25.Huhtikuu 2014, 05:24 *
Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Uutiset: Tämä on vanha keskustelualue, jonka käyttö lopetettiin 27.9.2013.
Kaikki vanhat viestit säilytettiin arkistossa, kun uusi keskustelualue otettiin käyttöön.

Uudelle keskustelualueelle pääset osoitteella:
http://www.risingshadow.fi/forum
 
Sivuja: [1]   Siirry alas
  Tulostusversio  
Kirjoittaja Aihe: Muutokset - uhka vai mahdollisuus?  (Luettu 1371 kertaa)
Sarantha
Velhoruhtinatar
*****


Poissa Poissa
Viestejä: 1101
« : 29.Syyskuu 2011, 22:02 »

Vähän epäilen, kuinka tällainen filosofisempi aihe ottaa tuulta alleen, mutta jospa tähän joku vastaisi edes säälistä.

Muutokset elämässä. Muutto uudelle paikkakunnalle, työpaikan vaihto, alan vaihto, ihmissuhteen aloittaminen tai lopettaminen, lapsen syntymä... Innostavaa? Ahdistavaa? Pelottavaa?

Minä olen muutosten suhteen tosi kaksijakoinen ihminen. Toisaalta peruskokemukseni on, että elämä on tylsää ja kaikki polkee paikoillaan. Ja toisaalta pelkään muutoksia kuin ruttoa ja ripustaudun kiinni vanhaan, tuttuun ja turvalliseen vaikka se tuntuisi tylsältäkin. Minulle tämä on asia, jota olen joutunut moneen kertaan punnitsemaan, kun olen miettinyt, mitä haluan elämässä.

Muutokset, jotka johtavat yksiselitteisesti parempaan elämänlaatuun, ovat toki helpompia. Esimerkiksi asuntojenvaihdot tai asuntovelalliseksi ryhtyminen eivät juuri ole ahdistaneet, vaikka esimerkiksi asunnon osto iso juttu itselleni olikin. Sen sijaan muutokset, jotka ovat sinänsä hyviä ja toivottavia, mutta vaativat toteutuessaan myös jostain hyvästä luopumista, ovat minulle todella, todella vaikeita. Ja kuitenkaan en halua olla ihminen, joka jämähtää paikoilleen ja urautuu siihen, että asiat toistuvat samanlaisina päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Joten on pakko myöntää itselleen, että jos en halua olla sellainen ihminen, minun on opittava myös luopumaan ja päästämään irti, tarttumaan mahdollisuuksiin.

Minulle työ on iso osa elämää ja työyhteisö yksi tärkeimpiä sosiaalisia piirejäni. Vähän niin kuin varaperhe, näin yksinasujalle. Ne ihmiset, joiden kanssa vietän 38 tuntia viikossa ja joiden kanssa jaan sellaisia tilanteita ja hetkiä, joita ulkopuolinen ei voisi ymmärtää (ja se omalaatuinen huumori, menkää mielisairaalaan töihin niin ymmärrätte). Mutta nyt minä olen päättänyt vaihtaa työpaikkaa. Ja tein sen päätöksen viikossa, hyvin nopeasti. Tänään se lyötiin lukkoon, ja viikon kuluttua yksi keskeisistä palikoista elämässäni, se tuttu yhteisö, jää taakse.

Vähän outoa, että nuorempana esimerkiksi koulujen loppumiset eivät koskaan olleet näin iso juttu, vaikka luokkatovereidenkin kanssa yhteisöt muodostuivat tiiviiksi. Ehkä sitä nuorena vain kesti muutoksia paremmin? Ja entä ne ihmiset, jotka vaihtavat työpaikan ohella kaupunkia, jopa maata? En tajua, miten toiset pystyvät siihen.

Ristiriitaisia tunteita, mutta toisaalta olen ymmärtänyt, että muutosvastaisuus ja muutosten pelkääminen - silloinkin, kun ne voisivat tuoda mukanaan jotain hyvää - on ihmiselle luontaista. Onko muilla vastaavia elämänvaiheita ja kokemuksia?
tallennettu

"Tämä on viimeinen elämäsi, se ymmärrä,
suitsi mielesi pirut.
Ja kaiken minkä kykenet, se tee
kuin oisi se viimeinen tekosi
näkyvän valon maailmassa."
Fantasyfan
Arkkivelhotar
*****

Poissa Poissa
Viestejä: 1534
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Helsinki
« Vastaus #1 : 29.Syyskuu 2011, 22:55 »

Ehkä vastaavanlainen muutos itselleni oli muuttaa Helsinkiin. Jouduin luopumaan asunnosta jota pidin kotinani (ja jopa naapurit olivat siinä talossa kivoja). Mutta olen jo aikaisemmin todennut, että olen vähän turhankin hyvä tekemään sellaisia päätöksiä joiden tiedän olevan tulevaisuudessa fiksu juttu, mutta jotka tekevät minut joksikin aikaa vähemmän onnelliseksi.

