustettiin kuitenkin moninaisten viittausten kautta tarpeeksi hyvin, jotta aukoista tietämyksessä pääsi hyvin yli. Sittemmin olen tehnyt pienoista jatkotutkimusta, muun muassa katsonut Thorin, joten täysin ulalla en enää sentään ole.

Täytyy kyllä sanoa, että hieno elokuva oli vaikka ottikin lähdeaineistoonsa täysin erilaisen asenteen kuin esimerkiksi Christopher Nolanin Batman-filmatisoinnit tai Zack Snyderin Watchmen. The Avengers toimittaa sen, minkä lupaakin, eli tuutin täydeltä eeppistä toimintaa, mutta samalla sisältää melkoisen määrän hahmonkehitystä, jonka mahdollistavat taustoiltaan ja luonteiltaan värikkäiden hahmojen vuorovaikutuksen lisäksi jo aiemmissa elokuvissa tapahtunut pohdiskelu.

Elokuvan suurimpia anteja ovat ehdottomasti onnistuneet näyttelijävalinnat. Robert Downey Jr. nyt ehkä pääsee hieman varastamaan parrasvalot aina näyttämölle astuessaan, mutta myös muut näyttelijät ovat rooleissaan vakuuttavia. Itse pidin etenkin Chris Hemsworthista Thorina, joka pääsi tekemään huomattavasti enemmän kaikkea kiinnostavaa kuin nimikkoelokuvassaan. Mark Ruffalo oli mukavan sympaattinen Bruce Bannerina/Hulkina, vaikkei sen suurempia tunteita herättänytkään. Samaa sarjaa oli Tom Hiddleston Lokina, joka oli ehkä jo hieman liiankin symppis; viis siitä valloittaako hän maailmaani, eihän häntä voi kukaan oikeasti vihata! Samuel L. Jackson taas... en ole itse asiassa aivan varma, mitä mieltä hänestä pitäisi olla.

Sitten vielä siitä toiminnasta... Haukansilmä ja Musta Leski jäivät auttamatta mahtipontisempien sankarien varjoon. Alun kohtaus, jossa Scarlett Johansson pieksee joukon roistoja sidottuna tuoliin, oli kyllä ihan vakuuttava muttei millään tavalla vertailukelpoinen yhtään minkään Hulkin saavutuksen kanssa. Jeremy Renner taas vietti koko elokuvan alkupuolen aivopestynä nukkena. Thor sen sijaan pääsi viskomaan Mjolniria mukavasti enemmän kuin Thorissa, ja Rautamies sai ruutuaikaa enemmän kuin tarpeeksi. Kapteeni Amerikka toisaalta olisi saanut tehdä kilvellään jotakin hieman enemmän... näyttävää.

Mutta voi Clark Gregg parkaa! Kaikki, jotka ihmettelevät

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

hänen kuolemaansa

, eivät tunne kunnolla Joss Whedonia.

Thor

Pidin Chris Hemsworthin ja Tom Hiddlestonin roolisuorituksista The Avengersissa siinä määrin, että katsoin Thorin nimikkoelokuvan heti teatterikäynnin perään. Elokuva oli kuitenkin pienoinen pettymys. Näyttelijöissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta itse elokuva oli supersankarielokuvaksi suorastaan tylsä. Toiminnan määrä ei ole kummoinen, ja lopun suuri kohtaaminen lässähtää antikliimaksiksi. Angstin määrä sen sijaan on huippulukemissa.

Toinen ongelma on sama kuin The Avengersissa (jonka unohdin sille varattuun ketjuun kirjoittamassani viestissä mainita), eli Lokista ei saa aikaan kovinkaan mahtipontinsta vastustajaa. Thorissa ongelma ei ole niin näkyvä, koska Loki saa mukavasti hahmonkehitystä ja näyttäytyy muutenkin syvempänä hahmona, mutta etenkin kerralla useampia sankareita vastaan asettuessaan Loki ei ollut mielestäni vain jotenkin... riittävä. Thorin ja Lokin veljessuhteen kehitys lienee se pääasiallinen syy, miksi Thor kannattaa katsoa (The Avengersia silmällä pitäen siis).

