Talviprojekti 2012: Nebulosan teksti

[Nebulosa]

Kuva 2

Pentti ja kuulat

   Pentti istui kannon päällä, katsellen nahkasaappaidensa kuluneita kärkiä. Hän heilutteli varpaitaan niiden sisällä, havainnoiden toimintansa vaikutuksia jalkineidensa päälipuolella. Tyytyväisenä itseensä hän jatkaa heiluttelua, seuraten kuinka isovarvas aiheuttaa liikkuvan pullistuman saappan kärjessä. Muiden varpaiden liikkeistä ei tulee selvää merkkiä, mutta hän tietää niiden liikkuvan.

   Kesäpäivän paras hehku oli jo jättänyt metsän, kuten Pentin järjen väitettiin tehneen hänelle. Ilta ei vielä hämärtänyt kunnolla, mutta siihen ei menisi kovin kauaa. Kannolla istuva varpaiden tarkkailia ravisteli päätään voimakkaasti puolelta toiselle, kuunnelle marmorikuulien kolinaa.
   ”Vai muka ei kuulia”, Pentti tuhahti, katsettaan saappaiden kärjistään irrottamatta. Hän ravisteli päätään vielä pari kertaa. Ihan vain varmuuden vuoksi, jotta voisi olla aivan varma, ettei ollut kuvitellut sieltä kuuluvaa ääntä. Se hienosti pukeutunut äijänkuvatus kirjoituspöytänsä takana oli sanonut sen olevan harhaa. Ei ihmisen pään sisällä kuulia ollut. Se oli muka vain sanonta. Mutta Pentti kyllä tiesi mitä kuuli. Sen kuuli aivan selvästi. Samalla tavalla kuin näki varpaiden liikkuvan saappaiden nahan alla. Vaikka todisteita olikin välttävästi vain yhden varpaan osalta, kaikki muutkin aivan varmasti liikkuivat. Hän ei suostunut uskomaan sitä, että kolina olisi kuviteltua. Nehän olivat niin isojakin, etteivät mahtuisi muualta kuin suusta pullahtamaan ulos. Eikä suusta ollut suoraa yhteyttä korvien väliin. Senhän tiesi lapsikin.

   Viimein kannolla istuva varpaiden tarkkailija nosti päätään. Kun päätä liikutti hitaasti, kolina oli vaimeampaa mutta silti selvästi kuuluvaa. Hän jatkoi edelleen varpaidensa heiluttelua, vaikka niitä särkikin jo kovasti. Vierellään miehellä oli kepin nokassa aiemmin päivällä pyytämänsä erikoisen eläimen ruho. Siitä elukasta se kaikki oli alkanut. Viime kesänä sellaisen oli kertonut nähneensä, juuri samaisessa metsässä missä nyt istui todistelemassa itselleen ettei ollut hullu. Eläin joka kulkee neljällä jalalla, hengittää ilmaa keuhkoilla tai kiduksilla, riippuen siitä oliko vedessä vai kuivalla maalla. Omasi ison haukimaisen pään ja siihen verrattuna suhteellisen pienen ruumiin. Karvaisten jalkojensa päässä räpylät, joiden varpaissa sisään vedettävät, erittäin terävät kynnet. Siinä oli todiste niille, jotka eivät muutoin uskoisi. Olihan Australiastakin löytetty joskus ammoisina aikoina vesinokkaeläin, jota pidettiin aluksi pelkkänä väärennöksenä, kokoon liimailtuna palapelinä. No, tämä ei myöskään ollut sellainen.

   Pentti näki kuinka kaksi autoa lähestyi metsäautotietä pitkin. Hän arvasi jo keitä tulijat olivat. Puntiksella oloa olikin tällä kertaa kestänyt melko pitkään, vaikka tulijat luultavasti olivat hyvin tienneet minne hän oli suunnistanut. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta mutta taatusi se olisi viimeinen. Nyt kukaan ei enää epäilisi.

   Autot pysähtyivät reilun sadan metrin päähän hänestä ja kaksi miestä kummastakin nousi ylös. He lähtivät kävelemään rauhallisesti häntä kohden, jolloin hän lopetti varpaidensa jo kouristuksenomaiseksi muuttuneen heiluttelun.
   'Varpaat liikkuvat, kuulat kolisevat, outo eläin on totta, en ole hullu', Pentti jauhoi ajatuksissaan aina siihen asti, kunnes neljä miestä saapuivat hänen luokseen.
   ”Täällä taas, Pentti”, sanoi miehistä pienin. Se sama, joka pöytänsä takana oli kuulien olemassaolon kieltänyt.
   'Ei ensimmäinen mutta varmasti viimeinen kerta, kun on kimpussani', Pentti mietti.
   ”Täällähän minä”, Pentti vastasi. Sanat tulivat rohkeasti ja itsevarmasti ulos hänen suustaan. Hän ei pelännyt enää mitään. Nämä neljä miestä eivät enää mahtaneet hänelle yhtään mitään. Todisteet vierellään puhuivat kaikkia heidän väitteitään vastaan.
   ”Tällä kertaa minulla on teille jotakin.” Hymy levisi oudon eläimen saaliiksii saaneen metsästäjän kasvoille ja hän osoitti vierellään kepin nokassa roikkuvaa kummajaista.
   ”Niinpä näyttääkin olevan. Laitoksen johtaja mainitsikin, että hänen huoneestaan oli viety jotakin.”
   ”Siitä en tiedä mitään”, Pentti vastasi häkeltyneenä. Syyttää nyt häntä varkaudesta. Tällaisena hetkenä. Sokeitako he olivat?
   ”Kyllä vain. Tuo keppi on hänen matkamuistonsa lapin matkaltaan, jolla kävi muutamia vuosia sitten. Käytti sitä patikoidessaan kävelysauvanaan ja sillä on suuri tunnearvo hänelle. Sanoi nähneensä sinut se kädessäsi juoksemassa kohti pohjoista sisääntulotietä. Tiesimme että tulet tänne, joten annoimme sinun tulla perille asti. Säästyi meiltä turha perässä juokseminen. Emmekä pitäneet tällä kertaa turhaa kiirettä. Mihinkäs sinä muualle edes osaisit mennä. Sitä paitsi, joudut täst' edes maksimaalisen turvallisuuden osastolle, joten annoimme sinun samalla hieman nauttia tästä reissusta.”
   Kepistäkö tässä oli kyse. Ei, Pentti ajatteli. Sehän oli lojunut pihalla laitoksen edessä ja hän oli ottanut sen mukaansa vain hetken mielijohteesta. Ei hän varas ollut. Eikä sen takia voi joutua liki eristykseen.
   ”Viis kepistä. Katsokaa mikä siinä roikkuu.”
   ”Se on varsin mielenkiintoinen. Mutta se täytyy jättää tänne. Keppi tulee kuitenkin mukaan. Ja niin tulet sinäkin. Ja kuten tiedät, sinulla on kaksi vaihtoehtoa.”