En ole itse vielä päässyt kiintymään työpaikkaani yhtä lailla, mutta katsotaan miten tämä tästä muotoutuu. Edellinen pitempiaikainen paikkani oli sellainen missä viihdyin hyvin, mutta lähdettyäni tajusin, että oli siellä sellaisiakin ihmisiä joita ilman elämä on kivempaa. Eivätkä nykyisen työpaikan työkaverit ole sen huonompia. Saa nähdä maltanko joskus irtautua toiseen paikkaan vai tuleeko siitä suorastaan halu. Jotkut sanovat, että IT-alalla olisi hyvä vaihtaa työpaikkaa vähintään viiden vuoden välein.
tallennettu
Logikärmes
Teknovelho
***


Poissa Poissa
Viestejä: 855
Sukupuoli: mies
Asuinpaikka: Tampere
« Vastaus #2 : 30.Syyskuu 2011, 00:27 »

Itse olen ytimiäni myöten rutiini-ihminen. Päivieni ohjelma pysyy jokseenkin muuttumattomana, kello se ja se käyn lenkillä tai katson jonkin tietyn televisio-ohjelman ja niin edelleen. Rutiineissa on jotakin turvallista ja rauhoittavaa, kun tietää, että asiat tulevat menemään näin ja sillä hyvä. Olen jopa niin pitkälle rutinoitunut ihminen, että suorastaan inhoan väliaikaisratkaisuja. Kun kerran olen päättänyt tehdä jotakin, haluan saada sen kerralla valmiiksi, ettei minun tarvitse toiste vaivata sillä päätäni.

Mitä tulee muutoksiin, muutin vastikään Tampereelle aloittaessani yliopisto-opiskelun. Muutos on liioittelematta suurin elämässäni, ja täytyy kyllä sanoa, että ensimmäisen päivän päätteeksi sängyssä maatessa tuli kyllä hieman suru puseroon. Sen kummempaa draamaa tästäkään ei kuitenkaan aiheutunut, ja nyt olen jo päässyt takaisin kiinni arkeen, vaikka sen muoto onkin hieman muuttunut.

Mitä tulee nuoruuden ja muutosten käsittelyn suhteeseen, en sanoisi varsinaisesti, että nuoret olisivat parempia käsittelemään näitä asioita. Kyllä minua ainakin jo lapsena ahdistivat jokikinen koulunalkajainen ja luokanvaihto.  Toki jos on tarpeeksi nuori, eivät muutokset hetkauta jo sen puolesta, ettei niitä ymmärrä kunnolla. Vanhempani erosivat, kun olin vielä lapsi, ja vaikka muistankin epämääräisen ahdistuksen tunteen, ei tapahtumasta jäänyt sen kummempia traumoja, kun isä ei muuttanut lähitienoota kauemmas. Olen tosin vielä nuori, joten se siitä argumenttieni uskottavuudesta...

Minäkin olen useampaan otteeseen ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka suunnittelevat muuttavansa ulkomaille tai jotakin vastaavaa. Itselläni ei ole koskaan ollut tarvetta jättää kotimaata, ei edes minkään opiskelijavaihdon varjolla.
tallennettu

"The dog is a peasant and the cat is a gentleman."
- H. P. Lovecraft, Cats And Dogs
Tiuku
Velhoruhtinatar
*****


Poissa Poissa
Viestejä: 2848
Asuinpaikka: Kuunsillan kartano, T**ku
« Vastaus #3 : 30.Syyskuu 2011, 01:40 »

Lainaus käyttäjältä: Logikärmes
Minäkin olen useampaan otteeseen ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka suunnittelevat muuttavansa ulkomaille tai jotakin vastaavaa. Itselläni ei ole koskaan ollut tarvetta jättää kotimaata, ei edes minkään opiskelijavaihdon varjolla.