Sunshine

Olen kyllä kirjoittanut tästä samaisesta elokuvasta tähän ketjuun jo aiemminkin, mutta kirjoitettakoon nyt sitten uudestaan, kun kerran taas elokuva tuli katsottua. Tämänkin takana häärii Danny Boyle, ja täytyy sanoa, että pidän miehen tyylistä. Sunshinen musiikki ja erikoinen aurinkomystiikka luovat elokuvalle aivan omanlaisensa tunnelman. Kehysjuoni ei ehkä ole niitä kaikkein omaperäisimpiä, mutta sen ympärille kasattu elokuva sitäkin upeampi.

Olipa kerran Kiinassa (Once Upon a Time in China I)

Tsui Harkin mestariteos, jolla oli tärkeä osa Hong Kongilaisen kung fu-elokuvaperinteen elvyttämisessä. Pääosan näyttelee liikkeissään aina yhtä huikea Jet Li.

Elokuva alkaa hieman töksähdellen, mutta päästyään epätasaisen alun jälkeen vauhtiin se etenee loppuun saakka sulavasti kuin juna öljytyillä raiteilla. Toimintakohtaukset ovat kekseliäisyydessään ja monimutkaisuudessaan upeita, lopussa suorastaan tajunnanräjäyttäviä. Länsimaisen vallan alla kansallisesta alennuksen tilasta kärsivän Kiinan teemaa käsitellään monipuolisesti, eikä amerikkalaisiakaan esitetä yksiselitteisen kielteisessä valossa, vaan sekaan mahtuu jopa jokunen oikeamielinen henkilö. Myös toiseen suureen kysymykseen, eli perinteiden hylkäämisen ja uuteen maailmaan sopeutumisen väliseen ristiriitaan, saadaan lopussa yllättävän kypsä vastaus. Suosittelen lämpimästi kaikille genren ystäville.

[Pisania]

Pitkästä aikaa tähänkin topikkiin jotain raportoitavaa. Leffojen katselu ei vaan tunnu luonnistuvan meikäläiseltä edelleenkään. Tämänkertainen animaatio (koska muuta en näköjään pysty katselemaan) oli Mamoru Hosodan Summer Wars vuodelta 2009. Varsin mukava leffa oli se, ei mitenkään häikäisevä mutta piti kyllä mielenkiinnon yllä. Visuaalisesti se ei ollut huono, muttei tajunnanräjäyttäväkään. Tarina oli ehkä vähän heppoinen, mutta ei mitenkään häiritsevästi. Mielestäni siinä oli osattu yhdistää hyvin kaksi eri maailmaa: hulppea vanha talo kauniilla maaseudulla täynnä erikoisen suvun jäseniä sekä Second Life -tyylinen nettiympäristö, johon kohdistunut hyökkäys uhkaa reaalimaailmaa. Yhteen kokoontunut sekopäinen suku oli kyllä mielenkiintoisempi aspekti. He olivat varsin hauska ja sympaattinen porukka, joista olisi saanut aikaan kivan elokuvan ilman maailmanpelastamispuuhiakin.

[Diara]

Eilen tuli pidettyä lepopäivä raskaan reissun jälkeen, ja samalla tuli katsottua kolme elokuvaa

For a few dollars more

Kahdesta palkkamurhaajasta kertova tarina, jossa molemmat lähtevät saman rosvokoplan perään palkkiorahojen perässä. Tarinan päähenkilöä näyttelee aina niin charmikas Clint Eastwood, jonka ansioista elokuvan katsoo loppuun asti innolla. Juonellisesti ehkä hieman liian köyhä ja/tai liian pitkä elokuva toistaa välillä hieman itseään, ja itse pääpahiksen perään pääseminen tuntuu välillä vievän ikuisuuden. Eastwood pelastaa elokuvan loistavasti ja loppujen lopuksi purkissa on ihan kelpo länkkäri.

