21.Elokuu 2014, 15:06 *
Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Uutiset: Tämä on vanha keskustelualue, jonka käyttö lopetettiin 27.9.2013.
Kaikki vanhat viestit säilytettiin arkistossa, kun uusi keskustelualue otettiin käyttöön.

Uudelle keskustelualueelle pääset osoitteella:
http://www.risingshadow.fi/forum
 
Sivuja: 1 [2] 3   Siirry alas
  Tulostusversio  
Kirjoittaja Aihe: Lapset  (Luettu 6009 kertaa)
Dyn
Velhoruhtinatar
*****


Poissa Poissa
Viestejä: 5590
Sukupuoli: nainen
« Vastaus #20 : 07.Marraskuu 2011, 23:58 »

Omassa tuttavapiirissäni on kuulunut useamman kerran argumenttia, että koska ensimmäinen raskaus/synnytys/vauva-aika oli niin helppo (tai odotettua helpompi), saman voisi kokea uudelleenkin - riippumatta siitä, millaisen sisarusparven keskellä mahdollisesti on itse kasvanut. Päinvastaiseen en ole vielä törmännyt, mutta kaipa sekin on ihan loogista, että jotenkin poikkeuksellisen rankan raskauden jälkeen sitä toista lasta harkitsee vähän pidempään.
tallennettu

Until one day, the boundary gives way.
Fantasyfan
Arkkivelhotar
*****

Poissa Poissa
Viestejä: 1534
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Helsinki
« Vastaus #21 : 08.Marraskuu 2011, 16:58 »

Minä tunnen kolme naista jotka olivat kaikki hyvin lähellä kuolla synnytykseen. Kolmannen synnytyksestä ei ole kauaa, mutta kaksi muuta eivät ole sen jälkeen saaneet enempää lapsia. Tämä ei välttämättä ole se syy tosin, mutta kynnystä se varmaan nostaa.
tallennettu
Neanna
Velho
**


Poissa Poissa
Viestejä: 358
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Tampere
« Vastaus #22 : 03.Huhtikuu 2012, 10:08 »

Minulle on ollut aina itsestään selvää, että pyrin hankkimaan lapsia, ja tuossa lattiallahan se ensimmäinen onkin -kahdeksankuinen tyttönen, jonka konttailujen perässä yritän pysyä. Perustelut, miksi, ovat hieman hankalampia. On minullakin mukana se, että haluan siirtää perimääni eteenpäin enkä pelkästään fyysistä mutta myös ns. kulttuurista perimääni. Olen aina pitänyt lapsista ja kai me maalla olemme vielä jotenkin kaavoihin kangistuneita, että lasten hankkiminen tuntuu ajatuksena luonetvalta osalta elämää.

Kyllä minä toisaalta ymmärrän niitäkin, jotka päättävät olla hankkimatta yhtään, ja tunnen monta sellaista pariskuntaa. Onhan lapsesta valtava vastuu ja joiltakin osin lapsi rajoittaa elämää (joskin itse usein rajoittaa itseään eniten pitäen lasta tekosyynä, vaikka monenlaisia järjestelyjä voi tehdä). Myönnän, että itselläkin on hetkiä, jolloin ihmettelen, olikohan lapsen hankkiminen nyt kovin järkevä veto, mutta toisaalta, kun näkee sen pienen hymyn, niin ei sitä enää epäile. Asiat järjestyvät.

Meillä ei ole lapsilukua vielä lyöty lukkoon. Itse haaveilin ennen neljästä lapsesta, mutta nyt tuntuu siltä, että voisin tyytyä kahteenkin (olen itse kaksilapsisesta perheestä). Tuo lapsi on ihana, mutta saatan olla liian itsekäs ja kaivata sen verran omaa aikaa ja rauhaa, että ihan suurperheen äitinä en ehkä jaksaisi olla, mutta  mieheni on sensijaan esikoisen myötä tullut siihen tulokseen, että ainakin kolme tai jopa neljä lasta pitää hankkia (hänellä kaksi veljeä). Tuota oman lapsuuden perheen lapsiluvun vaikutusta olen huomannut myös muualla.
tallennettu
Nafisan
Kriitikko
Teknovelho
***


Poissa Poissa
Viestejä: 634
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Oulu
« Vastaus #23 : 08.Huhtikuu 2012, 13:03 »

Olipas jännittävää huomata, että vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ei puhuta vieläkään kovaan ääneen, julkisesti, omalla nimellä. Anonyymisti kyllä uskalletaan puhua foorumeilla asiasta. Minut pyydettiin viime naistenpäivän aikoihin Ylen Olotilaan haastateltavaksi aiheesta.
tallennettu

"Jonakin päivänä olen puu, ja tuuli laulaa oksissani ja aurinko tanssii lehdilläni, ja olen vahva ja kaunis kaikkina vuodenaikoina." - Kahlil Gibran
Fantasyfan
Arkkivelhotar
*****

Poissa Poissa
Viestejä: 1534
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Helsinki
« Vastaus #24 : 08.Huhtikuu 2012, 15:29 »

Hyvä juttu ja tuossa jutussa oli mielenkiintoinen pointti siinä, että lapseton mies ei ole samanlainen outous kuin lapseton nainen. Kun pystyy hommaamaan lapsia niin pitää?

