Kesäprojekti 2011: Maethrilin teksti

[Maethril]

Kosken Kesyttäjä

   Jälleen kerran kansani synnynnäistä kykyä tarvitaan, sen raskasta vastuuta ei ole ilo kantaa, mutta en voi kieltäytyä. Se on velvollisuuteni, taakkani ja lopullinen kohtaloni. Minä Huirin teen mitä tarvitsee, mitä yhden henki merkitsee monien edessä? Miksi minä olisin tärkeämpi kuin kukaan esi-isäni tai kukaan jonka taitoni voisi pelastaa?
   Minua kutsuttiin, tunsin sen heti kun joku oli suorittanut rituaalin. Muinaisen magian aiheuttama värähtely sisimmässäni kertoi kaiken tarvittavan. Suunnan, syyn ja seuraukset.
En voi sanoa halunneeni kohdata tätä haastetta riemulla, enhän ollut ehtinyt edes vielä perhettä perustamaan. Vasta miehisyyden kynnyksen ylittäneenä. Puistelin päätäni lähtiessäni, mutta olin kuitenkin jo matkani aloittanut. Matkan joka vei minut läpi Eldorionin mantereen ja vielä vähän tunnettuakin pidemmälle.

   Nyt hieman yli vuotta myöhemmin olen perillä, Lumivuorien kupeessa ja katselen turvallisesti minun haastajaani suurehkon kallion reunalta. Maerin koski.
Se oli alkanut, paikallisille tuntemattomasta syystä, ruveta virtaamaan tavallistakin voimakkaammin, repien itselleen isompaa väylää. Runnellen kaiken tieltään, uhaten kyliä ja sen asukkaita alempana laaksossa.
   Katselen todellista syytä tälle kaikelle, Lumivuoria, vuosisatoja kertyneet lumipeitteet olivat alkaneet sulaa voimakkaasti. Uskoisin syynä olevan vuorten lämpeneminen, astin niiden sisällä virtaavan laavan. Ne eivät koskaan purkautuisi, mutta Jorgar maan jumala valutti niiden onkaloihin maanalla syntyneitä paineita, kunnes ne taas jäähtyisivät tai vetäytyisivät. Hymyilen hieman, nyt tiedän ainakin ettei työni tule olemaan turhaa.
   Keskityn jälleen Maeriniin, hyväilen sitä magiani moninaisilla langoilla. Kaikkea siitä, virran raivoa, liukkaita kiviä, kylmää kristallinkirkasta vettä, jopa maata sen alla ja sivuilla. Aina yläjuoksulta alajuoksulle, Maeran järven, hiekkapohjaisiin ja tyyniin vesiin asti.

Tiedän nyt mitä tehdä, tiedän työn ja uhrauksen mikä minun on määrä toteuttaa, kohtaloni. Hymyilen taas hieman surullisesti. Oli ollut nainen jonka olisin halunnut sitoa valat kirjoittamalla vaimokseni, sitä enää voi tehdä. Vaan minun kohdattava uusi vaimoni.
   Hyppään kalliolta alas, putoan nopeasti kohti hyistä vettä ja kosketan oikean käden sormillani huuliani. Lausun tarvittavan rukouksen hiljaa ja tunnen Maerinin raivon, rakkauden ja vapauden kun osun sen hyiseen virtaan. Työni ja velvollisuuteni alkaa.

   Minä, Ruan, Lumivuoren laakson tietäjä kutsuin Huirinin tänne, pelastamaan laaksossa olevat ihmiset ja pelastamaan heidän kotinsa. He eivät suostuneet itsepäisyyksissään muuttamaan, he eivät voineet uskoa minkä merkkejä minä näin jo vuosia ennen. Kunnes alkoi olla jo liian myöhäistä. Silloin hän, Huirin, saapui kutsustani.
Komeahko mies, ehkä juuri ja juuri kahdenkymmenen, niin nuori ja kuitenkin niin suuri vastuu. Melkeinpä kadun kutsuani, vielä vuosi sen jälkeenkin.
   Minä näin Huirinin hyppäävän, pian sen jälkeen Maerin virta alkoi muuttua, uoma syveni ja leveni, se hohti hopeisena vanhan magian voimasta. Se leveni yhä, pohja syveni turvallisesti koko matkaltaan ylhäältä lähteiltä alas Maerin järvelle. Hitaasti virta alkoi rauhoittua elintilan levitessä. Näin Maerin koski tyyntyi ja saimme tilalle Viimeisen uhrin, Huirinin, joen, joka virtaa aina lempeästi, kuin se olisi saanut itselleen ikuisen rakastajan.

