Joulukalenterin luukku 11

[Joulupukki]

Tänään saamme kuulla Rid-tontun kertomaa.



Myrskyn sielu

Luen tietokoneeltani tutkaraportteja. Katson diagrammeja ja hätäisenä vilkkuvaa Messengeriä, jossa työtoverini kinastelevat kiivaasti, että kuka nyt on mokannut ja kenen olisi tämäkin myrsky pitänyt ennustaa. Minä en siitä välitä, tiedän tasan tarkkaan kuka rintamaa liikuttaa, kuka on vastuussa sen odottamattomasta liikkeestä.

Avaan oven, se tempautuu käsistäni ja retkahtaa saranoiden varaan. Tarraan kiinni kaulahuiviini ja hattuuni, ennen kuin nekin antavat periksi tuulen voimalle. Ryntään portaat alas ja jatkan alas, alas kadulle. Askeleeni iskevät maata ja hengitykseni huohottaa.

Tunnen kuinka tuuli riepottaa kevyttä ruumistani kun kamppailen sen voimaa vastaan. Juoksen, ponnistelen, loikin pitkiä, pitkiä askelia ja yritän niellä metrejä. Matkaa on enää vähäsen jäljellä.

Ujellus vihloo korviani, kun yritän haukkoa henkeä. Tori on tyhjä ihmisistä, täynnä lunta. Nostan katseeni taivaalle ja odotan.

Ja odotan.

Ja odotan.

En huomioi ohi ajavaa paloautoa, en tyhjänä kolistelevaa raitiovaunua. Tuntuu, kuin liikkeellä ei olisi ristin sieluakaan. Vain minä ja tuulinen tori, jolla odotan häntä.
Lopulta pilvet erkanevat ja katseeseeni vastaa hurja, kesytön sielu.

Wakį́yą

Ajattelen. Tiedän, ettei minun tarvitse huutaa, hän kuulee kyllä. Tänään hän on lumenvalkea, tänään hänen siipiensä kärjistä iskeytyy revontulet. Tänään hän ratsastaa myrskytuulilla jotka lietsovat räntää ja kasaavat kinoksia. Tänään hän tuli noutamaan minua.

Hän laskeutuu torille sulavasti, kuin noiden kymmenmetristen siipien käyttö olisi tässä tuulessa lasten leikkiä. Ehkä hänelle se onkin, ne ovat hänen tuuliaan. Hän katsoo minua, kesyttömillä silmillään, pitkään ja piinaavasti.

Tässä on se hetki, jäänkö maahan, vai nousenko tuuleen?

Tartun kohmeisin sormin pipooni, kaulahuiviini ja takkiini. Riisun vaatteeni, kaikki lämmittävät tekstiilit, siihen torille. Seison hänen edessään, ilkosillani. Olen valmis jättämään ihmisyyteni taakseni.

Hän laskee siipensä, nyt olen valmis nousemaan hänen selkäänsä.

Kun ukkoslintu levittää siipensä, ja tempaisee itsensä taivaalle, katson kuinka hänen tuulensa, meidän tuulemme, tarttuu vaatteisiini ja riepottelee niitä pitkin toria.

Sen jälkeen tunnen vain tuulen luissani, myrskyn sormenpäissäni, kohotan kasvoni taivaalle ja annan ääneni ujellukselle

[Joulupukki]

Luukku!

[Fantasyfan]

Hyvin Helsinkiläistä :)

[Lachesis]

Säätila käy luihin ja ytimiin. Hienon kouriintuntuva pieni tarina. Avoimia kysymyksiä jää mm. kertojan ammatista (meteorologi?) ja sen yhteyksistä ukkoslinnun tulemiseen.

[Hiistu]

Varmaankin kertoja tiesi, että lintu oli tulossa.. Toisaalta tarinasta välittyy myös unenomainen tunnelma, että arkitodellisuuden tuolle puolen joutunut/astunut/kutsuttu henkilö vain äkisti tietää, kuinka hänen tulee toimia.

Pidin myös tavasta, jolla myrskyolento nimetään aluksi vain Wakį́yą:ksi, jolloin kyllä periaatteessa tietää, kenestä on puhe... muttei käytännössä ole hajuakaan, mistä on kyse. (Jollei heti ryntää googlettamaan, että meinaa lakotaksi ukkoslintua.) Olento ennättää kerätä tuosta salaperäisyydestä vaikuttavuutta, kun sitä ei kykene erottelemaan myrskyn voimista. Ennätin nähdä lumipyryssä olentoja enkeleistä alkaen.