Viimeisin näkemäsi elokuva? Take 2

[Q_Black]

IRON SKY

Kai minulla oli jonkinlaisia suuria odotuksia tästä leffasta koska sitä hehkutettiin niin paljon ilmestymisen jäljeen. Noh, petyin. Suomalaisen ohjaamaksi todella hieno tuotos, jossa on upeaa visuaalisuutta ja muutamia hyviä näyttelijäsuorituksiakin. Juoni kuitenkin jäi jotenkin yksinkertaiseksi ja ennalta-arvattavaksi eikä elokuva herättänyt minkäänlaista wow-fiilistä vaan jäi aika etäiseksi jollain tapaa. Muutamaan otteeseen huomasin tyrskähteleväni leffaa katsoessa, mutta erikoisempia tuntoja tämän pätkä ei herättänyt. Joka tapauksessa ihan mielenkiintoinen ja kerran katsottava leffa.


GABRIEL

Olen aina ollut kiinnostunut tällaisista elokuvista eikä tämä ollut mikään pettymys vaikka vähän kummallisia asetelmia välillä olikin. Andy veti mielestäni hyvän roolin sinisilmäisenä Gabrielina, joka joutuu maanpinnalle taistelemaan vihollistaan vastaan koska hänen arkkienkeli-toverinsa ovat kokeneet tappion. Mielenkiintoinen asetelma oli nähdä enkeleitä ihmisruumissa taistelemassa pahuutta vastaan asein. Elokuvassa vilahtaa moni tuttu hahmo kuten esimerkiksi Lilith. Hienosti toteutettu leffa, joka ei kuitenkaan yltänyt ihan suosikkileffojeni tasolle. Mukavaa ajanvietettä.


KEINOJA KAIHTAMATTA

Leffan pääjuoni herätti heti mielenkiinnon ja pitihän se katsastaa millainen tapaus oli kyseessä. Minusta näiden kolmen päähenkilön roolitukset ovat menneet nappiin kaikinpuolin. Leffa ei ollut missään vaiheessa pitkäveteinen vaan täynnä toimintaa ja kiperiä tilanteita. En muista milloin olisin nauranut näin paljon leffaa katsoessani. Monimutkaisen ja realistisen kolmiodraaman sekaan oli saanut huvittavia ja älyttömiäkin piirteitä, mutta hyvällä maulla. Tästä ei vain yksinkertaisesti voi olla pitämättä! Ja aion katsoa tämän leffan varmasti useampaankin kertaan.


GHOST RIDER - KOSTON HENKI

Palava luuranko palaa jälleen ja on kova jätkä! Nicolas Cage veti jälleen hyvän roolisuorituksen itsensä kanssa taistelevana "pahiksena". hän näytteli vallan mainiosti sekoamispisteessä olevaa miestä. Elokuva ei ollut mielestäni yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa, mutta kyllä tästäkin löytyi toimintaa ja jännittäviä käänteitä minun makuuni. Juoni oli ihan hyvä, mutta minua häiritsi kummalliset erikoistehosteet jossain kohtauksissa. Pääkallo - sankari oli toteutettu hienosti kaikesta huolimatta. Mukavaa illan viihdettä.

[Astorethein]

The Last Circus

Tämäkin leffa ilmestyi jo pari vuotta sitten, mutta jotenkin se vain jäi katselulistalle roikkumaan, vaikka aihe ja arvostelut käskivätkin katsomaan sen ensi tilassa. Odotukset ehtivät kieltämättä kasvaa melkoisiksi, ennen kuin viimein sain asetettua levyn kelkkaan. Rehellisesti sanoen olin varautunut jopa yhteen kaikkien aikojen elokuvaelämyksistä, mutta ei siinä ihan niin käynyt. Pidin leffasta kyllä, mutta lopputekstien aikana pienoinen pettymys kihelmöi silti takaraivossa.

Ideahan on herkullisen häiriintynyt, pidän jopa epätavallisena, että sen on elokuvan oma eikä peräisin kirjasta tai muusta pohjateoksesta. Tarina käynnistyy Espanjan sisällisodasta, jossa sotilaat keskeyttävät sirkusesityksen värvätäkseen vahvistuksia riveihinsä. Pakon edessä klovni päätyy taistelemaan kapinallisia vastaan ja joutuu vangiksi. Hän vannottaa poikansa Javierin jatkamaan isänsä työtä, mutta ei iloisena vaan surullisena klovnina. Tämän jälkeen siirrytään 70-luvulle, jolloin keski-ikäistynyt ja lihavoitunut poika on viimein saanut töitä sirkuksesta. Javier ihastuu heti alkumetreillä sirkuksen viehkeään akrobaattiin Nataliaan, joka on kimpassa sadistisen tirehtööri Sergion kanssa. Mies hakkaa naistaan tämän tuosta ja kumpikin ilmeisesti nauttii. Javier haluaa pelastaa Natalian, joka haluaa ainakin osittain myös tulla pelastetuksi. Syntyy outo kolmiodraama, jonka outouslukema on omaa luokkaansa.

Minä ehdottomasti pidin Javierin ahdistuneesta ja sisäänpäin kääntyneestä hahmosta. Natalian sydämen lisäksi hän haluaa myös sirkusväen hyväksynnän, mutta kumpikaan ei ole helppo homma. Pellemaskien taakse kätkeytyy monenlaisia ongelmia, jotka elokuvassa ilmenevät pääasiassa räjähtävän väkivallan muodossa. Verinen ja kuumehoureinen tunnelma on erinomaisen intensiivinen, lähes hypnoottinen. Vaikka hahmojen väliset jännitteet olisi toteutettu laimeammin, olisin pitänyt elokuvasta sen pelkän häiriintyneisyyden vuoksi. Komeat mutta groteskit klovniasut, melkeinpä raivokkaat seksikohtaukset sekä paikoin lähes Saw-tasolle yltävä sadistisuus tekevät leffasta varsin vahvan katselukokemuksen.

Mainitsemani pettymys liittyy pääasiassa siihen, että rytmiltään elokuva on ehkä vähän liian nopea. Jäi hieman sellaisen fiilis, että tarinaa on leikelty aika reilusti, jotta kesto on saatu pysymään siinä puolessatoista tunnissa. Elokuva on hyvin toiminnallinen, minkä tiesin etukäteen, mutta odotin näkeväni enemmän hidasta draamaa, jossa kierroksia kerätään vähitellen. Mutta kokonaisuutena tämä on oikein hieno paketti, jota suosittelen kaikille hiukan erikoisemman elokuvan ystäville. Tuleepahan espanjalaisesta elokuvasta tämän jälkeen muutakin mieleen kuin Pan's Labyrinth.