Platoon

Parhaan elokuvan Oscar-patsaankin saanut elokuva kertoo yhden näkökulman Vietnamin sodasta, tällä kertaa seurataan Yhdysvaltain joukkoja Kambodzan rajan läheisyydessä. Pääroolissa todella nuori Charlie Sheen. Elokuva on hyvä kuvaus sotatilasta, eikä keskeisiä henkilöitä ole liikaa. Kuitenkin pienenä miinuksena tulevat keskellä yötä tapahtuvat taistelukohtaukset, joissa ei aina ollut ihan perillä, että kuoliko siellä yön pimeydessä nyt vihollinen vai oma. Elokuvasta saa bongailla nykyajan Hollywood-tähtiä, mm. Johnny Depp (jolla, siskoni ja minun suureksi pettymykseksi, oli ehkä yksi vuorosana) ja Forest Whitaker. Ihan en ymmärrä, miten elokuva voitti parhaan elokuvan Oscarin, mutta elokuva on mukaansatempaava ja hyvin tehty.

Leon

Palkkamurhaajan ja nuoren orvoksi jääneen tytön omituisesta suhteesta kertova elokuva. Elokuvan alussa orvoksi jäänyt Mathilda (Natalie Portman) haluaa kostaa perheensä, ja erityisesti pikkuveljesä, murhat ja päätyy puolivahingossa yksinäisen palkkamurhaaja Leonin (Jean Reno) katon alle. Elokuva vangitsee heti alkumetreiltä, ja vaikka aihe kuulostaa suhteellisen raskaalta ja synkältä, saa sen aikana nauraa enemmänkin. Elokuva on siinäkin mielessä loistava, että sen aikana saa sekä nauraa että itkeä.

[Sarmatian Morfeus]

Ihan en ymmärrä, miten elokuva voitti parhaan elokuvan Oscarin, mutta elokuva on mukaansatempaava ja hyvin tehty.

Samaa ihmeteltiin jo silloin 1980-luvulla. Oscar tuli varmaan pääasiassa siitä hyvästä, että Platoon edusti amerikkalaisessa elokuvassa aivan uutta tapaa kuvata Vietnamin sotaa. Ja Vietnamin sotahan on jenkeille niin tärkeä ja traumaattinen aihe, että meidän suomalaisten voi olla vaikea kunnolla ymmärtää sitä.

Itse olen viime aikoina katsellut antiikkiaiheisia elokuvia. Skotlantiin sijoittuvat roomalaisseikkailut Kotka ja Centurion olivat viihdyttävää toimintamättöä. Mutta seuraava leffa teki ihan aidosti vaikutuksen:

Agora (Espanja 2009, ohj. Alejandro Amenábar)

Tämä vaikuttava englanninkielinen draama sijoittuu roomalaiseen Egyptiin vuoden 400 vaiheille. Hypatia-niminen nuori nainen on nerokas tähtitieteilijä, joka on oivaltamaisillaan jotain mullistavaa planeettojen kiertoradoista. Mutta Aleksandrian kaduilla kytevä uskonnollinen väkivalta hiipii askel askeleelta lähemmäksi Hypatiaa, joka elää yläluokkaisen asemansa mahdollistamaa etuoikeutettua elämää. Kristinusko nousee, juutalaiset ja pakanat pelkäävät, ja kaikissa leireissä on ihmisiä, jotka uskovat ongelmien ratkeavan väkivaltaa käyttämällä.

Hypatialla on älykäs nuori orja, Davos, joka on rakastunut emäntäänsä. Rakkauden toivottomuus ajaa epätoivoista Davosta kohti parabolanien eli kiihkokristittyjen katutaistelijoiden joukkoa.

Agora ei ole täydellinen elokuva - suurin heikkous on ehkä Hypatian henkilöhahmon ohuus. Hän jää eräänlaiseksi Aleksandrian kirjaston barbinukeksi, jonka kohtalona on heijastaa kulttuurin ja yhteiskunnan rajua muutosta. Davos ja muut keskeiset mieshahmot ovat paljon moniulotteisempia. Puutteistaan huolimatta Agora kuitenkin on kaunis, melankolinen draama, joka valaisee osuvasti yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja uskonnollisen fanatismin myrkyllistä suhdetta. Siltä osin elokuvan viesti on raastavan ajankohtainen.

Hypatia Aleksandrialainen on todellinen historiallinen hahmo. Ne, jotka tuntevat hänen tarinansa, tietävät että...

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

...tässä elokuvassa ei ole onnellinen loppu.

