Viimeisin näkemäsi elokuva? Take 2

[Logikärmes]

Yön ritari

Pitkään on ollut tarkoitus katsoa tämä Christopher Nolanin versio Batmanistä uudemman kerran todetakseni, että oliko se oikeasti niin hyvä, kuin minä sitä sen ensimmäistä kertaa nähdessäni pidin.

Ja olihan se. Erityisesti Heath Ledgerin roolityöstä Jokerina pystyi nyt saamaan kaksin verroin enemmän irti, kun siihen osasi kiinnittää erikseen huomiota. On myös ihailtavaa, miten miellyttävän idealistisen sävyn Nolan onnistuu elokuvassaan säilyttämään. Käsitellyt teemat kun ovat niin synkkiä, että ne vetäisivät herkästi ajatusmaailman syvälle altaan kyyniseen päähän.

Ei sitä oikein muuta sanottavaa enää ole. The Dark Knight Risesin väistämättä tuottamaa pettymystä odotellessa...

Kingdom of Heaven - taivas maan päällä

Olen joskus aiemminkin yrittänyt katsoa tämän mutta kyllästynyt puolivälin tienoilla. Huomattuani ohjaajana olevan muuan sir Riddley Scott kiinnostukseni kuitenkin heräsi uudestaan. Pitkästyin taas, mutta tällä kertaa en sentään lopettanut katsomista kesken.

Elokuva on asetelmaltaan tyypillinen spektaakkeli, mutta sellaiseksi se on yllättävän... no, vaatimaton. Elokuva ei missään vaiheessa tempaa mukaansa, ja vaikkei Orlando Bloom ole pääosassa yhtä ärsyttävä kuin monissa muissa rooleissaan, ei hänen karismansa myöskään millään muotoa kannattele elokuvaa harteillaan. Jeremy Ironsin karisma olisi riittänyt paremmin, mutta hän jää saamassaan osassa jokseenkin näkymättömäksi.

Elokuvan parhaimmaksi anniksi jäi ristiretkiteeman käsittely ja muutamat ajatuksia herättävät lausahdukset uskonnosta. Niiden ansiosta elokuva ei ole täydellinen pohjanoteeraus, vaan jättää ihan hyvän loppuvaikutelman... mutta en minä silti tätä uudestaan katsoisi.

Darkman

Sam Raimin camp-sävytteinen, kauhukuvastoon luottava, mutta supersankarigenreen sijoittuva toimintaelokuva. Pääosassa huvittavasti Liam Neeson.

Sam Raimi hallitsee tunnetusti campin, ja elokuvan alku onkin jotakin aivan hulvatonta. Pitemmälle päästessään meno muuttuu kuitenkin hieman väsyneeksi, ja etenkin loppuhuipennus jäi pienoiseksi pettymykseksi. Lisäksi en ole aivan varma, mitä Liam Neesonin roolisuorituksesta pitäisi lopulta ajatella... loppujen lopuksi kallistun kai siihen suuntaan, ettei hänen valintansa ollut aivan paras mahdollinen. Elokuva oli kuitenkin erikoisuudessaan viihdyttävä katsomiskokemus, ja lisäplussat se saa vielä hienosta maskeerauksesta.

Eastern Promises

David Cronenbergin ohjaus, pääosassa Viggo "Aragorn" Mortensen ja Naomi Watts. Todella armoton ja hätkähdyttävä kuvaus venäläisen mafian toimista Lontoossa. Pelkästään Viggo Mortensenin hieno roolisuoritus (josta hän sai myös aivan oikeutetusti parhaan näyttelijän Oscar-ehdokkuuden) yksinään tekisi elokuvasta katsomisen arvoisen, mutta myös tarina pitää hyvin otteessaan loppuun saakka.

Fearless

Ronny Wun käsikirjoittama ja ohjaama, löyhästi todellisuudessa eläneen wushu-mestarin Huo Yuanjian elämään perustuva elokuva. Pääosassa Jet Li.

Yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani. Taistelukohtaukset ovat kertakaikkisen upeita, niin kuin ne tapaavat olla, kun Jet Li vain on kuvassa mukana. Yhden suosikeistani Fearlessistä tekee kuitenkin sen upean klassinen kung fu-kasvutarina, joka on kerrottu poikkeuksellisen hienolla ja viihdyttävällä tavalla.

Zombieland

Ruben Fleischerin zombiekauhukomedia. Pääosissa Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone ja erikoisena lisänä Bill Murray esittämässä itseään.

Elokuva on ihan toimiva, väkivaltaa ei ole lievennetty, vaikka kyseessä onkin komedia. Kuitenkin se jokin jäi puuttumaan, eli zombie-elokuvalta toivoisi ehkä sittenkin juuri sitä ankeaa dystooppista tunnelmaa ja vakavasti otettavaa kauhua. Lisäksi on vielä mainittava, että Bill Murray oli jotenkin ponneton; kohta, jossa hän esiintyy, oli ehkä koko elokuvan pitkäveteisin. Taitaa alkaa Murraytakin jo ikä painaa...

Kunniattomat paskiaiset

Quentin Tarantinon yhden Oscarin arvoinen (paras miessivuosa) vaihtoehtohistoriaelokuva, jossa amerikanjuutalainen iskujoukko matkaa Saksan valtaamaan Ranskaan tappamaan natseja. Pääosissa muun muassa Brad Pitt ja Christoph Waltz.

Pidän yleensä Quentin Tarantinon elokuvista, mutta tämän jätin ensimmäisellä kerralla kesken. Syynä elokuvan mielestäni typerä ja lapsellinen aihe. Ymmärrän kyllä, etteivät Tarantinon elokuvien juonet yleensä ole mitenkään korostetun aikuismaisia (lapsensa menettänyt entinen palkkamurhaaja lähtee katana kädessään kostoretkelle kohdaten yakuzan jäseniä, jotka kaikki niin ikään ovat aseistautuneet ainoastaan katanoilla), mutta natsit vihollisina, joille saa "oikeutetusti" tehdä aivan mitä hyvänsä, koska he ilmiselvästi ovat "täydellisen ja yksiselitteisen pahoja ihmisiä", on jo niin kulunut juttu. Huomattavasti enemmän pidän elokuvista, jotka käsittelevät aihetta kypsästi (kuten Perikato) tai edes kunnioittavasti (esimerkiksi Iron Sky).

Kunniattomat paskiaiset oli kuitenkin elokuvana mielestäni onnistunut, vaikken siitä suuremmin pitänytkään. Alkukohtaus ja ylipäänsä kaikki kohtaukset, joissa esiintyi Christoph Waltz (joka juuri voitti edellä mainitun Oscarin), olivat erittäin viihdyttävää katsottavaa. Vastavuoroisesti Brad Pitt paksuine jenkkiaksentteineen onnistui tekemään aivan käsittämättömän ärsyttävän roolin.

Ja kuitenkin kaikista hyvistä puolistaan huolimatta...

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

Hitlerin ampuminen tohjoksi konekiväärillä

kruunasi minusta Quentin Tarantinon kaikkien aikojen surkeimman elokuvan.

Batman - paluu

Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi nähnyt kumpaakaan Tim Burtonin kahdesta Batman-filmatisoinnista (niitä ei ole juuri tunnuttu pahemmin televisioitavan, eikä Nolanin Yön ritari-saagan jälkeen varmaan tulla vastakaan), ja niinpä paluu Batman - paluun pariin oli sitäkin kiinnostavampi kokemus. Päärooleissa Michael Keaton, Danny DeVito ja Michelle Pfeiffer.