Työpaikalla on pari kertaa tullut keskusteltua työkavereiden kanssa lasten hankkimisesta. Yksi toinenkin on samaa mieltä ja yhdeltä naiselta on useampi suhde päättynyt siihen, että poikakaverit olisivat halunneet heti lapsia. Aika usein saan taas taas kommentiksi "No äläs nyt" tai jopa, että lasten hankkiminen on velvollisuus.
tallennettu
Aliasy
Noviisi
*


Poissa Poissa
Viestejä: 94
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Winter Wonderland
« Vastaus #25 : 08.Huhtikuu 2012, 17:36 »

Itsehän tällä hetkellä "kärsin" jonkinasteisesta vauvakuumeesta johtuen ympärilläni olevien ihmisten lisääntymisestä. Jotenkin vaan itselläkin haluttaisi jo rauhottua (lakata baareilemasta?) ja olisihan se mielenkiintoista nähdä oma mukula kasvamassa ja kokemassa uusia asioita. Siinä mielessä lapsi olisi nyt ajankohtainen, koska haluan lapsellani olevan samanikäisiä ystäviä mikä nyt olisi mahdollista kun iso osa ystävistäni on juuri saaneet omansa.. ja näyttävät nuo sukulaisetkin tasaiseen tahtiin lisääntyvän. Tällä hetkellä olen ainoa "yli 18-vee" lapseton äitini suvun puolelta.. Paineet kasvaa.

Toisaalta en ole ollut pitkään aikaan minkäänlaisessa vakavassa suhteessa (en siis seurustele) ja minä en todellakaan ole missään optimaalisessa taloudellisessa tilanteessa tällä hetkellä. Olen siis työtön, mutta toisaalta olen vastavalmistunut, että ehkä työura vielä tästä urkenee.

Olen aina jotenkin ottanut itsestäänselvyytenä että niitä lapsia tulee, ja olen varmasti todella pettynyt jos en niitä tulevaisuudessa jostain syystä saa. Toisaalta kuitenkin ymmärrän vapaaehtoisesti lapsettomia, keksisin kyllä itsekin tukun syitä olla saamatta omia lapsia (tärkeimpänä ylikansoitus yms.) ja olenkin joskus miettinyt myös adoptiota vaihtoehtona. Ehkä sitten joskus.

Lapsimäärästä sen verran että haluan ainakin 2. Se heijastelee vahvasti omaa menneisyyttä perheessä, ja siskoni perheen kokemuksia. Siskolla kun on vain 1 lapsi ja hän on joutunut huomaamaan että hänen lapsensa on todella todella yksinäinen tämänhetkisessä asuinpaikkakunnassaan osaltaan sen vuoksi että siskoni ei tunne lapsiperheellisiä siellä. En haluaisi kiduttaa lastani sillä että hän on tulevaisuudessa yksinäinen joten olen päätynyt lukuun 2, tällöin on aina joku toinen leikkikaveri..
tallennettu
Morre
Kokelas
*


Poissa Poissa
Viestejä: 10
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Espoo
« Vastaus #26 : 19.Huhtikuu 2012, 20:15 »

Minulla yksi lapsi, koululainen jo. Alunperin en halunnut yhtään, mutta toisin kävi...

Tässä yhdessä on riittämiin. Vaikka synnytys oli helppo ja lapsi on ollut helppo (siis ei koliikkeja, sairastumisputkia, allergioita, kovaa temperamenttia tms.), ei tee yhtään mieli niin sanotusti kaivaa verta nenästään ;)

Toisten lisääntymisiin tai lisääntymättömyyksiin minulla ei juuri ole sanottavaa. Jos joku ei halua lapsia, niin ihan ok. Jos joku haluaa, sekin ok.

Yhdessä vaiheessa lähipiirin ja etenkin vanhempien sukulaisten oli vaikea hyväksyä yksilapsisuuttamme. Pitäisi hankkia esikoiselle leikkikaveri. Entä sitten kun kuolemme ja lapsemme jää yksin? Ainoat lapset ovat tietysti myös pilalle hemmoteltuja pikku hirviöitä, jotka kuitenkin ahdistuvat yksinäisyytensä jne.  Pyörittää silmiään Näitä riitti.
tallennettu
Lachesis
Kriitikko
*****


Poissa Poissa
Viestejä: 1828
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Espoo
« Vastaus #27 : 19.Huhtikuu 2012, 20:53 »

Tuota leikkikaverijuttua minäkin aika lailla vierastan. Ei nyt lasta voi hankkia kuin koiranpentua, seuraksi (eikä eläintäkään pitäisi). Koen että ainakin minulla itselläni toisen lapsen toiveen pitäisi lähteä ihan yhtä syvästä lapsenkaipuusta kuin ensimmäisenkin, eikä järkisyistä ja aikatauluasioista (jos nyt ei hankita ja mieli myöhemmin muuttuukin, sitten enää ehdi jne.)
tallennettu