[Rasimus]

Casino

Tää mafialeffan klassikkosarjaan kuuluva pätkä on tuntunut jotenkin unohtuneen tv:stä. Ainakaan julkisilta kanavilta en muista leffaa nähneeni kymmeneen vuoteen, joten päädyin lopulta ostamaan sen viidellä eurolla dvd:nä.

Yllätys oli suuri, kun tajusin muistavani leffan melko tarkasti. Itse leffahan kai jonkinsortin sisarteos Mafiaveljien (Goodfellas) kanssa, jopa Joe Pescin esittämän väkivaltaisen mafioson samankaltaisuutta myöten. Jostain syystä en kuitenkaan osaa arvostaa elokuvaa ihan yhtä korkealle. Eikä Mafiaveljetkään aivan samalla tavalla kolahda kuin Sergio Leonen Suuri gangsterisota (Once upon a time in America), tai Pacinon enemmän popcornimainen Arpinaama (Scarface, joka tosin ei teknisesti ottaen ole edes mafiaelokuva). Hyvä / erinomainen elokuva silti.


Girl with the dragon tattoo

Eli Miehet jotka vihaavat naisia jenkkiversiona. Tai jenkki ja jenkki. Tarina siirretty aivan sellaisenaan ruotsalaisia päähenkilöitä ja ruotsalaisia tapahtumapaikkoja myöten, vain kieli oli vaihtunut englantiin. Jotenkin outo kokemus, yleensä olen tottunut siihen että jenkkiversiot ulkomaan leffoista ovat enemmän amerikkalaistettuja.

Leffa tuntui olevan kaikissa asioissa yksi yhteen ruotsalaistulkinnan kanssa, mikä tuli tuskallisesti esiin lähes kolmetuntisena kestona (ruotsiversio sentään esitettiin tv:ssä kahteen osaan pilkottuna). Ainoa selkeä poikkeama oli Lisbeth Salanderin esittäjä, joka ei aivan tuntunut yhtä vaikuttavalta esitykseltä kuin ruotsalaisversiossa.

Ei paha.

[Astorethein]

I Saw the Devil

Olin kuullut tästä enimmäkseen hyvää ja ainakin minun kohdallani elokuva toimi erinomaisen hyvin. Juoni on niin sanotusti peruskauraa, mutta niin maittavasti tarjoiltuna, että en todellakaan halua valittaa, vaikka aihetta sattaisi hiukan ollakin. Päähenkilö on hallituksen agentti, jonka vaimo päätyy lihoiksi mielenvikaisen sarjamurhaajan käsissä, minkä jälkeen mies haluaa luonnollisesti kostaa. Kun jätetään yksityiskohdat pois, voidaan sanoa, että kaikki on tässä. Se on ehdottomasti elokuvan suurin vahvuus, sillä kostotarina on parhaimmillaan kertoessaan vain ja ainoastaan kostosta. Ja tässä korealaistuotteessa se kerrotaan niin brutaalilla intensiteetillä, että siitä voisivat länsimaalaiset ottaa mallia.

Murhaaja on valettu tavallaan perinteisestä muotista, mutta katsojalle epämukavasti hänestä on tehty yhtä aikaa sekä sadistinen psykopaatti että sympaattinen reppana. Kaveri mm. kiduttaa hengiltä raskaana olevan naisen ja raiskaa alaikäisen koulutytön. Joutuessaan itse väkivallan kohteeksi hän rukoilee armoa kyyneleet sillmissä, mutta ei silti tunnu ymmärtävän sitä tuskaa, jonka on uhreilleen tuottanut. Tällaiseen henkilöön on vaikea suhtautua neutraalisti, ja nykypäivänä sekin on jo saavutus.

Outrage
 
Enpä olisi uskonut, että yakuza-elokuvasta voisi tehdä tylsän tai että Takeshi Kitano onnistuisi pettämään. Mutta niinhän se on, että monet ohjaajat, jotka ovat keskittyneet urallaan vain tietyntyyppsiin aihepiireihin, usein menettävät otteensa vanhoilla päivillään ja alkavat tuottaa ontoilta tuntuvia rutiinielokuvia. Tässä leffassa Kitanon ote on jo varsin löyhä ja mikäli sama meno jatkuu, miehelle käy varmasti kuten Dario Argentolle.

