Lapset

[Sarantha]

Tämä on yksi niitä aiheita, joista saadaan usein netissä verisiä vääntöjä aikaiseksi. Risingillakin lapsista ja niiden hankkimisesta tai hankkimatta jättämisestä on käyty yksi kahdeksansivuinen keskustelu monta vuotta sitten. Koska käyttäjäkunta (ja ehkäpä joidenkin vanhojenkin käyttäjien mielipiteet asiasta) ovat vaihtuneet, ja toisaalta koska minä huomaan miettiväni tätä aihetta nykyään aika paljon, haluan aloittaa uuden keskustelun.

Joo, minä olen 27, biologisesti jo parhaan lisääntymisiän ohittanut, yhteiskunnallisesti varsin tyypillisessä ensisynnyttäjän iässä. Olen sinkku, joten lasten hankkiminen ei ole tällä hetkellä ajankohtaista, kuten se ei ole ollut missään vaiheessa tätä ennenkään. Olin nuorempana olevinani hyvin varma siitä, etten koskaan halua lapsia. Minulla ei ole koskaan ollut mitään lapsia vastaan, kaipa vain ajattelin, että niiden hankkiminen olisi liian tavanomaista ja tylsää. Toiseksi pidin itseäni hyvin itsenäisenä ja sinkkuhenkisenä ihmisenä, enkä edes kyennyt näkemään itseäni minkäänlaisessa parisuhteessa. Olin myös aika harrastusorientoitunut, ja ajattelin että lasten vuoksi joutuisi luopumaan liian paljosta ja että perheen perustaminen rajoittaisi liikaa.

Jossain vaiheessa kanta muuttui niin, että lapsista tuli sellainen "sitten joskus jos elämäntilanne muuttuu" -asia. Ja nyt sitten... Olen huomannut, että tietyt "paineet" kasvavat vuosi vuodelta. Tiedän, että haluan lapsia, ja elämäntilanteen kannalta äidiksi ryhtyminen voisi olla ajankohtaistakin, jos vain olisi se kumppani.

Mitään järkevää syytä tälle halulle ei kuitenkaan luonnollisestikaan ole, muuta kuin lisääntymisikäisen naisen hormonitoiminta. Biologinen kello on jännä asia, ja sen toimintaan on saanut tutustua tässä vuosien varrella. 

Mitenkäs muilla? Onko teillä lapsia? Haluatteko niitä joskus? Mitä ihmeen järkeä lasten haluamisessa tai hankkimisessa ylipäätään on? Kaikenlaiset mielipiteet ovat sallittuja niin kauan, kuin hyväksymme myös muiden näkökannat, vaikka ne olisivat erilaisia kuin omamme.

[Lachesis]

Hyvä aihe, jos vaikea. Näitä asioita on tullut pyöriteltyä mielessä jostain parikymppisestä lähtien, eivätkä pohdinnat ole vielä loppuneet. Nuorempana ajattelin (mielestäni melko tyypillisesti), etten varmaankaan halua lapsia; luulen että suurin osa nuorista on jossain vaiheessa sitä mieltä. Ajatus lapsesta tuntui mahdottomalta, pallolta jalassa; kuka nyt vapaaehtoisesti sitoisi itsensä olentoon, josta täytyy huolehtia 24/7, ja jonka kanssa ei välttämättä koskaan jaa mitään kiinnostuksenkohteita? Myös peruuttamattomuus ja kaikenlainen vapauden menetys pelottivat, vaikken edes ollut mitenkään kovin menevää ja matkustelevaa tyyppiä nuorenakaan.

Prosessi jäi muhimaan taka-alalle, kunnes saatuani ensimmäisen tutkintoni valmiiksi 22-vuotiaana tajusin melko yhtäkkiä, että nyt jos kävisi vahinko, ei olisi enää puhettakaan keskeytyksestä, kun minulla on parisuhde, koti ja ammatti valmiina eli lapsen kanssa selviäminen olisi ihan mahdollista. Siitä eteenpäin lasten hankkiminen oli minulle mallia "kyllä, myöhemmin".

Oikeastaan vasta hyvän ystäväni esikoisen syntymä kirkasti minulle, että nyt voisi olla ihan sopiva hetki. Meillä oli melko samanlaiset elämäntilanteet ja jotenkin samastuin häneen, katsoin mallia ja totesin, että kyllä se meiltäkin sujuisi. Aloin toivoa omaa lasta hyvin voimakkaasti. Siitä meni vielä hyvä tovi ennen kuin tulin raskaaksi ja poikaseni syntyi. Ehdin kokea surua, epätoivoa ja pelkoa etten koskaan saa lasta, vaikka aika oli lopulta lyhemmästä päästä verrattuna niihin pareihin, joilla lapsihaaveisiin menee vuosia ja vuosia.

Minulle lasten hankkiminen ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys, vaan täysin valinnainen asia. Siksi yllätyin, kuinka suuria tunteita asia minussa herätti varsinkin siinä vaiheessa kun vasta toivoin raskautta. Nyt kun lapsi on olemassa, tunteiden skaala on (jopa päivittäin) laidasta laitaan. Koskaan poika ei lakkaa olemasta elämäni toinen tärkein ihminen, mutta hänen kanssaan oleminen herättää kyllä sekä kiukkua, raivoa, turhautumista, syyllisyyttä että itseinhoa, rakkauden, hellyyden, ylpeyden ja silkan ilon lisäksi.