En minäkään ymmärtänyt ollenkaan, ennen kuin pistäydyin pari kuukautta Ruotsinmaalla työharjoittelussa. Melkoisesti "tavallista" ulkomaille muuttoa helpompaa oli: asuminen (motelli, ei perhe) ja harjoittelupaikka (elektroniikkatehdas) oli järjestetty valmiiksi, joten mitään vieraskielistä byrokratiaa ei tarvinnut harjoittaa, minkä lisäksi etenkin ns. vanhempi väki (40+) osasi järjestään suomea. Vähän kikkailuksi tosin etenkin kauppa-asiointi kyllä meni - nostin kaiken käyttörahan valmiiksi raha-automaatista ja laskin kaupassa jo valmiiksi ihan kruunulleen, mitä mikin maksaa, ettei vaan tarvitse sanoa kassalla muuta kuin "hej" ja "tack så mycket" - mutta varsin helpostihan tuosta olisi hiljalleen voinut ryhtyä laajentamaan kielitaitoa ja elinpiiriä, kuten työpaikan venäläisnaisetkin näyttivät tekevän.

Ajatuksessa oli oikeasti jotain todella kutkuttavaa - filosofoin näin, että sen lisäksi, että ihminen kykenee sopeutumaan kaikkeen, ihminen myös alitajuisesti kaipaa jotain, johon tätä sopeutumiskykyä harjoittaa (ei nyt tietysti aivan mitä tahansa, mut). Jotenkin minä myös otin sen paikan omakseni, ja oikeasti muistelen kaiholla lumisia teitä, alkavaa kaamosta ja jopa Coop Konsumia; huom, en mitään ystäviä tai tuttuja, koska sellaisia en sieltä saanut. Ehkä tässä on nyt kyse siitä samasta ilmiöstä, kun ihminen käy koko elämänsä samassa ulkomaankohteessa joka vuosi, koska on sattunut sinne osumaan ensimmäisellä kerralla. Jotain kai siinäkin on pakko olla takana, kun liki täysin englantia ja kaikkia muitakin kieliä taitamaton (entinen) kaverini otti yllättäen työpaikan Saksasta, siirtyi sieltä Belgiaan eikä nähtävästi ole tulossa takaisin.

Minulle kyllä riittää Suomi aivan hyvin, olenhan melkoisen turvallisuushakuinen ihminen ja lisäksi kielitaidoton, mutta olen silti oppinut, etten tuostakaan koskaan sano "ei koskaan" (höm, olisinpa varmaan juurikin mainittua kaveria luonnehtinut vielä itseänikin turvallisuushakuisemmaksi ja tosiaankin kielitaidottomammaksi).

Arvelenkin, että vaikeampi muutos minulle olisi muuttaa asumaan jotenkin... läheisemmin jonkun ihmisen kanssa. Puhuttiin nyt sitten enemmän tai vähemmän läheisestä. :P Tavallaan viimeiset kaksitoista vuotta olen koko ajan suunnannut itsenäisempään elämiseen ja olemiseen, viimeisimpänä saavutuksena tämä ns. yksiösolu (jossa pitäisi jakaa keittiö ja oleskeluhuone tusinan vieraan ihmisen kanssa, mutta koska en näköjään saanut itseäni pakotettua sinne keittiöön tekemään mitään, ostin oman jääkaapin ja mikroaaltouunin ja parhaillaan erakoidun iloisesti). Minkäänlaista muuta ympäristönmuutosta en koe itselleni yhtä ongelmalliseksi, kunhan vain saan selkeän oman tilan (kaikkine "palveluineen" suihkusta ja keittiötarpeista lähtien), jota voin kokea hallitsevani. Vasta siitä pisteestä on minulle sitten luonteenomaisempaa lähteä laajentamaan uusiin ihmissuhteisiin ja opiskelu- ja työhaasteisiin. Varsinkin työhaasteista minulla sitten onkin paljon vähemmän kokemusta, joten enpä sano niihinkään liittyen mitään lukkoonlyötyä.
tallennettu
Skie
Teknovelho
***


Poissa Poissa
Viestejä: 1147
Sukupuoli: nainen
« Vastaus #4 : 30.Syyskuu 2011, 02:34 »

Olen (ollut) todella epäimpulsiivinen ihminen, enkä kovin usein tee päätöksiä minuutin harkinta-ajalla. Toisaalta minulla ei ole minkäänlaisia rutiineja, nukun miten sattuu, minulla on todella vähän luentoja jotka vaativat läsnäoloa ja töitä teen satunnaisesti silloin kun niitä satun saamaan. Mikään viikko ei ole koskaan samanlainen toisen kanssa, jokainen päivä on erilainen. Elin lukioon asti sen verran rutinoitunutta elämää, että aloin jossain vaiheessa nauttia siitä että asioita ei enää tarvinnutkaan tehdä vanhan mallin mukaisesti, ja nyt olen vienyt sen jopa turhan kauas aiemmasta. Esimerkiksi säännölliset yöunet olis kivat.