[Astorethein]

Oldboy

Olen oppinut odottamaan ja saamaan aasialaisilta elokuvilta paljon, eikä tämänkään parissa tarvinnut pettyä. Kostotarinat tuntuvat erityisesti olevan aasialaisten vahvuusaluetta, siellä päin niihin saadaan usein huomattavasti enemmän jännitettä ja energialatausta kuin länsimaissa. Lähtökohdatkin ovat yleensä vähän erikoisempia, tässä tapauksessa päähenkilö suljetaan ryyppyreissun päätteeksi vankilaan, kunnes hänet 15 vuoden jälkeen vapautetaan yllättäen. Mies ei tiedä, kuka hänet vangitsi ja miksi, mutta kostonhimo jäytää sielua voimalla, joka tuntuu katsomossa asti. Häntä näyttelevä Choi Min-sik vetää roolinsa mahtavalla intensiteetillä, oli kyse sitten epätoivosta, raivosta tai surusta.

Asennoiduin leffaan siinä mielessä väärin, että odotin vähän jotain selkeämpää ja yksinkertaisempaa. Loppupuolen kaikki paljastuu-kohtaus ei varmasti saavuttanut kohdallani täyttä tehoaan, koska kaikki twistin hienoudet tajutakseen juonta olisi pitänyt seuarata silmä ja mieli kovana. Oluella huuhdottu pääkoppani ei suoranaisesti auttanut tässä asiassa. Leffa kuitenkin teki vaikutuksen synkkyydellään, päähenkilönsä tuimalla katseella sekä jättämällä katsojan miettimään, että mitä kaikkea tässä nyt tapahtuikaan.

Cold Fish

Lisää aasialaista outoutta, tarkemmin sanoen japanilaista, mikä useimmille kertookin tarpeeksi. Tällä kertaa asialla ei ole Miike, vaan Sion Sono, joka on varmaan se toinen japsiohjaaja, joka tunnetaan myös kotimaansa ulkopuolella. Tämä leffa olisi voinut yhtä hyvin olla vaikka Miiken, tunnelman kipeys ja väkivallan rumuus ovat kuin suoraan hänen tuotoksistaan. Myös samat mustan huumorin pilkahdukset ovat läsnä, joskaan japanilaisissa elokuvissa ei aina voikaan olla varma, mikä on tarkoitettu huumoriksi ja mikä ei.

Tarina kertoo hiljaisesta ja nössöstä akvaarioliikkeen pitäjästä, joka päätyy yhteistyökumppaniksi kilpailevan yrittäjän kanssa. Tämä nauravainen ja puhelias mies on kuitenkin sarjamurhaaja, joka vaimonsa kanssa tekee selvää kaikista, jotka ovat bisneksien tiellä. Päähenkilö joutuu tahtomattaan mukaan toimintaan, josta on järki ja terveys kaukana. Elokuva kestää reilut pari tuntia, mikä on juonen kannalta liikaa, mutta hullunhauskaa ja sairasta meininkiä seuraa silti mielellään. Mieleen jäi esim. kohtaus, jossa kaikesta tympääntynyt päähenkilö raiskaa vaimonsa melkoisen brutaalein ottein lyötyään ensin estämään tulleen tyttärensä tajuttomaksi. Tästä ei kannata silti päätellä liikoja, yksi elokuvan pointti kuitenkin on se, miten nössö päähenkilö viimein saavuttaa itsevarmuuden ja ottaa ohjat omiin käsiinsä.

[Logikärmes]

Karkuri

Michael Crichtonin ohjaama ja käsikirjoittama sci-fi-jännäri. Pääosissa Tom Selleck, Gene Simmons, Cynthia Rhodes ja Kirstie Alley.

Oli jokseenkin masentava kokemus katsoa tunnetun kirjailijan käsikirjoittama elokuva, joka pelaa kaikki korttinsa näin tympäännyttävän ennalta-arvattavalla tavalla. Katsojalle tarjottu tulevaisuudenkuva, jossa roboteista on tullut kiinteä osa myös tavallisen ihmisen elämää, oli kyllä ihan kiinnostava, mutta toisaalta elokuva oli myös tältä osin auttamattoman vanhentunut. Tämän päivän Roombat ovat kaikilta osin futuristisemman näköisiä kuin yksikään elokuvassa esiintyneistä roboteista. Uskottavan näköisiähän pyörillä liikkuvat arkkupakastimet kyllä ovat, mutta aivan liian kömpelöitä, jotta niitä voisi pitää minkäänlaisena vakavasti otettavana uhkana ketterille kädellisille.

Tappava ase 2

Richard Donnerin toimintasaagan toinen osa. Kyttäkaksikkona tietenkin Mel Gibson ja Danny Glover.

Siitä oli ehtinyt kulua jo niin pitkä aika, kun olin viimeksi nähnyt yhtä hyvin toimivan aivot-pois-päältä -sarjan toimintaelokuvan, että olin päässyt unohtamaan, miltä se itse asiassa tuntuu; ei ollut sci-fi- tai fantasiaelementtejä, joiden uskottavuutta arvostella, ei moraalisten ulottuvuuksien syvällistä pohdiskelua, eikä liioin tajunnanräjäyttäviä juonenkäänteitä, vaan ainoastaan toimintaa ja nasevia one-linereita. Missä vaiheessa tällaisten tekemisen taito oikein kadotettiin?

Huumori on ehdottomasti yksi Tappavien aseitten parhainta antia, mutta jokin jäi lopulta myös häiritsemään, nimittäin - niin huvittavaa kuin se onkin - kyttäkaksikon moraalinen vastuuttomuus. Onhan se hauskaa, miten kaksikko Riggs ja Murtaugh onnistuu tiputtamaan heidän suojeluunsa annetun todistajan hotellin ikkunasta, mutta kyllä he voisivat olla asian suhteen edes hieman pahoillaan.

Sammakoiden ennustus

Jacques-Rémy Girerdin ohjaama animaatio, ensimmäinen pitkä sellainen. Animaatio näyttää hyvältä, ja se on tehty perinteisin keinoin. Tarina mukailee Raamatun kertomusta vedenpaisumuksesta, ja varsin yllättävällä tavalla. Eihän se nimittäin ole itsestään selvää, että tavalliset kotieläimet ja susien, kettujen ja karhujen tapaiset pedot kykenevät elämään samassa paatissa sulassa sovussa. Sammakoiden ennustus onkin virkistävää vaihtelua eläinhahmoja käyttäville elokuville tyypilliselle petoeläinten demonisoinnille.

Elokuvan käsittelemät teemat ovat muutenkin yllättävän rankkoja. Kuolema on läsnä alusta loppuun saakka (

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

muutama epäonninen kana jopa kynitään ja paistetaan elävältä!

), ja lisäksi muun muassa kosto ja vanhempien menettäminen. Loppujen lopuksi etenkin petojen "luonto vs. valinta"(kohtalo vs. vapaa tahto?)-ongelma jää ilman selkeää ratkaisua, aivan kuin tekijät olisivat ottaneet kysymyksen esille vailla selkeää mielipidettä asiasta, mutta muuten animaatio on hieman vanhemmallekin katsastamisen arvoinen ihan vain sen erikoisuuden vuoksi.