Elokuva on kestänyt aikaa paremmin kuin osasin arvata. Eiväthän ne toimintakohtaukset niin hirvittävän vauhdikkaita ole mutta toimivat kuitenkin. Danny DeVito tekee aivan upean roolin Pingviininä, ja myös hänen maskeerauksensa on toteutettu ansiokkaasti (josta elokuva saikin Oscar-ehdokkuuden). Myös Pfeifferin versio Kissanaisesta on mielenkiintoinen, ja Michael Gough on oikeastaan vieläkin minulle se yksi ja oikea Alfred.

Elokuva on tunnelmaltaan miellyttävän synkkä vaikka myös sarjakuvamaista camppiä kyllä löytyy (siis mitä hittoa, mielenhallinnalla kauko-ohjattavia ja raketteja selässään kantavia pinviinejä?). Elokuvan varsinainen suoranainen kompastuskivi on sen toisinaan luokattoman huonoksi lipsahtava dialogi. Nokkelia heittoja kyllä löytyy, mutta etenkin pitemmät puheenvuorot tuppaavat äitymään hieman hölmöiksi.

Solaris

Olen hehkuttanut Danny Boylen Sunshinea tässä ketjussa jo kahteen kertaan, ja nyt pääsin näkemään elokuvan, joka on toiminut ehkäpä sen suurimpana tyylillisenä esikuvana. Perustuu Stanisław Lemin samannimiseen romaaniin. Ohjaus Steven Soderbergh ja pääosissa George Clooney ja Natascha McElhone.

Elokuvan tunnelma ja kuvasto on niin samanlainen Boylen Sunshinen kanssa, että tajusin niiden välillä olevan jokin yhteys, vaikken tiennyt mikä se mahtoi olla vielä elokuvaa katsomaan alkaessani. Sekä Clooney että McElhone tekevät hienot roolityöt, mutta etenkin Clooney on aivan loistava. Elokuva on rakenteeltaan monimutkainen ja aukeaa hitaasti mutta sitäkin antoisammin. Elokuva myös jää lopussa tarkoituksenmukaisesti hieman mysteeriseksi, mutta Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:n tapaan asioista ymmärtää huomattavasti enemmän, jos tietää, mistä alkuperäisteoksessa on kyse (tai no, Kubrickin tapauksessahan kyseessä on Arthur C. Clarken kanssa jaettu projekti, eikä mikään adaptaatio, mutta kumminkin).

Toisin kuin Sunshine, Solaris pitäytyy loppuun saakka verkkaisessa rytmissään, eikä ratkaisu ole missään nimessä huono. Vaikka kahden elokuvan kuvastot ja asetelma muistuttivat suuresti toisiaan, olivat ne molemmat ilahduttavasti myös selkeästi oma elokuvansa. Suosittelen lämpimästi kaikille hyvän sci-fin ystäville.

EDIT: Hmm, pitäisiköhän yrittää saada listattua näitä näkemiäni elokuvia hieman useammin, kun en näytä edes muistavan kaikkia näkemiäni?

Punisher: War Zone

Filmatisointi Marvelin synkimmästä supersankarista, Tuomarista. Ohjaus Lexi Alexander, pääosassa Ray Stevenson. Olen nähnyt myös vuoden 2004 Tuomarin, josta pidin kyllä enemmän. Stevenson ei saa traagisen menneisyyden vainoamaan hahmoonsa juurikaan tunnetta, mutta eipä sen enempää Dominic West saamaansa pahiksen rooliin. Toimintakohtauksetkaan eivät oikein onnistu olemaan tarpeeksi viihdyttäviä, vaan jäävät tylsiksi ja mielikuvituksettomiksi. Tuomari oli sentään vielä karu.

[Moonlord]

The Sorcerer and the White Snake (2011)

Vanhaan kiinalaiseen legendaan pohjautuva toimintafantasia kahdesta kauniista käärmedemonista (Naga länsimaisessa fantasiassa) jotka rakastuvat ihmismiehiin. Alku on todella lupaava. Kauniisti kuvattu eteerinen rakkaustarina, mutta heikkenee loppua kohti koko ajan ja viimeiset puoli tuntia onkin melkein pelkkää tehostetta kun käärmedemonit ottavat yhteen munkkien kanssa (Jet Li päämunkkina). Ei päässyt genresuosikkieni The Bride with White Hair ja Chine Ghost Story (se alkjuperäinen) tasolle heikon loppupuoliskon takia. Huumoria oli sopivasti mukana, hyvät musiikit. Kuitenkin piristävää vaihtelua länsimaiseen fantasiaan verrattuna.

[dreameling]

Kingdom of Heaven - taivas maan päällä

Kingdom of Heavenista kannattaa ehdottomasti katsoa extended director's cut, joka on tuntuvasti eheämpi ja kokonaisempi elokuva kuin torsoksi jäävä teatteriversio. Hahmot ja tarina saavat oikeasti syvyyttä.

Teatteriversio: 6 / 10
Extended director's cut: 8 / 10

[Logikärmes]

Kingdom of Heavenista kannattaa ehdottomasti katsoa extended director's cut, joka on tuntuvasti eheämpi ja kokonaisempi elokuva kuin torsoksi jäävä teatteriversio. Hahmot ja tarina saavat oikeasti syvyyttä.

Tuosta olin itse asiassa kuullutkin. No, katson tyypillisesti elokuvani joko teatterissa tai televisiosta, joten jää nähtäväksi, tulenko koskaan tuota ohjaajan versiota näkemään...

[Rasimus]

Nightwatch ja Daywatch (ohjaajan versio)

Kun tuli Daywatch töllöstä, päätin jättää sen silloin katsomatta ja tilata sen sijaan Discshopista Nightwatch/Daywatch-yhdistelmäpaketin 5 eurolla. Ei paha ostos, sillä Nightwatch on yhä ihan ok / hyvä kokemus ja Daywatch osoittautui (vastoin muistikuvaani) jopa edeltäjäänsä paremmaksi ja paremmin kerrotuksi. Kyseessähän on venäläiseen kirjatrilogiaan perustuva elokuvatrilogia, josta vieläkin odotellaan kolmatta osaa nimeltään Twilightwatch.

Leffat (ja ilmeisestikin kirjat) sisältävät juuri sitä piristävän erilaista slaavilaista fantasiaa, mikä tekee Witcheristäkin mainion. Nightwatch alkaa kohtauksella, jossa rupisessa moskovalaisessa lähiössä asustelevaa noita-akkaa estetään lyömästä käsiään yhteen, ettei ele tapa raskaana olevan naisen syntymätöntä lasta. Tämä on jo yksinään kivaa vaihtelua länsimaiselle salama- ja räisketaikuudelle. Vaikka leffat muuten ovatkin erikoistehostejuhlaa (lähinnä pimeä- ja hyönteisefektien muodossa). Teurastajana työskentelevä hieman ressukan oloinen duunari-isäpappa ja tämän veren suhteen vegaani poika ovat piristävä poikkeus vampyyriperinteessä.

Leffat ovat sen verran sidoksissa toisiinsa, että niiden katsominen samana iltana peräkkäin kannattaa. Yllättäen Daywatch päättyy kuitenkin niin siististi, että tarina ei tunnu jäävän kesken (mikä varmaan selittää, miksi ei ole kiirettä sen kolmannen osan kanssa).


Universal Soldier

Jean-Claude Van Dammen ja Dolph Lundgrenin urien toistaiseksi (katotaan miltä Expendables 2 näyttää) paras elokuva tuli sekin töllöstä ja pitihän se tsekata kun on nähty vain kerran aikaisemmin vajaa kakskyt vuotta sitten. Eron TV 5:ltä jo miljoona kertaa tulleeseen umpisurkeaan tv-tuotantojatko-osaan voi jo arvatakin.