Tuttavapiirissäni on (lapsettomia) ihmisiä, joiden mielestä lasten hankkiminen on täysin käsittämätön valinta, suunnilleen pahinta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Olemme yrittäneet sovitella erilaisia näkemyksiämme ja päätyneet enimmäkseen siihen, että asiasta ei kannata hirveästi keskustella ettei tulisi riitaa. Toiselle on vaikea selittää, miksi joku haluaa lapsia. Minun on sinänsä helppo ymmärtää, miksi joku ei halua; olenhan minäkin ollut lapseton sinkku, vapaa menemään, matkustamaan, harrastamaan ja istumaan baarissa myöhään.

Minulle itselleni vain tuli ajankohtaiseksi haluta huolehtia aluksi täysin avuttomasta, minusta täysin riippuvaisesta olennosta; haluta katsella hänen kasvamistaan, uusien taitojen oppimista, persoonan muotoutumista. Vanhemmuus tuntui ajatuksena myös pelottavalta, ja on sitä osittain edelleen. Vanhempien valta ja vastuu on kolossaalinen, ja sen kohde niin rakas, että erehtyä ei saisi eikä haluaisi.

[Moonlord]

Olen ollut sinkku koko elämäni eikä sopivan kumppanin puuttuessa ole perheen perustaminen tullut ajankohtaiseksi, mutta itsekin havahduin tuossa muutama vuosi sitten siihen ajatukseen ettei se oma perhe ehkä olisikkaan mikään paskempi juttu. Herätyksen aiheutti kun katsoin Aishiteru ze Baby-animea missä lukiolaispoika saa 5-vuotiaan tytön hoidettavakseen ja tuli siinä sitten mietittyä että minkäslaista se olisi jos itse olisin samassa tilanteessa ja tajusin että sehän voisi olla ihan hieno juttu.

Hiljattain sukukututkimusta tehdessä paljastui että isäni on katkera siitä että meidän suku loppuu tähän, kun minä eikä kumpikaan sisaruksista ole saanut perillistä aikaiseksi ja onhan tuo itsellänikin joskus käynyt mielessä. Kaipa se elämän jatkamisen halu on koodattu sisälle ihmisen vietteihin. Kyllä miehilläkin on se biologinen kello, tosin vaimeampana ja ehkä vähän myöhemmin kuin naisilla.

Välillä tuo todella kaihersi kun tuli vastaan vanha tuutulaulu "Tuu tuu tupakkarulla.." jota isoäitini minulle joskus lauloi. Siinä sitten tippa silmässä lauleskelin sitä ja mietin millaista olisi laulaa sitä omalle lapselleen.

Mutta tässä iässä alkaa homma olla jo liian myöhäistä. Nuoruus meni tietokoneella pelaillessa ja kirjoja lukiessa kun olisi pitänyt olla naisia katselemassa. Sitten kun aloin katselemaan naisia niin huomasin ettei tarjolla ole kuin yksinhuoltajia joilla oli jo lapset tehtynä. Nyt omanikäisilläni naisilla alkaa lasten tekeminen olla jo vaikeaa, ei ole enää kykyä eikä halujakaan, ja nuoremmat tuskin katselevat tämänikäistä kun ikäisiäänkin löytävät.

Ja kun sitä on tällainen persaukinenkin vielä, rahat menevät samantien kuin sitä tulee, ei ole omaa kämppää eikä edes autoa niin en ole sitä ykkösluokan materiaalia perheenperustamiseen.

[Piru Naiseksi]

Miehelle perheen perustaminen on biologisesti mahdollista vaikkapa vielä kypsissä kymmenissäkin. Me naiset joudumme varttuneina käyttämään erilaisia nykytieteen suomia apukeinoja, jos haluamme omia jälkeläisiä. Nämä jälkeläiset eivät edes siirrä biologista perimäämme seuraavaan sukupolveen ainakaan toistaiseksi. (Toki luovutettu munasolu voi olla peräisin saajan lähisukulaiselta, jolloin yhteiset geenit siirtyvät.) Kulttuurinen perimä tietysti siirtyy.
Kumpi on tärkeämpää lisääntyjälle: geenistön siirtyminen vai kulttuurillisen perimän siirtyminen?

[Moonlord]

Toki naisetkin siirtävät perimäänsä jälkeläisiinsä siinä missä miehetkin. Yleisemmin toki puhutaan miesten Y-DNA linjasta ja sukunimikin periytyy tavallisesti mieheltä, mutta naisten kautta menevää äitilinjaa mitokondrio DNA:ta pystytään jäljittämään aivan yhtä hyvin taaksepäin. Nämä Y-DNA ja mtDNA eivät sinänsä kerro minkälaisen perimän lapsi saa, vaan ne ovat vain perimästä se osa mikä pysyy muuttumattomana sukupolvesta toiseen (ellei mutaatiota tapahdu).