Paprika

Satoshi Konin ohjaama, Yasutaka Tsutsuin samannimiseen romaaniin perustuva surrealistinen animaatio.

Surrealismin perinteiden mukaisesti elokuva leikittelee unen ja todellisuuden välisen rajan kanssa. Juoneltaan elokuva on loppujen lopuksi kohtalaisen suoraviivainen murhamysteeri, mutta erikoiset unijaksot ja niiden tunkeutuminen hahmojen todellisuuteen monimutkaistavat asioita mukavasti. Visuaalisesti elokuva on aivan loistava, ja myös ääniraita on mukavan pirteä. Silti elokuvan apokalyptisensävyinen loppu on sen verran ylivedetty, että muut hienovaraisemmat juonikuviot jäävät hieman sen varjoon.

Hämärän vartija

Philip K. Dickin samannimiseen sci-fi-romaaniin perustuva Richard Linklaterin ohjaus. Pääosissa muun muassa Keanu Reeves, Winona Ryder, Woody Harrelson ja Robert Downey Junior.

Elokuva on toteutettu päällemaalattuna animaationa. Verrattuna esimerkiksi samaa tekniikka käyttäneeseen Beowulfiin animaatio näyttää todella omaperäiseltä vähentämättä kuitenkaan näyttelijöiden suoritusten välittymistä (mikä oli juuri Beowulfin ongelma). Horjuvan, vieraannäköisen maailman luova animaatiotyyli sopii myös hyvin elokuvan hallusinaatioteemaan, vaikka sitä olisi voitu kyllä hyödyntää tehokkaamminkin.

Erikoinen visuaalinen ilme jaksaa kiinnostaa elokuvan loppuun, vaikka se ehkä hieman syökin huomiota itse tarinalta.

Pimeyden syleily

Kelley Cauthen ohjaama vampyyrielokuva, joka on kaikkien virallisten luokittelujen mukaan kauhua, vaikka todellisuudessa se on päivänselvää pehmopornoa. Elokuvan todellinen luonne ei käynyt ilmi edes Telkun ohjelmakuvauksesta, jossa voimakkain käytetty sana oli "intohimo", ja kiinnostuinkin lopulta elokuvasta - niin huvittavaa kuin se onkin - nimenomaan sanan "vampyyri" takia.

Ja kun sanon, että elokuva on pehmopornoa, niin en suinkaan tarkoita aiemmin tässä ketjussa mainitsemani Barb Wiren tapaisia elokuvia, joista löytyy ihan oikeasti paljaan pinnan lisäksi myös toimintaa siinä missä keskiverrosta toimintaelokuvasta. Sen sijaan tarkoitan nimenomaan sellaista suoraviivaisinta mahdollista juoni-on-vain-täytettä-ennen-seuraavaa-seksikohtausta -tyyppistä elokuvaa. Pimeyden syleilyssä nimittäin kaikki harrastavat seksiä kaikkien kanssa ja tasaisin väliajoin, ilman että mitään muuta huomionarvoista tapahtuu.

Ei sillä, että pornossa olisi mitään vikaa, mutta olisi se silti ihan mukavaa, jos elokuvien genret ilmoitettaisiin oikein. Sen verran läpinäkyvää on nimittäin tämänlainen toiminta.

Kolmannen asteen yhteys

Steven Spielbergin kuuluisa sci-fi-elokuva, jonka näin kumma kyllä vasta ensimmäistä kertaa. Pääosissa muun muassa Richard Dreyfuss, François Truffaut ja Melinda Dillon.

Steven Spielberg osoittaa jälleen mestarilliset ohjaajan taitonsa nitoessaan vaikuttavasti yhteen ongelmaperheen arkiset vastukset ja avaruuden muukalaiset. Ohimenevän UFO-kohtaamisen vaikutusten kuvaus etenee ihailtavan kärsivällisesti, ja lopussa koittava valoshow riittäisi jo yksin syyksi katsoa elokuva. Ehdottomasti Blade Runnerin tapaisten klassikkojen ohella yksi kaikkien aikojen hienoimpia sci-fi-elokuvia.

Delta-jengi

John Landisin opiskelijakomediaklassikko, jonka olen nähnyt lukemattomia kertoja, mutta vasta tällä katsomiskerralla olen itsekin opiskelija. Pääosissa muun muassa John Belushi, Tim Matheson ja Stephen Furst.

Täytyy kyllä sanoa, että suurin osa elokuvan huumorista on mennyt minulta tähän mennessä täysin ohi, ja tavallaan näinkin sen vasta ensimmäistä kertaa. Elokuvan ehdottomasti hienoin roolisuoritus tulee tietenkin John Belushilta, jonka näyttelemä John "Bluto" Blutarsky on kertakaikkisen hulvaton. Elokuvan kliimaksi on hieman menettänyt hohdokkuuttaan (pikkupoikana rakastin sitä), mutta kyllä siitä edelleen muutamat naurut irtoaa.

Batman: Gothamin ritari

Japanilaisena animaationa toteutettu, kuudesta lyhytanimaatiosta koostuva elokuva. Jokaisen elokuvan on ohjannut eri ohjaaja, ja myös animaatiotyyli vaihtelee osasta toiseen. Elokuvan ilmoitetaan omituisesti sijoittuvan Christopher Nolanin Batman Beginsin ja Yön ritarin väliin, vaikka Nolan ei ole ollut elokuvan tekijöiden kanssa missään tekemisissä. Elokuvalla on muutenkin äärimmäisen vähän tekemistä kummankaan mainitun elokuvan kanssa, eivätkä esimerkiksi kaikkien hahmojen luonteet käy live action-vastineidensa kanssa yksiin.

Kuudesta lyhytelokuvasta viides, "Working Through Pain", tavoittaa Nolanin elokuvien tunnelman lopulta parhaiten, ja sen voisi itse asiassa jopa vallan hyvin liittää osaksi saagan jatkumoa. Muuten pätkät jäävät hieman mauttomiksi ja irrallisiksi kokonaisuuksiksi, vaikka animaatio näyttääkin kautta linjan komealta, ja toimintakin toimii, se vähä mitä sitä on.

Pathfinder - Legenda aavesoturista

Marcus Nispelin ohjaus, joka perustuu löyhästi vuoden 1987 samannimiseen (Pathfinder) norjalaiseen elokuvaan, joka voitti parhaimman vieraskielisen elokuvan Oscarin. Pääosissa muun muassa Karl Urban, Clancy Brown, Ralf Möller ja Moon Bloodgood.

