Mitä pyörii levylautasella?

[Astorethein]

Olen jo pitkään kaivannut mahdollisuutta käsitellä musiikkia kevyen ja huolettoman yleisluontoisesti ilman tarvetta keskittyä mihinkään tiettyyn aiheeseen. Tässä ketjussa voi purkaa musiikillisia tuntoja spontaanisti ja fiilispohjalta sen mukaan, millaisia mietteitä kulloinkin kuuntelun alla oleva yhtye tai artisti mielessä aiheuttaa. Pelkkä nimien pudottelu ei tietenkään ole erityisen mielenkiintoista, joten kannustan ihmisiä ilmaisemaan näkemyksiään asian tai toisen suhteen turhia pidättelemättä. Itse päätin kirjoittaa kunnon vuodatuksen enemmän tai vähemmän tajunnanvirran mukana ajelehtien.

Minulla soi nyt soittimessa: Omnium Gatherum - Spirits and August Light

Tein ensimmäinen havaintoni yhtyeestä jo vuosia sitten jonkin muinaisen Miasma-haastattelun kautta, mutta musiikillinen ensikosketus tapahtui vasta joitakin kuukausia sitten. Tämä suomalaisryhmä olisi voinut jäädä helposti pimentoon pidemmäksikin aikaa, ellei sitä olisi hehkutettu uusimman New World Shadows-levyn tiimoilta suunnilleen jokaisessa kotimaisessa metallimediassa. Koska olen aina innokas tekemään tuttavuutta itselleni uusien yhtyeiden kanssa, piti tämäkin melodeath-orkesteri ottaa tiiviimmän tarkastelun alle.

Luonnollisesti syyniin joutui ensimmäisenä yhtyeen debyyttialbumi, jonka olennaisin piirre on se, että se kuulostaa debyyttialbumilta harvinaisen vähän. Yleensä minkä tahansa yhtyeen ensimmäinen levytys pitää sisällään enemmän tai vähemmän aloittelijalle tyypillisiä ominaisuuksia, joita ovat esimerkiksi albumikokonaisuuden sillisalaattimaisuus tai sävellysten silkka jäykkyys, mutta tässä tapauksessa tällaisista seikoista ei ole tietoakaan. Levy on alusta loppuun epätavallisen kypsää ja loppuun asti mietityn kuuloista tavaraa, josta en pitkänkään kuuntelurupeaman jälkeen löydä yhtäkään harha-askelta. Kuolometallinen aggressio yhdistyy melankoliseen tunnelmallisuuteen niin saumattoman ja sulavan tuntuisesti, että usein tälläiseen lopputulokseen ylletään vasta sitten, kun kokemusta on takana useamman yrityksen ja erehdyksen verran.

Miellyttäviä tuntemuksia aiheuttaa jo levyn soundimaailma, joka raikkaudessaan ja hengittävyydessään saa musiikin etenemään todella vaivattoman oloisesti. Metallilevyksi soundit ovat ehkä turhan kevyet, mutta toisaalta yhtyeen painopiste ei ole raivokkaassa mättämisessä vaan tehokkaissa tunnelmissa. Särökitarat eivät louhi niin jykevästi kuin mahdollista, mutta basso sitä vastoin kolisee ajoittain hyvinkin voimakkaasti, minkä toivoisin olevan tämän kaltaisessa musiikissa yleisempääkin. Koskettimet on ujutettu sekaan enimmäkseen taustasoittimen muodossa, vaikka itseäni ei olisi lainkaan haitannut, jos niille oltaisiin annettu tilaa enemmänkin.

Ainoan miinuspuolen keksin Antti Filpun laulusuorituksesta, joka ei aina kuulosta niin vihaiselta tai väkevältä kuin tilanteeseen sopisi. Tämä on kuitenkin pientä kokonaisuudessa, joka on kaikkea muuta kuin kertakäyttötavaraa ja jossa riittää yksityiskohtia tutkittavaksi pidemmäksikin aikaa.