Niin Huirin poistui fyysisesti keskuudestamme, pelastaen tuhansien laaksossa asuvien ihmisten henget ja kodit. He kuolevat aina tehdessään tämän, tämä ”vanha” taikuus kuluttaa käyttäjänsä loppuun ja sitoo heidän henkensä näihin hyisiin virtoihin ikuisiksi ajoiksi.

Kiitämme sinua Huirin, kosken kesyttäjä ja heimonsa viimeinen.



~~~~~~

Kirjoittajan nurkkaus: En yleensä voi sietää valmiita otsikoita, mutta jostain syystä juuri tämä otsikko herätti itsessäni suoraan kaksi tarinaa jotka kirjoitin. Tämä tosin tuntui jotenkin "vahvemmalta" tarinalta, vaikkakin on hieman lyhyempi, joten päätin tän valita tänne.
Vielä harvemmin osallistun mihinkään tämän tyyliseen tapahtumaan, mutta ajattelin nyt kerrankin sitten kokeila ^^

Maethril kiittää seurastanne ja toivoo että piditte.

[Lachesis]

Idea on toimiva, mutta aika klassinen - eli kulunut. Velvollisuudentuntoinen sankari uhrautuu suuremman hyvän puolesta. Lisäsyvyyttä toivat kuitenkin velhon nuoruus ja se, ettei hän tuntenut pelastamiaan ihmisiä lainkaan; uhraus tuntui näin suuremmalta. Toisaalta myös jotenkin turhemmalta, koska ainoa, mitä päähenkilön mielenmaisemasta oikeastaan selvisi, oli se velvollisuudentuntoisuus. Toki hän nurisi vähän, muttei silti kyseenalaistanut tehtäväänsä. Nuorille ihmisille lienee tyypillisempää, että oma itse on tärkeä ja muut vähemmän tärkeitä; minua jäi psykologisessa mielessä askarruttamaan miten, päähenkilö jo noin nuorena kykenee luopumaan omasta hengestään verenperintönsä takia.

Pilkunkäyttö vaatisi vähän tarkistamista: Monessa kohdassa erillisiä lauseita on sidottu yhteen epäselväksi ketjuksi pilkuilla sen sijaan, että ne olisi erotettu toisistaan pisteillä. Pari pientä juttua: Maer vai Maerin? Oli ollut nainen-virkkeestä ja sitä seuraavastakin puuttuu verbi. Ehtiikö koskeen putoamisen aikana oikeasti rukoilla? Ruanin jakso alkaa hieman töksähtäen, sen voisi koittaa erottaa jotenkin selvemmin edeltävästä tekstistä tai pohjustaa sen alkua.

Kokonaisuutena tarinassa on hienoa jylhyyttä, kontalontuntua ja draamaa. Henkensä uhraaminen on aina tavallaan pop, ja varsinkin lopun paljastus että Huirin on kansansa viimeinen, lisää tragedian syvyyttä.

[Maethril]

Idea on toimiva, mutta aika klassinen - eli kulunut. Velvollisuudentuntoinen sankari uhrautuu suuremman hyvän puolesta. Lisäsyvyyttä toivat kuitenkin velhon nuoruus ja se, ettei hän tuntenut pelastamiaan ihmisiä lainkaan; uhraus tuntui näin suuremmalta. Toisaalta myös jotenkin turhemmalta, koska ainoa, mitä päähenkilön mielenmaisemasta oikeastaan selvisi, oli se velvollisuudentuntoisuus. Toki hän nurisi vähän, muttei silti kyseenalaistanut tehtäväänsä. Nuorille ihmisille lienee tyypillisempää, että oma itse on tärkeä ja muut vähemmän tärkeitä; minua jäi psykologisessa mielessä askarruttamaan miten, päähenkilö jo noin nuorena kykenee luopumaan omasta hengestään verenperintönsä takia.

Myönnän sen olevan jokseenkin käyttetty idea, mutta mielestäni se oli varsin mukava kuitenkin tähän tarinaan. Siksi päädyin siihen.