Elokuva on visuaaliselta ilmeeltään hieno, ja onnistuu näyttämään paikoin hyvinkin komealta verrattuna sen budjettiin. Väkivallan kuvaus ei ole yhtä hampaatonta kuin tyypillisessä Hollywood-elokuvassa, mikä on virkistävää vaihtelua. Loppujen lopuksi toiminta ei kuitenkaan ole kovin kiinnostavaa tai kekseliästä, ja sen pieni budjetti saa monet klassiset toimintatemput (kuten se iänikuinen kilven heittely) näyttämään lähinnä naurettavilta.

Elokuvaan on jopa saatu jollakin käsittämättömällä tavalla lisättyä James Bondimainen laskettelutakaa-ajo (

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

suksien sijasta käytetään kilpeä sovellettuna pulkkana

), jossa roistot törmäilevät jokikiseen vastaan tulevaan puuhun aivan kuten esikuvassaankin.

Yön ritarin paluu

Christopher Nolanin "Yön ritari-saagan" päätös. Pääosissa Christian Bale, Gary Oldman, Morgan Freeman, Michael Caine, Tom Hardy ja Anne Hathaway.

Lainaus elokuvalle omistettuun ketjuun kirjoittamastani viestistä:

Minusta elokuvan lopetus oli ei enempää eikä vähempää kuin täydellinen.

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

Tiesin Nolanin haluavan tavalla tai toisella sinetöidä Yön ritari-saagansa, ja siksi olin loppuun asti oikeasti huolissani, että hän päästää Battiksen päiviltä. Niin hän ei kuitenkaan tehnyt, ja se oli oikein, koska kukaan ei päästä päiviltä Batmaniä. Because he's the goddamn Batman. Piste.

Epäselvyyttäkään lopetuksessa ei minusta todellakaan ollut, kun Selina kerran Brucen seurassa lounasti. Robinin heittäminen mukaan loppuun toi siihen vielä sopivaa jatkuvuutta.

Mitä tulee muuhun elokuvaan... no, se ei ole The Dark Knight, mutta minusta se päihitti ehdottomasti Batman Beginsin. Alku oli hieman laahaava, ja Banen motiivit eivät ehkä olleet niitä kaikkein selkeimpiä, mutta itse Banen hahmo! Se mekaaninen ääni jää varmaan kummittelemaan päähäni pariksi seuraavaksi viikoksi, ja kahden maskimiehen viimeinen kohtaaminen oli minusta kaikin puolin tyydyttävää turpamättöä. Muutenkin Banen suunnitelman täytäntöönpano oli minusta toteutettu hyvin, koska se onnistui erottautumaan kakkososasta ja jopa lyömään sen suureellisuudessa (ja joiltakin osin myös kieroutuneisuudessa) laudalta.

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

Niin, ja Batmanin selän murtamisesta ISO plussa Nolanille. Ehkä Bruce parantui iskusta hieman turhan nopeasti, mutta muistakaa nyt hyvät ihmiset, että nämä elokuvat on tehty supersankarisarjakuvista. Vai onko Nolan tullut nostaneeksi supersankarien uskottavuuden trilogiallaan jo niin korkealle, että katsojat unohtavat sen loppujen lopuksi kertovan orpomiljardööristä, joka pukeutuu lepakoksi?

Kissanaisen osa oli toteutettu minusta tyydyttävästi. Hathaway veti roolinsa uskottavasti, ja vaikka hahmo jäi toki lopulta hieman vähäpätöiseksi, ei hän missään nimessä täysin merkityksetön ollut. Ja kyllähän sitä on mukava välillä saada katsella Christian Balen lisäksi jotakuta muutakin tiukkaan nahkaan pukeutuneena...

The Dark Knight Rises ei ehkä ole yhtä tasapainoinen kokonaisuus kuin edeltäjänsä, mutta se on silti ainoa teattereissa näkemäni elokuva sitten Inceptionin (miten sinä oikein teetkin sen, Nolan?), jonka nähtyäni ei ole jäänyt epäilystäkään siitä, että katsomiskokemus oli siihen kulutetun rahan ja ajan arvoinen.

[Rasimus]

Muuten pätkät jäävät hieman mauttomiksi ja irrallisiksi kokonaisuuksiksi, vaikka animaatio näyttääkin kautta linjan komealta, ja toimintakin toimii, se vähä mitä sitä on.

Mä lisäisin tuohon Gothamin Ritari -kommenttiin vielä sen, että tarinapuolella yksikään episodi ei päätä huimannut. Ainoastaan ensimmäisessä tarinassa, jossa pikkulapset kertovat kukin eri version näkemästään Batmanista, oli edes jonkinlaista yritystä. Muut episodit olivat niin suoraviivaista ajatuksetonta tapahtumaketjua ilman minkäänlaisia ideoita, että ihan hirvitti.

[Tiuku]

Ted

Jouluna -85 kahdeksanvuotias John saa joululahjaksi nallen, johon hän tykästyy heti. Hän toivoo sen heräävän henkiin ja olevan ikuisesti paras kaverinsa, ja jouluyön ihmehän tapahtuu. Vuonna 2012 35-vuotias John asuu yhä Tedin kanssa ja lintsaa töistä polttaakseen tämän seurana pilveä ja tuijottaakseen Ö-luokan kasarileffoja. Johnin tyttöystävä Lori on yllättävän ymmärtäväinen, mutta lopulta mitta tulee täyteen.

Tämä leffahan on siis Family Guyn ja ties minkä tekijältä, joten toimivia huumorikikkoja löytyy kyllä. Parhaina hetkinä koko katsojakunta repesi. Tulos on kuitenkin hitusen epätasainen, ja tunnelma ehtii välillä lässähtää. Sinänsä on kyllä ihan ymmärrettävää, että alusta loppuun haluttiin pitää yllä huvittavaa "illuusiota" tavallisesta hollywoodilainen-romanttinen-komedia-plus-perheleffa-hömpästä, ja monet geneerisimmistä kohtauksista olivat luultavimmin kulttileffoista, joita en valitettavasti itse tunne. Ihan hyvä ote kuitenkin halki elokuvan; erityisesti tykkäsin Lori-tyttöystävästä, joka ei tosiaan ollut mikään tavallinen tiukkapipo.

[Rasimus]

Troll hunter

Ai että mä inhoon näitä Blair with project -tyylisiä mukadokumentteja, joissa elokuvan tapahtumat on muka joltain kadonneelta porukalta jälkeen jääneitä filmejä. Olisin suhtautunut tähän norjalaisleffaan alkujaan paljon paremmin, jos se olisi perinteiseen tapaan kerrottu.

Mutta kun puolen tunnin kohdalla koomisen näköinen peikko kaikkine päineen tulee näkyviin (ja se todellakin näytetään yksityiskohtaisesti!), nousikin leffan pisteet kivasti. Kyseessä lienee norjalaista kansanperinnehuumoria. Sääli vain, että leffa on muuten junnaava, kuten Blair Witch Project...