[Astorethein]

Kaivoinpa levyhyllystä erittäin pitkän tauon jälkeen erään vanhan ja aikoinaan todella ahkerassa soitossa olleen äänitteen, johon minulle on vuosien aikana muodostunut jonkinlainen erityissuhde. Eli pieni arvio levyllisestä musiikkia esittäjänä Finntroll albuminaan vajaan vuosikymmenen takainen Nattfödd.

Haluan tähdentää tässä aluksi, että omistan albumista täsmälleen saman kappaleen, jonka hankin kokoelmaani noin 14-15 vuotiaana, joten pitkäikäisen omistussuhteen vuoksi olen kasvattanut siihen melko vahvan tunnesiteen. Sen syntymiseen on vaikuttanut tietysti sekin, että ajauduin yhtyeen musiikin pariin juuri tämän levyn kautta, mikä oli kenties luonnollistakin, koska hankinnan tehdessäni albumi oli sillä hetkellä yhtyeen uusin julkaisu. Sittemmin olen ottanut haltuun Finntrollin muutkin levytykset, mutta Nattfödd oli se, josta näiden peikkometallistien fanitus alkoi.

Syy miksi en ole kuunnellut levyä pitkään aikaan on se, että minulle sen musiikillinen arvo on nykyään lähinnä nostalginen. Albumi ei nimittäin ole lähimainkaan yhtyeen tuotannon kärkipäätä, vaikka metalliin sekoitetut folk-elementit ja iloiset peikkotunnelmat ovat läsnä tuttuun tapaan. Aikoinaan albumi oli todella intensiivisessä tehokuuntelussa, mutta vuosien aikana sitä on tullut kuulosteltua hieman erilaisella korvalla, mihin on vaikuttanut etupäässä musiikkimaun muokkautuminen sekä luonnollinen vertailu yhtyeen muihin tuotoksiin. Itse asiassa voisin sanoa, että Nattfödd on Finntrollin diskografiassa jopa jonkinlainen väliinputoaja, sillä tasaisen vahvasta laadustaan huolimatta energiatasossa ja tunnelmien syvyydessä jäädään jälkeen sekä aiemmista että uudemmista albumeista. Kitaratyöskentely on paikoitellen jopa mielikuvituksetonta eikä koskettimistakaan löydy sellaisia värikkäitä ja monipuolisia ideoita kuin vaikkapa erinomaisella Jaktens Tid-albumilla.

Kun nyt asetin levyn soittimeen, tein sen enemmän nostalgiasyistä kuin mistään muusta. Sen kuuntelee mielellään läpi parikin kertaa, mutta pitkäaikaisemmaksi viihdyttäjäksi siitä ei enää nykyisestä perspektiivistäni tarkasteltuna ole. Jylhä ja kuusentuoksuinen Grottans Barn on tosin vieläkin varsin lumovoimainen kappale, mutta muilta osin tämä lumo on jo melko haalistunutta. Myös aika on tehnyt tehtävänsä, sillä levyä tuli tosiaan kuunneltua aikanaan niin julmetun paljon, ettei siitä enää nykyään saa paljoakaan irti. Yhtye itsessään tosin tuntuu kehittyvän aina vain paremmaksi ja monipuolisemmaksi jokaisen uuden levyn myötä ja siksi Finntroll onkin pysynyt matkassani vuodesta toiseen.

[Astorethein]

Hieman taas musiikillisten tuntojen erittelyä, kun ei ole muutakaan tekemistä.

Now playing: Dimmu Borgir - Spiritual Black Dimensions

Tämä norjalaisten metallimiesten levytys 90-luvun lopusta on saanut yhtyeen diskografiassa jonkinlaisen väliinputoajan maineen, ja sellainen se on itse asiassa omastakin mielestäni. Kun kuulin levyn ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten, ei se onnistunut iskemään oikein millään tavalla, ei vaikka mahdollisuuksia annoin useammankin. Nyt kun asetin albumin soittimeen taas pitkän ajanjakson jälkeen, tilanne olikin yllättäen toinen. Juuri tämän takia haluan nyt avautua muutamalla sanalla.