Jos esi-isien/äitien liikkumiset kiinnostavat enemmänkin niin kannattaa tutustua vaikkapa Kalevi Wiikin kirjaan Mistä suomalaiset ovat tulleet?

Iivaredit: Oon nyt epäkohtelias, ja jos tämä synnyttää enemmänkin keskustelua, voidaan perustaa oma ketju, mutta Wiikin kirjan voi toki lukea, jos ei halua tietää mitään kielitieteestä ja osaa unohtaa Wiikin väittämät kielistä. Sen sijaan voisin suositella Jaakko Häkkisen puolikuivaa alkuperäsivustoa.

[Lachesis]

Arvelen Pirun Naiseksi viittaavan erilaisiin lapsettomuushoitoihin. Jos käytetään luovutettua munasolua, äidin oma genomi ei siirry lapselle. Jos taas luovutettuja siittiöitä, isän perimä ei siirry. Munasolun (tai siittiöidenkään) luovutusta huomattavasti yleisempää on kuitenkin yrittää saada irtoamaan omia, kypsiä ja hyvälaatuisia munasoluja, joita voidaan sitten kerätä talteen ja hedelmöittää esimerkiksi koeputkessa. (Vielä yleisempää on kohentaa siittiöiden laatua esim. pesemällä niitä ja valikoimalla parhaat päältä, mutta lapsettomuushoidot nyt eivät kai varsinaisesti olleet ketjun aiheena).

[Tiuku]

Moonlord, oma isäni oli syntyessäni 42 ja sisarpuoleni isä tämän syntyessä 48, joten nyt jos vain otat asian työn alle (miten helppoa tai vaikeaa se nyt onkaan) niin hyvin ehtii. Nuorempia naisehdokkaitakin varmasti löytyy, koska kyllä oikeasti liki suurimmalle osalle naisista se kymmenen vuotta vanhempi mies "kelpaa" oikein mainiosti ja on joskus jopa toivottukin.

Jonkin verran tosin vieroksun kovin vanhoja vanhempia, koska ei se nyt lapsenkaan kannalta ole kiva huomata että täysikäiseksi ehtiessä isä on jo vaikka seitsemänkymmenen - sentään nykyään suuremmalla todennäköisyydellä elossa kuin mitä seitenkymppinen olisi ollut muutama vuosikymmen sitten. Ehkä kuitenkin tärkeämpää kuin nuoruuden ja varhaisaikuisuuden täydentäminen reippailla vanhemmilla on ylipäätään koko elämän täydentäminen omalla lapsella - eli siis mielestäni tärkeämpi on tässä sen vanhemman näkökulma, ei lapsen (mistä olen ehtinyt kyllä olla toistakin mieltä). En tosin oikein lasten päälle ymmärrä - olenhan nuori :P - mutta juuri tämän kokemusmaailmallisen puutteen takia olen viime vuosina ollut erittäin kiinnostunut juuri vanhempainrakkauden olemuksesta ja siitä, kuinka automaattista se on. Hyvin informatiiviseksi ko. asian suhteen koin tässä hiljattain Eve Hietamiehen Yösyöttö-kirjan - ehkä joku lapsellinen voi valaista, kuinka todenmukainen sen antama kuva on? Ei vanhemmuuden syvempää olemusta kyllä voi senkään avulla ymmärtää, mut. Kirjaa kyllä suosittelen oikeastaan ihan kaikille, koska olen varma, että se jopa melkein kaikkiin uppoaa - kuka muka voi vastustaa reppanaa yksinhuoltajaisää.

Mjoo, olen siis nuori, kuten todettua, ja lapset ovat kyllä aikamoinen kauhistus tällä haavaa. Kuulunee kuvaan. Mielipidettäni ei juuri kummenna se, että nuorempi sisareni on saanut AD/HD-diagnoosin - minkä yhdeksi hyväksi puoleksi olen laskenut sen, että jos äitini koskaan piti minua, tunnollista ja arkaa ja sisäänpäinkääntynyttä lasta vaikeana, niin "maineeni" on hyvinkin saanut pikkusiskon rankan lapsuuden ja varhaisnuoruuden myötä tehopesun, eikä vielä edes olla päästy siihen pahimpaan teini-ikään. Tästä kuitenkin päästään siihen, että minä tosiaan olen tunnollinen ja sisäänpäinkääntynyt. Voiko minua syyttää siitä, että pelottaa saada lapsi joka on jotain muuta? Vaikka sitten tuollainen AD/HD-tapaus? Tai no, en tule kyllä itsenikään kaltaisten ihmisten kanssa pahemmin toimeen, joten hommahan on kuin yrittäisi harrastaa uhkapeliä kauhialla panoksella. Ehkä katsomme asiaa sitten uudelleen, kun olen iän myötä unohtanut, mitä oma lapsuus ja nuoruus oikein käsittikään ja miltä se vanhemmista varmasti tuntui.