Työn kyseenalaistaminen ois vaatinut suhteellisen pitkät selittelyt sen heimosta, tavoista, kasvatuksesta ja perinteistä, et se olis syönyt jo tarinan etenemistä. Pituuskin olisi saattanut levitä turhankin herkästi jumalattoman pitkäksi, kun jos selitän yhden asian joudun selittämään yleensä vielä pari lisää. Mun tarinoissa harvemmin asiat on yksinkertaisia pahviratkaisuja ja vain yhden kerroksen selittäminen yleensä sekoittaa entisestään.
Halusin pitää tarinan tommoisena kompaktimpana pakettina. Siksi en tohtinut tarttua siihen ihan liikoja.
Sen verran et tuota taikuutta on hankala "vastustaa" kun on jo kutsun saanut, yleensä sen saa heimon vanhin, mut sitä olisi myös ollut tyhmä paljastaa lopun takia.
(EDIT: ellei sitten ihan lopussa olisi pistänyt Ruanin sen kertomaan, mut eipä tullut aikaisemmin mieleen.   )

Taas tuo nuoruuden halusin lisätä siihen juuri siksi että se herättäis ainakin jotain ajatuksia plus nuorten on helpompi pitää hahmosta jos se on lähempänä niiden omaa ikää. Joku viiskymppinen karpaasi ois ketään hetkauttanut, mut ei mulla ollu sydäntä pistää mitää 15vtä sinne hyppäämään, plus sen ikäinen sitä tuskin olisi edes suostunut tekeen millään perusteluilla. ^^

Pilkunkäyttö vaatisi vähän tarkistamista: Monessa kohdassa erillisiä lauseita on sidottu yhteen epäselväksi ketjuksi pilkuilla sen sijaan, että ne olisi erotettu toisistaan pisteillä. Pari pientä juttua: Maer vai Maerin? Oli ollut nainen-virkkeestä ja sitä seuraavastakin puuttuu verbi. Ehtiikö koskeen putoamisen aikana oikeasti rukoilla? Ruanin jakso alkaa hieman töksähtäen, sen voisi koittaa erottaa jotenkin selvemmin edeltävästä tekstistä tai pohjustaa sen alkua.

Toi pilkkujen käyttö on oikeastaan mun oma tapani tehdä asioita noin, jotkut käyttää sulkuja jotkut monia pieniä lauseita, jotkut viivoja. Ne on tavallaan syventäviä huomautuksia suljettuna ns. liukuvasti virkkeisiin.
Itse pidän tuosta tavasta tehdä sen, yleensä jopa ne harvat lukijani ovat pitäneet sitä mielenkiintoisena "pehmeänä" ratkaisuna. Kieliopillisesti ehkä paha, mut yllättävän harva niistä välittää nykypäivänä.
Parissa kohtaa taitaa olla kyl ihan puhdas tyhmyys mokakin, mut en enää niitä korjaile. Tohdi taivutella projektin sääntöjä yhtään, vaikka pieniä pilkkuviilauksia ja typoja saikin kait korjailla.

Jos tarkoitin tota Maerin ja Maeran juttua, niin Maerin on kosken nimi ja Maeran oli järven nimi. Jos oisin lykännyt "legendaa" niin niiden nimet tuli tuon laakson löytäneistä siskoksista, joista toinen Maerin juurikin kuoli tuon kosken äärellä.
Se oli myös syy, miksi tein koskesta ihan vähän "naisellisemman" kuvauksessa.
Mut toi jätkä sitä legendaa ei olisi tiennyt, joten sen lisääminen olisi ollut pöhköä.
Maeran tosin eli elämänsä onnellisesti loppuun, on muunmuuassa tuon Ruanin isoisoisoiso äiti. :D

Noh, rukous oli oikea ja väärä termi, se ei ollut mikään hirveä litania, vaan enemmänkin pari sanaa. Joku toinen oisi saattanut käyttää loitsu nimitystä, mut ne "taikasanat" oli enemmänkin pyyntö kuin käsky. Mun maailmassa taikuus, maagien yms loitsut on aina käskyjä. Rukoukset taas enemmänkin pyyntöjä ja toiveita josta parantajat ja muut neutraalimmat voimansa saa.
Sen selittäminen tuossa vaan olisi ollut tunnelmaa rikkoavaa. Et jos oikein pohtii Huirin oli enemmänkin pappi kuin velho. ^^

Ruanin tiedostin itsekkin jälkeenpäin, se ei ollut tietoinen päätös, se oli pääasiassa se "parannettava" josta mainitsin tuolla Antin ketjun kommenteissani.
Lieventävänä asiahaarana mainitsin sentään hepun nimen suht nopeasti, ettei jäänyt liiaksi sekoittamaan.