Levyn paikka yhtyeen tuotannossa ei ole oikeastaan muuttunut mihinkään, sillä väliinputoajan titteliä voisin käyttää siitä edelleen. Levy on silti alkanut kuulostaa jostain syystä paljon paremmalta ensikosketuksen tuomiin reaktioihin verrattuna, ja itse asiassa kokonaisuudesta löytyy yllättävääkin syvyyttä, joka siitä alunperin puuttui mielestäni täysin. Alkuperäinen näkemykseni oli se, ettei albumissa ollut kuin häivähdys siitä maagisesta ilmapiiristä, jota esim. edeltäjälevy Enthrone Darkness Triumphant oli väärällään. Kun kuuntelin levyä itsepintaisesti kerran toisensa jälkeen, kuuloelimet alkoivat kuitenkin havaita aivan oikeita tunnelmia, joiden mukaan saattoi hieman uppoutuakin.

Kokemani herääminen ei silti peittänyt albumin puutteita, joiden vuoksi se edustaa Dimmun häntäpäätä tänäkin päivänä. Levyn soundimaailma on valitettavan tunkkainen ja suttuinen, minkä vuoksi kitarariffeistä on usein vaikea saada selvää, etenkin maltillisella volyymillä kuunneltuna. Yhtye epäilemättä halusi luoda levylleen soundit, jotka underground-tyylisessä karkeudessaan loisivat vahvempaa black metal-fiilistä, mutta omasta mielestäni ratkaisu oli jokseenkin epäonnistunut. Paikoitellen soundien rouheus toimii juuri oikella tavalla tuoden musiikkiin miellyttävää elävyyden ja raskauden tuntua, mutta voin vain kuvitella, miten paljon voimakkaammin kitaraosasto olisi iskenyt hieman selkeämmillä soundeilla toteutettuna. Koskettimien osalta äänimaailma on sen sijaan suosiollinen, vaikka pianosoundia viljelläänkin tarpeettoman paljon.

Täytyy muuten todeta, että laulaja Shagrath teki tällä levyllä kaikkein repivimmän vokaalisuorituksensa, ja ero varsinkin Abrahadabran melko kuiviin kähinöihin on valtava. Basisti ICS Vortexin puhtaat laulut toimivat utuisuudessaan aivan loistavasti, ja miehen ääntä oli voinut hyvin käyttää levyllä enemmänkin.

Olin pitkään sitä mieltä, että SBD on jopa Dimmun huonoin levy, mutta kyllä sitä kuitenkin mieluummin kuuntelee kuin jo mainitsemaani Abrahadabraa, joka soundiensa puolesta edustaa aivan toista äärilaitaa. Tällä levyllä kuitenkin on myös sitä kaipaamaani synkkyyttä sekä aitoa tunnelmallisuutta, vaikka niiden tavoittamiseksi täytyykin nähdä vähän turhan paljon vaivaa.

[Huoleton]

Ei ollenkaan huonoa edellä esitetty musa. Norjalaiset hallitsevat kyllä rokin. Pari vuotta sitten viimeksi tuli pyöritettyä niitä enemmänkin soittolistalla. Itsellä on musan puolesta menossa kevyiden rallatusten aikakausi ja tänään olen jo lauleskellut näitä. Tämä ei ole mikään "kaikkien aikojen parhaat"-lista vaan enemmänkin sellainen "just tänään soi päässä"

Casper-230409 (Saksalainen räppäri, tuli jostain valingossa kuuneltua yksi biisi ja nyt soi sitten päässä vähän väliä) http://youtu.be/Q7Um3RoFY1g