Hmm, nyt kuitenkin asiaan. Olen huomannut itsessäni piirteen, mitä vanhemmaksi tulen, joka saa minut janoamaan muutoksia tietyin väliajoin. Ja niiden kanssa päätöksiä on tullut tehtyä aika nopeallakin tahdilla. Vaihdoin opiskelualani tajuttuani että haluan opiskella jotain sellaista alaa jota rakastan. Lisäksi rakastan matkustelua, ja mikäli rahatilanne olisi parempi, olisin jatkuvasti reissussa. Viimeiset 5 vuotta olen toteuttanut suunnitelmaani, jonka mukaan käyn vähintään kerran vuodessa ulkomailla. Ensi vuoden alussa seuraava suuri suunnitelmani toivottavasti toteutuu, ja pääsen vaihtoon toiselle puolelle maapalloa. Kun näin viime keväänä vaihtohakuilmoituksen, harkitsin asiaa päivän ja aloin kirjoittaa hakemusta että pääsisin Hongkongiin puoleksi vuodeksi keväällä 2012. Vaikka olen aiemmin pitänyt itseäni pahimman luokan murehtijana, olen päästämässä tuosta puolesta irti. Irtisanon asunnon jouluna, pistän tavarat säilöön ja lähden reissuun. Uusi asunto hommataan sitten kun palaan, ja vaikka olenkin asunut pari vuotta yksiössä, ei minua haittaa päätyä vaikka solun asukkaaksi palattuani. Opinnot etenevät tai odottavat, kausitöitä saa jos on saadakseen vaihdon jälkeenkin ja rakkaat ihmiset eivät katoa elämästäni sen vuoksi että satun olemaan poissa Suomesta puolisen vuotta.

En tiedä onko kyseessä joku kyllästyminen ajatukseen siitä normaalista arkielämästä, vai etsinkö jotain asiaa jota en pysty itselleni konkretisoimaan, mutta en tykkää tehdä kovin pitkän tähtäimen suunnitelmia. Jossain määrin etenen elämässäni, opiskelen tutkintoa ja teen töitä kerätäkseni työkokemusta (ja rahaa), mutta olen silti jotenkin levoton. Muutokset eivät tunnu pahalta, ja viimeisten parin vuoden aikana olen sisäistänyt "kerranhan tässä vain eletään"- ajatuksen paremmin, ehkä läheisten ihmisten kuolemat ovat takoneet päähäni tiedon siitä että kaikki me kuollaan joskus. Haluan toteuttaa ne haaveet joita mulla on nyt, kuin että jäisin myöhemmin asiaa harmittelemaan. Eiköhän ne unelmat mullakin muutu, tällä hetkellä vaan tämä toimintatapa tuntuu hyvältä, ja sitä yritän toteuttaa.
tallennettu

Add oil la!
Lachesis
Kriitikko
*****


Poissa Poissa
Viestejä: 1828
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Espoo
« Vastaus #5 : 30.Syyskuu 2011, 11:50 »

Minä olen varmaan oikea paraatiesimerkki turvallisuushakuisesta ihmisestä, joka vastustaa kaikenlaisia muutoksia, niin isoja kuin pieniäkin. Olen kokenut aika voimakkaasti kaikki taitekohdat, niin kouluista valmistumiset kuin muutotkin. Isoin muutos tähän mennessä on ollut poikani syntymä; sen jälkeen mikään ei ole ollut niin kuin ennen. Kaikkia näistä muutoksista olen halunnut ja toivonut ja itse toiminut niiden eteen, mutta silti oman uuden elämän kyytiin pääseminen on vienyt aina aikansa.

En juurikaan tee isoja päätöksiä impulsiivisesti. Viimeisin keskisuuri juttu, ilmainen (työ)matka Kiinaan, vaati sekin pähkäilyä ja miettimistä, vaikka joku toinen olisi varmaan innosta hihkuen heti ilmoittanut lähtevänsä. Vihaan kaikenlaista riesaa ja epävarmuutta, joita parhaillakin matkoilla aina piisaa. Kaavamaisista elämäntavoistani (riittävästi unta ja säännölliset ruoka-ajat) on joskus vaikea pitää matkustaessa kiinni, varsinkin jos aikaerot ovat isot; jos taas en huolehdi niistä, tulen herkästi pahoinvoivaksi väsymyksestä ja nälästä.