Luin jostain, että Kitano on 2000-luvulla kokeillut kykyjään jonkinlaisen taidedraaman parissa (mitä se sitten onkaan ollut) mutta tehnyt Outragen myötä paluun kovaotteisen yakuza-elokuvan pariin. Lopputulos on kuitenkin harvinaisen tyhjä ja sieluton, vaikka kaikki ohjaajalle tyypilliset elementit ovatkin mukana. Juoni kertoo melkeinpä oletusarvoisesti kahden yakuza-perheen välienselvittelyistä, joissa ihmishenki ei ole minkään arvoinen ja kaikki ratkaistaan väkivallalla. Seuraa noin pari tuntia mutkikkaiden valtasuhteiden läpikäyntiä, selän takana kieroilua, uusien liittojen syntymisiä, vanhojen hajoamisia ja niin pois päin. Mikään ei vain kiinnosta juurikaan ja tylsyys uhkaa jatkuvasti.

Suuri ongelma on tietysti hahmojen totaalinen pahvisuus, sillä yhdelläkään heistä ei tainnut olla varsinaisesti ainuttakaan luonteenpiirrettä. Kun tähän lisätään se, että aasialaiset näyttävät kaikki samalta ja tässä leffassa heistä jokainen pukeutuu mustaan pukuun, oli hahmoista kiinnostumen lievästi sanoen vaikeaa. Tylsyyttä ehkäisee vain silmille räjähtävä väkivalta, joka onkin tunnekylmässä sadistisuudessaan ainoa osa-alue, joka toimii siten kuin pitää. Se ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että elokuva on heikointa Kitanoa koskaan.

[Rasimus]

Tintti ja Yksisarvisen salaisuus

Systäri ei ollut tätä nähnyt, joten tuli sitten katsottua leffa uudestaan. Aivan kuin leffa olisi parantunut toisella katsomiskerralla, eikä se ollut ekallakaan mikään huono. Haddock yhä rulaa.

Monsteritalo

Animaatiolinjalla jatketaan. Yllätyin, että tämähän on ihan oikea kasarihenkinen kauhukomedia, eikä mikään pilttien pelottelupätkä. 80-luvulla tehtiin aika paljon tällaisia pikkukaupunkilähiöön sijoittuvia naapureista kauhunsa repiviä leffoja, joiden päähenkilöinä oli varhaisteinejä (joiden joukkoon valitettavasti kuuluu aina yksi sokerihumalainen mukahauska rasittava kusipäämekastaja). Vaikutelmaa lisäsi sekin, että leffan "tehostekohtaukset" välillä näyttivät aivan kuin ne olisi 80-luvun blue screen- ja stop motion -tekniikalla tehtyjä, vaikka tietokoneethan nykyään raksuttavat 

Nostalgiavaikutelma antaa toki ylimääräisiä pisteitä, ilman sitä kokemus oli aika keskinkertainen vaikkakin viihdyttävä. Olis tästä voinut ihan oikean näytellyn elokuvankin tehdä.

[Astorethein]

RoboGeisha

Vähän taas japanilaista väkivaltahuumoria, jota toteuttavat tällä kertaa geishat, eli ne valkokasvoiset seuaralaisnaiset mutkikkaissa hiuslaitteissaan. Juonessa ilkeä yhtiö keksii kaapata nuoria ja kauniita tyttöjä geishataloista ja muuttaa heidät puoliorgaanisiksi taisteluroboteiksi. Luvassa on mm. konekivääreiksi muuttuvia rintoja sekä eri ruumiinosista esiin työntyviä katanoita. Tarkoitus on murhata yhtiön tiellä olevat poliitikot ja lopulta valloittaa Japani. Tämä kuulostaa huomattavasti järkevämmältä kuin onkaan, sillä totuttuun tapaan elokuva on täyttä hulluutta.