Fatherland

HBO:n tuottamaa ja kirjaan perustuvaa leffatuotantoa 90-luvun puolivälistä. Tätäkään leffaa ei enää saa kuin videonauhasta otettuna torrent-kopiona. Sääli.

Rutger Hauer esittää 60-luvulla poliisivoimiksi muuttuneen SS:n rikostutkijaa, joka haistaa palaneen käryä vanhojen natsipuolueen jäsenten murhissa ja pääsee yhdessä amerikkalaisen lehtinaisen kanssa vihille massiivisesta valtionsalaisuudesta, jota Gestapo yrittää peitellä parhaansa mukaan suojellakseen kylmän sodan päättäviä rauhanneuvotteluita USA:n kanssa. Eli liikutaan vaihtoehtohistoriassa, jossa Saksa onnistuikin pääsemään niskan päälle maailmansodassa ja valtaamaan Euroopan.

Jos annetaan anteeksi se, että se suuri salaisuus ei ole varsinainen yllätys (jos on, niin hävetkää historiantuntemustanne jonnet!), elokuva on hyvää ja taattua HBO-laatua. Kyseessä on myös yksi ensimmäisistä Rutger Hauerin rooleista, joissa mies antoi ikänsä näkyä. Ihan kuin silloin kun leffan ekan kerran näin, niin olen yhä pettynyt kun tää biisi tai sen remix ei soinut leffassa.


Brooklyn's Finest

Crashin ja Trafficin tapaan tämä on elokuva, joka yrittää kertoa vakavalla, surumielisellä ja kaikki-menee-kuitenkin-pieleen-asenteella yhteiskuntamme epäkohdista ja tuhoisista vaikutuksista ihmisiin. Crash käsitteli rasismia muutamalta eri kantilta eri sosiaali- ja etnisessä luokassa olevien ihmisten kautta, Traffic puolestaan kertoi huumekaupasta jokaisella tasolla rahamiehistä aina loppukäyttäjään asti. Tämä elokuva pitäytyy pienemmässä kuviossa ja kertoo kolmen teoriassa hyvän poliisin vaikeuksista säilyttää arvokkuutensa, nuhteettomuutensa ja hyvyytensä, jotka ainoina asioina erottaa heidät roistoista.

Hyvä illanviettoelokuva ilman mitään keskitasoisia kliseitä pahempia ongelmia, mutta Trafficin erityisen hyväksi tehnyt "sisäinen palo" jää kuitenkin puuttumaan. Onneksi leffa ei osoittele teemaansa yhtä isolla kyltillä kuin rasismia väkipakolla ällöttävyyteen asti puinut Crash.


Mr Brooks

Tää on nähty jo muutamaankin otteeseen ja aina se jaksaa tuntua hyvältä pienieleiseltä ja poikkeavalta sarjamurhaajafilmiltä. Tosin Dexterin pyöriessä töllössä elokuvan lähestymistapa sarjamurhaajaan inhimillisenä olentona, joka tekee parhaansa ylläpitääkseen keskiluokkaisen lähiöelämän kulisseja salatun elämänsä suojana, on hieman kärsinyt inflaatiota. Etenkin kun elokuva muistuttaa kaikin puolin kyseistä sarjaa. Mutta ainakaan Herra Brooks ei ole puhtoinen ja moraalisesti suoraselkäinen kuten siinä suhteessa vesitetty Dexter. Hyvä leffa ilman Kevin Costnerin takavuosien mahtipontisuutta.

[Huoleton]

Underworld-Awakening (2012)

Hämmentävä elokuva. Tämähän on siis sarjan neljäs osa ja itsellä oli ainakin hiukan hatarat muistikuvat edellisen osan tapahtumista, mikä hiukan hidasti elokuvan katsomista. Elokuvasta puuttui edellisten osien otteessaan pitävä jännitys ja uusia "minulla on menneisyys ja olen moniulotteinen"-hahmoja oli liikaa esim ihminen. Hämmentävää oli myös, että tarina tapahtui

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

12vuoden päästä ja tietokoneet olivat kuvaputkellisia ja ihmispoliisiin auto oli vanha jo nykyäänkin. Emme ystäväni kanssa tätä katsoessa millään muistaneet miksi Selene kykenee liikkumaan ulkosalla päivällä.

Prinsessa Mononoke (1997)
Aivan ihana elokuva. Muumien kanssa kasvaneet lapset on kyllä hemmoteltu pilalle japanilaisten piirostaidoilla. Varsinkin maisemat ovat uskomattomia. Kävin katsomassa tämän Helsingin musiikkitalon vieressä nurmikolla ja kokemus oli ehdottomasti ihana. Tekstejä ei alkuun meinannut nähdä, kun etummaiset olivat niin selkä suorana, mutta sekin helpotti elokuvan edetessä. Pidän japanilaisista piirroselokuvista ja kuinka niissä on hyvin paljon huumoria ja vakavuutta samaan aikaan, eikä tämä elokuva ole siinä asiassa poikkeus.

[Logikärmes]

Hämmentävää oli myös, että tarina tapahtui

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

12vuoden päästä ja tietokoneet olivat kuvaputkellisia ja ihmispoliisiin auto oli vanha jo nykyäänkin. Emme ystäväni kanssa tätä katsoessa millään muistaneet miksi Selene kykenee liikkumaan ulkosalla päivällä.

Itsekään en tuota yksityiskohtaa näin äkkiseltään muistanut, mutta Wikipedian mukaan syynä oli Alexander Corvinuksen (siis Marcuksen isän) veri,

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

jota Alexander tarjosi Evolutionissa Selenelle poikansa pysäyttämiseksi.

Mä lisäisin tuohon Gothamin Ritari -kommenttiin vielä sen, että tarinapuolella yksikään episodi ei päätä huimannut. Ainoastaan ensimmäisessä tarinassa, jossa pikkulapset kertovat kukin eri version näkemästään Batmanista, oli edes jonkinlaista yritystä. Muut episodit olivat niin suoraviivaista ajatuksetonta tapahtumaketjua ilman minkäänlaisia ideoita, että ihan hirvitti.

No riippuu tietenkin vähän, mitä tällaisilta lyhytelokuvilta uskoo voivansa vaatia. Eri episodien temaattinen yhteensovittaminen muuttuu hieman hankalaksi, kun ohjaajat ja käsikirjoittajat ovat jokaisessa osassa erit. Episodit olivat myös sen verran lyhyitä, että minulle ainakin riitti, jos jokainen tarjosi edes jotakin kiinnostavaa katseltavaa, esimerkiksi toimintaa, kuten juuri "Deadshot" teki.

[Tapsa]

Inho (Repulsion)

Roman Polanskin mustavalkoinen jännäri vuodelta '65. Hyvä oli! Tunnelma tiivistyy vähitellen ja aina välillä elokuva todella säväyttää. Siinä oli myös aimo annos ironiaa ja huumoria: päähenkilön syöksykierrettä hulluuteen seurataan aika etäistetysti, hänen mielettömyyksilleen voi myös nauraa. Pääpaino on kuitenkin raskaudella, sosiaalisen kanssakäymisen vaikeudella ja seksuaalisuuden epämiellyttävyydellä.