Ja kun ilta tulee tähdet sylissään
syöksemme tulta pimeyteen
Morre
Kokelas
*


Poissa Poissa
Viestejä: 10
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Espoo
« Vastaus #28 : 19.Huhtikuu 2012, 20:57 »

Näin minäkin ajattelen. Ja onko se sitten kivaa, jos lapsi saakin joskus kuulla, että hänet on hankittu vain seuralaiseksi esikoiselle?!
Lisäksi sisarukset eivät automaattisesti tule toimeen keskenään tai ole sillä tavalla läheisiä, että seuraa olisi paljon. Minullakin on omiin sisaruksiini ikäeroa 10, 4 ja 3 vuotta, enkä kenenkään kanssa ole enkä ole ollut erityisen läheinen. Eri kaveripiirit, harrastukset ym.
tallennettu
Fantasyfan
Arkkivelhotar
*****

Poissa Poissa
Viestejä: 1534
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Helsinki
« Vastaus #29 : 19.Huhtikuu 2012, 21:48 »

Minäkään ole mitenkään erityisen läheinen sisaruksiini, vaikka kaikkien kanssa tulen hyvin toimeen eikä perheessä ole riitoja. Minulla oli tosin 6v eroa isoveljeeni ja neljä vuotta pikkusiskooni. Isoveljillä oli jo omat jutut ja pikkusisko oli auttamattoman kakara ollakseen mitään järjevää seuraa. Ei sisaruksista välttämättä seuraa ole lapsena, mutta olen jollain tapaa iloinen, että ovat vahva osa sosiaalista verkoa.

En kuitenkaan ole sitä mieltä, että sisaruksia olisi pakko olla. Enkä myöskään sitä mieltä, että niitä pitäisi pakolla hankkia tai, että lasten määrä olisi jotain tarkoin suunniteltua. Kunhan ei nyt lestaadiolaiseen malliin otettaisia kaikkia lapsia vastaan. Mutta sekin on surullista, että jos vaikea raskaus ja/tai sitä vaikeampi synnytys ja ehkä vaikea äityiskin, niin pakottaa itsensä siihen uudestaan ja uudestaan niin, että saa ihanneperheensä kasaan.

Se on hyvä, jos perhe pääsee kasvamaan koko perheen voimavarojen ja halujen puitteissa. Ja hyvä jos ymmärtää omat rajansa eikä yritä pakolla.

tallennettu
Dyn
Velhoruhtinatar
*****


Poissa Poissa
Viestejä: 5590
Sukupuoli: nainen
« Vastaus #30 : 19.Huhtikuu 2012, 22:02 »

Mun nuorin veljeni sai jo hyvin varhaisessa vaiheessa kuulla olevansa vahinko, eikä ole siitä vahingoittunut. Iskee silmää

Itse kahden veljen kanssa kasvaneena koen, että lapsuus olisi ollut varmasti yksinäisempi ilman sisaruksia. Tosin asuimme paljon ulkomailla, joten muitakaan leikkikavereita ei ollut. Meillä on myös aika pienet ikäerot, eli silläkin tasolla monet jutut olivat enemmän tai vähemmän yhteisiä, mm. iso osa leluista. Isommassa perheessä oli pakko opetella jakamaan, tekemään kompromisseja - ja toisaalta pitämään puolensa. Tosin olimme varmaan harvinaisen riitaisia lapsina, murrosiän jälkeen välit ovat onneksi tasaantuneet.

Mutta eihän se lapsi ikinä missään umpiossa kasva, vaan sosiaalista kommunikaatiota joutuu harrastamaan kyllä muidenkin lasten kanssa viimeistään päivähoidossa ja koulussa. Itselleni ehkä vaikeinta oli mennä kotoa kasvaneena ja poikien leikkeihin tottuneena kouluun "tyttöporukkaan", jossa oli äkkiä ihan erilaisia sosiaalisia sääntöjä. Fiksuin vanhempi siis ehkä hankkisi paitsi useamman lapsen, myös tasaisen sukupuolijakauman. Iskee silmää
tallennettu

Until one day, the boundary gives way.
Q_Black
Velho
**


Poissa Poissa
Viestejä: 311
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Itä-Suomi
« Vastaus #31 : 18.Helmikuu 2013, 09:05 »

Ne on kivoja kun ne ei ole omia.

On jo useamman vuoden ollut tässä se mielipide, että lapsia en tee. Minua ei houkuta yhtään iso maha, jonka kanssa on vaikea olla tai se, että joudun työntämään kolme kiloa vauvaa ulos ja kärsimään synnytyksessä. Kuulostaa varmaan ihan kamalalta "vauvaihmisten" korvissa, mutta niin minä asian näen.

Ja kyllä, olen hyvin varma päätöksestäni. Kohta kolmekymmentä eikä mitään halua moiseen. Jos iskee kuume ni molemmilla sisaruksilla on muksuja, joita hoitaa.