Kokonaisuutena tarinassa on hienoa jylhyyttä, kontalontuntua ja draamaa. Henkensä uhraaminen on aina tavallaan pop, ja varsinkin lopun paljastus että Huirin on kansansa viimeinen, lisää tragedian syvyyttä.

Kiitos kiitos. Oli mukava vihdoinkin saada palautetta tähän.
Toivottavasti vastaukseni / paljastukseni vähän myös selvensi tarinaa. ^^

[Farelial]

Mulle myös tuli ensimmäisenä mieleen että tästä otsikosta osasi odottaa jotain tämän tyylistä. Siitä huolimatta että idea on kulunut, se jotenkin iskostui ja kuului otsikkoon. Mua tarina ei kuitenkaan imaissut mukaansa, eikä juuri kirvoittanut mitään tuntemuksia, ennekuin lopussa. Se jäi vähän etäiseksi ja neutraaliksi, 'ihan hyvä' meningillä.
Silti tarinassa on paljon hyvää. Se on hienolla tavalla kerrottu, ja etenee mukavasti. Jäin vain vähäsen kaipaamaan voimakkuutta, lukukokemus oli hieman tasapaksu.
Mutta ei tuo huono ollut :) Toivottavasti en kuulosanut liian kriittiselta x)

[Tiuku]

Hmm, omalla tavallaan lyhyttä ja ytimekästä. Vähän paatoksellista kaikkine surullisine hymyilyineen, mutta ei liian pitkitettyä.

Tuo Maer-Maerin-Maeran -juttu on tosiaan melko hämäävä, vielä kun välillä pelkkä Maer esiintyy niissäkin kohdissa, joissa ensin puhutaan ihan Maerinista ja Maeranista - tai ehkä pitäisi olla Maerin-virta eikä Maerin virta? Jos takana on kerran noin hieno tarina, olisi sitä nyt voinut tuoda esiin, mutta jos kerran sillä ei ole mitään keskeistä sijaa tarinan kannalta, parempi ajatella lukijaa ja jättää moinen sotkeminen kokonaan pois. Nyt lukija jää vain miettimään, mitä oikein pitäisi tajuta.

Toi pilkkujen käyttö on oikeastaan mun oma tapani tehdä asioita noin, jotkut käyttää sulkuja jotkut monia pieniä lauseita, jotkut viivoja. Ne on tavallaan syventäviä huomautuksia suljettuna ns. liukuvasti virkkeisiin.
Itse pidän tuosta tavasta tehdä sen, yleensä jopa ne harvat lukijani ovat pitäneet sitä mielenkiintoisena "pehmeänä" ratkaisuna. Kieliopillisesti ehkä paha, mut yllättävän harva niistä välittää nykypäivänä.

Nykytyyliähän tuo on, välillä turhankin käytettyä nuorilla kirjoittajilla. Kielioppi on olemassa kaikenlaisen kirjoitetun tekstin selkeyttämiseksi, ja oikeastaan kaikki tiet johtavat lopulta takaisin sen luo. Itse olen niitä, jotka ovat sortuneet ja sortuvat yhä käyttämään turhan paljon viivoja ja puolipisteitä, mutta mitä enemmän kirjoitan, sitä soisemmaksi tieksi sen huomaan. Pelkkä piste on loistava keksintö, sitä ja selkeää lauserakennetta ei kannata aliarvioida. Et kuitenkaan itse vie tuota liian pitkälle - ainakaan tässä tekstissä -, ja lopputulosta voisi tosiaan kuvailla "pehmeäksi" (vaikka puuttuu sieltä tarpeellisiakin pilkkuja ). Kun tässä nyt uusintaluen Ajan pyörää, olen huomioinut siinä paljon ihmeellisempiäkin virkeyhdistelmiä, mutta siinä ne voivat olla pitkälti suomentajankin vika, eikä siksi kannata omaksua moisia tuontapaisista käännöstekstilähteistä tai edes itsensäkaltaisilta amatöörikirjoittajilta, oli se omaksuminen sitten tahallista tai tahatonta. Ihan kaikille huimille kirjoittajanaluille varoitukseksi!

