Talviprojekti 2012: Rayman:n teksti

[Rayman]

Tämä novelli on kirjoitettu kuvasta numero yksi.

Novelli: Komissaario Saarinen ja lumeen hautautunut auto

Komissaario Saarinen seisoi pakkasessa karvalakki päässään. Lunta tuprutti joka suunnalta niin, että näköä haittasi. Silti todiste rikoksesta oli hänen silmiensä edessä täysin nähtävillä; lumeen hautautunut auto jonka vasemmassa, kuljettajan paikalla olevassa ikkunassa ammotti ilkeännäköinen ampumajälki. Saarinen päätteli heti - ja aivan oikein -, että jälki oli tullut pumppuhaulikon väärinkäyton (kuten hänellä oli tapana sanoa ampumajäljistä) seurauksena. Sisällä autossa sen puoleen ei näkynyy jälkeäkään ruumiista tai elävästä ihmisesta. Useammista ihmisistä tai ruumiista puhumattakaan. Saarinen kaivoi mustan takkinsa rintataskusta tupakan, huokaisi syvään ja sytytti sen.

Myöhemmin saman päivän illalla Saarinen istui toimistossaan. Kello oli 18.47 ja lunta tuprutti edelleen ikkunan takana. Pöytänsä takana hän taas hörppi kylmää kahvia ja mietiskeli päivän tapahtumia. Varsinkin sitä lumeen Jumalan selän taakse hylättyä autoa jossa oli tuo pumppuhaulikon aina niin ikävä jälki. Autoksi oli paljastunut 89-vuoden Fiat Punto. Romu sellainen. Jälleen Saarinen huokaisi, se oli hänelle jo pinttynyti tapa, ja mietiskeli, että mihinkähän suuntaan hän tutkimuksissaan lähtisi. Että mitä tekisi seuraavaksi? No, ainakin se oli selvää, että tuon Fiatin omistajat eivät olleet sotkeentuneet mihinkään rikokseen; auto oli ilmoitettu varastetuksi tasan kaksi viikkoa sitten illalla kello 17.34. ja sitä oli etsitty hieman, mutta poliiseilla oli ollut parempaakin tekemistä. Se selvisi Saariselle nopean tutkimuksen jälkeen. Mutta, jos siinä oli kaikki mitä Saarinen tiesi, niin mihin suuntaan hän lähtisi? Hän päätti lähteä kotiin nukkumaan.

***

Kotiin päästyään Saarinen otti jääkaapista yhden oluen ja istahti sohvalle TV:n ääreen. Uutiset olivat juuri alkamassa. Rikoksia, murhia, tappoja, ryöstöjä ja raiskauksia, Saarinen tuumi. Eikö tälla planeetalla muuta tapahdu? Katsottuaan vielä hetken uutisia Saarinen päätti luovuttaa tämän päivän osalta ja käydä nukkumaan. Jokin uutisissa kuitenkin vielä viivytti häntä ja herätti hänen huomionsa. Uutinen aseellisesta pankkiryöstöstä - missä yksi rikollisista oli käyttänyt katkaisua pumppuhaulikkoa - pyöri televisiossa. Saarinen laittoi äänen kovemmalle. Hetken päästä hän istui autossaan menossa kohti pasilan poliisiasemaa päässään samainen vanha karvalakki ja suussaan savuava tupakka.

Kun Saarinen saapui Pasilaan asemalla oli paikalla vain muutama päivystävä poliisi. Yksi miehistä istui tiskin takana tietokoneen ääressä ja Saarinen tyytyi suomaan miehelle ohi mennen vain nopean tervehdyksen ja jatkoi sen jälkeen toimistoonsa. Hän laittoi heti tietokoneensa päälle ja kahvia tulemaan. Tästä tulee pitkä yö, Saarinen tuumi ja tumppasi tupakan tuhkakuppiin ja sytytti uuden tilalle. Nyt ei ollut aika murehtia henknilökohtasia elitapoja. Lopetan tupakoinnin sitten joskus kun olen valmis siihen...Saarinen päätti ja kirjoitti tietokoneeseensa käyttäjätunnuksensa. Hän löysi hetkessä sivun millä oli uusimmat pääkaupunkiseudulla tapahtuneet rikokset. Ja kun kahvi oli valunut kokonaan, niin silloin Saarinen oli jo löytänyt etsimänsä. Nyt ei voinut muuta kuin odotaa.