Jännä, että nykyään naisen mitta tuntuu olevan lapset ja jos et tee niitä, olet huono ihminen.
tallennettu

“What i want, i take” (Zsadist, LA)
krakken
Noviisi
*


Poissa Poissa
Viestejä: 147
Sukupuoli: mies
Asuinpaikka: Joensuu
« Vastaus #32 : 21.Helmikuu 2013, 00:24 »

Jännä, että nykyään naisen mitta tuntuu olevan lapset ja jos et tee niitä, olet huono ihminen.

Kummallisesti sanottu, etenkin tuo "nykyään".

Ymmärrän että jotkut kärsivät suvun taholta tulevasta paineesta, mutta joskus tuntuu että nuorten aikuisten keskuudessa asia on päinvastoin. Elämän mittaa hahmotellaan aivan muilla kuin perheeseen liittyvillä arvoilla.
tallennettu
Faile
Kokelas
*

Poissa Poissa
Viestejä: 21
Sukupuoli: nainen
« Vastaus #33 : 28.Helmikuu 2013, 23:23 »

Olin ensimmäiset 20 vuotta elämästäni täysin varma, etten koskaan halua yhtään lasta. En koskaan pitänyt lapsena itseäni huomattavasti nuoremmista lapsista. Nykyään en ihan niin radikaalisti ajattele, mutta siltikin ajatus jonkun lapsenlikkana olemisesta ei ole mikään mukava ajatus.

Kumminkin siinä joskus 20-vuotiaana eräänä päivänä muistan miettineeni puolihuolimattomasti lapsia yleisellä tasolla, ja vähän ajan kuluttua tajusin, ettei sitä enää värittänyt se valtava negatiivinen fiilis niin kuin aina ennen. Ennemminkin se oli neutraali ajatus, mutta vielä ei menty lapsien haluamiseen asti. Siitä ehkä puoli vuotta eteenpäin ja huomasin ensimmäisen kerran ajattelevani, että olisihan yksi lapsi kiva joskus kaukaisessa tulevaisuudessa... Muistan tämän näin tarkasti siksi, että lapset oli oikeasti mulla pitkään top 5 inhokeissa ja sen tajuaminen, että en enää ajatellutkaan niin, hämmensi mua paljon.

Nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että kaksi lasta voisi olla kiva saada joskus. Ei ennen valmistumista, työpaikkaa, isompaa kämppää (=omakotitalo), aviomiestä jne. Ajatushistoria huomioon ottaen lista voi vielä karsiutua ja muuttua. :D

Edelleenkään en kyllä tykkää (vieraista) lapsista. Onhan ne vauvat söpöjä, mutten tunne mitään halua lässyttää niille tai hoitaa niitä tai keskustella niistä tai mitään muutakaan. Mutta sitten eläinvauvat menee suoraan sydämeen eikä niille voi olla lässyttämättä. :D
tallennettu
Vartie
Noviisi
*


Poissa Poissa
Viestejä: 93
Asuinpaikka: Helsinki
« Vastaus #34 : 25.Maaliskuu 2013, 23:19 »

Minulla kun on sekä pieni lapsi että kirjoitushomma, jota vältellä, naputtelen hiukan tuntojani.

Melkoinen läpälässynlää-moodi on päällä. Olin päättänyt, että en taannu höpöttelemään sille lapselle puipuipuita, mutta toisin kävi, ja muutenkin tässä äitiyslomalla ovat aivot tuntuneet valuvan korvista ulos. Lapsi on toki ihana jne., mutta täyttää päivät ja sitä myöten ajatukset ja oma identiteetti hauskoja asioita puuhastelevana ja aikaansaavana ihmisenä rapisee. No, aika kuluu nopeasti, tämä on vain lyhyt vaihe. Olen myös tehnyt parhaani hankkiakseni aikuista sosiaalisuutta. Lapsi on sen verran rauhallinen, että rajoittaa tekemisiä ainakin toistaiseksi aika vähän - vähemmän kuin oletin.

Olimme pyöritelleet mieheni kanssa lapsen hankkimista parisen vuotta ja ajankohdan ratkaisivat lopulta talouteen ja opiskelutilanteeseeni liittyvät seikat. Kumpikaan meistä ei ollut vauvakuumeen kourissa, tuumimme vain, että jos kerran joskus, nyt voisi olla aika hyvä.

Motiivini? Jaa. Nuorempana ajattelin, että avioliitto ja lasten hankkiminen kuuluvat normaaliin elämään. Kun ryhdyin oikeasti miettimään asiaa, sain kuitenkin vakuutettua itselleni, että voin elää hyvän ja onnellisen elämän myös ilman lapsia (ja naimisissahan en ole). Siitäpä sitten miettimään, onko lasten haluamiseen tavan lisäksi muitakin syitä, ja ehkä päällimmäiseksi jäi uteliaisuus, halu hankkia ilmeisestikin aika ainutlaatuinen kokemus, johon on rajoitettu aikaikkuna. Haluan tietää, millaista se äidinrakkaus on ja miten pieni ihminen kasvaa ja kehittyy. Lisäksi tuntuu miellyttävältä ajatus, että ystävien lisäksi sosiaaliseen verkostooni kuuluvat lapset ja lastenlapset ja näiden mukanaan tuomat kumppanit.