Linkin Park-No More Sorrow (Heti alussa kädet ilmaan ja rummuttamaan ilmaan -mainio hartioiden jumiutusta estävä biisi tietsikkatyöskentelyn lomaan) http://youtu.be/B2ZNDEbyhJ0

Max Jason Mai- Don't close your eyes (Euroviisuista jäi tälläinen käteen. Hämmästyttävän hyvää rokkia.)
http://youtu.be/z2_7YdLk1Tc

Stig-Ryyppy (VAROITUS:tämä jää soimaan päähän, kun vain kerran kuuntelee) http://youtu.be/KX7wC3ROaBU

Ja aina jostain syystä joka kuuntelukerralla hymyilyttävä biisi:

Jen Titus-O death http://youtu.be/Y39JCHqDCbc

[Tiuku]

Minulle on taas koittanut jokaisen alkukesän hauskuus, nimittäin tuore euroviisulevy on tullut uunista ulos. Kappaleet paranevat vuosi vuodelta, uskokaa tai älkää (tai sitten ne vain sopivat minun makuuni paremmin). Tällä hetkellä tässä levyssä on jopa noin 25 kuuntelemisen arvoista kappaletta, ja tiedän määrän kasvavan/muuttuvan sitä mukaa, mitä enemmän tätä kuuntelen - tulen "löytämään" levyltä uusia tuttavuuksia tai ihastumaan vanhoihin uudestaan siinä joskus puolen vuoden tai ihan vaikka viidenkin vuoden päästä. Nämä ovat kaiken kaikkiaan hyviä ja kestäviä sijoituksia, kun ottaa huomioon musiikinkulutustapani ja koko konseptin kiinnostavan historiaulottuvuuden. Voin vaikkapa ihan maittain vertailla kappalehistoriaa.

Eikäpä näitä kuunnellessa tarvitse katsella korneja esityksiäkään.

[Tapsa]

Ai meillä on tällainenkin ketju. Kappas vaan.

No juuri nyt kuuntelen Katatoniaa pitkästä aikaa, tarkemmin sanottuna Night is the New Daytä, joka kuulostaa ihan hyvältä, ja huomaan nyttemmin tykkääväni levyn niistäkin kappaleista, jotka eivät pari vuotta sitten olleet tehokuuntelussa.

Mutta enemmän tässä viime aikoina olen tarttunut Pink Floydiin! Miksu kun sitä aina jaksaa hehkuttaa niin kuuntelin Dark Side of the Moonia enemmän kuin aiemmin, ja se kyllä kolahtaa. En oikein diggaa niistä kelloista ja groovaavista bassolinjoista, mutta psykedeeliset äänimassat ja tunnetta pursuavat soul-laulamiset kyllä ovat oikein hienoja.

Pink Floydin jälkeen teki mieli kuunnella muutakin '70-lukulaista progea, joten tartuin saksalaiseen Caniin. Ehkä vähän Pink Floydin tyyppistä, nämä krautrockarit tekivät japanilaisen laulajan (örveltäjän) kanssa kolme tosi hyvää levyä, joissa on tosi omalaatuinen saundi: kuin tyypit vaan hakkaisivat peltipurkkeja ja... tekisivät jotain tosi ihmeellistä... nauhoitussession taustalla. Huomio kiinnittyy erityisesti rumpaliin, jolla on tosi rautainen ote tiukkoihin komppeihin, joita jauhetaan loputtomiin.

Hiljattain huomasin myös, että Sufjan Stevensin Seven Swans on aivan ihana, herkkä levy.

[Logikärmes]

Mjahas, tällä hetkellä soittimessa pyörii vanha kunnon metallin klassikko, nimittäin Iron Maidenin samanniminen debyyttilevy. Albumi löytyy YouTubesta kokonaisuudessaan, joten pystyin kätevästi kuuntelemaan sen läpi ennen ostopäätöstä. "Prowlerin" alkuriffi nostaa kyllä kylmät väreet joka ainoalla kuuntelukerralla...