Moisista pikkuasioista takaisin alkumainintoihini palatakseni, paatoksellisuudessa oli hyviäkin vivahteita. Pidin tuosta ajatuksesta, että koski otti Huirinin omakseen jollakin syvemmälläkin tasolla. Jos tällaisia vakaan ja vääjäämättömän kohtalon tarinoita haluaa kirjoittaa, moisia yksityiskohtia kannattaa keksiä ja käyttää. Vielä kun Huirinin ja hänen tekemistensä taustoihin olisi keksinyt lisää vastaavia syventäviä yksityiskohtia, merkityksillä olisi ollut enemmän... merkitystä. Jo nyt tässä oli kuitenkin hyvää tunnelmaa ja ajatusta.

[Maethril]

Tuo Maer-Maerin-Maeran -juttu on tosiaan melko hämäävä, vielä kun välillä pelkkä Maer esiintyy niissäkin kohdissa, joissa ensin puhutaan ihan Maerinista ja Maeranista - tai ehkä pitäisi olla Maerin-virta eikä Maerin virta? Jos takana on kerran noin hieno tarina, olisi sitä nyt voinut tuoda esiin, mutta jos kerran sillä ei ole mitään keskeistä sijaa tarinan kannalta, parempi ajatella lukijaa ja jättää moinen sotkeminen kokonaan pois. Nyt lukija jää vain miettimään, mitä oikein pitäisi tajuta.

Auts, noh tekevälle sattuu. Pitänee kirkkaammin muistaa tuo tulevaisuudessa. Kantapään kautta oppien. ^^

Toi pilkkujen käyttö on oikeastaan mun oma tapani tehdä asioita noin, jotkut käyttää sulkuja jotkut monia pieniä lauseita, jotkut viivoja. Ne on tavallaan syventäviä huomautuksia suljettuna ns. liukuvasti virkkeisiin.
Itse pidän tuosta tavasta tehdä sen, yleensä jopa ne harvat lukijani ovat pitäneet sitä mielenkiintoisena "pehmeänä" ratkaisuna. Kieliopillisesti ehkä paha, mut yllättävän harva niistä välittää nykypäivänä.

Nykytyyliähän tuo on, välillä turhankin käytettyä nuorilla kirjoittajilla. Kielioppi on olemassa kaikenlaisen kirjoitetun tekstin selkeyttämiseksi, ja oikeastaan kaikki tiet johtavat lopulta takaisin sen luo. Itse olen niitä, jotka ovat sortuneet ja sortuvat yhä käyttämään turhan paljon viivoja ja puolipisteitä, mutta mitä enemmän kirjoitan, sitä soisemmaksi tieksi sen huomaan. Pelkkä piste on loistava keksintö, sitä ja selkeää lauserakennetta ei kannata aliarvioida. Et kuitenkaan itse vie tuota liian pitkälle - ainakaan tässä tekstissä -, ja lopputulosta voisi tosiaan kuvailla "pehmeäksi" (vaikka puuttuu sieltä tarpeellisiakin pilkkuja ). Kun tässä nyt uusintaluen Ajan pyörää, olen huomioinut siinä paljon ihmeellisempiäkin virkeyhdistelmiä, mutta siinä ne voivat olla pitkälti suomentajankin vika, eikä siksi kannata omaksua moisia tuontapaisista käännöstekstilähteistä tai edes itsensäkaltaisilta amatöörikirjoittajilta, oli se omaksuminen sitten tahallista tai tahatonta. Ihan kaikille huimille kirjoittajanaluille varoitukseksi!

Ite en koskaan tullut toimeen puhtaasti pisteitä käyttäen, en tiedä miksi, ehkä kulutin siihen liikaa aikaa ja huomiota niin tekstistä tuli ihan tolkuttoman töksähtelevää. Ja jos mahdollista niin sitäkin häiritsevämpää.
Joten valinta edes jonkinmoisen sujuvuuden ja totaalisen töksähtelyn välillä ei toistaiseksi ole ollut vaikea.

Toi on muuten totta mitä mainitsit kääntäjistä, jotkut niistä tekee ihan ihme virheitä. Tai sitten ne "kopioivat" kirjoittajan "tyylin", käätäen enempi vähempi suoraan. Lopputulos voi olla varsinkin omaperäinen.
 
Eipä ajan pyörät ole ainoita joissa ois jänniä lauseita, joskin siitä niitä löytyykin aika usein. Tiedä sitten onko kääntäjän ansiota vaiko kirjoittajalta itseltään, lontooksi en niitä koskaan ole viel lukenut.