Sunshine

Kehuttu brittiscifi, sellaiseksi jees. Erityisesti bonusta uskottavista henkilöistä: tässä leffassa tiedemiehet tosiaan ovat tiedemiehiä ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Valolla ja sitä vastaan kuvaamisella leikiteltiin jatkuvasti, ja se alkoi ehkä vähän väsyttää leffan mittaan. Itse juoni ei ollut niin hyvä kuin henkilöt: pelastetaan maailma ja taistellaan kreisimurhaajaa vastaan. Toisaalta leffa minusta keveytyi sopivasti tällä helpolla materiaalilla, jos aiheetkin olisivat olleet tosi todenmukaisia ja tieteellisiä, elokuva olisi voinut olla hyvin raskas katsottava.

[Rasimus]

Episodit olivat myös sen verran lyhyitä, että minulle ainakin riitti, jos jokainen tarjosi edes jotakin kiinnostavaa katseltavaa, esimerkiksi toimintaa, kuten juuri "Deadshot" teki.

Totta kyllä. Lyhärit voivat / ehtivät yleensä perustua vain yhteen perusideaan, joka voi olla joko näppärä tai sitten ei. En odotakaan tarinapuolelta mitään nerokasta moniulotteisuutta, kunhan vain se yksi idea on mainio.

...

Joo... Katoin juuri Kingdomin. Se on näitä 9/11-vanavedessä syntyneitä leffoja terrorismistä. Leffa on muuten hyvä ja hieno, ja Hollywood-tuotannoksi yllättävän ymmärtäväinen arabikulttuuria kohtaan, mutta sortuu silti a) vahingoittumattomiin jenkkisankareihin (ei naarmuakaan vaikka paku vetää monta volttia ympäri), b) jotka säännöistä ja kielloista piittaamatta tulevat jakamaan omaa oikeuttaan vieraaseen maahan, c) kostaakseen kuolleen FBI-agentin (unohtaen, että todellisen maailman vastaavassa ajattelutavassa WTC:n iskuissa kuoli parituhatta siviiliä, joiden kostamiseksi tapatettiin useita tuhansia omia sotilaita, paikallisista siviiliuhreista puhumattakaan, ja ajettiin kaksi muuten vakaata maata kaaokseen), d) mikä tarkoittaa terroristien tappamista ilman mahdollisuutta puolustaa tekojaan (tosin terroristit eivät tietenkään anna muuta mahdollisuutta taistellessaan kuolemaan asti, mutta silti...).

Noi seikat ovat vain pikkunillitystä, sillä leffa ihan oikeasti poikkeaa perusarttutoiminnasta tuomalla yhtenä parhaimmista hahmoista esiin saudien ja tungettelevien amerikkalaisten etujen välillä tasapainottelevan arabipoliisikomentajan.

Ihan kannattava katsomiskokemus.

[Huoleton]

Kiitos Logikärmes. Jotain tuollaista mekin muistelimme, mutta emme aivan varmoja olleet. Tulipahan taas opittua vanha juttu eli aina katso edelliset osat ennen leffaan menoa edes pikakelauksella.

[Q_Black]

Underworld-Awakening (2012)

Hämmentävä elokuva. Tämähän on siis sarjan neljäs osa ja itsellä oli ainakin hiukan hatarat muistikuvat edellisen osan tapahtumista, mikä hiukan hidasti elokuvan katsomista. Elokuvasta puuttui edellisten osien otteessaan pitävä jännitys ja uusia "minulla on menneisyys ja olen moniulotteinen"-hahmoja oli liikaa esim ihminen. Hämmentävää oli myös, että tarina tapahtui

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

12vuoden päästä ja tietokoneet olivat kuvaputkellisia ja ihmispoliisiin auto oli vanha jo nykyäänkin. Emme ystäväni kanssa tätä katsoessa millään muistaneet miksi Selene kykenee liikkumaan ulkosalla päivällä.

Itse olen überfani Underworld-leffojen suhteen ja muistinkin heti tuon mistä Selene on saanut päiväkävely-kykynsä. Jokainen leffa tullut katsottua ainakin sen miljoona kertaa 


Hysteria

Kieltämättä erikoinen ja hupaisa elokuvan aihe. Tositapahtumiin perustuva hempeällä huumorilla ja rennolla meiningillä toteutettu elokuva, joka saa hymyn korviin paatuneimmaltakin mököttäjältä. Pidän 1700-luvun tunnelmasta, kauniista asusteista ja naisten muka-siveellisestä käytöksestä. Hienosti toteutettu leffa, jossa oli hyvät näyttelijävalinnat, huumoria, romantiikkaa ja kaikkea siltä väliltä. Hyvänmielen elokuva, joka kannattaa katsoa. Älä anna elokuvan takakannen hämätä liiaksi!

[Hanjeu]

Pidän 1700-luvun tunnelmasta

1800-luku. *nipo*

[Formaldehyde]

Christopher and his kind (2011)

BBC:n tuottama elokuva kirjailija Christopher Isherwoodin oleskelusta 30-luvun alun Berliinissä, joka pohjautuu Isherwoodin samannimiseen omaelämäkertaan. Tuolloin kaupunki toimi monenlaisten alakulttuurien sulatusuunina, jonka vapaa ilmapiiri veti puoleensa nuorta homoseksuaalia. Elämä sekalaisessa seurassa soljuu eteenpäin vierasta kulttuuria ihmetellen kunnes natsi-puolueen nousu pakottaa miettimään asioita uudelleen.

Elokuvan Cabaret nähneenä ja miehen Jäähyväiset Berliinille lukeneena elokuva on mielenkiintoinen tulkinta samoista tapahtumista tai aikakaudesta, mutta verrokeihin nähden hieman valju ja ohut. Siinä missä joihinkin tuttuihin henkilöihin tulee uutta lämpöä ( vuokraemäntä, Sally Bowlesin esikuva) pääosaa esittänyt Matt Smith on lähinnä ärsyttävä roolissaan, johon olisi voinut puhaltaa enemmän henkeä.

Erityisesti Doctor Who/ Cabaret/ LGBT/ toisesta maailmansodasta kiinnostuneille.

[Huoleton]

Itse olen überfani Underworld-leffojen suhteen ja muistinkin heti tuon mistä Selene on saanut päiväkävely-kykynsä. Jokainen leffa tullut katsottua ainakin sen miljoona kertaa 

Luulin minäkin katsoneeni, mutta näköjään lähinnä silloin edellisen osan ilmestyttyä...