Onko jees? No on! Ja ei. Lapsi on rakas ja minä kuitenkin pohjimmiltani edelleen sama ihminen, mutta toisaalta oman ajan menetys ja asioiden prioriteettijärjestyksen muuttuminen harmittavat. Katsotaan nyt, eihän tuo ole vielä puolta vuottakaan.

Kaduttaako? Ei.

Lisää lapsia?
...
Tää on paha.
Yhden lapsen kanssa on kuulemma vielä helppoa. Eihän näiden yövalvomisten läpikäynti uudelleen hauskaa olisi. Toisaalta toinen, uusi, erilainen persoona! Toisaalta viimeisenkin kirjoitusajan menetys, toisaalta sisarukset, oishan se nyt. Raskausaikaa sinänsä en kokenut erityisen hankalaksi tai rajoittavaksi, synnytys nyt ei pahimmillaankaan kovin montaa vuorokautta kestä. Toisaalta...

[Nyt ei kannata lukea eteenpäin, jos vaikkapa olet raskaana ja spekulaatio mahdollisista onnettomuuksista ahdistaa. Ei sisällä oikeita ikävyyksiä, vain ongelmointia.]

...toisaalta en tiedä, kestäisinkö pelkojani enää toista kertaa. En mielestäni ole erityisen ylihuolehtiva enkä yleensä murehdi asioista, joiden toteutuminen on hyvin epätodennäköistä. Kuitenkin raskaana ollessani pelkäsin kovasti keskenmenoa. Joka päivä. Tai oikeammin: Pelkäsin sitä ahdistusta ja tuskaa, mikä (ehkä, potentiaalisesti) iskisi, jos jotain tapahtuisi. Jos vaikka ultraäänessä kävisikin ilmi, että sikiö on jo kuollut. Pelkäsin, etten kestäisi sitä. Ja näitähän sattuu, kyse ei ole mistään marginaalimahdollisuudesta. No, lapsi syntyi, kaikki hyvin. Sitten siirryin aina lapsen ummistaessa silmänsä pelkäämään kätkytkuolemaa.

Nyt tilanne on helpottamassa. Luulen, etten kuitenkaan (onneksi) tule poimimaan uusia pelkoja lapsen varttuessa, tällä hetkellä ei tunnu siltä. Mutta jaksaisinko käydä kaiken läpi uudelleen - epävarmuuden siitä, onko sikiö ylipäänsä hengissä, onko sillä jokin kammottava, elinkelvottomaksi tekevä vamma, syntyykö lapsi kuolleena, selviääkö se ensimmäisestä vuodestaan? Ehkä pahinta on, että tämä pelko tuntuu hirveän itsekkäältä. En halua altistaa itseäni menetykselle ja surulle.

...joten toinen lapsi? Enpä tiedä. Vuoteen, pariin asia ei missään nimessä ole ajankohtainen. Kattellaan nyt, miten henkinen tilani kehittyy.
tallennettu
H.C.
Kokelas
*

Poissa Poissa
Viestejä: 45
Sukupuoli: mies
Asuinpaikka: Tuusula
« Vastaus #35 : 26.Maaliskuu 2013, 11:45 »

Ei kannata pelätä että kahdessa lapsessa olisi kaksinkertainen vaiva, vauva-ajan jälkeen moni asiaa menee samalla kertaa - suurin mullistus on yleensä se ensimmäinen. Mitä olen huomannut ja muilta samaa kuullut, niin usein pelot on aika vahvoja sen ensimmäisen kanssa ja seuraavan kanssa osaa jo ottaa rennommin. Vauva-aika tosin saatta olla rankka joka kerta, kun yksi voi olla helppo vauva ja toinen sitten todella vaikea. Ihan hyvä vaan harkita kunnolla.

Mä en nuorena halunnut lapsia. Ajattelin, että voisin ehkä hommata perheen sitten yli 30-vuotiaana, mutta eipä mun mielepidettä paljoa kysytty. Sattui "vahinko", ehkäisy muka petti, "en tee aborttia, voin kasvattaa tän yksin jos sä et halua" ja niin edespäin diibadaaba ja pari vuotta myöhemmin huomaa loppuun palaessaan tulleensa narsistin hyväksikäytetyks ja jääneensä kesken opiskelun yh-isäksi kun lapsen äitiä ei äitiys kiinnostanutkaan. Jälkeenpäin voi viisastella ja haukkua itsensä nuoruuden typeryydestä, mutta tässä sitä nyt ollaan: tytär täytti jo 9, enkä vaihtaisi häntä mihinkään. Parhaani mukaan olen yrittänyt tarjota hänelle hyvän kodin. Pakotti opiskelemaan ahkerasti joka päivä sen ajan kun oli päiväkodissa ja toi uskomattoman paljon iloa elämään kun on saanut seurata hänen kasvua ja keitystä. Vähitellen on jopa oppinut jättämään hänen äitinsä huomiotta ja sulkemaan tämän ulos omasta elämästä, vaikka se huoltajuusriitojen ohessa aika haastavaa joskus onkin ollut.