Muutenkin on tullut viime aikoina kuunneltua enemmän klassista metallia, ja muun muassa W.A.S.P.:in levyt W.A.S.P. ja The Last Command sisältävä tuplapakkaus odottaa vielä saapumistaan. Mukavaa vaihtelua hommaan tuovat kaksilevyinen jazzkokoelma Our Definition of Jazz, sekä Joe Satrianin instrumentaalinen Engines of Creation.

Vähitellen sitä alkaa tosin taas tehdä mieli kuunnella jotakin raskaampaa. Se on jännä, millaisissa sykleissä tämä minun musiikinkuunteluni tuppaa menemään: viime aikoina olen kuunnellut Slipknotin levyni melkein puhki asti, vaikka sitä ennen oli varmaan useamman vuoden tauko, kun ei tehnyt mieli kuunnella lainkaan.

[Rasimus]

Mulla on tarina Iron Maidenin ekasta levystä... Joskus kuulin, että sen jossain painoksessa oli tapahtunut käpy ja levy oli niin huonolaatuinen että se muuttui "keräilyharvinaisuudeksi". Lisäksi joku ekspertti vuosia sitten sanoi, että mun haltuun päätynyt systärin entisen kundikaverin jostain briteistä ostama levy oli juuri tuota painosta. Siinä mä hellin arvotavaraa niin kauan, kunnes lopulta jokunen vuosi sitten sain kuulla kyseisen levyn olevan vain vähän perus-Iron Maiden -albumia arvokkaampi. Kyllä vähän kiusasi omistaa rohiseva käytetty levy ilman kunnollista jälleenmyyntiarvoa   (Tosin siitä en ole varma, oliko tuo mun levy oikeasti mikään erikoisuus, hinta-arvion antanut tyyppi antoi ikävästi epäselvän kommentin kyseisestä painoksesta selailtuaan jotain sikapaksua kirjaa)

No joo... Varsinainen syy (ylläolevan lisäksi) vastata tähän ketjuun on mainita, että vaikka muuten kuuntelenkin rokahtavampaa tavaraa, niin internet-kuuluisuus Savlonicin Electro Gypsy sattu juuri tällä hetkellä osumaan random otantana soittoon.

[Radoxeald Lectunium]

Mulla on soinut ehdottomana kesälevynä Sonata Arctican tuorein, Stones Grow Her Name.

Tästäkin levystä on nettivalitus ollut valtaisaa, varsinkin niiltä joille Silence on jostain syystä kanonisoitu "oikeaoppinen" Sonata-levy. Yksikin seuraamani oldschool-fani/nettikriitikko tuomitsi sen tylsäksi, inspiroimattomaksi, tekotaiteellisen kokeilevaksi ja bändin tähänastiseksi St. Angeriksi. En itse moisesta tiedä, kun omiin korviini tämä levy on ollut pelkästään virkeää korvamatoa alusta loppuun.

Levyä on suoraviivaisuuden vuoksi vertailtu Reckoning Nightin tyyliin, mutta se on vähemmän massiivinen ja agressiivinen. Äänimaailmaa on riisuttu, mutta tarjolla on kuitenkin kappaleittain sävyjä Unian kokeiluista. Suondillisesti Stones on tasapainoisempi kuin The Days of Grays, joka kaikessa harmonisuudessaan ja miellyttävyydessään on vuosien varrella osoittautunut kiistattoman vaisuksi, varsinkin kitaroiltaan. Nyt viisuissa haisee mukavasti röyhkeä kasarihardrockin vivahde, tarttuvat kertosäemelodiat ovat täysillä keskiössä ja kappaleita ei kauheasti venytetä. Sooloissa saadaan taas joitain tilutteluja, mutta pääosin painopiste on fiilistelyssä ja melodisuudessa teknisen jaddailun sijaan.