Hmm, tekeekö ihminen oikeasti elämällään muuta vai onko lastenhankinta sitten kuitenkin jokin ainoa kunnollinen päämäärä ja täyttymys elämälle? Ajanviete? :P

[Lachesis]

Lasten saaminen voi hyvinkin olla jollekulle elämän tarkoitus ja keskeinen johtotähti. Jollekulla toisella sen paikan vie jokin muu, vaikka työura tai rakas harrastus. Vielä useammille elämä tietenkin koostuu monista eri osa-alueista, jotka ovat eri aikoina eri lailla tärkeitä. Itse en tunne läheisesti ihmisiä, joille lapset olisivat elämän ainoa tarkoitus, ja pidän tasapainoisempana näkemystä, että lapset ovat perheellisille yksi osa elämää (joskin varsinkin pikkulapsivaiheessa erittäin keskeinen ja tärkeä osa) siinä missä muutkin. Joka tapauksessa täyttä, hyvää ja rikasta elämää voi tietenkin elää ilman lapsiakin.

Tiettyjä asioita voi kokea vain lasten kanssa, mutta moniin niistä pääsee osalliseksi vaikka kummilasten tai sukulaislasten kautta. Vaikkakin on tavallaan totta, että lapsettomat eivät tiedä mistä jäävät paitsi, se pätee yhtä lailla parisuhteeseen, syvänmerensukellukseen, lemmikinomistukseen kuin mihin tahansa muuhunkin. Ei kaikkien tarvitse olla niistä kiinnostuneita, eivätkä ne edes sovi kaikille.

Vanhemman kanssa eri temperamenttisen lapsen kasvatus on mielenkiintoinen juttu. Mielestäni meidän poikanen on jokseenkin avoimempi, vilkkaampi ja ulospäinsuuntautuneempi kuin itse olen, ja ainakin tässä vaiheessa se on pelkästään hyvä. Myöhemmin ehkä pitää pohtia, millaisia neuvoja mihinkin tilanteeseen tulisi antaa, jos lapsen luontainen tapa reagoida poikkeaa omastani kovasti.

[Nafisan]

Minä olen vapaaehtoisesti lapseton ja olen aiheesta kirjoittanut ainejärjestö lehteenikin artikkelin. Tässä linkki, niin ei tarvitse itseään toistaa. 

[Moira]

Mie oon kanssa vapaehtoisesti lapseton.

Tykkään touhuta sukulaisten ja kavereitten lasten kanssa (kun ne osaa puhua ja pyyhkii itse periinsä vessassa) muutaman lapsosen kanssa jaan kiinnostuksen fantasia/skifi kirjallisuuteen.

Mutta, omia lapsia en halua. Olemme mieheni kanssa tulleet siihen tulokseen että ei kannata sillä kumpikaan meistä ei ole valmis luopumaan mistään lapsen takia.
Niin ja se toinen syy lapsettomuuteeni on se että maapallolla on AIVAN LIIKAA IHMISIÄ.
Olen myös sitä mieltä että kaikkien maitten olisi ruvettava suosimaan yhden lapsen politiikkaa se on ainut keino saada ihmisrotu aisoihin (toisaalta jokin kulku tauti ajaa saman asian).
En ole vielä joutunut perustelemaan kantaani kovinkaan monelle, ne jotka on kysyny ja saanu vastauksen eivät ole olleet yllättyneitä.
Enköhän tehnyt oman kantani selväksi lapsi asiassa.

Nafisan kävin lukemassa kirjoituksesi 

Antaa kaikkien kukkien kukkia, kunhan ei tule kukkimaan miun pihalle. (tämä kommentti sekä hyvällä että pahalla)

[Lachesis]

^^Mielenkiintoinen kirjoitus, Nafisan, siinä on käsitelty samansuuntaisia asioita kuin olen lukenut muidenkin vapaaehtoisesti lapsettomien miettivän. Muutama asia vähän tökkäsi.

[Äidilliset tunteet] syntyvätkin vasta saatuasi vielä verisen lapsen rinnallesi, imemään ensi kertaa, ja ne tunnetaan myös nimellä hormonit. Ne lamauttavat aivojesi järkiperäisyyden ja saavat sinut pitämään lapsesi hyvinvointia ehdottoman tärkeänä.

Monilla äitiys alkaa jo raskausaikana, ja toisilla taas kokemus äitiydestä alkaa vasta jonkin aikaa synnytyksen jälkeen; eräillä se on voimakkaimmillaan vasta vuosien päästä. En oikein arvosta järki vs. hormonit-vastakkainasettelua. Monesti olen kuullut ajatuksen, että vauva-aikana äiti taantuu jonnekin apinaemon älylliselle asteelle, eikä aivotoimintaa ole kuin nimeksi. Totta kai hormonitoiminta muuttuu ja ehkä muuttaa varsinkin emotionaalista statusta pysyvästikin, mutta yhtä suuri osa vauvakeskeisyydessä on yksinkertaisesti sillä, että elämä muuttuu tosi paljon lapsen syntyessä. Kun hoitaa vauvaa päivästä toiseen kotona, omakin ajatusmaailma keskittyy lapsen asioihin ja kuulumisiin. Ja jotkut pikkuvauvojen vanhemmat ovat kyllä niin väsyneitäkin, että varmaan vaikuttavat lähes aivokuolleilta...