[Logikärmes]

Itse olen überfani Underworld-leffojen suhteen ja muistinkin heti tuon mistä Selene on saanut päiväkävely-kykynsä. Jokainen leffa tullut katsottua ainakin sen miljoona kertaa 

Luulin minäkin katsoneeni, mutta näköjään lähinnä silloin edellisen osan ilmestyttyä...

Yllättävämpää kuin se, että tuon kyseisen yksityiskohdan muistaa, on se, että sen voi ylipäätään unohtaa. Minusta se kertoo aika synkkää tarinaa siitä, minkätasoisilla jatko-osilla niin loistavaa Varjojen valtakuntaa on siunattu.

Dogville

Lars von Trierin minimalistinen ihmiskuvaus. Pääosissa sellaisia nimiä kuin Nicole Kidman, Lauren Bacall, Chloë Sevigny ja Paul Bettany.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat nimensä mukaisesti Dogville-nimiseen kylään. Se on kuvattu kokonaan samoissa pelkistetyn näyttämömäisissä kulisseissa, joissa talojen paikkaa merkitsevät ainoastaan näyttämöön piirretyt pohjapiirrokset, ja koirankin olemassaolosta kielivät pelkät haukkumisen äänet. Esitystapaan tottuu yllättävän nopeasti, eikä se vie siten huomiota tarinalta (joka tässä tapauksessa on myös oikeasti huomion arvoinen).

Von Trierille tuttuun tapaan ihmisestä maalattu kuva on karu ja kyyninen. Dogville iskee kuitenkin tässä suhteessa erityisen lujaa, sillä se alkaa perinteisen valoisana maalaiskyläsatuna. Elokuva on todella pitkä (noin kolme tuntia), ja puolenvälin tienoilla ehdin jo erehtyä luulemaan kaiken päättyvän valoisasti ja von Trierin siten tehneen itselleen hyvin epätyypillisen elokuvan. Lopulta kuitenkin ihmisen raadollisuus ja kyläyhteisön ahdasmielisyys nousevat pintaan, ja - jälleen kerran hyvin larsvontrierimäiseen tapaan - lopulta kaikki kulminoituu jonkinlaiseksi seksuaaliseksi painajaiseksi.

Oma ajatusmaailmani ja ihmiskäsitykseni eivät välttämättä ole niitä kaikkein valoisimpia, mutta siitä huolimatta elokuvaa teki melkoisen pahaa katsoa. Se on kuitenkin kaikkine erikoisuuksineen ehdottomasti ainakin sen yhden katsomiskerran arvoinen, ja suosittelen sitä, jos en nyt lämpimästi, niin pienellä varauksella nyt ainakin kaikille, jotka eivät vähästä ahdistu.

Rush Hour 3

Brett Ratnerin toimintakomediaelokuvien sarjan kolmas, ja mitä luultavimmin myös viimeiseksi jäävä, osa. Huomion keskipisteenä olevan kyttäkaksikon muodostavat Jackie Chan ja Chris Tucker, ja pahiksen roolin ottaa tällä kertaa kontolleen Hiroyuki Sanada. Omituisena lisänä Roman Polanski näyttelee ranskalaista poliisia, joka tekee Chanille ja Tuckerille "perusteellisen" ruumiintarkastuksen.

Joka kerta lukiessani jotakin Rush Hourin kolmanteen osaan liittyvää, on sen yhteydessä mainittu, miten paljon väsyneempää meno aiempiin osiin verrattuna on. Valitettavasti tämä väite pitää myös paikkansa. Huumorin kukka kukkii yhtä kauniisti kuin aiemmissakin osissa, mutta toiminnasta puuttuu se menemisen meininki. Jackie ei enää taivu samanlaisiin akrobaattiesityksiin kuin parhaina päivinään, eikä räiskintäkään tyydytä samalla tavalla kuin ennen.

Parhaimmillaan elokuva on taistelulajisali- ja kaahailukohtauksissa, jossa kaksikon vauhdin hiipuminen ei tule aivan yhtä selvästi ilmi kuin muussa osassa elokuvaa. Tämänkin Rush Hourin vahvuutena on toiminnan ja komedian yhdistäminen tavalla, joka on astetta sekopäisempää kuin yhdessäkään toisessa toimintaelokuvasarjassa. Harmi vain, että levoton huumori ei saa tässä tapauksessa enää tuekseen yhtä hektisen vauhdikasta toimintaa.

The Expendables 2

The Expendablesin jatko-osa, jossa Sylvester Stallone on tyytynyt näyttelemiseen ja luovuttanut ohjaajan pallinsa Simon Westille. Homman nimihän on sama kuin ykkösessä, eli kerätä yhteen mahdollisimman monta kahdeksankymmentäluvun toimintaelokuvatähteä samalle valkokankaalle. Pääosissa ovatkin Stallonen itsensä lisäksi Jason Statham, Jet Li, Dolph Lundgren, Chuck Norris, Randy Couture, Terry Crews, Jean-Claude Van Damme, Bruce Willis ja Arnold Schwarzenegger.

Sanon heti alkuunsa, etten ole nähnyt ykkösosaa, joten en osaa sanoa, kuinka elokuvat mahdollisesti eroavat toisistaan. Ainakin Chuck Norris ja Jean-Claude Van Damme ovat liittyneet porukkaan sitten viime elokuvan, mutta siihen loppuvatkin sitten minun tietoni asiasta.

The Expendables 2 on ainakin katsomiskokemuksena vähintäänkin epätasainen. Aloitus on täyttä rautaa (tai lyijyä?), jossa ensimmäisten räjähdysten alkaessa hymy nousi väkisinkin kasvoilleni. Toimintakohtaukset ovat muutenkin kautta linjan kohtalaisen hyvin toteutettuja ja peittävät sangen menestyksekkäästi sen, kuinka vanhoja herroja päätähdet oikeastaan jo ovat.

Valitettavasti nämä kyseiset herrat kuitenkin todellisuudessa ovat jo melkoisen vanhaa sakkia, ja jos tämä ei muuten näy, niin Stallonen ja Ison-Arskan kasvoista nyt ainakin. Tämän voisi antaa anteeksi, jos kaikki muu olisi tehty kiitettävästi, mutta - niin omituista kuin se tällaisessa häpeämättömässä b-elokuvan henkeä tavoittelevassa räiskinnässä onkin - nasevat one-linerit loistavat poissaolollaan. Silloin tällöin heitetään kyllä ihan kelpo macholäppää, mutta tähtien taustan ja määrän huomioon ottaen kuitenkin aivan liian vähän.

Toisen ongelman muodostavat toimintakohtausten väliin jäävät suvantokohdat. Sen enempää elokuvan tekijät kuin katsojatkaan eivät taatusti elättele harhoja siitä, että The Expendableseissa olisi kyse mistään muusta kuin toiminnasta, ja tämä seikka heijastuu kaavamaistakin kaavamaisempaan ja yhdentekevääkin yhdentekevämpään tarinankerrontaan ja hahmonkehitykseen. Kokonaisuutena The Expendables 2 on lopulta ihan viihdyttävä, mutta oikeanlainen huumori olisi voinut tehdä siitä jopa erinomaisen elokuvan.