Moisista pikkuasioista takaisin alkumainintoihini palatakseni, paatoksellisuudessa oli hyviäkin vivahteita. Pidin tuosta ajatuksesta, että koski otti Huirinin omakseen jollakin syvemmälläkin tasolla. Jos tällaisia vakaan ja vääjäämättömän kohtalon tarinoita haluaa kirjoittaa, moisia yksityiskohtia kannattaa keksiä ja käyttää. Vielä kun Huirinin ja hänen tekemistensä taustoihin olisi keksinyt lisää vastaavia syventäviä yksityiskohtia, merkityksillä olisi ollut enemmän... merkitystä. Jo nyt tässä oli kuitenkin hyvää tunnelmaa ja ajatusta.

Mie käytän aika paljon tommoisia, et jos jollekki käy ns "ohrasesti" ni se jää sit jollain toisella tasolla/tavalla "olemassa olevaksi". Ettei ne vaan poks katoa.
Poikkeuksena tosin jos joku ihan randomi kuolee ni sit se on aika yks ja se sama, mutta kaiken maailman uhrautujat ja sen sellaiset "merkittävämmät hahmot".

Hmmh, se on totta et käytännössä olisi pitänyt Huirinia syventää, varsinkin kun sille olisi ollut tilaa, mutta pitää katsoa tota jahka tämä projekti on ohi, jos sitten koittaisi työstää tätä uusiksi ja katsoa josko onnistuisi jotain kohtia parantelemaan. Hiiviskellen oman maun ja kritiikin välillä. ^^


Kiitän hyvästä palautteesta, oli ilo lukea ja vastailla.

Rehellisesti sanottuna olin pelännyt ennalta siun palautettasi ehkäpä eniten tähän mennessä. Vaikutit muiden kohdalla sen verran järkkymättömältä et vähän karmi jo et mitähän miulle pamahtaa. :D
Olihan se yhä asiaa, mutta en ainakaan joutunut nitroja etsimään ^^


EDIT: Ei ollut tarkoitus unohtaa, mutta kiitän kommentistasi Farelial =)
Parempi tuo "ihan hyvä" fiilis kuin täysi pettymys, joten en ainakaan täysin epäonnistunut. ^^

[Tiuku]

Rehellisesti sanottuna olin pelännyt ennalta siun palautettasi ehkäpä eniten tähän mennessä. Vaikutit muiden kohdalla sen verran järkkymättömältä et vähän karmi jo et mitähän miulle pamahtaa. :D

:D Olen sellaisena tyhjänpäiväisenä spämmerinä viimeisen puolen vuoden mittaan kunnostautunut tällä foorumilla, että pitää kait tässä nyt välillä yrittää mainetta kohentaa jämäkällä tarinapalautteella. Kerrottakoon lisäksi, että jos tiedän joutuvani antamaan palautetta, muistan/osaan huomioida kunnolla teksteistä vain heikot kohdat, mutta jos tiedän ettei mitään tarvitse sanoa kellekään, nielen kaiken iloisesti karvoineen ja ruotoineen päivineen ja eikä mieleen juolahda puolikastakaan pahaa sanaa. Voin vain toivoa, että kaikista tulikivenkatkuisista sanoistani on edes jotain apua, jos ei nyt iloa olekaan.

[Hiistu]

Hyvää rakentavaa kritiikkiä oikeinkirjoituksesta, lauserakenteista jne. on jo tullutkin... Joten voin hyvillä mielin ajatella kirjoittajan nyt tämän valistuksen vastaanottaneen ja keskittyä erittelemään omaa lukukokemustani.

Farelialin tavoin minullekin jäi tarinasta hiukka etäinen ja neutraali mielikuva. Se saattaa johtua päähenkilön omasta seesteisestä suhtautumisesta tehtäväänsä.  Toki hän aluksi vähän suree kohtaloaan, mutta silti hän tuntuu olevan sinut ajatuksen kanssa, ettei elä itsensä ja henkilökohtaisten toiveidensa tähden vaan täyttääkseen heimonsa tehtävän. Etenkin ymmärtäessään syyn joen tulvimiselle (lumihuippuisten vuorten lämpeneminen), hän ikään kuin saavutti lopullisen mielenrauhan.  