Mietin myös, mistä tiedät etteivät lapset tee ketään onnelliseksi. Minusta on jokseenkin loukkaavaa, että katsot asiaksesi kertoa lukijalle, että

Lapsi tekee sinut onnettomaksi, usko pois.

Olen ymmärtänyt, että velat kokevat yhteiskunnan lapsikeskeisen asennoitumisen tosi rasittavaksi, ja varmaan syystäkin. Uskon, että hyvää tarkoittavatkin sukulaistädit voivat olla raivostuttavia vauva-ajatuksia tuputtaessaan. Yhtä hölmöä on kuitenkin minusta sinun olettaa tietäväsi, miltä mikäkin perheellisistä tuntuu ja surkutella heidän puolestaan.

Velojen olot varmaankin helpottuvat ajan myötä, kun lapsettomuus omana valintana yleistyy. Jos 40-60-vuotiaat tädit ovat tällä hetkellä pahimpia kiusanhenkiä, se voi johtua siitä että heidän nuoruudessaan vela-vaihtoehtoa ei samalla lailla ollut; lastenhankinta oli niin jämerä normi, että harva poikkesi siitä vapaaehtoisesti, eikä heiltä nyt riitä ymmärrystä nuoremmilleen, vaikka maailma on muuttunut.

[Fantasyfan]

Minäkin kutsun itseäni vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Ja jos asiaa ajattelee, niin koen, että mielipiteet asiaa kohtaan ovat tässä viimeisen kymmenenkin vuoden aikana muuttuneet sallivammaksi sen suhteen. Veloja on yhä enemmän ja ihmiset ovat avoimempia asiasta. Enää ei tarvitse teeskennellä "kun ei sitä lasta vaan tule". Oikeastaan, nyt se ei käy enää suoranaiseksi syyksi erilaisten hedelmöityshoitojen myötä. (Vaikkeivat kaikki lasta haluavat siihen turvaudukaan tai saa lasta siitä huolimatta). E-pillerikin tuli vasta meidän vanhempien nuoruudessa, joten on mennyt aikansa ja vielä menee ennen kuin tästä valinnanvapaudesta tulee täysin "luonnollinen" osa yhteiskuntaa.

Minä taas oletin lapsena hankkivani jonain päivänä omia lapsia, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tunnun haluavan sitä. Biologia ei ole vieläkään saanut minua kiinni vaikka vuosia on 29. Toivon ettei minuun koskaan iskisi vauvakuume. Mitä kaverit ovat kertoneet, se on varsin ahdistavaa jos tilanne ei muuten ole sellainen että lapsen voisi hankkia.

[Dyn]

Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan ja sitä rataa, mutta toistaiseksi en ole kokenut tarpeelliseksi tai todennäköiseksi, että hankkisin lapsia. Ajankohtainen asia ei missään tapauksessa ole opintojen ollessa täysin kesken, mutta ajatus niin raskaudesta kuin äitiydestäkään ei tunnu missään määrin tarpeelliselta. En minä vihaa lapsia. En ole huolissani liikakansoituksesta. Varmasti lapsesta on paljon iloa, mutta tarvitsenko minä juuri sen ilon elämääni? Kaikki vaiva ja vastuu kaupan päälle - varmasti oppisin kestämään nekin, mutta valinta ei silti tunnu minun elämäni valinnalta.

Biologinen kello saanee tikittää jos on tikittääkseen, mutta jos niin ei kolmeen kymppiin mennessä tapahdu, hankkinen sterilisaation ja muita huolehtimisen kohteita elämääni. Haluaisin uskoa, että voin antaa "osani yhteiskunnalle" myös ilman lisääntymistä. Lisäksi koen nämä asiat hyvin minä-keskeisesti: jos lisäännyn, sen on oltava ensisijaisesti minun päätökseni. Tiedän, että todennäköisesti tulevaisuudessakin pitkäaikainen kumppanini voisi lapsia haluta, mutta en vierasta ajatusta hänen hankkia niitä vaikka jonkun toisen naisen kanssa. Jonkinlainen apilaperhejärjestely sopisi meille oikeastaan ihan kivasti, sitten joskus tulevaisuudessa: voisin ihan hyvin olla viikonlopputäti, joka vie Lintsille ja syömään roskaruokaa, kunhan minun ei tarvitse pyörittää rutinoitua arkea lasten kanssa.

Ehkä siinä on sitä rutiinienkin vierastamista taustalla. Lapsiin liittyy oleellisesti ajatus perheestä, jossa jonkinlainen kokoonpano vakituisia aikuisia vastaa yhdessä jälkikasvusta arjen askareiden keskellä. En minä halua viettämään mitään lapsiperhearkea lapsiperheasioineen, ajatus on kertakaikkisen vieras.

[Logikärmes]

Itse en ole uskoakseni koskaan kokenut lapsen hankkimista suoranaisesti negatiivisena asiana. Pikkupoikana olin niin lammasmaisen tunnollinen, että oletin ilman muuta hyvään elämään kuuluvan jo oletuksena oma asunto, akateemisen koulutuksen myötä saatu työpaikka sekä vaimo ja lapsia.