Leffa oli hyvä ja viihdyttävä. Eihän se tietenkään mitään muuta ollut kuin taas yksi "pahis jahtaa hyvistä ja hyvis lopulta tappaa pahiksen rekkatakaa-ajojen ym. jälkeen" -pätkä. Mitä nyt alkuidea tekniikalla supersotilaiksi muutetuista kuolleista vietnamveteraaneista toi sen pienen scifistisen juonikoukun, vaikka siitä ei revittykään sellaista draamaa ja tarinaa, että se olisi ollut jotenkin olennainen leffan toiminnan kannalta *)

*) Täytyy selittää: Kun kaksikon käytöstä selitettiin jumiutumisella vietnam-muistoihin, aloin heti haaveilemaan siitä miten kohtaukset rakennettaisiin niin että kaksikko ei koko leffan aikana tajuaisi olevansa nykyajassa poissa sodasta...

[Armo]

Taisi olla Quentin Tarantinon Death Proof ja tykkäsin kyllä kyseistä elokuvasta, oli paljon hienoja stuntteja ja kauniita naisiakin oli ainakin elokuvan alkupäässä. Tarina ei ollut mitään huippulaatua mutta tykkäsin silti ja Stuntman Mike McKay oli mielenkiintoinen hahmo. Loppukohatauksessa en kyllä tuntenut yhtään sääliä häntä kohtaan, sai mitä ansaitsi.

Mutta hyvä leffa kaiken kaikkiaan suosittelen katsomaan.

[Astorethein]

Audition

Tämä on yksi niistä harvoista Takashi Miiken leffoista, jotka on huomioitu laajemmin länsimaissakin, mikä johtuu varmaan siitä, että se on hieman selkeämpi ja vähemmän hallusinatiivinen kuin miehen useimmat tuotokset. Mistään arkirealismista ei ole kyse tälläkään kertaa, mutta häiriintyneen kuvaston ja vahvan symboliikan seasta voi silti löytää kantavan idean. Itse en yleensä pidä liian vaikeista elokuvista, mutta tässä tapauksessa eri asioiden tulkinta oli jopa nautittavaa.

Kiintoisinta Auditionissa on sen tietty kaksiosaisuus. Alkupuolen hidastempoinen draama voi osoittautua maallikolle petolliseksi, mutta Miikeä ennenkin nähnyt tietää, että tässä vain kerätään kierroksia ennen suurta finaalia. Loppupuoli yltääkin erinomaisen hyytäviin kauhutunnelmiin (sekä perimiikemäiseen väkivaltaan) jossa päähenkilön painajaisharhoihin uppoudutaan kiitettävällä intensiteetillä.

Visitor Q

Jos edellinen oli Miikeä selkeimmillään, edustaa tämä ohjaajan surrealistisinta ja sairainta puolta. Pääosassa on ulospäin normaali japanilainen perhe, joka kuitenkin kärsii pahoista sisäisistä ongelmista. Elokuva alkaa pirteästi kohtauksella, jossa isä päätyy ostamaan puolivahingossa seksiä tyttäreltään. Perheen teini-ikäistä poikaa kiusataan koulussa rankasti, ja pahan olonsa hän purkaa hakkaamalla äitiään mattopiiskalla. Äiti on täysin poikansa otteessa ja hakee lohtua huumeista, joihin hän saa rahat huoraamalla. Isä yrittää tutkia sisintään tekemällä tästä kaikesta dokumenttia.

Varsinainen juoni (tai jokin sellainen) käynnistyy, kun tuntematon mies muuttaa yllättäen perheen kotiin. Missään vaiheessa ei selviä, kuka hän on tai mihin hän pyrkii, mutta jotenkin hän ilmeisesti onnistuu auttamaan perhettä ongelmissaan. Enempää juonesta ei kannata kertoa, koska se menisi pelkäksi yritykseksi tulkita jotain, joka ei ole normaalin ihmisen käsityskyvyn rajoissa. Mainitaan nyt vaikka se, että äiti kokee jonkinlaisen seksuaalisen heräämisen ja alkaa ruiskia maitoa rinnoistaan litrakaupalla. Isälle käy samoin, ja hän puolestaan toteuttaa itseään ruumista panemalla. Lopulta kaikille käy jollain kipeällä tavalla hyvin, joten elokuvan luonne onkin pohjimmiltaan positiivinen. En suosittele peruskatsojalle, mutta jos haluaa hapokkaalle tripille Miike-universumiin, niin antaa mennä vaan.

[Q_Black]

Night Watch

Hetken mielijohteesta tuli ostettua tämä DVD. Yritin lukea kirjaa, mutta en yksinkertaisesti jaksanut lukea sitä loppuun. Leffaa katsoessa kuitenkin huomasi, että kirjan lukemisesta oli hyötyä. Elokuva oli paikoitellen niin sekava, että normi katsoja olisi varmasti menettänyt mielenkiintonsa ja ollut kuutamolla muutamaan otteeseen. Leffa oli tehty ns. vanhanaikaisesti ja itse pidän enemmän nykymuodista ja tekniikasta, mutta eipä se kauheasti haitannut. Lisäksi venäjänkieli rasahti korviin, koska en tykkää katsoa elokuvia kuin englanniksi. Jos jotain positiivista pitää löytää niin Olga oli kyllä aika mahti hahmo. Onneksi se oli elokuvassakin.


**


Perfect Creature

Elokuvassa oli ihan pätevä juoni, mutta elokuvan tekemiseen olisi voinut panostaa enemmän. Tämä on kuitenkin 2000-luvulla tehty elokuva niin odotti paljon enemmän kuin nykivän vampyyrin etenemistä. Budjetin koko oikeastaan tulee huomattua joissakin kohtauksissa. En oikeastaan olisi edes jaksanut katsoa tätä loppuun, mutta ylpeys ei antanut periksi. Ainakin tarina oli sujuvaa eikä jäänyt junnaamaan, mutta siihen elokuvan plussat jäivät.


**


The Avengers

Pitihän se päästä katsastamaan tämäkin tuotos, koska olen näiden supersankareiden armoton fani. Enkä pettynyt. Kävin katsomassa 3D:nä ja leffa oli huikea kokonaisuus räjähtävää toimintaa ja erikoistehosteita. Katsojaa auttaa aika paljon se, että on katsonut supersankareiden aiemmista koettelemuksista elokuvia tai sarjakuvia. Itse en ollut perehtynyt ihan kaikkiin hahmoihin ja melkein tuli halu tutkia heidänkin taustojaan leffan katsomisen jälkeen. En edes osaa sanoa, kuka veti parhaan roolin tässä hauskaa huumoria ja hurjia tilanteita sisältävässä leffassa. Scarlett Johansson ja Jeremy Renner nousivat kuitenkin suosikeiksi. Ja Hulkille ei vaan voinut olla nauramatta. Mahtava elokuva, jonka aion katsastaa uudelleenkin. <3

[Pisania]

Animelinjalla taasen, tällä kertaa vuorossa Isao Takahatan Naapurini Yamadat, joka on varsin sympaattinen ja hauska pikku elokuva. Se koostuu useista lyhyistä ja hieman pitemmistä episodeista, jotka kuvaavat viisihenkisen Yamadan perheen kaootisenpuoleista arkielämää. Muista ghibleistä poikkeava animointi arvelutti ennen leffan katsomista, mutta loppujen lopuksi se sopi paljon paremmin komedialliseen tyyliin kuin studion perinteisen eeppinen kauneus.

