|
Dyn
|
 |
« : 05.Elokuu 2011, 20:52 » |
|
Olin teini-ikäinen demonisoturi
Täällä Pohjantähden alla korkeimmalla kukkulalla katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan. Täällä Pohjantähden alla taivas täyttyy purppuralla siitä suojakseni peiton minä itselleni saan.
"Henkilökuntaa, henkilökuntaa", laulaa kahdeksankymmenpäinen juhlijajoukko niin äänekkäästi, niin humalaisesti, että lasit kilisevät ja muovipöytien jalat vinkuvat jo ennen kuin on aika skoolata. Joku lyö nyrkkiä pöytään tahdiksi, kun päästään kolmannen säkeistön loppuun, ja alkaa improvisoitujen osien vuoro. "Parlevuu." Osan säkeistöistä laulaa vain kaksi - he ovat joltain pieneltä laitokselta, kukaan ei tunnu tietävän mistä - osaan yhtyy koko joukko, viimeistään kun kyseinen säe on kerran kuultu. Ja sitten viinat. Ei sillä, että sitten hiljennyttäisiin syömään. Kohta joku aloittaa taas.
Minun lasini on tyhjä, mutta katson silti kohteliaasti vastapäistä daamia silmiin. Nostan lasin huulilleni, sieltä valuu pisara suuhun, ei enempää. Haluaisin toisen kaatoni. Yritän viittoa tarjoilijaa, mutta tuolla se menee, jotenkuten kylmä Tapsa-pullo kädessä mutta minun lasini autuaasti unohtaneena. Harmittaa. Ruokani on kylmää kaikelta laulamiselta, eikä vierustoverini näytä haluavan katsoa minuun päinkään. Tulee tauko. Nousen kysyäkseni toisen kaatoni perään, mutta oikeastaan kävelenkin ovelle, oikeastaan haluankin raitista ilmaa, oikeastaan haluankin kotiin nukkumaan. Nämä eivät olleet minun juhlani.
Perunatorille asti kuuluu humalainen laulu. Joku on kai avannut ikkunat, onhan siellä kuuma. Tukahduttava suorastaan. Muistan vastapäisen daamin kaula-aukon ja ajattelen, ettei hänellä ainakaan.
Ehdin hyvin ilmaisiin dösiin, kello on tuskin kymmentä. Mikä aika tämä on lähteä? Ale Pubin portsari katsoo pahasti, ei halua minua sisään, ei sillä että menisinkään. En edes odottamaan jatkoja. Oksettaa, ei tosin alkoholista, en ainakaan usko. Ehkä ne laittoivat jotain pilaantunutta ruokaan. Ehkä ne eivät osanneet laittaa ruokaa alkuunkaan.
Täällä Pohjantähden alla murheita on laulajalla, täällä kuu kumoittava on myös alakuloinen. Täällä Pohjantähden alla hiipii sieluun asti halla, ja tunteet tappamalla rikki repii sydämen.
Levitän punaisen viitan auki laskoksiltaan, siinä on kiiltävä pinta ja syvää tasalaatuista samettia vuori. Pehmeä kuin naisen iho koskettaa. Minkä naisen, pilkkaa pieni ääni päässäni. Mitä sinä mistään tiedät.
Minulla on ylläni vain alushousut - ja tennissukat, sillä huoneeni nurkista vetää vaikka on vasta alkusyksy. Vedän viitan varoen harteilleni ja vajoan sängyn reunalle istumaan. Hengitän. Viitta tuntuu raskaalta, melkein pahalta, ja silti olen ikävöinyt sitä. Viitassa on minun voimani. Parempi sametin pehmeys kuin ne kaikki niin pehmeät, niin humalaiset katseet, jotka silti eivät osu, eivät minuun. En minä heille ole olemassa. Pöytäjuhlamestariparka joutui jonkun plassaamaan minun viereeni, jonkun onnettoman, tiedän ettei se ollut kukaan suosittu, ei oikeasti. Joku joka ei valita. Heistä minä olen outo. Mutta niin hekin minusta.
Ajattelen, että viitan punaisuus heijastuu silmistäni, kun sytytän kynttilää. Kuvittelen ne mielessäni kirkkaiksi ja pelottaviksi, näen kasvojeni synkkyyden, uhman, turmion enteet. Tuijotan pientä liekkiä, joka ei ota tarttuakseen, ja tikkua, joka kärvenpää sormeni. Demoni ei pala. Raapaisen silti uuden. Kynttilän takana on terä, silitän sen pintaa, kuulen korvissani sen laulavan. Johtajan ase. Miekkamestarin terä.