Olen sittemmin jo kasvanut tuosta ajatuksesta, mutta totta puhuakseni olen sen verran erakkomainen ihminen, etten ole pahemmin joutunut pohtimaan koko asiaa. Lähinnä suhtautumiseni suvunjatkamiseen on kai sellaista "tulee jos on tullakseen"-tyyppiä, ja se onkin muodostunut vakiovastauksekseni sukukokouksissa asiasta tivaajille. Olen toisinaan vitsaillutkin asian suhteen, että missäköhän vaiheessa ne "Voi oletpa sinä kasvanut!" huudahdukset vaihtuivat "No, jokos sinulla on heila?" kysymyksiin.

Täytyy myöntää, että suvun jäsenien kuulustelu voi toisinaan olla erittäin rasittavaa, vaikka minulla ei edes varsinaisesti ole mitään koko ajatusta vastaan. Enemmänkin minua raivostuttaa se asenne, kun oletetaan toisen ihmisen elävän oman elämänsä jonkin tietyn kaavan mukaan. Olen saanut tästä suhtautumistavasta enemmän kuin osani, koska en käytä alkoholia, mikä olisi tarpeeksi suuri kauhistus melkein missä maassa hyvänsä, muttei vähiten juuri Suomessa.

Oma isäni hankki uudet lapset (siis puhun nyt veli- ja siskopuolistani) kypsässä viidenkymmenen iässä. Pidin tätä ensin sangen hätkähdyttävänä, mutta hänen uudella puolisollaan ei ollut vielä omia lapsia, eikä koko asia toisaalta edes minulle kuulu. Toinen ääripää on eräs kurssikavereistani yliopistolla, jolla tuntuu pitävän kiirettä opiskelun ja lapsenhoidon välillä.

En osaa oikein kuvitella itseäni lapsen kanssa. En ole kuitenkaan päättänyt jättää lapsia hankkimatta, en vain osaa nähdä, miten nykyinen elämäntilanteeni yhdistettynä tulevaisuudensuunnitelmiini voisi johtaa siihen. Kuten jo mainitsin, asennoitumiseni koko hommaan on parhaimmillaankin välinpitämätöntä. En jaksa pahemmin asialla päätäni vaivata, joten saattaa olla, ettei mitään tule koskaan syntymään senkään puolesta.

Sen verran lämmöllä muistelen kaikkea, mitä vanhempani ovat vuokseni tehneet, etten missään nimessä kiellä, etteikö ajatus uuden ihmisen auttamisesta elämän tielle liikauttaisi jotakin sisälläni. Ja eihän sitä koskaan tiedä, mitä kaikkea hullua sitä tulee vielä elämänsä aikana tekemään... Sen verran kuitenkin tiedän, että jos (ja varauksella kun) päätän joskus lapsia hankkia, niin ympäristön kuormitus, maapallon väestötilanne tai vastaavat eivät ole huolistani päällimmäisinä.

[Sarantha]

Nafisanin teksti oli omalla tavallaan mielenkiintoinen. Jaksan tosin aina ihmetellä sitä kärkevää ja provosoivaa tyyliä ("äitihormonit tekevät naisesta aivottoman" jne.), jolla monet velat valintaansa perustelevat. Periaatteessa ymmärrän ajoittaisen provosoitumisen, sillä oletus suvunjatkamisesta on nyky-yhteiskunnassakin vielä niin vahva, että kaikenlaiset hämmästelyt käyvät varmasti usein hermon päälle. Puhumattakaan siitä, että joidenkin mielestä lapsia haluamaton nainen ei ole mikään "oikea" nainen, tai että joidenkin mielestä lasten hankkimatta jättäminen on itsekästä  . Mutta periaatteessa olen kuitenkin sitä mieltä, että "lapsi tekee onnettomaksi" -kommentit ovat ihan yhtä ikäviä, loukkaavia ja yleistäviä lapsellisia ihmisiä kohtaan kuin "kyllä se mieli vielä muuttuu" -kommentit lapsettomille.

Lisäksi koen nämä asiat hyvin minä-keskeisesti: jos lisäännyn, sen on oltava ensisijaisesti minun päätökseni. Tiedän, että todennäköisesti tulevaisuudessakin pitkäaikainen kumppanini voisi lapsia haluta, mutta en vierasta ajatusta hänen hankkia niitä vaikka jonkun toisen naisen kanssa.

Tämä oli mielenkiintoinen ajatus. Minä olen huomannut ajattelevani perheen perustamisesta aika perinteisesti: että pitäisi olla se puoliso, jonka kanssa yhdessä haluaisi perustaa perheen. Mietin, missä määrin lasten hankkimisessa on/olisi minulle tai ihmisille yleensä kyse siitä, että haluaa jakaa ja saada aikaan jotain suurta ja elämänmittaista nimenomaan yhdessä sen kaikkein rakkaimman ihmisen kanssa. Olen sitä mieltä, että minulle juuri se on aika olennainen kysymys.