Nyt on jo uusperhe ollut muutaman vuoden kasassa ja vaimon kanssa meillä on yhteensä neljä lasta, joista ainoa yhteinen täyttää viikon päästä vuoden. On saanut huomata että lapsen hankkiminen on todella kivaa kun sen tekee oikeaan aikaan ja oikean kumppanin kanssa. Piuhat pistin ennen joulua poikki joten uusia ei enää ole tulossa, joku raja tässä nyt pitää kuitenkin olla. En koskaan kuvitellut että jonain päivänä olisi kotona suurperhe - isompi autokin piti hommata - ja varsinkaan että jo kolmekymppisenä olisin tässä vaiheessa, mutta toisaalta en ole koskaan ollut näin onnellinenkaan ja tuli se unelma omakotitalostakin toteutettua jo paljon aiemmin kuin olin luullut. Lapset on erikoisia. Niistä on paljon vaivaa ja usein haikailee rahan ja oman ajan perään, jota ei koskaan tunnu löytyvän, mutta silti niitä rakastaa ehdoitta ja on valmis vaikka antamaan henkensä niiden puolesta. Ja kun ne nyt on nuorena hommannut, niin ehkä sitä sitten ehtii viettää railakkaan keski-iän. Hymyilee
tallennettu
Milu
Velho
**


Poissa Poissa
Viestejä: 298
Asuinpaikka: Turku
« Vastaus #36 : 15.Toukokuu 2013, 10:45 »

Tuo on vähän harmillinen ilmiö, että osa ihmisistä jakautuu "Ehdottomasti ei lapsia kenellekään" ja "Ehdottomasti kaikille lapsia" -mielipideryhmiin ja esittää näkyvästi vaatimuksia kanssaihmisilleen. Suurin piirtein kaikilla pitäisi olla oikeus hankkia tai olla hankkimatta lapsia oman harkintakykynsä mukaan. (Poikkeuksia varmaan löytyy, mutta siihen keskusteluun en lähde)

Itse en onneksi ole tällaisia itseeni kohdistuvia vaatimuksia kuullut - ainakaan niin paljon että ne olisivat mieleen jääneet. Suuren osan elämästäni olen pelännyt eläimiä ja lapsia, ja nyt kun minulla on 5-vuotias, en oikeastaan enää muista tarkkaan, mikä ihme sai minut tekemään päätöksen lisääntyä. Ehkä tilastot? Traditio?

Kaikkia vanhemmuus ei muuta välittömästi, eikä jokainen äiti tosiaan edes kehitä kovin tunteellisia siteitä jälkeläiseensä ennen kuin uuden perheenjäsenen oppii tuntemaan. Kaikki äidit eivät myöskään osaa tulkita lapsen itkua sävyerojen perusteella tai vaistoa asioita jollakin mystisellä äidinvaistolla. Itse muistan ensimmäisen vuoden olleeni lähinnä hämmentynyt siitä, mikä tuo vauvaksi kutsuttu asia on ja miten se toimii. Vuosien varrella olen yllättynyt kuitenkin siitä, kuinka kivaa vanhemmuus voi olla ja kuinka paljon se on opettanut itsellekin erilaisia taitoja.

Onko vanhemmuus sitten jotenkin "oikein" tai "väärin"? Jos syntyvyyttä lasketaan äkkiä liian jyrkästi, vanhusten suuri määrä työikäisiin nähden voi aiheuttaa vaikeuksia inhimillisen vanhustenhoidon toteuttamisessa. Jos syntyvyys on liian suuri, se aiheuttaa ympäristökatastrofin ja resurssipulan (maailmanlaajuisesti ajatellen), ja tällä hetkellä se on. Onneksi globaali syntyvyys tasaantuu kuitenkin parhaillaan. Se tasaantuisi tietenkin nopeammin ja järkevämmin, jos lisättäisiin mm. koulutusta (tästä on tunnettua tutkimustietoa, ei jaksa linkkejä tähän). Yksi ihminen ei pysty lisääntymällä täyttämään maata, vaan jos halutaan rajoittaa syntyvyyttä, pitää vaikuttaa asenteisiin ja aineellisiin olosuhteisiin. Hyvinvointi tai etenkin koulutus pienentää lapsilukua.
tallennettu
Kuunliekki
Kokelas
*


Poissa Poissa
Viestejä: 32
Sukupuoli: nainen
« Vastaus #37 : 14.Kesäkuu 2013, 18:32 »

Minä en itseasiassa pidä lapsista. En ainakaan niistä kaupassa karkkia parkuvista kakaroista. Enkä ole kovin innoissani, kun sukulaisten lapset haluaa mut leikkimään kanssaan. (Enkä voi käsittää, miksi?) En osaa leikkiä heidän kanssa enkä muutenkaan oikein käsitellä lapsia.