Kynttilä palaa epätasaisesti, siirrän viittani lievettä hiukan ettei se tartu tuleen. Tuntuu hyvältä. Minä olen voimakas. Minä olen ylivoimaisin, mahtavin heistä kaikista. Tyhmät laulut. Tyhmä laulaminen. Tyhmin kaikista on tarjoilija, joka ei viitsinyt, yksinkertaisesti viitsinyt, huomata minua. Mitähän se opiskelee. Törmäisiköhän siihen käytävällä, laskareissa? Varmasti, se näytti tunnolliselta, sellaiselta joka suorittaa opintonsa huolella, muistaa luennot, ei keksi tekosyitä päivä ennen harjoitustyön deadlinea.
Rankaisisinko? Voisin ottaa miekkani, ja manata koko ihmisen maan rakoseen. Saisin sen opinnot sujumaan huonosti, ehkä se tippuisi kierreportaista taittaen säärensä niin, ettei enää pääsisi koko kampuksen mäkeä ylös. Nauran. Ajatus tuntuu hauskalta, kiehtovalta. Mietin millaista taikaa tarvitsisin. Säären katkaisuun... istahdan vuoteelleni. Päässäni pyörii, en pysty keskittymään. Ehkä se ensimmäinenkään snapsi ei ollut niin kovin hyvä idea. Olen varma, etteivät taikavoimani toimi kovin hyvin humalassa. Yritän silti. Otan miekan oikeaan käteeni, kohotan vasemman kynttilän liekille. Keskityn, voimistun, kerään mahtini. Vedän pienen viillon kämmenen halki, niin että pisara tummanpunaista verta - niin punaista kuin viittani, tai pimeyden keskellä hohtavat silmäni - tippuu liekkiin. Säärihaava, kuiskaan. Säärihaava portaissa...
Ja alla Pohjantähden minä tulen, minä lähden, ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen.
"Nuo voi jo viedä pois." Milla kuivasi viimeistä lautasta, asetti sen huolellisesti pinoon, tarkasti vielä viinilasit kolhujen varalta ja antoi avustamaan jääneille jätkille luvan kipaista astiakorit yläkertaan. "Viiniä jäi yli."
"Viinaa ei", vastasi Olga ja taitteli pesulapusta parempaa otetta. "Se Ilja osti taas koko pullon ihan itselleen. Ja kun kiersin kaatamassa pullon kanssa, se yritti huitoa multa vielä yhden."
"Se lähti aika aikaisin kotiin."
"Joo, Laura parka joutui katsomaan sen toilailua koko illan. Onneksi se lähti."
"No ens kerralla plassataan sen viereen joku muu."
"Tai sitten vain sanotaan, ettei haluta sitä enää... ei tollasta kukaan jaksa katella. Ei se oo sille itellekään hyväksi, että vetää tommosia määriä viinaa."
"Ilja ois ihan kiva, jos ei dokais."
"No ei siinä dokaamisessa mitään, mutku sen pitää ottaa niin paljon - ja se tietää kuitenkin itekin, millaseksi se sitten menee. Kauheen vihanen ja suuttuu kaikille. Ei se oo kivaa kenellekään."
"Ehkä me ei vaan enää myytäs noita kokonaisia pulloja..."
"Hah, ei tuu toimimaan. Muthei, mä lähden nyt, pärjääksä?"
"Joo", Milla sanoi ja katsoi salin puolella lattiaa peseviä ihmisiä. "Laitan paikat lukkoon. Menkää te vaan baariin, tullaan viimesten kanssa ihan pian."
"Hyvä homma", Olga hymyili. "Nähdään jatkoilla."
Milla näki Olgan korjaavan meikkiään ja lähtevän keittiöstä. Hän kääntyi, mutta ehti tuskin seuraavan ajatuksen loppuun, kun kuuli takaansa portaista hirveän rusahduksen. "Olga!"
Milla juoksi alas, historiallisiin kierreportaisiin, ja löysi Olgan nurkan takaa. Hän kuuli siivoamassa olleiden juoksevan taakseen, jonkun huutavan alempaa portaissa kysyen miten kävi. Milla tuijotti. Ja tuijotti. "Ei..."
"Soittakaa nyt hyvät ihmiset ambulanssi!" joku kiljui hänen takaansa.
...ja vain Pohjantähden nähden itken vuokses kyyneleen...
Laulun sanat Turkka Mali.
|