   Kyllähän Pentti vaihtoehtonsa tiesikin. Joko hyvällä tai pahalla. Useimmiten hän oli lähtenyt hyvällä ja niin oli parempi tehdä nytkin. Kolme isoa korstoa saisivat kyllä hänet aisoihin nopeammin kuin kissaa ehtisi sanoa. Sitten tämä neljäs, pöytänsä takana piileksivä, korstojensa suojelema äijänkuvatus, tuikkaisi piikin käsivarteen tai kankkuun, niin kuin viimeeksi oli käynyt. Puh vaan ja pihalla olisi seuraavan viikon. Parempi lähteä hyvällä. Pysyisi äijä vain pöytänsä takana ja jättäisi hänet rauhaan.
   ”Mutta tutkikaa edes hetki tuota otusta tuossa kepin nokassa. Katsokaa mikä se on. Huomaatte etten ole hullu”, Pentti aneli, kun yksi korstoista nosti kepin irti maasta ja nakkasi saaliin heinikkoon.
   ”Sehän on näätähaukiainen. Erittäin harvinainen taruolento. Rauhoitettu, kuten ne kaikki ovat, joten ole tyytyväinen, että se heitettiin vain pois, eikä kukaan tule syyttämään sinua sen pyytämisestä”, äijänkuvatus vastasi. Tämä katsoi suuntaan jonne näätähaukiainen oli lentänyt, pyöritti päätään ja tokaisi vielä: ”Hirveä rikos luontoa kohtaan. Ne ovat niin tavattoman harvinaisia nykyään. Harva niitä edes onnistuu näkemään. Samoin kuin yksisarvinenkin. Uskotko Pentti yksisarvisiin?”
   Pentti hämmentyi silminnähden. Hän katseli jokaista neljää miestä vuorotellen silmiin, etsien merkkiä vitsistä tai mistä tahansa joka selittäisi äskeiset sanat.
   ”Yksisarvisiin”, Pentti parkaisi. ”Mitä ihmettä niillä on tekemistä tämän kanssa?”
   ”Pentti hyvä”, mies puhutteli häntä, totisella, jopa huolestuneen isällisellä äänellä. ”Ne ovat taruolentoja. Ihan normaaleita asioita luonnossa. Kaikki tämä toiminta ympärilläsi johtuu niistä sinun kuulistasi. Sinä et vain suostu uskomaan sitä. Katsoppa.”
   Tämän sanottuaan kaikki neljä häntä noutamaan tullutta miestä tarttuivat itseään otsahiuksista kiinni, raottivat Pentin kauhiksi päälakeaan siten, että hän näki miesten päiden sisälle.
   ”Tyhjää täynnä, kuten huomaat.”

[Jaragil]

Klassinen totta vai tarua -dilemma. Onko tarina otettava kirjaimellisesti jonkinlaisena omituisena maagisena realismina, vai onko Pentti vain hieman pöpi. Yleensä varmaan jälkimmäinen, mutta kun on lukenut niin paljon spefi-kirjallisuutta, joutuu aina miettimään sitä toistakin vaihtoehtoa.

Kokonaisuutena ihan veikeä tarina. Pentti oli päähenkilö sen verran mielenkiintoinen, että hänen henkilökohtaista tajunnanvirtaansa ja pohdintojaan jaksoi kuunnella läpi koko tarinan. Alussa mietein, että mitä näillä kuulilla meinattiin. Oliko hänen korvissaan vain jotain vikaa, oliko hän oikeasti mielisairas, vai oliko taustalla jotain muutakin. Luultavasti se toinen vaihtoehto, mutta mistäpä sitä tietää. Jäi myös hieman auki, pystyikö hän tuntemaan nämä kuulat kallonsa sisällä, vai vain kuulemaan.

Muutamia typoja huomasin etenkin alusta. Niitä ei ollut häiriöksi asti, mutta teksti kannattaisi vilkaista vielä ainakin kertaalleen läpi. Muutoin teknisesti sujuvaa tekstiä. Dialogi tuntui luontevalta, teksti eteni sujuvasti asiasta toiseen, eikä katseeni muutenkaan töksähtänyt mihinkään epäolennaiseen.

Kokonaisuutena hyvä tarina, joka sitoutui hyvin kuvaan, oli kiintoisaa luettavaa ja jäi vielä sen verran sopivasti auki, että pohdinnoille ja erilaisille teorioille riitti tilaa.