Minä en niinkään ihmetellyt, että Huirin suostui uhraamaan itsensä, nuoresta iästään huolimatta. Jostain syystä sain tarinasta heti alussa fiboja jostain Kaukoidän kulttuurista. (Tai siis siitä, mitä mie käsitän kollektivistisella kulttuurilla; aasialaisista ihmisistä kun en oikeasti paljoakaan tiedä.) Ehkä sen teki puhe velvollisuuksista, itsensä uhraamisesta toisten tähden, esi-isistä, rituaalista... Juuri tuollainen ajattelutapa, että yhteisö on yksilöä tärkeämpi ja jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä, paistoi yhtenäisenä läpi koko tarinasta.

Tuntemattomien ihmisten puolesta uhrautuminen kieltämättä pisti ihmettelemään. Luonnonilmiöiden lepyttely ihmisuhrilla on sinänsä ihmiskunnan historiasta tuttua puuhaa (ja myös vertauskuva naimakaupasta istui hyvin  perinnetaustaan, sattumalta tai harkitusti). Tässä tapauksessa uhri kuitenkin tuli vapaasta tahdostaan yhteisön ulkopuolelta. Ainoa miulle nyt mieleen tuleva vertauskohta voisi olla raamatullinen pelastuskertomus: jokin yli-inhimillinen henkilö (tms.) uhraa itsensä pelastaakseen ihmiset. Siis vähän kuin joku Jeesus olisikin karauttanut aasitammallaan halki mantereen pelastamaan kiinalaisia joltain heitin tulvivalta joelta... (Juu, lopetan nää kulttuurivertaukset ennen kuin tulee vielä sekavampi mielikuvasoppa.  )

Varsinaisesti ihmetys ei kuitenkaan alkanut ennen Ruanin kappaletta, koska Huirin tosiaan itse suhtautui niin luontevasti tehtäväänsä ja tarinan ajatusmaailma noudatti sisäistä logiikkaansa. Jonkinlaisen hätkähdyksen koin vasta Ruanin mainitessa, että hän "melkeinpä" katuu Huirinin kutsumista hätiin. Hän tiesi, että kosken kesyttäminen koituisi kesyttäjänsä kohtaloksi. Ja  laaksolaisilla oli ollut (vähintään) vuosi aikaa kerätä kimpsunsa ja kampsunsa ja siirtyä jonnekin turvallisempaan paikkaan asustamaan. Eikä tietäjä silti käynyt edes puhuttelemassa Huirinia, vaikka oli paikalla kyttäämässä. Aivan kuin uhraus olisi ollut itsestäänselvyys - kuin olisi pizzataksin tilannut. Arvaan kyllä, ettei tarina tavoitellut tällaista lukijan reaktiota...

Uhrauksen motiivin ja mielekkyyden "ihmeteltävyys", vaikka sitten tahaton sellainen, ei kuitenkaan ollut mielestäni lainkaan huono juttu, koska uhrautumisestahan tämä tarina kertoi. Päämäärään saapumista edeltävä vuoden matka kuitataan lauseella, eikä Huirinin varsinaista magiatyötä koskessa päästä sitäkään enää seuraamaan kuin sivustakatsojan silmin, joten juoni huipentuu Huirinin hyppyyn. Tällaisessa pelkistetyssä tarinassa kaikki muu sisältö olisikin voinut äkkiä tuntua ylimääräiseltä.. toisaata taustatarinakin tosiaan kuulostaa kiehtovan monipuoliselta. Ruanin kappaleesta olisi siitäkin voinut tulla aika luennoiva, jos kovin laajasti olisi siinä alkanut selitellä magian taustoja tms. Ja olisiko liika selittäminen vähentänyt sitä lukijan henk.koht. ihmetystä, joka oli ainakin itselläni eläväisin tästä tarinasta syntynyt tunne... Mene ja tiedä. (Mutta enhän minä rakentavaa kiritiikkiä luvannutkaan..)

Lopun paljastus Huirinista heimonsa viimeisenä ei tehnyt minuun ehkä aivan aiotun suuruista vaikutusta. Se ei tavallaan saanut fiiliksiä enää mainittavissa määrin haikeammiksi tai jotenkin.. kohtalokkaammiksi, koska koko muunkin tarinan henki oli ollut samanlainen. (Tarinaan sopiva lopetus siis kuiteskin.) Sen sijaan pidin kovasti kosken uudesta nimeämisestä Huirinin mukaan. Siinä konkretisoitui ajatus kosken ja sen kesyttäjän liittymisestä yhteen. Huirinin lempeä luonne myös siirtyi jokeen, mikä vielä vahvisti haettua ajatusta miehen olemassaolon jatkumisesta osana virtaa.