[Logikärmes]

Dark Shadows

Tim Burtonin uusin. Pääosissa tutusti ja turvallisesti Johnny Depp ja Helena Bonham Carter, lisäksi muun muassa Eva Green, Michelle Pfeiffer, Chloë "Hit-Girl" Moretz ja omituisen lyhyessä ja merkityksettömässä sivuroolissa Christopher Lee. Perustuu samannimiseen televisiosarjaan (suomeksi Yön vampyyrit), jonka faneja Burton ja Depp ilmeisesti ovat.

Elokuva oli parempi kuin mitä siltä odotin, mutta minun on tunnustettava, etten odottanut siltä juuri mitään. Suurin huolenaiheeni oli, että vampyyriaihe typistyisi koomisen pohjasävyn vuoksi hajuttomaksi, mauttomaksi ja... no, verettömäksi. Huoleni oli onneksi turha, sillä Burton kyllä osaa löytää ohjauksessaan sen kauhun ja komiikan maagisen tasapainon.

Elokuva kärsi kuitenkin pienoisesta fokuksen puuttumisesta ja lepsusta ohjaustyöstä. Vampyyrit ja komedia sopivat kyllä yhteen yllättävän hyvin, mutta moni asia elokuvassa olisi voitu toteuttaa paremmin. Esimerkiksi se tieto, että

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

Carolyn on ihmissusi

, tulee lopussa aivan seinän takaa ilman, että paljastusta on pohjustettu millään tavalla. Lisäksi lopun kohtauksessa, jossa

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

Elizabeth ja Barnabas syöksyvät alas kalliolta, olisi Barnabaksen ratkaisun pelastaa Elizabeth muuttamalla hänet vampyyriksi voinut edes pitää salaisuutena siihen saakka, kunnes he ovat jo osuneet kallioihin.

Nyt kohtauksesta puuttui kaikki jännitys ja yllättävyys.

Chunking Express

Wong Kar-wain käsikirjoittama ja ohjaama hämmentävä mutta samalla upean kaunis ja seesteinen ihmiskuvaus. Pääosissa Brigitte Lin, Tony Leung Chiu-Wai, Faye Wong, Takeshi Kaneshiro ja Valerie Chow. Tarina jakautuu kahteen eri osaan, joista molemmissa seurataan Hong Kongilaisen poliisin rakkaushuolia. Satunnaisen törmäyksen lisäksi tarinat eivät kuitenkaan koskaan kohtaa. Uneliaat miljööt, hahmojen omituistakin omituisemmat monologit ja pienoisena mausteena huumemurha, voiko sitä muuta enää elokuvalta toivoa?

Paranormal Activity

Pienen budjetin indiekauhuleokuva (maksoi 15 000 dollaria ja tuotti 193 miljoonaa!), joka kulkee muutenkin tyyliltään tiukasti The Blair Witch Projectin jalanjäljissä. Ohjaus Oren Peli, pääosissa Katie Featherston ja Micah Sloat, jotka esiintyvät elokuvassa omilla nimillään.

Nykypäivän lähinnä mahdollisimman oksettavaan väkivallan kuvaukseen tähtäävien gorn-elokuvien boomin aikana on mukava törmätä myös tällaisiin elokuviin, jotka onnistuvat synnyttämään pelon tunteen äärimmäisen yksinkertaisin ja pelkistetyin keinoin. Elokuva kertoo nuoresta avoparista, jotka uskovat talossaan kummittelevan ja alkavat kuvaamaan tapahtumia videokameralla, jonka kautta tarina välittyy myös katsojille.

Elokuvassa kaikkein nerokkainta on se, miten se vetoaa ihmisen perustavanlaatuisimpaan vainoharhaisuuden tunteeseen, siis juuri siihen, mikä iski aina päälle lapsena, kun oli nähnyt hieman turhan pelottavan elokuvan juuri ennen nukkumaanmenoa. Narahdukset ja liikkeet pimeässä ovat juuri Paranormal Activityn parasta antia - sekä se, miten vähän elokuvassa lopulta tapahtuu mitään oikeasti pelottavaa. Paranormal Activity luottaa paljon katsojan mielikuvitukseen, ja henkilöstä riippuen se tekee elokuvasta joko käsittämättömän tylsän tai aivan tolkuttoman pelottavan.

Paranormal Activity 2

Paranormal Activityn jatko-osa. Ohjaajana Tod Williams, pääosissa Sprague Grayden, Brian Boland, Molly Ephraim, ja aiemman osan Featherston ja Sloat tekevät pienet sivuroolit. Budjetti on tällä kertaa jo kolmen miljoonan luokkaa.

Paranormal Activityn kaltaisten elokuvien jatko-osilta ei nyt mitään tajunnanräjäyttäviä taiteellisia ratkaisuja tarvitse odottaa, ja Paranormal Activity 2 onnistuu jokseenkin hyvin siinä, mitä siltä haetaankin. Elokuvan tapahtumat välittyvät kotivideokameran lisäksi tällä kertaa myös ympäri taloa asennettujen turvakameroiden kautta. Ratkaisu on sangen kekseliäs ja toimii erittäin hyvin kauhun kannalta; nopeat siirtymät kamerasta ja kuvasta toiseen tehostavat entisestään vainoharhaista tunnelmaa.

Elokuvan ainoana miinuksena on sen kauhun puolesta luokattoman huonosti toimiva loppu.

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

Kohtaus, joka aluksi vaikuttaa viimeiseltä, on kyllä pelottava, mutta sitten kaikki onkin yhtäkkiä hyvin ja seuraa vielä toinen huomattavasti lyhyempi, jossa kaikista päähenkilöista hankkiudutaan vain eroon nopeasti ja mielikuvituksettomasti muutamassa sekunnissa.

Tämä on omalla tavallaan hyvin ongelmallista, sillä koko Paranormal Activity-sarjan kantavana ajatuksena on tapahtumien kulminoituminen demonin lopussa koittavaan hyökkäykseen.

The Blair Witch Project

Yllä mainittujen elokuvien innoituksena toiminut ja käsivarakameran käytön suosioon nostanut kauhuelokuva. Ohjaajan penkin ovat tällä kertaa jakaneet Daniel Myrick ja Eduardo Sánchez. Pääosissa Heather Donahue, Michael C. Williams ja Joshua Leonard.

Elokuva panostaa Paranormal Activityjen tapaan katsojan vainoharhaisuudentunteen herättämiseen ja tunnelman huolelliseen virittämiseen. Erityisen kiinnostavaa elokuvassa on sen realistisuus ja aikanaan poikkeuksellinen internetin avulla toteutettu markkinointikamppanja, jossa elokuvan tueksi tekaistiin lukuisia sen tapahtumia kuvaavia dokumentteja.

Boondock Saints - Etelä-Bostonin enkelit

Kirjoitin aiemmin tähän ketjuun tämän elokuvan jatko-osasta, jonka näin ennen ykköstä. Nyt olen nähnyt myös lyhyeksi jääneen sarjan aloittavan osan, ja minun täytyy sanoa, että (luultavasti pitkälti erinäisiltä tutuiltani saamani valtaisan hypetyksen vuoksi) olin hieman pettynyt.

Ohjaajana jatko-osan tapaan Troy Duffy ja pääosissa McManuksen veljeksinä Sean Patrick Flanery ja Norman Reedus. Elokuvan herkullisimman roolin tekee kuitenkin Willem Dafoe eksentrisenä FBI-agentti Smeckerinä.