Pidin eniten siitä, että juonen happoisuudesta huolimatta se oli yllättävän selkeä ja siinä oli jopa ihan oikeita tapahtumia, joita normaalisti alusta loppuun kulkevassa elokuvassa yleensä on. Tietysti tässäkin oli sekoilua vain sekoilun ilosta, mutta jonkinlaisen dynamiikan olemassaolo oli silti ilahduttavaa. Tarinasta ei silti kannata paljoa puhua, koska se noudattaa aivan omaa kaistapäistä logiikkaansa, jollainen voi olla peräisin vain japanilaisen päästä.

Se pitää mainita, että elokuva näyttää yllättävän kalliilta ja ammattitaitoiselta. Taistelukoreografiat ovat mietitymmän ja harjoitellumman oloisia kuin yleensä ja erikoisefekteihinkin on panostettu epätavallisen paljon. Halvaltahan elokuva silti näyttää, mutta kyllä tähän varmaan rahaa on uponnut enemmän kuin lajityypin tuotoksiin yleensä. Gorea ei lopulta ollut kovin paljon, mutta kinkyjä geisha-asuja sitäkin enemmän.

[Rasimus]

Olen käynyt laiskaksi. Enää ei viitsi listata kaikkia tv:stä katsoamiani leffoja, mutta nyt pitää kyllä taas jotain kirjoittaa tylsistymisen estämiseksi:

Hell ride

Tämän on pakko olla Tarantino/Rodriguezin lanseeraamaa uus-Grindhouse-tyylilajia, mutta mitään todisteita sen puolesta en löytänyt (mitä nyt Tarantino on listattu "executive producer" -nimikkeellä).

Eli kyseessä on 60/70-luvun eksploitaatiohenkinen prätkäjengileffa, jossa patsastellaan tahallisen surkeiden macho bullshit -vuorosanojen kanssa, päästetään Stan Leetä muistuttava rollaattori-ikäinen Dennis Hopper edustamaan Easy Rider -viittauksia, ja jossa tapahtuu tyhmiä tappelu- ym. kohtauksia ihan perusteettomasti vain pelkän tyylin takia. Michael Madsen on jostain syystä aina ihan ok kova kähisevä jätkä, riippumatta siitä miten surkeaan rooliin päätyy.

En sitten yhtään tajunnut ainuttakaan kohtausta, mutta en usko että juonen järjellisyys oli edes päällimmäisenä mielessä tätä tehdessä. Bonusta kuitenkin siitä, että parissa kohtauksessa leffa pääsee yllättämään muuttamalla kliseisen tilanteen ihan toisenlaiseksi mitä ne yleensä ovat.

Jäin vähän kahden vaiheille, oliko leffa mainiota trashia, vai ihan vain siihen yrittävää paskaa. Kyllähän tuota katsoi, mutta selvinpäin se ei varmaan ajanvietettä ole (vaikea sanoa, lauantai-ilta...). Vähän tuntuu siltä, ettei roskan ystävienkään kannata tuohon aikaansa tuhlata niin kauan kuin esim. Russ Meyerin elokuvia on saatavissa. Mutta esim. italialaisen 80-luvun miekka & sandaali -leffat tuo voittaa mennen tullen.

[Moonlord]

The Three Musketeers (2011)
Taas kerran uusi muskettisoturileffa. Odotukset eivät todellakaan olleet korkealla kun muisteli vaikkapa vuoden 1993 tekelettä. Filmiä pitää kehua sen verran että se näyttää kaikinpuolin todella hyvältä, ja toiminta on pääosin ihan hyvää. Mutta ei tarvitse kuvitellakkaan että tässä nyt olisi definitiivinen filmiversio Dumaksen tarinasta, ehei, tämä lähtee jo alussa sooloilemaan omille teilleen. Athoksesta ja Aramiksestakin on tehty alun introssa jotain puoli-ninjoja ja sitten kun ne lentävät laivat tulevat mukaan kuvioon... Sitten kun steampunk-vaikutteisiin tottui niin tämä nousi melkein keskitason filmin tasolle. Yrittivät tehdä huumorilla höystettyä toimintaa 70-luvun filmien mukaan, mutta näyttely tuntui sen verran teennäiseltä ettei kolahtanut huumorikaan. Edelleen joudun toteamaan että ainoa muskettisoturileffa joka on oikeasti ollut hyvä oli The Man in the Iron Mask (1998), edes DiCaprio ei onnistunut pilaamaan sitä.