Tai sitten kysymys on vain siitä, että on tottunut ajattelemaan niin. Ja että yhtä hyvin voisi perustaa perheen jollain epätavallisemmallakin tavalla, mikäli sellainen olisi omassa ympäristössä normaalina nähty vaihtoehto muiden joukossa. Olen jossain määrin biseksuaali, ja joskus on tullut pyöriteltyä sitäkin ajatusta, miten lasten hankkimisen ja perheen perustamisen kävisi, jos pariutuisinkin samaa sukupuolta olevan kanssa. Pitkään se oli itselleni jonkinlainen kynnyskysymys; että en voisi olla (vakavassa parisuhteessa) naisen kanssa, koska lapset. Ja toisaalta se vaivasi jollain tavalla, koska tuntui tavallaan "väärältä" kanavoida kiinnostustaan ja asettaa mahdolliselle kumppanille kriteereitä sellaisten ulkoisten asioiden perusteella. Sitten tutustuin sattumalta erääseen naispariin, jonka ensimmäinen lapsi oli piakkoin syntymässä. Heidän tyttärensä on nyt reilun vuoden ikäinen, ja sateenkaariperheen arki on muuttunut silmissäni yhtä tavanomaiseksi ja ylipäätään mahdolliseksi vaihtoehdoksi kuin heteroperheidenkin. Huomattavasti todennäköisempää toki on, että perustan perheen miehen kanssa jos joskus siihen elämäntilanteeseen saakka päädyn, sillä heteromiehistä nyt vain on tarjontaa hemmetin paljon enemmän kuin omaan sukupuoleensa suuntautuneista naisista.

[Glare]

Voisin melkein sanoa, että olen aika niin ja näin lapsien suhteen, mutta on tullut kirjaimellisesti nähtyä hyvät ja huonot puolet, mitä lapsiin tulee, varsinkin tässä ammatissani, missä työskentelen lasten ja vanhusten kanssa.
Lapsia en todellakaan halua hankkia, en ole ihan innostunut kantamaan lasta 9kk ja sitten sen jälkeen 18 vuotta lapsessa kiinni, mikä tuo mukanaan mm. kiusaamiset jo päiväkodissa. Tämä on aika sydäntä raastavaa huomata, kuinka nuoremmat ja nuoremmat lapset kiusaavat toisiaan. Ja tietysti tulee kauheat stressit pärjääkö lapsi koulussa, liikkuuko oikeassa porukass yms. Ihan kuin nyt ei olisi jo stressiä tarpeeksi oman elämän kanssa, niin ottaa lisä stressiä lapsesta. Ei onnistuisi minulta ollenkaan.

Jos otetaan myös tätä ns. tieteellistä puolta esiin. Niin aina on unelma, että lapsi on täydellinen ja ei mitään. Mutta surullista kuin se on... Lapsi ei välttämättä ole terveellinen. On tullut nähtyä perheitä, jossa ensimmäinen lapsi on ihan hyvä, juoksee ja voi leikkiä normaalisti, mutta toinen lapsi. Ei mitään mahdollisuuttaa normaaliin lapsuuteen, vaan suurin osa ajasta vietetään sairaalassa. Jolloin kaikki aika menee sairaalssa ja sitä oppii vihamaan.
Tietysti on lapsia, jotka paranevat ajan myötä, mutta ei aina.
Mutta en vihaa lapsia, että heidän kanssaan on mukava työskennellä. On tullut jo oltua 1-9 vuotiaiden lasten kanssa tekemisissä tässä lyhyen elämän aikana. Osa on todellisia hurmureita ja osa on niitä kauhukakaroita. Mutta ei ole silti sytyttänyt, että hankkisin omia lapsia.

Mutta otin tuossa alussa myös vanhukset esiin, on tullut ammatissa vastaan muutamia ihmisiä, jotka ovat suoraan myöntäneet, että ovat ihan tyytyväisiä, etteivät koskaan hankkineet lapsia. Mutta toiset taas ovat hieman surullisempia, kun ei ole ketään, kuka kävisi aina vierailemassa, jos ei ole muuten sosiaalista elämää. Ja pahinta kaikesta ehkä on se, että vanhuuden kynnyksellä käytetään omaa lasta hyväksi vielä. Että oma lapsi tekee kaiken, vaikka lapsella on oma perhe ja kaikki. Mutta nämäkin tapahtumat ovat ns. yksittäis tapauksia.

Kaveripiiristä löytyy jo muutama äiti, mutta myös on pari ystävää, jotka haluaisivat kovasti lapsia, mutta eivät voi saada, vaikka biologinen kello tikittää koko ajan. Yksi ystäväni valitettavasti kärsii kilpirauhasen vajaatoiminnasta, mikä ei anna hänelle mahdollisuutta lasta. Vaikka hänellä on ollut vuosia vauva kuume. Mutta hän kuitenkin toivoo saavansa lapsen joku päivä.

[Lachesis]

Jos otetaan myös tätä ns. tieteellistä puolta esiin. Niin aina on unelma, että lapsi on täydellinen ja ei mitään.

Niin no. Itsekin voi sairastua, tai kuka tahansa läheinen voi. En usko, että monikaan tarkoituksella rajoittaa syvien ihmissuhteidensa määrää sillä periaatteella, että niistä voi koitua myöhemmin sydänsurua.