Elokuvan kiinnostavin ratkaisu on toimintakohtausten tapahtumien kulun paljastaminen vasta niiden jo päätyttyä takaumien muodossa. Kuitenkin, jatko-osan tapaan ongelmaksi muodostuu se, että toimintakohtaukset ovat kaikesta huolimatta yksinkertaisesti tylsiä; ihmiset vain seisovat ja ampuvat ilman huolen häivääkään. Elokuvan ikimuistoisin toimintakohtaus onkin se, kun veljekset eivät tee näin vaan roikkuvat katosta ja ampuvat.

Elokuvan juoni on kyllä toimiva ja tunnelma mukavan kepeä. Siinä mielessä Boondock Saints on ihan katsomisen arvoinen elokuva, mutta ei se missään nimessä parhaita näkemiäni toimintaelokuvia ole.

30 päivää kaamosta

David Sladen ohjaama, samannimiseen sarjakuvaan perustuva vampyyrielokuva. Asetelmaltaan mielenkiintoinen, mutta ei lopulta millään asteella pelottava tai edes kiinnostava elokuva. Elokuvan hahmot jäävät loukkuun Alaskalaiseen pikkukaupunkiin talven pimeimpänä hetkenä, jolloin auringosta ei näy vilaustakaan kolmeenkymmeneen päivään. Missään vaiheessa ei synny kunnollista vaikutelmaa ajan kulumisesta niin kuin zombie-elokuvissa - ei ruoan säännöstelyä tai talojen linnoittamista, niin ei mitään.

Vampyyrit näyttävät kyllä ihan hyviltä, ei siinä mitään, mutta kun kauhu on luokkaa "Aah, taas joku raahattiin jaloistaan pimeyteen!" niin eikö se kaikki ole jo hieman nähtyä? Lisäksi päävampyyri saa aivan liikaa ruutuaikaa ottaen huomioon, että hän solkkaa jotakin ihme vampyyrikieltä, josta ei ota mitään tolkkua. Huonoinkin zombie-elokuva hakkaa tämän mennen tullen kaikilla osa-alueilla.

Nosferatu (1922)

F. W. Murnaun klassinen mustavalkoinen ja mykkä kauhuelokuva. Murnau halusi ohjata alkuperäisen Bram Stokerin Draculan elokuvaksi, johon ei kuitenkaan saanut oikeuksia, mutta päätyi tekemään elokuvan joka tapauksessa muuttaen ainoastaan kaikki kirjassa esiintyneet nimet. Ohjaaja haastettiin oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksesta, ja hän hävisi jutun, minkä seurauksena koko elokuva oli vähällä hävitä historian hämärään. Muutama kopio kuitenkin säilyi, ja nykyään Nosferatua pidetään periaatteessa yhtenä lukuisista Dracula-adaptaatioista.

Halusin nähdä elokuvan pitkälti Max Schreckin kuuluisan roolisuorituksen kreivi Orlok/Draculana vuoksi, mutta ilahduin siitä, kuinka karmiva elokuva vielä tänäkin päivänä on. Etenkin Hans Erdmannin laatima musiikkiraita antaa Nosferatulle aivan omanlaisensa häiritsevän tunnelman.

Citizen Kane

Suurin aukko elokuvasivistyksessäni on viimeinkin, vuosien odotuksen jälkeen, paikattu! Ohjaajana ja nimikkoroolin näyttelijänä Orson Welles. Minun on helppo ymmärtää, miksi elokuvaa pidetään niin suuressa arvossa. Kuvalliset ratkaisut ovat nykypäivänkin näkökulmasta edelleen vaikuttavia, mutta ennen kaikkea tarina on säilyttänyt loistavasti iskevyytensä. Kanen hahmo rakennetaan huolella, eikä elokuva missään vaiheessa pitkästytä, vaikka loppuratkaisun tietääkin (siis kuka sitä ei tuntisi?)

Royal Tenenbaums

Wes Andersonin draamakomedia. Pääosissa Gene Hackman, Anjelica Huston, Danny Glover, Bill Murray, Gwyneth Paltrow, Ben Stiller, Luke Wilson ja Owen Wilson.

Kurssitoverini suositteli tätä minulle, mutta täytyy kyllä sanoa, ettei elokuva oikein iskenyt minuun; pidin huomattavasti enemmän Andersonin toisesta ohjaustyöstä The Darjeeling Limited. Ymmärsin kyllä, minkälaista kerrontaa elokuva tavoitteli, mutta jotenkin se ei vain koskaan tuntunut saavuttavan sitä. Elokuvalla oli hauskat kohtansa, ja ajatuksena se toimi ihan mallikkaasti... mutta se jokin jäi vain puuttumaan.

The Fountain

Toinen elokuva, jota minulle suositeltiin yliopiston suunnalta. Ohjaajana Darren Aronofsky (muun muassa Black Swan). Pääosissa Hugh Jackman ja Rachel Weisz.

Elokuva kuljettaa rinnakkain kolmea eri kertomusta. Yksi on tarina Tom-nimisestä, vaimonsa Izzin syövälle parannuskeinoa etsivästä tutkijasta. Toinen on Izzin kirjoittama kertomus kuningatar Isabellasta ja konkistadori Tomásista, joka etsii Elämän puuta Mayojen asuttamasta Keski-Amerikasta. Kolmas puolestaan keskittyy "astronautti" Tomiin, joka matkaa Elämän puun sisälleen sulkevassa kuplassa halki avaruuden (kyllä, tämä on juuri niitä elokuvia).

Elokuva on rakenteeltaan mielenkiintoinen ja visuaalisesti vaikuttava, mutta epäonnistuu liittämään kolme eri tarinaa tyydyttävällä tavalla yhteen. Huono elokuva se ei missään nimessä ole, mutta paremminkin sen olisi voinut tehdä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana täytyy mainita tämän elokuvan suuri merkitys ohjaajalle itselleen: Aronofsky teetätti käsikirjoituksen sarjakuvaksi, kun näytti siltä, että elokuvaprojekti oli vaarassa kaatua.

Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi

Tim Burtonin adaptaatio Stephen Sondheimin ja Hugh Wheelerin samannimisestä musikaalista. Elokuva kertoo tunnetun ja usein käytetyn Sweeney Toddin tappajaparturin hahmon tarinan. Pääosissa (jälleen) Johnny Depp ja Helena Bonham Carter, sekä muun muassa Alan Rickman ja Jamie Campbell Bower.

Elokuva on visuaalisesti hieno, ja se voittikin Oscarin lavastuksesta. Laulunumeroissa on parhaimmillaan hienoa vanhanajan musikaalin tuntua, mutta valitettavasti ensisijaisesti näyttelijöiden ja ensisijaisesti laulajien äänien välillä on valovuosien ero: aina kun Jayne Wisener tai Jamie Campbell Bower avaavat suunsa, kaikki muut näyttelijät jäävät väistämättä heidän varjoonsa. Näyteltyjä osuuksia puolestaan sitten hallitsevat Deppit ja Rickmanit. Kummatkin puolet suoriutuvat kuitenkin molemmista osistaan vähintääkin tyydyttävästi.

Kokonaisuutena Sweeney Todd on hieno elokuva, on mukavaa, että Hollywoodissakin uskalletaan vielä tehdä musikaali aina silloin tällöin. Lisäksi elokuvassa miellyttivät erityisesti sen hykerryttävän synkkä tunnelma ja klassisen traaginen tarina.