Frequently Asked Questions About Time Travel (2009)
Peribrittiläinen pikkubudjetilla tehty aikamatkatarina joka oli ihan hauska ja mielenkiintoinen tuttavuus. Kertoo kolmesta kaverista jotka löytävät pubin vessasta aikavääristymän ja joutuvat vähän seikkailemaan päästäkseen takaisin omaan aikaansa. Tehty kivalla itseironisella otteella ja aikamatkajutut pelaavat. Piruilevat ihan filmissäkin Hollywood leffoille joissa käsikirjoitus on perseestä vaikka on rahaa syytää kuinka paljon, tässä on juuri päinvastoin, käsikirjoitus pelittää vaikka rahaa ei olekaan, filmi tapahtuukin melkein kokonaan pubin sisällä. Ehdottomasti suositeltava scifin ystäville.

The Librarian - Quest for the Spear (2004)
Flynn (Noah Wyle) on kolmikymppinen päätoiminen opiskelija joka saa kenkää yliopistosta kun opettajat päättävät että 22 tutkinnon jälkeen hänen on aika kokeilla oikeaa elämääkin. Hän saakin sitten työpaikan Kirjastonhoitajana joka vartioi aarteita, yhtenä niistä Longinuksen keihäs joka varastetaan. Loppuja kätkettyjä keihään osia pitää suojella vastaavalta kohtalolta ja sen voi tehdä vain nerokas Kirjastonhoitaja joka kääntää muinaiskielet alta aikayksikön. Hauska B-luokan filmi, sopivasti humoristinen ja tätä katsoo ihan huvikseen, varsinkin näin entisenä kirjastonhoitajana :)

Timeline (2003)
Perustuu Michael Crichtonin Aikamatka-kirjaan. Kirjan lukemisesta on sen verran kauan etten osaa sanoa kuinka uskollinen tämä sille oli, mutta tämä meni ihan hyvänä aikamatkatarinana. Filmi etenee melkoisen hengästyttävää vauhtia alun jälkeen joten suurempia fiilistelyjä ei ole. Romanssikin tuntuu elokuvassa kovin pikaiselta. Mutta ei suurempaa valittamista filmin suhteen.

Doctor Strange (2007)
Marvel-piirretty josta ei ole kyllä pidetty suurempaa meteliä. Itsekin löysin vasta nyt vaikka hahmo olikin aikoinaan yksi suosikkejani kun 1990-luvulla keräilin amerikkalaisia sarjakuvia. Animaatio kertoo Dr. Strangen syntytarinan, eli kuinka hän päätyy kovapintaisesta kirurgista maapallon mystiseksi esitaistelijaksi. Ihan keskiverto-piirretty.

The Secret World of Arrietty (2010)
Japanilainen anime joka kertoo 10 cm korkeasta pikkuväestä joka elää keskuudessamme ihmisten huomaamatta. Pääosassa Arrietty-tyttö joka tutustuu teini-ihmispoikaan perheensä kielloista huolimatta. Taas hieno filmi Ghibli-studiolta. Todella kaunis katsoa ja hyvä tarina, mitä nyt loppu oli erilainen kuin mitä odotin, tarina jäi vähän kesken.

Children Who Chase Lost Voices from Deep Below (2011)
Makoto Shinkain uusin tuotos. Tämä Animen ihmelapsi jonka tuotokset kestävät hyvin vertailut jopa Ghibli-studion kanssa teki taas loistavaa jälkeä. Tarina kertoo tytöstä joka tutustuu vuorilla salaperäiseen poikaan ja pääseekin pian matkalle kohti maapallon onttoa keskustaa. Hienosti kierrätetty mytologioita tästä aiheesta. Filmin piirrosjälki näyttää ihan Ghibli-studion tuotokselta. Kohtalaisen rauhallinen mutta minulle sekin on osa viehätystä. Ei ihan huipputasolle nouse mutta tykkäsin.

Hercules (1997)
Disneyn Herkules-leffa mistä en muista hyvää sanaa kuulleeni, odotin imelää laulukavalkadia mutta oli tässä nyt sentään vähän katsottavaa vaikka tämä laittoikin perinteiset Herkules-myytit vähän uusiksi. Melkein keskivertoa.