Viisuiltaan levy on mukavan vaihteleva pysyen silti koherenttina, ja joka ikinen kappale on itselleni helmi jota jaksaa kuunnella uudelleen ja uudelleen: Shitload of Money ja Cinderblox hauskoina revittelyinä, The Day, Don't Be Mean, I Have A Right ja Alone in Heaven rentoina leijutteluina, Somewhere Close to You, Losing My Insanity ja Only the Broken Hearts tarttuvina rock-vetoina. Ja Wildfire-duo kuittaa levyn repeinä eepoksina, jotka vaihtelevat tunnelmissa ja sävyissä räyhästä rauhaan. Wildfire III:n maaniselle asenteelle tosin Reckoning Nightin vankempi soundi olisi voinut toimia paremmin, mutta se soi sellaisenaankin ihan hyvin.

Lisäksi, Stonesin imussa aloin taas paneutumaan pitkästä aikaa Sonatan muuhunkin tuotantoon, viime talven ja kevään täyttäneen Turisas/Amorphis/Nightwish -kolminaisuuden jälkeen.

[krakken]

Nyt soi Skepticism: Alloy

Niitä yhtyeitä ja levyjä, jotka soivat harvoina ja valittuina hetkinä ja joita ei kannata aina yrittää korvilleen syöttää. Mahdollisesti intensiivisintä ja hienointa musiikkia tällaiseen aamuöiseen fiilistelyyn. Nämä funeral doomin kotimaiset mestarit ovat julkaisseet hyvin tasalaatuisia albumeita, joista jokainen toimii matkana kohti joitain arkijärjellä saavuttamattomia pimeitä maailmoja. Tästä minä nautin.

[Formaldehyde]

Tämä on nyt vähän aiheen laitamilta, mutta korvalehdyköiden toiminnastahan tässäkin on kyse.

Eli tänään on tullut kuunneltua vuonna 2010 edesmenneen Type O Negativen basisti-laulaja Peter Steelen pitkiä haastatteluita Youtubesta. Liekö tämä syksy, kun Teräsmiestä sai kaipaamaan. Jos nimittäin pitäisi nimetä jokin vuodenaika ja bändi, jotka kuuluvat erottamattomasti yhteen, niin minun kohdallani tuo pari olisi syksy ja Type.

Valitsin sellaisia haastatteluita, joihin ennen en ole tutustunut ja "mitä opin tänään"-tyyppiselle listalle saisi kyllä vedellä useammankin ranskalaisen viivan. Harmi, ettei tällaisia asioita yleensä kysellä työhaastatteluissa. Täytynee  kuitenkin poimia muutama rivi omaankin sanalliseen asevarastoon. Eikös se ollut niin, että aina pitäisi varastaa vain parhailta?

Joka tapauksessa, hyvä nähdä sinua, Pete.

[Radoxeald Lectunium]

Wintersun: Time I

Hauskasti pääsin levyostostopikissa samalle sivulle, kuin aiemmin ostamani debyytti. Täähän on siis se hevikentän messiaslevy, Finnish Democracy mitä tulee odottamiseen useimmille. Ja sittenkin vasta toinen kahtia jaetusta kokonaisuudesta. Itsehän kyllä kun aloitin Wintersunin kuuntelun mukavasti vasta keväällä, niin levy tulee pikemminkin hyvään saumaan.

Lyhyesti, Time I on melkeinpä debyytin antithesis. Melkoisen riisutun riffi- ja rumputulella ja tukevilla kosketinfiilistelyillä etenevän Death/Power/Proge-metallin sijaan luvassa on lukemattomilla soundikerroksilla vuorattua tunnelmallista sinfonista metallia, jonka ytimessä sykkii se riffivetoinen Death/Poweri.