Olisi kiva olla impulsiivisempi... Lukioiässä olisin voinut mennä vaihtariksi ulkomaille, mutta kaikista edellämainituista syistä en halunnut. Olisin yhtä isoa kokemusta rikkaampi, jos olisin rohjennut. Toisaalta en myöskään panikoi pakollisista isoista muutoksista, kuten työpaikan vaihdosta, muutoista, perheen kokoonpanon vaihtumisesta ja sensemmoisesta. Valmistaudun niihin huolella etukäteen ja annan sitten olla.
tallennettu

Ja kun ilta tulee tähdet sylissään
syöksemme tulta pimeyteen
maahinen
Teknovelho
***

Poissa Poissa
Viestejä: 533
« Vastaus #6 : 30.Syyskuu 2011, 12:19 »

Katsotaanpa, viimeisen 2,5 vuoden aikana olen opetellut uuden ammatin, ollut kuudessa työpaikassa kolmessa maassa, asunut yhdeksässä paikassa ja puoli vuotta ajasta ollut jatkuvassa liikkeessä viidessä maassa. Ennenkokematon tahti minullekin, jolla ei eläissäni ole ollut vakituista työtä ja kannatan vakaasti ajoittaista henkilökohtaista kulttuurivallankumousta. Aloittaminen ja lopettaminen ovat yhtä mieluisia, on jännä aloittaa uutta ja helpotus jättää vanha taakseen, vaikka siinä viihtyisikin - ja olen pitänyt joka hommasta ja joka paikasta, rutiinit tai jokin ovat jo alkaneet puuduttaa. Enkä tee samaa ruokaa kahdesti. Pidänkö siis muutoksista? En. Jatkuva muutoshan on sinällään muuttumattomuutta. Asettuminen ja sitoutuminen olisivat varsinaisia muutoksia, ja sellaisen ajatteleminen aiheuttaa yhä ahdistusta.

Vastustan ehdottomasti Risingin uutta ulkonäköä, VR:n lippu-uudistusta (jo ennen myyntiongelmia) ja mediamaksua.
tallennettu
Narri
Teknovelho
***


Poissa Poissa
Viestejä: 810
Sukupuoli: mies
« Vastaus #7 : 30.Syyskuu 2011, 15:13 »

Eikö elämään kuulu muutos? Elämä on muutosta ja muuttumista.

Miten sitä voisi kasvaa, opiskella, tehdä töitä, pariutua, saada lapsia tai jäädä yksin tai jotain ja vanheta ilman että mikään muuttuisi.

Isommassa mittakaavassa ihmisellä lajin sisäinen vaihtelu on niin suurta, että aina löytyy niitä, jotka muita paremmin sopeutuvat muutoksiin. He sitten pärjäävät.

Vai oliko se niin päin, että juurikin ympäristössä tapantuneet isot muutokset ovat muuttaneet myös ihmistä? Muutos populaation geenivarastossa tapahtuu sitten sukupolvien myötä...
tallennettu
Lachesis
Kriitikko
*****


Poissa Poissa
Viestejä: 1828
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Espoo
« Vastaus #8 : 30.Syyskuu 2011, 18:14 »

Isommassa mittakaavassa ihmisellä lajin sisäinen vaihtelu on niin suurta, että aina löytyy niitä, jotka muita paremmin sopeutuvat muutoksiin. He sitten pärjäävät.
Liekö koko totuus asiasta... Muutoksista erityisen kovasti pitävät saattavat joskus olla myös impulsiivisia ja harkitsemattomiakin; evolutiivisesti sellainen putoaa herkemmin jyrkänteeltä tai joutuu villipedon suuhun kuin kotiluolassa nyhjöttävä, ruokavarastoja neuroottisesti haaliva persoona.
tallennettu

Ja kun ilta tulee tähdet sylissään
syöksemme tulta pimeyteen
Narri
Teknovelho
***


Poissa Poissa
Viestejä: 810
Sukupuoli: mies
« Vastaus #9 : 30.Syyskuu 2011, 18:18 »

...kuin kotiluolassa nyhjöttävä, ruokavarastoja neuroottisesti haaliva persoona.