[Dyn]

Hei, jos olette katsoneet elokuvia, joilla on omatkin ketjunsa, vastaatteko niiden osalta niihin? Syntyy vähän enemmän keskustelua. Varsinkin uusille leffoille voi hyvin luoda omat ketjunsa.

[Rasimus]

Ja oman ketjun perustaminen ihan perusteltua jos alatte keskustella elokuvasta. Mutta muuten ei jokaiselle marginaaliyleisön taidepätkälle kannata ketjua perustaa.

Mission Impossible 4 - Ghost protocol

Vaarallinen tehtävä -leffasarja vain jatkaa sinnittelyään. Omituista kyllä, se tekee sen ilman taantumista karsitun budjetin roskaleffoiksi kuten perinteisten jatko-osagenrejen (no, lähinnä kauhu) kanssa käy. Jopa niminäyttelijä säilyy, vaikka toinen vastaava leffasarja Medusan se-ja-se päätyikin jo vaihtamaan päähenkilöä (mikä on paljon hankalampaa anglomaissa kuin Suomessa, sillä leffojen aluperäisnimet sentään kantaa päähenkilön Bournen nimeä - Hankala tehdä Bourne-elokuvia ilman Bournea).

Juonipuoli ei tarjoa mitään vaihtelua: Taas yritetään pölliä jotain mcguffinia tarpeettoman monimutkaisen suunnitelman avulla ilman oman organisaation taustatukea. Siitä huolimatta MI4 on hatarien muistikuvieni perusteella sarjan muita jatko-osia parempi. Ehkä yhtenä syynä skarppaamiselle on ryppyotsaisuuden vakavuuden vaihtuminen ryppyotsaiseen huumoriin: Kerrankin tekniikka pettää yhtä usein kuin todellisuudessakin, alkaen siitä kuuluisasta 5 sekunnin päästä tuhoutuvasta tallenteesta, joka ei meinaakaan tuhoutua  

Viihdyin kun en mitään odottanutkaan. Ainoa oikea valittamisen aihe on dvd-julkaisun tekstitys: keltaista pikkupränttiä, joka viipyy ruudulla juuri niin kauan että ehtii jättää puolet lukematta.

Btw. Samuli Edelmann saa leffassa kiitettävän paljon esiintymisminuutteja ja kaiken lisäksi vuorosanoja. Paljon parempi saavutus kuin jonkun Peter Franzenin pikavisiitti ruumiina CSI:ssä.


Hitman

Tietokonepelielokuvia siitä paremmasta päästä. Mikä ei vielä riitä kehuksi pelileffojen yleisen huonouden takia. Eikä tätäkään voi siis kehua taivaisiin asti, vaikka olikin ryhdikkäämpi ja lähdemateriaalille uskollisempi kuin esim. Doom.

Onhan tämä aiemminkin katsottu, mutta nyt piti muistella uudelleen oliko Timothy Oliphant niin huono valinta rooliin kuin muistelin. Ei ollut. Sen sijaan leffa antoi aika erilaisen käsityksen Herra 47:sta, kuin mikä peleistä syntyi: Aika paljon räiskintää ja ruumiita kaverilta, jonka pitäisi peleissä parhaimman tuloksen saamiseksi tappaa vain yksi ihminen ja laukaista aseensa max. yhden kerran per tehtävä. Entä mihin jäi valeasut? Oliko pelien 47:lla tarpeeksi tunne-elämää, jotta leffassa hän voisi ihastua johonkin kohteeksi tarkoitettuun tyttöön?

[Rasimus]

Surrogates

Häh? Deus Ex oli kyllä tää leffa niin paljon kuin vain voi olla. Loistava todiste siitä, että scifissäkään ei ole nyt niin kauheasti erilaisia aiheita. Mutta epäilyttävänä plagiaatioon viittaavana yhteytenä oli mukana jopa tietokoneterminaalin nappi, jota painamalla pystyi valitsemaan kahden erilaisen lopetuksen väliltä...  

Leffa kertoo yhteiskunnasta, jossa robottitekniikka on kehittynyt niin pitkälle, että ihmiset alkavat lukittautua koteihinsa ja hoitavat kaiken julkisen elämän eräänlaisten avatarrobottien kautta. Avatarit ovat tietenkin edustavampia esityksiä kuin omistajansa, mm. kaunis nainen onkin lihava mies jne. Eli aika selvä internetkulttuurikommentti. Bruce Willis esittää vanhenevaa poliisia, joka ei ole nähnyt vaimoaan varmaan vuosiin muuten kuin tämän kauniin ja nuoren avatarin kautta, ja joka päätyy tutkimaan avatartekniikan kehittäjän pojan kuolemaa.

Tähän asti ihan hyvä, mutta sitten juoniaukot alkavat kalvaa muuten hyvää ja ajatuksellista tarinaa. Eli meillä on EMP:ltä vaikuttava ase, joka käräyttää paitsi robotit niin myös käyttäjänsä luomalla jonkinlaisen viruksen (wtf?). Lisäksi paksulta tuntuu väitteet siitä, että avatartekniikan kehittyminen muka eliminoisi rikollisuuden ja muun (miksi moinen väite piti heittää ilmaan? Sehän ei ole edes mitenkään oleellinen juonelle). Entä oikeiden ihmisten eristäytymisen vaikutukset syntyvyyteen? Ohitettiin täysin. Olisivat ottaneet tekniikan yhteiskunnallisten vaikutusten kuvaukseen mallia vaikkapa Gattacasta, eikä I, Robotista.

Mutta annan tuon kaiken anteeksi, sillä lähtökohtaisesti tarinassa oli yritystä, pidin Willisin ja vaimon suhteen puimisesta, juoniongelmat pystyi nippa nappa unohtamaan, ja lopetus oli juuri deusexmäisyydessään hyvä. Pani vain miettimään, että onko cyberpunk-scifissä koskaan keksitty mitään hyvää selitykselle sille, että avatariin / tietoverkkoon kytkeytyneiden ihmisten aivot voidaan käräyttää?

Keskinkertaista roinaa.

[Astorethein]

Nude Nuns with Big Guns

Odotin näkeväni törkyistä roskaa ja täydellisen aivotonta väkivaltaviihdettä ja sitä kieltämättä sainkin, mutta samalla odotin näkeväni myös hyvän elokuvan. Sitä tämä kuonakasa ei ollut, se oli ainoastaan paskaa sanan yleisimmässä merkityksessä. Juonesta sen verran, että nunnalupausta vannova päähenkilö pakotetaan orjaksi luostariin, joka onkin todellisuudessa huoratalo ja huumekasvattamo. Kipakka sisko onnistuu pakenemaan ja aloittaa koston, joka on kuvattu ja rytmitetty päin helvettiä. No eipä siitä enempää, olennaisinta on, että leffassa ei ole selkeitä tapahtumia, ei hyviä hahmoja eikä ylipäätään mitään kekseliästä. Ihan hyvää lesboseksiä kylläkin, mutta ei mitään muuta.

Cabin Fever

Ajattelin tarkistaa tämänkin taas vaihteeksi ja kyllähän Eli Rothin esikoinen toimii ihan hyvin edelleen. Se on omituista, koska kyseessä on kuitenkin teinikauhuleffa, joka kierrättää monia lajityypin perusaineksia sellaisenaan. Mutta jotain erinomaisen toimivaa seassa silti on, sillä mökkireissua viettävien nuorten kokema uhka ja pelko välittyy kerrankin myös katsomon puolelle. Siellä täällä vilahteleva huumori luo elokuvaan viihdyttävän vinksahtaneen tunnelman, josta tulee mieleen Evil Dead-leffat, mikä on aina arvostettava saavutus.

