Fiktion väittäminen todeksi

[Platypus]

Muutamissa kirjasarjoissa olen törmännyt siihen, että tarinan väitetään tavalla tai toisella perustuvan tositapahtumiin, dokumentteihin tms. joka ei olisi kirjailijan itse keksimää.
Tämä saattaa olla yleisempää lasten- ja nuortensarjoissa. Ymmärrän, jos tarkoituksena on saada lapset pitämään kirjoja mielenkiintoisempina, mutta minua ainakin se on aina ärsyttänyt.

Muutamia esimerkkejä voin mainita, vaikka pientä nipottamistahan tästä tulee... Cressida Cowellin Näin koulutat lohikäärmeesi, joka on luemma "muinaisnorjasta kirjailijan kääntämä", on sinänsä ihan kelvollinen lastenkirja. Itse väite on kuitenkin vähän mälsä - onhan se hienoa, että muinaisnorjasta on voitu kääntää esimerkiksi hehkulamppu.

Lisäksi eräs suosikeistani Rick Riordan onnistuu kyllä ärsyttämään Kanen aikakirjoillaan. Taas kerran pidän kirjojen tarinasta (Egyptin mytologioita, jes!), mutta toteutus monesti estää minua uppoutumasta kirjaan (huono juttu!). Kirjojen väitetään olevan alunperin digiäänitteestä tallennettuja, mistä välillä muistutetaankin kertojien [hakasulkeissa olevilla] välikommenteilla. Vaikka kommentit saattaisivat olla hauskoja, ne myös ottavat päähän. Ne nimittäin muistuttavat juuri siitä digiäänite-väitteestä, joka tuntuu typerältä. Ottaen huomioon, että kukaan ei puhuessaan kerro asioita niin yksityiskohtaisesti ja tarkasti.

Potterit eivät onneksi kirjoissaan väitä mitään ylimääräistä, ja juuri siksi maailma tuntuu hyvin sulautuvan tosimaailmaan. Tavallaan. Sitten on tietysti olemassa nämä hupaisat oheiskirjat, kuten Ihmeotukset ja niiden olinpaikat ja Dumbledoren itse allekirjoittama takakansi.

"Tämän kirjan tuotto menee Comic Reliefille, eli ne markat, eurot tai kaljuunat, joihin tämän vaihdat, tekevät taikoja, joihin ei velhokaan pysty. Jos sinusta tuntuu, ettei tämä ole riittävä syy luopua rahoistasi, voin vain toivoa, että satunnaiset velhot ovat hyväntahtoisempia, jos joskus näkevät, kun mantikori hyökkää kimppuusi."

Jaahas. No ihan sama. Kirja on kyllä mainio.

Sanoinhan, että nipottamista tulee... Mutta eikö tällainen häiritse ketään muuta? Auttaako vai estääkö tämä teidän mielestänne tarinaan uppoutumista?

[Iivari]

Toisaalta kyseessä on ikivanha kikka, ja nykyfantasiassa sen voisi sanoa olevan elimellisesti mukana kulttuuriperintönä, olihan pappa Tolkieninkin ajatus se, että Keskimaan tarinat oli käännetty englanniksi muinaisesta Länsikairan punaisesta kirjasta. Ja toisaalta Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi pelaa hyvin paljon fragmentaarisella "tosiaineistolla" ja Sankarit taas vetää sekaan Barcelonan ja Atlantan olympialaiset.

[Tapsa]

Joo, ei se kirjoissa häiritse, mutta jos elokuvaa markkinoidaan lauseella "Based on a true story" niin teen kyllä vähän taustatutkimusta, ja jos elokuvan sisältö ei ollenkaan vastaa faktoja, olen vähän närkästynyt. Harhaanjohtavaa.