Mutta eikö sitten juuri tämän kaltainen ihminen sopeutunut parhaiten muutokseen? Kuvatun kaltainen perimä taitaa olla vahva meissä suomalaisissa...
tallennettu
Lachesis
Kriitikko
*****


Poissa Poissa
Viestejä: 1828
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Espoo
« Vastaus #10 : 30.Syyskuu 2011, 18:41 »

Minä hahmotan muutoksensietämiskyvyn lähinnä akselilla arka-rohkea, tai vetäytyvä-harkitsematon. Siten katsottuna muutoksiin hakeutuvat ovat eri lajia kuin totutuissa tavoissa (paikoissa, sosiaalisissa suhteissa) pysyttelevät.
tallennettu

Ja kun ilta tulee tähdet sylissään
syöksemme tulta pimeyteen
Narri
Teknovelho
***


Poissa Poissa
Viestejä: 810
Sukupuoli: mies
« Vastaus #11 : 30.Syyskuu 2011, 21:12 »

Minä hahmotan muutoksensietämiskyvyn lähinnä akselilla arka-rohkea, tai vetäytyvä-harkitsematon. Siten katsottuna muutoksiin hakeutuvat ovat eri lajia kuin totutuissa tavoissa (paikoissa, sosiaalisissa suhteissa) pysyttelevät.

Ei muutoksiin useinkaan hakeuduta, ne tapahtuvat ympäristössä. Sellaisia voivat olla vakavammasta päästä vaikkapa ilmastonmuutos, sota, nälänhätä, yhteiskunnallinen tai teknologinen vallankumous, kansainvaellus täysin uuteen ympäristöön tai sitten jotain pienempää rajoitetulla alueella, rakennemuutoksia ja semmoisia. Jotkut aiheuttaa ihminen, jotkut jokin muu tekijä.

Työpaikoilla muutosvastarinta oli ennen yleistä. Nykyään ihmiset ovat oppineet mukautumaan paljon nopeammassa tahdissa. Uudet teknologiat omaksutaan vauhdilla, tai niitä suorastaan pyydetään. Pieniinkiin teknisiin vikoihin, varsinkin sellaisiin, jotka hidastavat hektistä toimintaa, suhtaudutaan suurella kärsimättömyydellä. Kaikki eivät tietty tällaisessa työympäristössä viihdy. Vaihtoehtoja onneksi on.
tallennettu
Feylana
Teknovelho
***


Poissa Poissa
Viestejä: 601
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Hämeenlinna & Helsinki
« Vastaus #12 : 02.Lokakuu 2011, 01:13 »

Inhoan ja kammoan muutosta teoriatasolla, ajatus minkään muuttumisesta elämässäni - etenkin hallitsemattani - ahdistaa ja saa roikkumaan entistä tiukemmin kiinni kaikessa tutussa ja turvallisessa. Lapsesta asti olen kieltäytynyt heittämästä pois täysin turhaa roinaa, vastustanut ajatusta jonkun kanssa yhteenmuuttamisesta, uudesta opiskelu- ja asuinympäristöstä enkä vieläkään usko, että lottovoitto tekisi minusta onnellisen sillä moinen muuttaisi taloustilanteeni aivan liian ratkaisevasti.

Toisaalta, vaihdoin tutusta ala-asteluokasta aivan eri yläasteelle ja yläasteelta täysin tuntemattomaan lukioon omasta tahdostani. Jäin kaipaamaan ystäviä edellisiltä luokilta, tutustuin uusiin ystäviin. Lopetin koripallon peluun tutussa joukkueessa ja ryhdyin larppaamaan aina muuttuvissa porukoissa. Lähdin puoleksi vuodeksi Hollantiin ihan yllättäen, suunnittelen työharjoittelua sekä toista puolivuotista ulkomailla (mielellään muualla kuin Hollannissa) ja värjäsin hiukseni sinisiksi huvin vuoksi. Opiskelen Helsingissä, asun Hämeenlinnassa ja siten nukkumapaikkani vaihtuvat viikoittain eri puolille pk -seutua, milloin kenenkin ystävän luona. Eikä ahdista, kaikkea muuta - varsinkin ystävien luona nukkuminen on ollut suunnaton ilon aihe, tutustuu tuhannesti monipuolisemmin kuin ihan vain kahvilla käydessään. Ja silti, jos joku olisi ennen tätä tilannetta moista ehdottanut, olisin kauhistunut ja väittänyt, etten koskaan kykenisi moiseen.

Mutta jos nyt pitäisi sanoa, kaihdan edelleen muutosta. En tarkemmin ajatellen voi sietää ajatusta siitä, että joudun sopeutumaan, totuttelemaan, muuttumaan - mutta vielä vähemmän siedän ajatusta siitä, että kolmenkymmenen vuoden päästä en olisi tehnyt mitään muutoksen pelossa. Käytännössä muutos on aina viihdyttänyt, tuonut elämään uusia tuulia ja hippusen lisää kauneutta enkä ole koskaan katunut mitään tekemääni, vain tekemättä jääneitä asioita.