Silmänkääntäjä

Neil Burgerin ohjaama löyhästi Steven Millhauserin novelliin Eisenheim the Illusionist perustuva elokuva. Pääosissa Edward Norton, Paul Giamatti ja Jessica Biel.

Silmänkääntäjä on hyvin klassiseen tapaan illuusion ja todellisen taikuuden välisen rajan hämärtävä kuvaus taikureista. Ratkaisu toimii lopulta oikein hyvin, joskin minusta olisi ollut järkevämpää pitää asia salassa katsojilta ainakin elokuvan alkupuoli. Nyt Eisenheimin paljastetaan tavanneen ihka oikean taikurin jo parin ensimmäisen minuutin kohdalla.

Elokuva perustuu loppukäänteeseen, mikä ei tämäntyyppisessä elokuvassa ole suurikaan yllätys. Olen nähnyt tämän elokuvan aiemminkin, joten en osaa arvioida enää sen yllättävyyttä, mutta sen verran tutuilla ja turvallisilla vesillä liikutaan, että uskoisin loppuratkaisun valkenevan katsojalle jos toisellekin. Hyvät näyttelijäsuoritukset ja sopivan mystinen tunnelma kantavat kuitenkin vaikeuksitta elokuvan loppuun saakka.

[Rasimus]

Oli tänään niin ärsyttävä päivä, että ajattelin ottaa rennosti ja katsoa jonkin hyvin aivot narikkaan -henkisen elokuvan.

Voittajaksi nousi leffahyllyä tutkiessa Death Race Jason Stathamin tähdittämänä uusintaversiona.

Kyseessähän ei siis ole (Stathamin elokuvien tapaan) mikään älyn riemuvoitto, mutta (Stathamin elokuvien tapaan) taatusti äijäenergialla ladattu machotoimintapätkä ilman turhia suvantoja tai hönöilyjä.

Koska alkuperäinen 70-luvun Roger Corman pätkäkin on vielä tuoreessa muistissa, oli hauska vertailla uusversiota ja alkuperäistä:
- Alkuperäisen Frankensteinin äänenä oli muuten David Carradine. Eli siis 70-luvun version Frankenstein. Ei sinänsä mikään yllätys...
- 70-luvun Frankenstein oli nahkakuteillaan huomattavasti kinkympi, Statham muistutti enemmän Jason Vorheesia rupisine rautanaamioineen.
- Machine Gun Joe oli tässä leffassa melko persoonaton verrattuna puupökkelö Sylvester Stalloneen. Oikeastaan persoonalliset kilpailijat muutenkin loistivat olemassaolemattomuudellaan.
- Jostain syystä tämä leffa muistutti kauheasti videopeliä "kilpineen" ja "miekkoinaan". Olikohan takavuosien Carmageddon-pelissä kyseinen kuvio? Tuskin, en muista. Mutta ainakin tuli kauhea hinku kaivaa esiin James Caanin tähdittämä kunnon versio Rollerball-elokuvasta, joka toimi esikuvana Amigan kulta-ajan Speed Ball -peleille.

Vain yksi valittamisen aihe elokuvasta: Dreadnaught olisi kyllä voitu tuoda esiin eeppisemmin. Esimerkiksi ajatelkaa Mad Maxin alkukohtausta, jossa kamera zoomaa pois päin Maxin autosta ja musiikki jyllää yhdessä auton moottorin kanssa, ja yhdistäkää se Star Warsin alkukohtaukseen, jossa Imperiumin tähtiristeilijä vain jatkuu ja jatkuu...


Zohan - Lupa saksia

Oonko mä sairastumassa tai jotain? Adam Sandler - jota inhoan ja halveksun jopa koomikko-Jim Carreyta enemmän - on tehnyt tässä tapauksessa leffan, jonka parissa olen näin puoleen väliin asti jopa viihtynyt? Nyt on helvetti jäässä ja lehmät lentävät... (Asiaa saattaa auttaa se, että olen hillunut Risingilla koko tämän ajan ja jättänyt huomaamatta ne Sandlerin leffat huonoiksi tekevät jutut)

[Q_Black]

Oli tänään niin ärsyttävä päivä, että ajattelin ottaa rennosti ja katsoa jonkin hyvin aivot narikkaan -henkisen elokuvan.

Voittajaksi nousi leffahyllyä tutkiessa Death Race Jason Stathamin tähdittämänä uusintaversiona.

Ah, mie niin rakastan tätä leffaa ja kakkososa ei jää kyllä yhtään huonommaksi! Innolla odotan kolmosta <3


PROJECT X

Kolme nörttiä ja epäsuosittua poikaa päättävät järjestää bileet koska yksi heistä täyttää vuosia. Kun äiti ja isä kurvavat pois näkyvistä, alkavat pojat pyydellä ihmisiä bileisiin. Juttu karkaa vähän hanskasta ja kohta uutinen bileistä leviää kulovalkean tavoin teinien puhelimissa ja nettisovelluksissa. Leffa on kuvattu dokumenttimaisesti, joka saa sen tuntumaan paljon todellisemmalta. Elokuvassa on kuvattu kaikki alusta loppuun ja siltä väliltä. Tästä pätkästä huomaa, että bileet voivat mennä pieleen enemmän kuin uskookaan ja samalla koko spektaakkelista voi muodostua juttu, joka jää historiankirjoihin. Kuvassa pyörähtää alkoholin ja huumeiden lisäksi paljasta pintaa, vihainen kääpiö ja sähkötainnutin. Näitä bileitä ei suositella kokeilemaan omassa kotona :D

[maxs]

Moonrise Kingdom
Espoo Cinéssä katseltiin ennakkoon. Epäsuosittu partiolainen pakenee leiriltä tavatakseen unelmiensa epäsuositun tytön. Oli hassua nähdä Tilda Swinton, Edward Norton ja Bruce Willis Andersonin vakionäyttelijöiden seassa. Etenkin jälkimmäinen kuitenkin yllätti positiivisesti. Harvoin pidän myöskään leffoista joissa on lapsia pääosassa (esim. Harry Potterit olisi melko raivostuttavia leffoja, ellen pitäisi kirjoista ja Rowlingin luomasta maailmasta niin paljon). Moonrise Kingdom kuuluu niihin suuriin poikkeuksiin Stand By Me:n ja parin muun rinnalle.

Musiikki ja lavasteet olivat lähes täydellisiä, ainoa mitä jäi kaipaamaan oli pari ääneennauruvitsiä lisää, ja tässä olisi ollut ainesta vuoden parhaaksikin elokuvaksi. Joka tapauksessa mukava leffa kaikista Wes Andersonin tyylistä pitäville.