War of the Dead

Kun kuulin, että suomipojat tekevät oman zombi-elokuvan, alkoivat synapsit aivoissani paukahdella. Pääosissakin on ihan oikeita suomalaisia ja kaiken lisäksi juoni sijoittuu sodista toiseksi parhaimpaan eli jatkosotaan. Valitettavasti aikaiseksi on saatu vain keskinkertaista perusmättöä, jota ei vuoden päästä muista enää kukaan. Toiminta on niin tavanomaisen kaavamaista kuin voi kuvitella ja salamaleikkauksen takia usein myös tuskaisen epäselvää. Ohjaaja Marko Mäkilaakso on tehnyt aiemmin lähinnä musiikkivideoita, mikä ehkä hieman selittää keskittymishäiriöistä kuvaustyyliä.

Elokuva on tarkoitettu kansainväliseen levitykseen, joten vuorosanat lausutaan englanniksi. Ääntämys tosin pysyy vahvan suomalaisena, mistä syntyy aivan liikaa tahatonta komiikkaa. Se on silti vähäistä verratuna huumoripiikkiin, jonka Antti Reini aiheuttaa epäkuollutta sotilasta tulkitessaan. Toisaalta noin sadan Vares-leffan jälkeen rooli saattoi olla tietysti virkistäväkin. Suomalainen zombitoiminta vaikutti ideana parhaimmalta koskaan, mutta totuus on, ettei tästä jälkipolville juuri kerrottavaa jää.

[Narri]

Surrogates

Häh? Deus Ex oli kyllä tää leffa niin paljon kuin vain voi olla. Loistava todiste siitä, että scifissäkään ei ole nyt niin kauheasti erilaisia aiheita. Mutta epäilyttävänä plagiaatioon viittaavana yhteytenä oli mukana jopa tietokoneterminaalin nappi, jota painamalla pystyi valitsemaan kahden erilaisen lopetuksen väliltä...  

Perustuu sarjakuvaromaaniin (Kvaakissa artikkeli).
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Surrogates

[Astorethein]

Conan the Barbarian (2011)

Kauan siihen meni, mutta nytpä on tämäkin nähty. Kun elokuvasta alkoi kuulua huhuja silloin joskus vuosia sitten, menin pähkinöiksi saman tien ja aloin odottaa vuosikymmenen parasta fantasiaseikkailua. Olisin kovasti halunnut nähdä sen valkokankaalta, mutta kun leffa ei koskaan tänne metsäkylään saapunut, katsominen lykkääntyi näihin päiviin asti. Intohimoisena Conan-fanina asetin leffalle luonnollisesti julmetut odotukset, siitäkin huolimatta että ohjaaja Marcus Nispel ei varsinaisesti antanut siihen aihetta. Ajan kanssa jouduin tietysti hautaamaan nuo odotukset, koska elokuva sai heti ilmestyttyään valtavan määrän runtua osakseen. Niinpä katsoin sen lähinnä tarkistaakseni, onko se oikeasti niin järjettömän surkea kuin koko maailman media on kovaan ääneen huutanut. No ei ehkä ihan, mutta kyllä leffa silti paskamyrskynsä ansaitsee.
 
Haluan avautua kunnolla, koska Conanin uusi tuleminen oli minulle kova juttu. Kyse ei pitänyt olla mistään perusleffasta, jossa satunnainen miekkasankari niittää vihollisia ja lopulta pelastaa maailman. Kyse piti olla maailman legendaarisimmasta barbaarista, kirjojen ja sarjakuvien ikonisesta soturihahmosta, joka viimein saisi sen oikean, kaikin puolin kunniaatekevan filmatisointinsa. John Miliuksen 80-luvun versio (se eka, toisesta ei kannata puhua) oli hieno elokuva ja on edelleen, mutta Conania näytellyt Arnold muistutti silti enemmän itseään kuin Howardin luomaa alkuperäistä barbaaria. Tähän liittyy elokuvan ainoa positiivinen ominaisuus, sillä Jason Momoa on melkeinpä täydellinen valinta hurjan villimiehen rooliin, aina ulkomuotoa, ruumiinkieltä ja karismaa myöten. Mies ei missään vaiheessa pönötä jäykästi vaan hän liikkuu notkeasti kuin kissa, kuten Conanin kuuluukin.

Kaikki muu kuseekin sitten enemmän tai vähemmän eeppisesti, eikä leffassa kohtuullisesti toimivan alkujakson jälkeen juuri hyviä hetkiä ole. Juonessa on kyse äärimmäisen tylsästä kostomatkasta, joka tempoilee sinne tänne vailla mitään pointtia. Sinänsä komeat maisemat vaihtuvat tämän tuosta eikä mikään oikeastaan kerro, että miksi tännekin nyt päädyttiin. Rytmityksestä tuleekin mieleen, että elokuva on ollut pakko leikata ja silputa muodottomaksi, jotta vauhdin tuntu ei katoaisi ja katsojan eteen voitaisiin vyöryttää jatkuvasti jotain uutta. Toisin sanoen juoni ei rakennu mitenkään, se vain tapahtuu.

Taistelukohtauksia on paljon ja niissä Momoa pääsee loistamaan, ainakin silloin kun ne kuvataan selkeästi ja maltillisesti. Nykyajan toimintaa vaivaava kirous on kuitenkin läsnä aivan liikaa, eli kamera heiluu ja tärisee kuin vibraattori minkä lisäksi kuva leikkautuu kerran sekunnin sadasosassa. Näyttävää ja asianmukaisen brutaaliakin pieksentää on mukana, mutta usein mättäminen on vain epäselvää sotkua. Ja koska leffassa ei toiminnan lisäksi juuri muuta ole, harmi tietenkin moninkertaistuu.

Eniten tässä tympii hukattu potentiaali, sillä aineksia hyvään elämykseen olisi ollut. Juonesta olisi saatu varmasti jotain irti, jos rytmitys olisi vain saatu kohdalleen ja toimintajaksot jätetty edes hiukan vähemmälle. Ja kai siitäkin pitää purnata, ettei tässä ollut kunnolla tissejäkään, vaikka ne kuuluivat asiaan jo silloin 30-luvulla Howardin tarinoiden ilmestyessä, myöhemmistä sarjakuvista puhumattakaan (Rose McGowan groteskin seksikkäänä noitanaisena oli silti nams). Toivon erittäin hartaasti, ettei leffa pelästyttänyt elokuvantekijöitä pois aiheen luota, sillä uskoisin että kunnolliselle Conan-seikkailulle on edelleen tilausta.

[Q_Black]

Superbad - oli taas sitä perus teinimeininkiä kun pojat haluaa päästä ekaa kertaa pukille. Alkuun vaikutti ihan lupaavalta ja hauskalta, mut loppua kohden alkoi musta mennä vähän ylilyönteihin ja pitkäveteisyyteen. Noh, katsoihan tuon kerran.

[Astorethein]

Kill List

Pieneksi tapaukseksi noussut kauhutrilleri kiersi viime vuonna elokuvafestareita ja nosti ohjaaja Ben Wheatleyn ihmisten tietoisuuteen. Kun täydestä neverheard-kaverista (ainakin minulle) alkoi ilmestyä haastatteluja suomalaisiinkin medioihin, heräsi varovainen kiinnostus. Itse leffa kai olisi jotain harvinaisen vaikuttavaa, jopa luovaa ja omaperäistä. Nykyään tuollaisia kuvauksia ei pääse heittämään edes läpällä, joten elokuvan tarkistamiseen oli ihan perustellut syyt.