[punnort]

Mun mielestä tässä on kaksi eri tyyppiä todeksiväittämistä. Ensinnäkin fiktion voidaan väittää perustuvan tositapahtumiin oikeasti, mikä on ärsyttävää, koska yhteys on kuitenkin yleensä aika löyhä, joten kyseessä on yleensä lukijan harhaanjohtaminen. Toisekseen fiktion voidaan väittää pohjautuvan toteen fiktion sisällä, jolla siis ei ole tarkoitus uskotella lukijalle, että pohjautuminen toteen on oikeasti tapahtunut. Itse jostain syystä pidän tästä jälkimmäisestä tekniikasta.

[tpi]

Jos se faktaksi väittämien on sen typpistä, että kukaan joka on edes puoliksi järjissään ei sitä kuitenkaan usko (esim vaikka siis se lohikärmeen hoito-ohjeiden kääntäminen antiikin norjankielestä) nin ei haittaa ja on jopa hauskaa.

Jos se faktaksi väittäminen on sellaista, jonka keskimääräinen idiootti Seiska-lehden lukija uskoo todeksi (vaikkapa meedio joka auttaa poliisia ratkomaan rikoksia), niin se kyllä häiritsee.

[Dyn]

Mun täytyy kyllä todeta, että pistää välillä ärsyttämään, jos hyvä fiktio on pilattu tuomalla se "liian lähelle" todellista maailmaa. Riippuu tavasta, miten onnistuneesti vihje "tämä onkin oikeaa historiaa" on onnistuttu toteuttamaan - liika alleviivaaminen, ilman että se tuo lisäpointtia itse tarinaan, tuntuu vain turhalta. Historian rinnakkaiset jatkumot ovat toimiva tapa hoitaa meidän maailmaamme sijoittuva fantasia, kun halutaan viitata oikeaan ja tapahtuneeseen historiaan - eikä sitäkään tarvitse lukijalle alleviivata. Kyllä lukija enimmäkseen hahmottaa, miten monta lohikäärmettä tässä maailmassa asuu, ilman että ne täytyy vängän väkisin naamioida ja perustella osaksi historiaa.

Scifin puolella vähän vastaava ilmiö, "planeetta paljastuu (ihmisten tuhoamaksi) maaksi", saa myös niskakarvani pystyyn. Jos moisella juonenkäänteellä on jokin aito funktio tarinassa, niin siitä vaan, mutta lisäbojojen kalastelu "vakuuttelumielessä" voi olla turhauttavaa.

[Tiuku]

Paljon nykyisiä nuortenkirjoja lukeneena ymmärrän Platypuksen ärtymyksen, koska niissä on välillä tällaisia ei-niin-hyvin toteutettuja eli varsin korostettuja sitomisia oikeaan maailmaan. Tiedostan kuitenkin, että varmaan ne nuorempaan lukijaan vetoavat paremmin ja minun täytyy vanhempana lukijana vähän katsoa läpi sormien, jotta voin nauttia rauhassa itse tarinasta.

Se sitten olisi eri asia, jos vanhemmille ihmisille tarkoitetuissa kirjoissa olisi täysin samanlaisia ratkaisuja, koska niissä ne olisivat vain tökeröjä ja hyvän maun vastaisia. Iivarin esimerkin mukaisesti Tolkien kyllä noin niin kuin (fantasian osalta) edelläkävijänä vähän tavoitteli samaa, mutta sitten taas muut Iivarin esimerkit jo nähdäkseni viittaavat toisenlaiseen oikeaan maailmaan sitouttamiseen kuin mitä Platypus tarkoitti - Platypuksen esimerkit liittyvät pikemminkin siihen, että kirjassa pyritään suoranaisesti uskottelemaan lukijalle totuuspohjan olevan olemassa, siis otsikon mukaisesti "väittämään". Ennen päivänlaskua ei voi on vähän rajatapaus, koska siinä esitetään dokumentit ja tietokirjatekstit varsin aitoina, mutta toisaalta siinäkään ei henkilökohtaisuuksiin mennen väitetä lukijalle mitään.