Suoraan sanottuna eka kuuntelu myös meni reilusti yli hilseen. Levy kului läpi ihan pällistellen, kun yhtä aikaa soi pahimmillaan kolme melodiaa, kaksi kitarariffiä, kolme eri lauluääntä (kaikki Mäenpäätä, eri lyriikoilla vielä), ja blastbeat... Tämä on hifistelijän herkkua, sillä Time I vaatii jykevää äänentoistoa joka kuitenkin pystyy erottelemaan sulavasti eri tasoja, ja pirusti uudelleenkuuntelua. Paikoitellen voidaan väitellä meneekö kokonaisuus jo ylituotetun puolelle, mutta jotenkin se silti onnistuu pysymään kasassa. Orkesterisoundien sija on levyllä hyvinkin rinnakkainen bändisoiton kanssa, jonka sulattaminen vaatii keskittymistä. Itselleni punainen lanka aukeni todella vasta kun soitatin läpi bonus-DVD:n harjoitusliven, jolla bändisoitto nousee esiin orkesterin jäädessä taustalle. Sittemmin en olekaan juuri muuta kuunnellut. Ensin koska halusin päästä sisälle, sitten koska haluan kuulla sen aina vielä uudestaan. Time I tarjoaa joka kuuntelulle jotain mihin kiinnittää huomiota.

Tämän levyn voi oikeastaan käydä läpi kappale kappaleelta, koska viisuja on vain kolme plus kaksi.

When Time Fades Away + Sons of Winter and Stars: japanilaista folkia ja orkestraalitaustaa yhdistelevä intro saa ensin odotukset korkealle tunnelmallisuudessaan, ja tasaisesti eskaloituvassa tyylissään nostaa intoa kunnes SoWaS räjähtää liikkeelle. 13+rapiat pitkä varsinainen raita vaati eniten keskittymistä, mutta osoittautui lopulta hienon draaman kaaren omaavaksi eepokseksi. Komeasta alusta konstikkaaseen rymistelyyn, akustiseen väliosaan ja lopulta hulppeaan finaaliin jossa aina kun kuvittelee kuulleensa kaiken nostetaan panoksia vielä vähän. Eskalaatio on huikeaa. Puhdasta herooista Power Metal -pömpöösiä tehtynä pirun tyylikkäästi.

Land of Snow and Sorrow: Melankolinen teos turisasmaisella uljuudella. Kahdeksan minuuttia täyttyy kahdella-kolmella teemalla, joita vuorotellaan ja varioidaan tavoin, joilla Amorphis olisi ylpeä; tyylillisesti tuo mieleen Elegyn nimikkovedon. Riffeissä löytyy pieniä kikkoj joita on hauska bongailla, ja teemasta toiseen siirrytään juuri oikeissa kohdissa ennen kuin alkaa kyllästyttää. Kappale sekä toistaa itseään että on jatkuvassa muutoksessa. Paperilla yksinkertainen viisu, josta löytyy kaiken aikaa uusia puolia.

Darkness and Frost + Time: ehdoton lempparini. Ydinmelodia on yksinkertaisen lyömätön, jää korvaan soimaan mutta on tarpeeksi konstikas että se täytyy kuulla useaan kertaan ennen kuin sen muistaisi täysin. Jos LoSaS oli jatkuvassa kiinnostavassa varioinnissa ja SoWaS eskaloitui draaman kaaressa huikeaksi, Time tekee molemmat nappiin. Melodia kantaa koko eepoksen läpi uusiutuen kerta toisensa jälkeen, milloin akustisesti, milloin raskaasti, milloin ylevästi. Kertosäe tihkuu siirappista surua ja kaipuuta niin että kyyneleet iskevät väkisin. Draaman kaari kiihdyttää huikeaan finaaliin, joka ei kuitenkaan tunnu lopulta, vaan väliajalta...

Time kakkosta odotellessa, erittäin komea kokonaisuus joka kilpailee takuulla vuoden levyn tittelistä.