Uskoisin löytäneeni keskitien suhtautumisessani muutokseen, en enää voisi kuvitellakaan kulkevani täsmälleen samaa reittiä kauppaan ja takaisin jokainen kerta vaikka mielelläni samaan kauppaan menenkin. Teen isoja päätöksiä vähän huomaamatta (jotten ehdi puhua itseäni ympäri) ja nojaudun pieniin, hassuihin rutiineihin (puoli vuotta täysin uudessa ympäristössä, seinällä kotihuoneen ovesta irrotetut kortit; vieressä tuttu ja turvallinen unipehmo) sekä tuttuun musiikkiin ja muuttumattomaan itseeni.

Vastatakseni otsakkeen kysymykseen, jokainen muutos on esiintyessään uhka, jälkeenpäin ajatellen mahdollisuus - olipa muutokseen lähtenyt tai ei.


//Näin jälkeenpäin luettuna tämä ei ollutkaan aivan niin selkeä viesti kuin ajattelin, mutta yrittänen selventää niitä myöhemmin muistaessani ja jaksaessani.
tallennettu

senhän tietää kaikki nuo, nuo jotka kuusta valon juo ja aamun värit silmissään tuo maailmaan
Knox-setä
Teknovelho
***


Poissa Poissa
Viestejä: 903
Sukupuoli: mies
Asuinpaikka: Kiuruvesi
« Vastaus #13 : 02.Lokakuu 2011, 10:41 »

Muutos... Yleensä sanotaan muutoksen olevan hyvästä, mutta onko se näin loppujen lopuksi? Henkilökohataisesti pidän omaan elämääni liittyvistä muutoksista, kuten muuttamisesta, uusista tuttavuuksista(niin henkilöistä kuin paikoistakin) ja kaikesta, joka tuo mukavaa vaihtelua arjen rutiineihin. Mutta muutos muutoksen itsensä takia ei ole lainkaan hyvästä. Jos vaihtaisin ystäväpiiriä vuoden välein tai vaihtaisen kiinnostukseni kohdetta vähän väliä, en oikein selviäisi elämästä. Muutoksiin ei ole mitään järkevää syytä lähteä impulsiivisesti ilman kaikkien näkökulmien harkintaa, joskaan harkinta ei ole useimmiten se, mitä ihminen harjoittaa.

Itse pyrin ajattelemaan mahdollisimman laaja-alaisesti ja vaihtoehtoja tutkien ennen kuin teen päätöksen. Minulla on läheisten ystävien piiri, joita en vaihtaisi mistään hinnasta, romaaniprojektistani en luovu(vaikka elämäni muutokset ovatkin muuttaneet projektin luonnetta useita kertoja) enkä missään nimessä luopuisi tenniksestä, historian harrastamisesta, filosfiasta tai politiikasta.

Pelit, joita pelaan vaihtelevat paljon, harvemmin opiskelupaikoissa viihdyn vain tiettyjen ihmisten seurassa, vaan kuulun oikeastaan useampaan porukkaan(mahdollisesti ydinryhmäni muiden kaverien kanssa). Risingin ulkoasu on jatkuvan muutoksen kourissa, minulle se oikea ulkoasu oli ennen nykyisen sivuston perustamista ollut vaihtoehto, mutten ole sitäkään jäänyt pitkän päälle murehtimaan. Minulle Risingshadow on aina ollut idea, jonka muoto saattaa muuttua, mutta perusajatus pysyy aina samana. Olen ollut pitkiä ajanjaksoja poissa, mutta sitten taas ilmestynyt takaisin.
tallennettu

Your body and soul,
Each others' mate,
The twain shall split,
My blade to sate.
Fantasyfan
Arkkivelhotar
*****

Poissa Poissa
Viestejä: 1534
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Helsinki
« Vastaus #14 : 02.Lokakuu 2011, 15:25 »

Lainaus käyttäjältä: Logikärmes
Minäkin olen useampaan otteeseen ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka suunnittelevat muuttavansa ulkomaille tai jotakin vastaavaa. Itselläni ei ole koskaan ollut tarvetta jättää kotimaata, ei edes minkään opiskelijavaihdon varjolla.