Mutta... Haluaisin oman lapsen. Joskus ala-asteella olin vielä sitä mieltä, että en halua lapsia (neljävuotiaana tosin jo "tiesin" haluavani isona naimisiin.) Jossain kohtaa sitten, aika nuorena mielipide muuttui muotoon välinpitämätön ja jo vuosikaudet se on ollut "kyllä, sitten joskus". Mutta nyt... Jostain se tuli, hiipi salakavalasti, luikersi hiljalleen mieleeni, kypsyi ja voimistui. On tätä mietitty, pyöritelty ties miten päin, mutta ei sitä voi kieltää, minulla on vauvakuume. Uskon että mieheni kanssa olemme valmiita saamaan lapsen ja sille on annettu lupa tulla. Ehkä elämäntilanne voisi olla siihen parempikin, mutta tuskin se ikinä on täydellinen, joten jos ei nyt niin koska sitten. Biologisesti olen aika lailla parhaassa iässä. Yhteiskunnallisesti en varmaan, kun nykyisin tunnutaan ajattelevan liian nuoreksi jos ei ole lähempänä kolmeakymmentä.

Varmasti se on rankkaa ja omaa aikaa ja rahaa ei tule olemaan seuraavaan 20 vuoteen juuri lainkaan. Tietenkin siitä seuraa unettomia öitä, huolta ja stressiä. Turhautumista kun oma lapsi on siinä ärsyttävässä iässä huutamassa karkkia kaupan lattialla. Mutta niin siitä seuraa myös lukuisia onnen, ilon ja ylpeyden hetkiä.

En ehkä ymmärrä vapaaehtoisten lapsettomien päätöstä, mutta hyväksyn sen. Se on heidän asiansa aivan kuin lasten hankkiminen on minun ja mieheni asia. Vähän sama asia kuin vaikka uskonto on jokaisen henkilökohtainen asia. Minä en tyrkytä omaani kenellekään Ainoana Oikeana ja toivon ettei kukaan tyrkytä minulle omaansa. Jos et halua lapsia, sitten et halua. Se on sinun asiasi, minä en siihen puutu enkä arvostele päätöstäsi. On ihan ok, jos ei halua lapsia. On ok haluta yhden lapsen. On ok haluta vaikka 10 lasta. Tai jotain siltä väliltä. (No joo, sitten on ihmisiä joiden ei niiden lasten takia olisi suotavaa hankkia lapsia, mutta se ei tainnut olla tämän topicin tai viestin aihe, joten ei siitä sen enempää.)

Joku sanoi että sen pitää lähteä omasta halusta ja siinä asiassa olen samaa mieltä. Lapsia pitää hankkia koska itse (ja se jonka kanssa sen hankkii) haluaa lapsia tai olla hankkimatta koska ei halua. Ei koska täti/vanhemmat/isovanhemmat/kaverit/foorumilaiset/lestadiolaiset/hipit tai kuka hyvänsä muu kuin itse ja henkilökohtaisesti haluaa niin.

Voisin kuitenkin huomauttaa että meitä lapsia haluavia voi loukata se, että pidätte meitä tyhminä ja olette varmoja siitä, että emme voi olla onnellisia lapsen kanssa, emme saisi lisääntyä koska ihmisiä on liikaa jne. Aivan yhtä lailla kuin teitä harmittaa ikuiset "mieli voi muuttua" ja "oletko tosissasi?" ja "aiheutat sukupuuton!" kummastelijat.

Minä tuskin aiheutan maailmanlopun tai edes ylikansoittumista saamalla yhden lapsen tai vaikka useamman. Hei, me asutaan Suomessa. Suomen väkiluku laski viimenäkemältä kokoajan. Suomalaiset ei ratkaise väestönkasvu ongelmaa kuolemalla sukupuuttoon. Kyllä niiden ongelmien juuret ja ratkaisu löytyy maista joissa sitä liikasyntyvyyttä on. (Huom. En tarkoita että meidän pitäisi nyt kaikkien saada 10 lasta pelastaaksemme suomalaisuuden, vaan että ehkä minulla on oikeus saada oma pienokainen ilman syyllisyyden tunnetta.)
tallennettu
Fere
Kokelas
*


Poissa Poissa
Viestejä: 34
Sukupuoli: mies
Asuinpaikka: Oulu
« Vastaus #38 : 19.Kesäkuu 2013, 08:14 »

Yksi lapsi on siunautunut. Todennäköisesti toista ei tule, vaikka välillä on semmoinen entä jos toinen, mutta todennäköisesti toista ei tule :) Syitä tähän; vaikea raskaus ja todennäköisyys että sama toistuu on ilmeisesti suht hyvä (ok vois olla vaikeampikin). Ensimmäisestä kuukaudesta itsellä ei ole minkään näköisiä muistikuvia, lapsi syntyi pienikokoisena ja piti 3 tunnin välein herätellä syömään, minulle jäi sitten se herättely, kun molemmat lapsi ja äiti oli niin väsyneitä etteivät oikein tahtoneet herätä. Lapsi ei kyllä meidän tapauksessa ole parisuhteelle ollut mikään hyvä asia, enemmänkin rakoilemaan on saanut, ok omkt rakennuttaminen tuli tuossa samaan aikaan kuin lapsi, niin ei ehkä sekään auttanut tätä alkuajan huumaa.