Jonkin loppuyhteenvedon jos tekisin, niin tarina oli sisäisesti johdonmukainen, juoneltaan hiukka ennalta-arvattava - päätellen siitä, että lukijalle jäi aikaa pohtia kaikenlaista muuta outoa. Kirjoittajan paljastaman taustatarinan perusteella kuitenkin kutakuinkin juuri sellainen tarina, jollaisen hän on halunnutkin kertoa.  

[Tapsa]

Pidin kyllä. Tarina oli ihan koskettava: ei nyt sydäntäsärkevä mutta kuitenkin, Huirin uhrasi itsensä muiden puolesta ja oli hyvä tyyppi. Juttu oli myös kerrottu hyvin, se imaisi lukijan mukaan ja kuvasi hyvin tapahtumia ja jylhää maisemaa.

Miinuspuoliakin oli. Kaikki kävi kovin äkkiä, ja tuntui siltä, että joistakin asioista olisi voinut sanoa vähän enemmän kuin vain mainita ne ohimennen, esim. tuo nainen jota Huirin muisteli, ja pitkä matka Eldorionin läpi.

Ja täytyy varmaan huomauttaa vielä, että sinulla on tapana pistää lause poikki pisteellä sellaisista kohdista joihin se ei oikein sovi. Esimerkiksi:

Muinaisen magian aiheuttama värähtely sisimmässäni kertoi kaiken tarvittavan. Suunnan, syyn ja seuraukset.

Tuossa välissä riittäisi : kaksoispiste tai – ajatusviiva.

[Variskauhu]

Altruismia, jee. Sitä ei enää tarinoissa näe paljon koska länsimaiset on itsekkäitä sikoja. :p

Mulle tuli kaikesta tästä dramatiikasta vähän tahattoman koominen kuva. Yksinkertainen ja kaunis - tai dramaattinen ja älykäs. Dramatiikka - pateettisuus -tasapaino on vaikea säilyttää. Hmm. Uhraus olisi ehkä ollut vaikuttavampi, jos sen merkitystä ja dramatiikkaa ei olisi korostettu.

Tässä on kuitenkin tiettyä omaleimaista tyylikkyyttä, jossa kehitettynä on ehkä potentiaalia.

[Jaragil]

Toteutukseltaan tämä tarina on melko simppeli, eikä se jätä lukijalle nyt niin hirveästi käteen, koska se jää varsin lyhyeksi. Tarina enemmänkin esittelee kirjoittajan keksimän idean marttyyrikuolemilla kosken kesyttävistä heimolaisista ja jättää jutun siihen. Täytyy kuitenkin myöntää, että pidin niin ideasta kuin tarinastakin. Kirjoitustapasi toi hyvin mieleen kylmän ja hyisen pohjolan, jonne tarina sijoittuu, ja jossa muinainen taikuus vielä virtaa harvojen ja valittujen sisällä. Miljöö antoi hyvät lähtökohdat tunnelmalle, joka puri ainakin meikäläiseen.

Sen sijaan en oikein pitänyt tarinan lopetuksesta, jossa Ruan lavertelee ummet ja lammet kuinka tähän tilanteeseen on päätytty. Joen nimeäminen uudestaan oli hyvä yksityiskohta, mutta muutoin koko monologi tuntui hieman toppailulta, ikään kuin tarinaa ei aivan vielä uskallettaisi lopettaa.

Ja minkä ihmeen takia heimonsa viimeinen uhrautuisi yhden ainoan kylän takia sen sijaan, että hän hankkisi lapsia ja varmistaisi täten hyödyllisen lahjansa jatkumisen tuleville sukupolville? Ymmärtäisin, jos hän kammoaisi perheensä lahjaa kirouksena, jonka hän haluaisi lopettaa omalla uhrauksellaan, mutta kun hän selvästi suhtautuu siihen varsin myönteisesti, olosuhteet huomioon ottaen. Tottakai uhrautuvaisuus on hyvin usein sokeaa terveelle järjelle, mutta... Minulta ainakin meni hitusen fiilikset tuon paljastuksen myötä, joka ei itsessään ollut edes tarinalle niin oleellinen. Ylimääräinen klisee lähinnä.

Mutta niin, pidin joka tapauksessa. Huirinin sielunelämä oli virkistävän epäitsekäs, mitä harvemmin näkee ylipäätään missään, joten sikäli hän oli miellyttävän raikas tuttavuus. Ehkä hitusen messianistinen, mutta se ei ole itsessään paha asia.