Toisaalta ajatus liippaa läheltä sitä filosofisempaa pohdintaa, että onko ylipäänsä oikein tuoda tähän (monelta osin aika onnettomaan) maailmaan uusia ihmisiä kärsimään sen vaivoista. Minusta siinä ei ole mitään moraalisesti väärää. Vaikeimmin sairaatkin ihmiset yleensä arvostavat elämäänsä vähintään sen verran, etteivät halua kuolla. Jotenkin en osaa mieltää, että lapsen (ihmisen) olisi parempi jäädä kokonaan syntymättä kuin joutua kokemaan erilaisia vaikeuksia, tuskaa ja harmia elämänsä aikana. Tämän näkökannan koetinkivi on tietenkin se, mitä pitäisi tehdä jos lapsi todetaan jo sikiöaikana vaikeasti vammaiseksi. En ole ihan varma omasta kannastani siihen; kun ei ole ollut pakko henkilökohtaisesti miettiä sitä, olen jättänyt asian liian vaikeana sikseen.

[Fantasyfan]

Minua jäi aiheesta vielä mietityttämään yksi pointti: lasten määrä. Äitini on jollain tapaa paheksunut perheitä joissa on vain yksi lapsi (hänellä neljä). Hänen filosofiansa on se, että jos lapsia hankkii niin lapselle pitää tehdä myös ainakin yksi sisarus. Isoveljilläni on molemmilla jo kaksi lasta, kolmatta on mietitty. Muutamalla kaverilla on jo kolme lasta, yhdellä on tulossa kuudes tai seitsemäs.

Eli jos lapsia hankkii niin mikä on ihanteellinen määrä ja mikä on vaikuttanut oman perheen kokoon?

[Skie]

Asia ei ole minulle tällä hetkellä mitenkään erityisen ajankohtainen, mutta ystävien kanssa on tietysti aina silloin tällöin tullut keskustelua lapsista kun joku omanikäinen tuttu on saanut perheenlisäystä. Olen aika lapsirakas ihminen, ja pidän erityisen paljon vauvoista, mutta ajatus omasta lapsesta on vieras. Olen ikään kuin mielessäni jo päätynyt siihen ajatukseen etten ikinä lapsia hanki, mutta se ei ole mikään jyrkkä päätös, olen vain tällä hetkellä sitä mieltä että jos lapsia ei tule niin ei haittaa. Toisaalta ei haittaa vaikka joskus lapsia saisinkin. Olen vain enemmänkin sitä "huippu kummitäti"- tyyppiä, joka rakastaa hemmotella läheisten ihmisten lapset piloille ja viettää aikaa niiden kanssa.

Sinänsä mielenkiintoisen keskustelun olen saanut aikaiseksi ystävieni kanssa siitä, kuinka monta lasta kukanenkin haluaisi. Yllättävän usein oma kokemus sisaruksista on määrittänyt sitä toivetta, montako lasta haluaisi. Ison perheen kasvatti haluaa ison perheen itsekin, ainoa lapsi haluaa vain yhden. Ei nyt tietenkään mikään kaikkiin ihmisiin yleistettävä määre, mutta omassa ystäväpiirissäni omakohtaisuus vaikuttaa aika selkeästi suunnitelmiin.

[Lachesis]

Minulla on samansuuntaisia kokemuksia tuttujen ihannelapsimäärästä kuin Skiellä: oma lapsuudenperhe pyrkii määrittämään, kuinka paljon lapsia halutaan. Meilläkin näyttää siltä, että korkeintaan kaksi olisi ihan hyvä määrä. Joskus mietin sitäkin, haluanko oikeastaan toisen lapsen, kun yhden kanssa on juuri nyt oikein hyvä. Toisaalta sisaruksen merkitys, ja lapsen oma sisaruksen toive, voi pintautua vasta myöhemmin, joko lapsuudessa tai sitten vasta aikuisena.

Toisen lapsen hankkiminen vain tavan vuoksi, "koska täytyyhän sillä sisaruksia olla" on mielestäni ajattelematonta. Itse pelkään, että vaikka olen mielestäni ihan kelvollinen yhden lapsen äiti, toinen toisi mukanaan taas niin paljon uusia liikkuvia osia, että mahtaakohan arjenhallinta- ja kaaoksensietokykyni riittää.

Sisarussuhteitakin on niin monenlaisia. Varmasti siskosta tai veljestä on seuraa, mutta voi se mennä pelkäksi tappeluksikin. Samaten aikuisena välit voivat olla läheiset ja lämpimät, tai sitten etäisen viileät, jopa kokonaan katkenneet. Tuntuu, että tässä vaiheessa kun meidän perheessä pitäisi nämä asiat päättää, tuntemattomia tekijöitä on niin paljon (toisaalta niin tietysti oli ekaakin lasta harkitessa).

Ja sitten on vielä sekin, että monet eivät tuosta noin vaan "tee" lisää lapsia, jos ensimmäisenkin saamisen kanssa on ollut vaikeuksia. Tällaisessa tilanteessa varmaan tuntuu erityisen pahalta, jos sukulaiset paheksuvat "vain" yhtä lasta, ikään kuin se olisi aina vanhempien oma valinta.