Ensimmäiseksi voin sanoa, että tämä on tosiaankin jotain muuta kuin peruskauraa. Lopputekstien aikana mietin yksin pimeässä huoneessa, että mitä itse asiassa juuri näin. Wtf-kokemus on aina positiivinen juttu ja mikäli sellaisen aiheuttaa juonielokuva omalla tarinankerronnallaan, ollaan todella vahvoilla. Katsomisesta on nyt vajaa vuorokausi, mutta en vieläkään tiedä, mitä leffasta pitäisi ajatella. Se on hyvä, sillä miellyttävää hämmennystä saa kokea vain harvoin.

Elokuvan kaksi päähenkilöä ovat entisiä sotilaita, joita painavat arkipäiväiset ongelmat, kuten raha-asiat ja vaikeat ihmissuhteet. Molemmat ovat löytäneet uuden duunin palkkatappajina ja tekevät töitä yhdessä. Juoni kuvaa erään tappolistan läpikäymistä, mutta kaikki ei mene putkeen. Tämän enempää juonesta ei pidä tietää etukäteen, sillä leffan tehot perustuvat yllätyksiin. Sen voin paljastaa, että toisella kavereista ei ole pääkoppa aivan reilassa, sekä sen, että lopun käänne on jotain täysin ennakoimatonta. Ilkeitä tappokohtauksia on runsaasti, mutta ne toimivat tunnekylmyydessään loistavasti. Parasta leffassa on sen hidas kehittyminen synkästä draamasta (mieleen tulee Trierin Melancholia) vielä synkemmäksi trilleriksi ja lopulta puhtaaksi kauhuksi. Jos harmaa massa tympäisee, Kill List tarjoaa tehokkaan lääkkeen.

[Logikärmes]

Ashes of Time Redux

Wong Kar-wai ja wuxia, siinäpä vasta erikoinen yhdistelmä. Ja hieman erikoinen on elokuvakin. Keskimääräisestä wuxia-elokuvasta poiketen paino on vahvasti tarinan puolella. Wong Kar-waille ominaiseen tyyliin fokus pomppii hahmosta toiseen melko ennakkoluulottomasti. Sitä tuttua ja turvallista miekkojenkalisteluakin toki löytyy, ja tuloksena onkin varsin mielenkiintoinen paketti.

Ainoa asia, joka jäi suoranaisesti häiritsemään, oli toimintakohtausten sekavuus. Kun toimintaa oli kuitenkin elokuvaan mukaan laitettu, olisi se ollut ihan mukavaa, jos taisteluista olisi myös saanut jotakin selvää, olkoonkin, että elokuvan pääpaino oli muualla.

Babylon A. D.

Tympeän suoraviivainen yritys rahastaa Vin Dieselin Riddick-elokuvien maineella. Ohjaus Mathieu Kassovitz, perustuu Maurice Georges Dantecin romaaniin Babylon Babies. Pääosissa jo mainitun Dieselin lisäksi Mélanie Thierry ja Michelle Yeoh.

Elokuva kulkee tyhjäkäynnillä alusta loppuun. Tulevaisuudennäkymät ovat mielikuvituksettomia, toiminta tylsää ja kehysjuoni täyttä roskaa, ja itse asiassa jopa ohjaaja itse pesi kätensä koko teoksesta sen valmistuttua.

Hannibal

Ridley Scottin vuoro tarttua maailman tunnetuimpaan kannibaalisarjamurhaajaan. Perustuu Thomas Harrisin samannimiseen romaaniin. Hannibal Lecterinä jälleen sir Anthony Hopkins, mutta Julianne Moore on korvannut Jodie Fosterin FBI-agentti Clarice Starlingina. Muissa osissa nähdään muun muassa Gary Oldman, Giancarlo Giannini ja Ray Liotta.

Monet eivät ole pitäneet Hannibalia Uhrilampaiden veroisena, mutta minusta elokuvat ovat asetelmiltaan sen verran erilaiset, ettei niitä voi oikeastaan edes verrata. Itse ainakin pidin suuresti molemmista. Hopkins on yhtä karmiva kuin aina, ja koko elokuva pursuaa muutenkin toinen toistaan vastenmielisempiä elementtejä. Huipentumana aivan loistavan karmaiseva loppukohtaus.

Neljät häät ja yhdet hautajaiset

Mike Newellin romanttinen komedia. Pääosissa muun muassa Hugh Grant, Andie MacDowell, James Fleet, Simon Callow ja John Hannah.

Olin nähnyt tämän aiemminkin, mutta vasta tällä kertaa pystyin kunnolla arvostamaan Newellin loistavaa ohjausta. Komedian ja romantiikan suhde on juuri oikea; elokuva ei missään vaiheessa lipsahda päättömäksi koheltamiseksi tai ällöksi siirapiksi. Tapahtumat ovat kaikessa järjettömyydessään ja ennalta-arvaamattomuudessaan jollakin omituisella tavalla hyvin elämänmakuisia. Tätä voi varauksetta suositella sellaisillekin, jotka eivät yleensä romanttisista komedioista pidä.

Suljettu saari

Martin Scorsesen ohjaama, Dennis Lehanen samannimiseen romaaniin (Shutter Island) perustuva trilleri. Pääosissa muun muassa Leonardo DiCaprio, Mark Ruffalo, Ben Kingsley ja Michelle Williams.

Suljettu saari on klassinen päähenkilön keskenään kilpailevilla todellisuuskäsityksillä pelaileva mysteeri, joka päättyy luonnollisesti yllättävään loppukäänteeseen. Elokuvasta on hankala sanoa mitään paljastamatta jotakin juonesta, mutta sen verran voin sanoa, että se leikittelee varsin kekseliäästi juuri katsojan omilla odotuksilla.

Kimurantti mysteeri, Scorsesen ohjaus ja Leonardo DiCaprion tulkinta, eipä siinä kai enää kehtaa paljon enempää yhdeltä elokuvalta vaatia.

[Rasimus]

Höh. Mä lienen ainoa, joka pitää Babylon A.D.:sta. Eihän se mikään merkkiteos ole, mutta minusta tiukka ja toimiva, eikä juoni ole niin kauhean älytön keskimääräisillä leffa- tai roolipelicyberpunk-standardeilla mitattuna.  

Suljettu saari taas on hyvä elokuva, mutta ei sen lopetusta yllättäväksi voi sanoa kun tietää, että mielisairaalakauhut ja -jännärit perustuvat tasan tarkkaan kahteen juonikuvioon - ja näistä toista ei ole kehdattu käyttää enää aikoihin.  


Hannibal ja Hannibal Rising

Siis kun nämä kaksi leffaa katsoi peräkkäin putkeen, ymmärsi mikä ero on hyvällä ja huonolla tarinankerronnalla.

Hannibal on jatko-osanakin yhä hyvä ja hyytävä elokuva Uhrilampaiden kaltaisilla psykologialla leikittelevillä painotuksilla, ja Anthony Hopkins on häikäilemättömän pahuuden ja hulluuden ruumillistuma.

Nuori Hannibal sen sijaan sisältää pällin pääosan, kohtauksen jossa Hannibal kokeilee kovasti Uhrilampaiden kuonokoppaa muistuttavaa naamiota kasvoilleen muka veikeänä viitteenä tuleviin, sekä - luoja paratkoon - Hannibalin harjoittelua katanalla samuraiperinteen mukaan. Vielä yksikin leffa, jossa perusteettomasti ryöstöviljellään nykyään loppuunkaluttua japanifanitusta, niin mä alan syömään jonkun aivoja hyvän viinin kanssa!