Treasure planet (2002)
Toinen Disney-animaatio jonka hiljattain katsoin. Oli ennakkoon kuva että tämä olisi ollut floppi mutta onneksi viidakkorumpu ei tällä kertaa tiennyt mitään. Kertoo pojasta joka pääsee aareeplaneetan jäljille ja lähtee etsimään sitä. Mukailee tietysti vanhaa Aarresaari-tarinaa eli merirosvot sekaantuvat pian mukaan, pomonaan hienosti kirjoitettu John Silver. Kerrassaan mainio tapaus ja nouseekin Disney-leffoissani ihan kärjen tuntumaan.

The Scorpion King 3: Battle for Redemption (2012)
Tämä on ennemminkin Scorpion Kingin ja Conan leffan välimuoto. Kuvattu jossain Burmassa päin. Täysin B-luokkaa. Scorpion Kinginäkään ei ole enää The Rockia. Toimintaa riittää, ihan ninjoista ja kuolemattomista lähtien. Ei ota itseään turhan vakavasti sentään mutta huumorikin on valitettavan heikkoa. Ennemmin katsoo kuin turpiinsa ottaa.

Astro Boy (2009)
Legendaarinen japanilainen animaatio länsimaisin voimin elokuvaksi tehtynä. Kertoo tietysti älykkäästä ja supervoimaisesta robotista joka saa tiedemies-isän pojan muistot. Hyvin tehty ja ihan kiva animaatio. Suosittelen.

Immortals (2011)
Tarsem Singh tuli tutuksi visuaalisesti upeista The Cell ja The Fall filmeistään eikä se puoli petä tälläkään kertaa. Kertoo Theseuksesta joka joutuu estämään kun hullu kuningas aikoo herättää Titaanit eloon ja syöstä Zeuksen johtamat Olympuksen jumalat pois vallasta. Ei mikään huippu tarinankerronnallisesti mutta välillä hienoja kohtauksia. Kyllä tämänkin kanssa ilta meni hienosti.

Poseidon (2006)
Uusintafilmatisointi joka häviää mennen tullen vuoden 1972 filmille. Toinen toistaan typerämpiä kohtauksia tulee vastaan. Hahmojen välistä kemiaa ei ole nimeksikään eikä juuri kenenkään kohtalo jaksa kiinnostaa. B-luokan roinaa A-luokan näköisenä.

Secondhand Lions (2003)
Mainitaan nyt tämäkin vaikkei aivan täysin genre-filmi olekaan. Poika joutuu kahden eksentrisen vanhuksen (Michale Caine, Robert Duvall) hoitoon kesäksi. Mutt anämäpä eivät olekaan mitään tavallisia papparaisia vaan vanhoja seikkailijoita joidenka vauhti ei ole juuri hidastunut eläkepäivilläkään. Suomeksi nimellä "Afrikan sankarit". Mainio elokuva joka laittaa miettimään liki loppuun asti mitkä ukkojen kertomista tarinoista ovat oikein totta.

[Mr.Kirja]

127 tuntia
127 tuntia on tositapahtumiin perustuva elokuva miehestä joka jää loukkuun kallionkoloon. Odotin hyvää leffaa, ja sellaisen sainkin. Pääosassa on James Franco (mm. Freaks & Geeks), joka vetää kyllä elämänsä roolin. Suosittelen lämpimästi jokaiselle. 9/10

Black Snake Moan
Black Snake Moan käsittelee vakavaa aihetta eli lasten hyväksikäyttöä ja onnistuu siinä kohtalaisen hyvin. Minulla oli aika pienet odotukset elokuvaa kohtaan, mutta elokuva kyllä yllätti positiivisesti. Pääosista Samuel L. Jakcson vetää parhaan roolin, mutta ei Christina Riccinkään näyttelyssä mitään vikaa ole, vaikka keimailua on ehkä vähän enemmän kuin olisi tarve. Musiikit toimii hyvin, ja ihan siistejä kohtauksia musiikkien avulla saatu aikaan. Samuel L. Jacksonistä tykkäävät ei tule pettymään. 8/10