Tämän lukemisesta on nyt hetki aikaa ja jokusen luvun pidemmällekin silloin jo muistaakseni luin, mutta yritän kommentoida varovasti vain tässä olleita asioita...
Se jousen saaminen tapahtuikin sitten ajateltua aiemmin, jotenkin olin pienessä mielessä miettinyt että kun se jousi nyt ei heti tullut käden ulottuville niin sitten sitä odotellaan viime hetkiin saakka.
Koin ehkä kirjan tähän mennessä tuskastuttavimmat (sikäli myös elähdyttävimmät) lukuhetket, kun Katniss lähti säntäämään pois pistiäispuun ja jousen luota. Eiiiii, se jousi, ota se JOUSI; tähän on kirjoitettu tämmöinen käänne, jotta saisit jousen!!!
Häiritsevää sinänsä, koska en minä normaalisti kirjaa lukiessa jatkuvasti pohdi, miksi tarinaan on mitäkin osasia lisätty ja millaista asetelmaa niillä luodaan jne. Tämä tarina ei ilmeisesti ole temmannut minua kylliksi mukaan itse tapahtumiin... Näppärää kerrontaa sinänsä, mutta paikoin tarkoistushakuisuus paistaa läpi.
Jäähyväiset (laulu + kukat) oli hyvä inhimillinen kosketus muuten epäinhimilliseen peliin.
Ruen kuolema sinänsä ei itse asiassa liikuttanut minua paljoakaan. Toki sen verran, mutta nyt aina herttaisen kirjahahmon kuollessa - mutta kyyninen kirjanlukija miussa (jälleen) vain totesi, että tässä nyt uhrattiin yksi sivuhahmo, jotta päähenkilö kokisi jonkinlaisen menetyksen ynnä mielenliikutuksen. Siinä ei tuntunut olevan edes mitään tolkkua: miksi ihmeessä puita pitkin loikkiva ja muutoinkin taitavasti hiippaileva tyttö olisi kulkenut sieltä aukion reunalta ja joutunut verkkoon? (Ihan en muista, millaisessa paikassa ansa oli, mutta jäi mielikuva jostain metsäaukiosta..) Jäähyväisetkään eivät tavattomasti koskettaneet, koska tuntui hyvin vahvasti, että jotenkin sillä tavoin siinä tilanteessa oli hyvää ja oikein toimia - hienoa, muttei mitenkään odottamatonta. Sen sijaan
leivän lähettäminen Ruen kotivyöhykkeeltä oli sitten hyvin koskettava ele.
Lukiessa itse asiassa jäinkin miettimään, miksi juuri se leipä liikutti minua, eikä sitä edeltäneet kuolema ja kosto ja hyvästit... Tulin siihen tulokseen, että päähenkilöä jotenkin velvoitankin toimimaan
oikein, sen mukaan mitä miun oma oikeustaju oikeaksi käsittää. Jäähyväiset olivat hienot, mutta ei toisaalta mitään, mitä siinä tilanteessa en olisi keltä hyvänsä vähääkään jostain jotain tajuavalta päähenkilöltä voinut odottaa. Sen sijaan täysin tuntemattomien ihmisten osoittama huomaavaisuus oli minusta odottamatonta ja siksi ihmeellistä. Olen oikeassakin elämässä hämmästynyt ja hyvin otettu, jos joku vieras osoittaa minua kohtaan jonkinmoista huomaavaisuutta, vaikka osien ollessa toisin päin sen huomaavaisen teon tekeminen olisi ollut itselleni täysin itsestäänselvyys. Tiedä sitten, miksi näin.
Lukiessa jännä huomata, millä tavoin sitä asioita mieltää...
Battle Royaleen verrattuna tässä kirjassa tappojen ja tappamisen kuvailu on jätetty todella minimiin. Tässä ei mässäillä veren pursumisella, mutta toisaalta tappamisen psyykkiset jälkivaikutuksetkin jäävät aika minimiin.
Minulla särähti korvaan, kun Katniss Ruen tappajan ammuttuaan alkoi miettiä, että siinä oli nyt hänen ensimmäinen tapponsa. Ja sitten vasta tuntui hänellä tulevan mieleen, että ne myrkkypistoihin kuolleet kilpailijat varmaankin kirjataan hänen tiliinsä. Siis jos tipauttaa murhanhimoisten mutanttiherhiläisten pesän jonkun päähän, niin eikö siinä nyt aika ilmeisesti ole vastuussa kyseisten henkilöiden hengenlähdöstä? Ilmeisesti ei niin ilmeisesti. Pääkopalle varmaan ihan vaan hyvä, jos tulee huomaamattaan eliminoineeksi väkeä.
En jäänyt miettimään jäljelle jääneitä sen enempää ennen lopun paljastusta, että kilpailusta voisi selvitä kaksi samasta alueesta tulevaa. Mikä on juonenkäänteenä kiva, joskin jollain tapaa arvattava. Nyt Katnissin ei tarvitse tappaa Peetaa vaikka odotinkin sellaista hetkeä jolloin jäljellä olisi vain Katniss ja Peetaa ja toisen pitäisi uhrautua.
Minulle tämä sääntömuutos tuli yllätyksenä. Minäkin olin varautunut, että kirjan lopussa tulisi jokin ylläri ja sekä Katniss että Peeta jäisivät henkiin. Lähinnä mielessä pyöri skenaario, että he kieltäytyisivät tappamasta toisiaan ja siten vastustaisivat pelin raakuutta ja osoittaisivat inhimillisyyden suuruutta ja jotain sellaista ylvästä ja opettavaista. Mutta nythän kaikki sujuu edelleen täysin Capitolin sanelemilla säännöillä! Yksi pelin tarkoituksistahan käsittääkseni on kyykyttää aikoinaan kapinoineita vyöhykkeitä ja osoittaa, kuinka suvereenisti Capitol kykenee päättäämään heidän elämästään ja kuolemastaan. Kuten se edelleen tekee. Ovelia paskiaisia...
Hetken miettimisellä tuli siihen tulokseen, että yhdestä alkupään vyöhykkeistä on siitäkin jäljellä vielä kummatkin tribuutit. Saman tien tosin epäilin, mahtavatko he olla kovinkaan innoissaan tästä uudesta käänteestä. Tähän mennessä ollaan korostettu, kuinka kamalan kilpailuhenkisiä "ammattilaiset" ovat, joten mahtaako jaettu voitto olla heille yhtä mieluinen kuin kaiken kunnian saaminen yksin itselleen..