Hmm, näin tarkemmin ajateltuani tajusin, että vanhemmassa kirjallisuudessahan lukijan puhutteleminen ja asioiden korostettu väittäminen todeksi on käsittääkseni paljon yleisempää. Ainakin varsin monessa lukemassani 1800-luvulla kirjoitetussa kirjassa harrastetaan sitä. Kriittisemmäksi kasvanutta nykylukijaa sellainen voi ärsyttää eri tavalla kuin siihen aikaan, ja onhan kirjoitustyylimakukin muuttunut. Joka tapauksessa fiktion väittäminen todeksi ei taida olla uutta auringon alla.

[Dyn]

Sinisalon (ja muidenkin) tapa käyttää dokumentteja ja asiatekstiä osana kaunokirjallista tarinaa on minusta ihan oma aspektinsa: sillä ei yritellä uskotella lukijalle, että tämä tarina olisi totisen totta, vaan rakentaa tarinan oman maailman uskottavuutta. Kerronnan kikkana kelpaavat myös.

Lukijan puhuttelua (väliin jopa hiukan moralisoivassa mielessä) näkee kyllä vanhemmassa kirjallisuudessa, kuten Tiuku totesi. Tätä piirrettä on parodisoitu mm. Alan Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigassa. Joku kirjallisuutta enemmän opiskellut voisi kertoa lisää. :)

[Platypus]

Minulle on tosiaan tässä asiassa väliä sillä, miten ns. todenmukaisuus toteutetaan. Hyvä, että olette ymmärtäneet sen, mitä tarkoitin väittämisellä. Onhan nimittäin erilaisia tapauksia.

Esimerkiksi, mainitsemaani oheiskirjasta lukuunottamatta Pottereissa on onnistuttu sulauttamaan tosimaailma ja fiktio keskenään niin, ettei mikään hinkkaa sitä naamaamme vasten. Onhan toki muitakin nuortenkirjoja ynnä muita, jotka sijoittavat tapahtumat tähän maailmaan, mutta vaan "piiloon tavallisilta ihmisiltä". Sellaisia kirjoja on oikeastaan ihan kivakin lukea, jos ne vain onnistutaan kirjoittamaan hyvin.

Rick Riordan teki mielestäni loistavaa työtä Percy Jackson -sarjansa kanssa, koska siinäkään ei erityisemmin "väitetty" mitään. Percy vain sattui minä-kertojana puhuttelemaan lukijaa alussa, viitaten tapahtumien sijoittuvan tavalliseen länsimaailmaan pop-kulttuuriviittauksineen. Tavalliset pulliaiset eivät vain satu huomaamaan mitään, koska ovat niin tyhmiä ja/tai sokeita.

Sen sijaan Kanen aikakirjoissa kirjailija itse väitti, siis tosiaan väitti, löytäneensä jotain pahuksen äänitteitä ja kirjoittaneensa tarinan niiden mukaisesti. Tässä mentiin tosi pahasti sinne hinkkaamisen ja hiertämisen puolelle. Ja se häiritsi muuten niin hyvää lukukokemusta. Tarina olisi ollut huomattavasti parempi ilman [kommentteja] saati alku- ja loppuselityksiä: "omasta mielestäni nuoret vaikuttavat puhuvan totta, menenpä tästä etsimään lisää äänitteitä, hohhohhoo..." (-.-') Muutoinhan mytologian sulautuminen tosimaailmaan on mielestäni kivaa luettavaa.

Tämän takia minua myös hieman hiersi Cowellin väite siitä, ettei tarina olisi hänen omansa. Kaikki tällainen välikommentointi ja "löysin tämän jostain" -päälleliimaukset vaikuttavat minusta vaan niin ylimääräiseltä tuhrulta, joita ilman tarina ei kärsisi lainkaan. Se tuntuu turhalta harhaanjohtamiselta.