Kuitenkin meillä on ollu loppujen lopuksi erittäin helppo lapsi, ainakin tähän asti. Ei ole allergioita, ei koliikkia, ei (vielä) tempperamenttia. Ainut arkeen vaikuttava asia on nukkuminen, kun tahtoo välillä olla nuo uniajat hukassa (juontaneeko jo tuolta vauva ajan 3 h heräilystä). Monesti on menty työviikko niin että nukutaan 3-4 h yössä. Mutta rikkauttahan lapsi elämään tuo, tunnekirjo jota lapsen kanssa on kokenut on aivan uskomaton ja ne ovat vahvoja. Pelko, turhautuneisuus, avuttomuus, ilo, ylpeys, viha, raivo, tyytyväisyys... tätähän vois jatkaa vaikka kuinka. Varsinkin nyt kun lapsi  alkaa kehittyä, konttaus, kävely, sanat, ensimmäiset lauseet, löytyy oma tahto, luonteenpiirteitä... se on ihmeellistä

En oudoksu ihmisiä jotka ei lapsia halua, itsellä vain olisi pelko jos teet sen päätösen 30v että piuhat poikki ja 38 huomaat että nyt se sitten se kello tikittää ja kadut päätöstä. Mutta sen kanssahan olis vain elettävä. Se minua ärsyttää että tuodaan asia jotenkin esille, että minä olen erillainen nainen, minä en halua lapsia, tuo käärö tuossa ei saa minussa aikaan minkäänlaisia tunteita, joo. Eikö voi vaan ilmaista jos asiaa kysyy että ei halua lapsia, piste.

Meillä on myös tätä leikkikaverin hankinta heittoja jonkin verran, varsinkin isovanhempien puolelta, onneksi ne hiukan laantuneet. Isovanhempiin muutenkaan ei meikäläisen ehkä kannata lähtä, niistä vois tehdä topicin erikseen sitten :)

Lapsen hankintaa/hankkimattomuuteen löytyy aina hyvät syyt, jos päättää vaikka ettei niitä hanki, niin aina löytää argumentin miksi. Kysessä on kuitenkin iso asia, mutta loppupeleissä pieni kääröhän se on :D Rajottaa elämää ok, suuriosa niistä rajotuksista on meidän omassa päässä, ite tämän huomannut ainakin. On tietenkin perheitä, joilla ei ole niin suurta tukiverkkoa käytettävissä kuin itsellä, jolloin varmasti rajottaa enemmän kun ei ole hoitajia. Meillä kun on oikiastaan aina vain järjestely kysymys, mutta sehän on aina lisää työtä.

Siis tänä aamunahan me herättiin aivan liian aikaisin, jostain syystä, siksi en ole täysin varma että onko tämä teksti nyt sitten mitenkään järkevässä muodossa. Mutta yritin sanoa että homma on omasta päästä kiinni ja lapsi tuo rikkautta
tallennettu
Nafisan
Kriitikko
Teknovelho
***


Poissa Poissa
Viestejä: 634
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Oulu
« Vastaus #39 : 20.Kesäkuu 2013, 06:28 »

Jotenkin kamalaa huomata, että lähipiirissä kaikki ikäiseni naiset, ystävät ja tutut, ovat raskaana. (Tai sille tuo vauvamahojen määrä tuntuu). Lähipiiriin tulee varmaan ihan seuraavan viikon aikana perheenlisäystä, mieheni siskolle esikoinen. Yksikin arkeologian puolen tuttuni sai viime viikolla tyttären. sanoin hänelle viimeksi nähdessämme, ennen h-hetkeä, että TE olette jo sen ikäisiä, että hankitte lapsia. Kyseinen tuore äiti ja minä olemme syntyneet samana vuonna... mutta minä en pidä itseäni a) äiti-ikäisenä ja b) en halua omia lapsia (niin kuin aikaisemmin olen täällä kertonutkin).

Monille se on edelleen vaikeaa. Vasta äskettäin luin Facebookissakin toimivan Vapaahetoisesti lapsettomat ry:n sivuilta, että Venäjällä on listattu vapaaehtoinen lapsettomuus Venäjän tulevaisuutta koskevien uhkien ja pelkojen joukkoon. Mukaan mahtuivat myös

Lainaus
feminismi, sukupuolenkorjaus, homoseksuaalien adoptiot, lasten antaminen ulkomaille adoptoitavaksi sekä länsimaisen lastensuojelun periaatteiden ujuttaminen Venäjälle
tallennettu

"Jonakin päivänä olen puu, ja tuuli laulaa oksissani ja aurinko tanssii lehdilläni, ja olen vahva ja kaunis kaikkina vuodenaikoina." - Kahlil Gibran
Sivuja: 1 [2] 3   Siirry ylös
  Tulostusversio  
 
Siirry:  

Risingshadow

Powered by SMF 1.1.19 | SMF © 2006-2011, Simple Machines

Valid XHTML 1.0 Transitional