Minä olen pitkään miettinyt ulkomaille lähtemistä. Vaihtarina olen jo ollut ja tiedän, sellainen muutos ei välttämättä tee onnelliseksi. Mutta silti haaveilen paremmasta ilmastosta ja paremmasta palkasta. En ole koskaan täysin sopeutunut Suomen ilmastoon. Muutto Oulusta Helsinkiin toi vähän leudompaan paikkaan, mutta esim. Etelä-Ranska olisi ilmastollisesti kiva. Skotlantikin olisi lämpimämpi. Mutta jos lähtisin, niin mielellään samaan aikaan jonkun toisen kanssa. Sellaisen, jonka kanssa voi sitten yhdessä ratkoa arkipäivän ongelmia. Vaihtarireissussakin ihan vain muut suomalaiset vaihtarit olivat tueksi.
tallennettu
Dark Clark
Teknovelho
***


Poissa Poissa
Viestejä: 751
« Vastaus #15 : 19.Joulukuu 2011, 01:03 »

Sikäli kun muutos on itsen ulkopuolinen ja pakottava, muutosvastarinta on luontevaa vaiks epäilenkin sen mahdollisuuksia aikaansaada mitään kantavaa. Vähän niin kuin kaikki konservatismi, jossa ripustaudutaan ihannoituihin kuviin menneestä. Henkilökohtaisen elämän tasolla tuli joskus harrastettua laajamittaista esinostalgisointia ja kouristeltua erilaisten yhteisöjen elinkaaren häntäpään häämöttäessä, mut siitä on noustu.

Nykyään oon lähinnä orientoitunut muutokseen elämäntapana. Tykkään nopeista lähdöistä, sitoutumattomuudesta ja valinnanmahdollisuuksista; ahdistaa kun arki on sidottu mekaanisesti toistuviin suorituksiin, jotka estää elämän uudelleenmäärittelyn oikealta tuntuvalla hetkellä. Ei voi tarttua tarjottuun impulssiin ja lähtee roadtripille Eurooppaan, koska koulu. Tosin, useimmiten spontaanius tuntuu liittyvän velvollisuuksien feidaamiseen. Ittensä haltuunottoa kyllä sekin.

Mieluummin mä muutan itseni ja elinympäristöni kuin annan jonkun muun tehdä sen. Just nyt tekis mieli tien päälle, siihen kutkuttavaan olotilaan kun olemassaolo palautuu välittömien tarpeiden täyttämiseen jonkun puolinaisen zombinelämän sijaan. Synkimmässä marraskuussa mulla oli pitkälle edennyt pakosuunnitelma, johon kuului halpalentoja, liftireissuja ja uus elämä jossain auringossa. Enhän mä sitten uskaltanut, mut luultavasti velvollisuuksien päätyttyä teen jotain sen kaltaista. Vaikeata ois pysyä paikallansa kun nälkä nähdä on julmettu.

Ehkä joskus tapahtuu muutos arempaan, mut just nyt tuntuu parhaalta surffailla aktuaalisilla maailmoilla ja olla itse aloitteellinen uusien horisonttien asettamisessa.

//Lisättäköön vielä, etten mä usko maisemanvaihdoksen automaattisesti räjäyttävän elämää värikuviin. Samaa paskaa se on kaikkialla. :---) "Ole muutos jonka haluat maailmassa nähdä", ja silleensä.
tallennettu

we maybe hidden by rags but we've something they'll never have
Vierran
Noviisi
*


Poissa Poissa
Viestejä: 95
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Helsinki
« Vastaus #16 : 27.Joulukuu 2011, 04:03 »

Muutos, se on aina pelottavaa ja ehkä ahdistavaa, muttei kuitenkaan välttämättä ole pahasta. Kun entinen työtiimini oli loppumassa, päätin yhtäkkiä kokeilla jotain erilaista ja lähdin täysin humanistipohjalla (vähän kyllä nörttitaustalla kuitenkin) kokeilemaan helpdeskin ihmeellistä maailmaa :). Ja pärjään ihan hyvin, sen alkujännityksen hellitettyä.

Nyt kuitenkin vakavasti mietin sitä että voisin ensi syksyksi hakea takaisin opinto-oikeutta ja käydä vihdoinkin tekemässä maisterintutkintoni loppuun. Siitä puuttuu niin vähän, mutta opinnot vain jäi kesken, eikä ollut mitään inspiraatiota jatkaa niitä. Mutta nyt olisi.

Se olisi kuitenkin myös todella iso muutos. Nyt on vakituinen työpaikka, palkka, jne. Totta kai se pelottaa, mutta se on myös mahdollisuus saavuttaa jotain, ja todistaa itselleni että pystyn siihen, kuinka paljon vain minua pelottaisikin.
tallennettu
Sivuja: [1]   Siirry ylös
  Tulostusversio  
 
Siirry:  

Risingshadow

Powered by SMF 1.1.19 | SMF © 2006-2011, Simple Machines

Valid XHTML 1.0 Transitional