[Tapsa]

Nyt on pyörinyt The Beatles aika kovassa soitossa, ja nimenomaan varhainen tuotanto, Please Please Me ja muut. I Want To Hold Your Hand on kyllä hauska biisi, muutenkin ihanan iloista ja rempseää kuunneltavaa, ja rockaavaakin.

Myös Silent Hill kakkosen soundtrack, Akira Yamaokan säveltämä, on ollut tehosoitossa. Kauhun aatelia kyseinen videopeli, ja musiikki ei ole vanhentunut yhtään. Sekoittelee tunnelmallisia ambient-soundeja ja biittejä tarttuviin pianokulkuihin ja välillä pistetään koko bändin kitararockiksi.

[Echramath]

Jeff Hanneman on kuollut.

Tämä on kyllä ihän käsittämättömän kova levy edelleen.

[Radoxeald Lectunium]

Tobias Sam Timo Tolkki's Avant Avalon: The Land of New Hope

Siis vau, tuo nimi.

En ole koskaan oikein ollut Timo Tolkin fani - Stratovariukseltakin lempilevyni ovat nää post-Tolkit, vaikka Episode ja Elements I ovatkin ihan hienoja levyjä. Tolkki on tosin Stratovuosiltaan "kypsynyt" itsekin viime levyillään (lähinnä Revolution Renaissancella) tähän PowerMetal-HardRock fuusioon, mihin melkein kaikki power metal bändit ovat siirtyneet: eli nopeutta ja teknistä nuottitulvaa tasapainottaa enemmän rento rockenroll-meininki, jossa lainaillaan kasarilta ja työstetään kertsivetoisia, koukuttavia melodiapaloja. Samanlaisen vedon teki myös Sonata Arctica Stones Grow Her Namella, puhumattakaan Thunderstonesta ja Masterplanista joita kai voisi sanoa tyylin esi-isiksi.

Ja nyt Tolkki säveltää tätä Hard Poweria/Power Rockia rock-oopperamuottiin. Eikä voi olla tulematta mieleen eräskin tekijä jonka nimi alkaa Tobiaksella ja päättyy Sammetiin. Koska Timo Tolkin Avalon voisi mennä helposti Avantasiasta, jos hän vain olisi antanut Tobille paikan laulajana.

Sinänsä vertailu ei ole mitenkään paha asia. Tolkkia tai Tobia tuskin kumpaakaan kiinnostaa vähääkään jokin fanien rip-offin valitus, vaan pikemminkin yhdistää hinku väsätä hyvää musiikkia jostain nimistä huolimatta. Ja vaikka Tolkki onkin vielä pahempi siirapinystävä kuin Tobi, niin pömpöösiin rock-oopperaan voisi helposti kuvitella sellaista Elementsien aikaista jylhyyttä. Rockimpi ilmaisukin voisi rauhoittaa sellaista överiksi menoa, johon Elements sortui etenkin Kotipellon äänellä.

Mutta, nyt kun sain kuunneltua levyn Spotifysta, ei lopputulos oikein vakuuta. Siinä on rockimpaa rentoutta, powerimpaa vauhtia, toimivia melodioita, kivoja sooloja ja hyvät laulajat. Yhtälön lopputulos on kuitenkin lähinnä tylsää ja hampaatonta Avantasian kierrätyskamaa.

Kappaleet on lähinnä laulajien voimin meneviä tukutuksia tai balladeja, joissa kitaroinnista muistuttavat Tolkin soolot ja jokunen ookoo koukku. Parhaita paloja ovat juuri Elementsin ajoista muistuttavat Avalanche Anthem ja nimiraita, joilla levy oikeasti kuulostaa kitara-sankarin kirjoittamalta mahtipontiselta rock-oopperalta. Sinkkuraidat ovat kökköjä, muuta materiaalia ei edes muista.

Taidan suosiolla laittaa Avantasian The Wicked Symphonyn soimaan ja jättää tämän sikseen.