***

Kun aamu alkoi valkenea Helsingissä, niin Saarinen istui taas autonsa ratissa. Hän oli matkalla kallioon, erääseen autokorjaamoon. Paikalla oli paha maine, siellä oli töissä miehiä jotka tekivät paljon muutakin kuin vaan rassasivat autoja kuntoon. Toki he sitäkin tekivät, mutta se oli lähinnä vaan kulissia. Poliisit olivat kuitenkin tehneet jonkinlaisen sanattoman sopimuksen muutaman paikan työntekijän kanssa. Toisin sanoen: muutaman vasikan kanssa.

Saarinen läimäytti autonsa oven kiinni, sytytti tupakan, yritti ryhdistäytyä ja suunnisti korjaamon ovelle. Ovessa luki huonolla käsialalla kirjoitettuna:

AUKI MA-PE 8.00-16.00
VIIKONLOPPUISIN KIINNI

Noh, ainakin he yrittävät, Saarinen tuumasi ja astui sisään halliin jossa autoja korjattiin. Halli oli tyhjä jos yksinäisennäköisiä autonromuja ei laskettu mukaan. Saarinen asteli hallin perällä olevaan toimistoon ja näki sinne päästyään tutun miehen: yhden hänen vakio vaskoistaan. Miehen joka istui (erittäin) likaisen pöydän ääressä puhuen kännykkään. Miehen selän takana seinällä oli viime vuoden tyttökalenteri. Nopeasti katsottuna siihne ei näyttänyt olleen tehty yhtäkään merkintöä, mutta silti se näytti likaiselta, kuin joku olisi lääppinyt sitä innoissaan. No, Saarinen tuumi. Kukin tavallaan. Seuraavaksi hän nappasi rivakalla otteella tuolilla istuvaa miestä takista kiinni, nosti hänen ylös ja heitti miehen kännykän seinään. Puhelin osui keskelle tyttökalenteria ja hajosi tuhannen paloiksi. Sen jälkeen Saarinen aloitti vasikan (tunnettu myös nimellä Likainen-Pepe tai liukas Pepe) epävirallisen kuulustelun.

Saarinen: "Mitäs olet puuhaillut viime aikoina, Pepe? Onko asiat sujunut liukkaasti? Et sattuisi tietämään mitään pari viikkoa sitten varastetusta Fiat Puntosta? 89-vuoden autoja?"
Pepe: "Hyvää huomenta sullekin vaan, Saarinen! On tämänkin hyvä tapa aloittaa aamu! Minä en tiedä mitään mistään Fiiateista ja mistään muustakaan."
Saarinen: "Ai et? Onko tosiaan noin?
Pepe: "Kyllä."
Saarinen: "No, ehkä sitten vien sinut asemalle ihan muista syistä. Täällä haiskahtaa siihen malliin, että vien sinut asemalle vaikkapa vain kannabiksen polttelun takia. Kyllä sinä siitäkin syystä pari päivää ainakin vietät lukkojen takana. Sun bisneksethän siitä vaan kärsii. No, niin, lähdetäämpäs sitten menemäämn kohti Pasilaa."
Pepe: "Okei, okei, Saarinen. Sä voitat, niin kuin aina. Annahan vanhakoira kuulua mitä sä haluat tietää. Mä vastaan - jos - mä tiedän mitään."

***

Kello rupesi lähentelemään noin kahtatoista. Saarinen istui Nesteen huoltoaseman kahvilassa ja luki muistiinpanojaan vihkosta joka oli hänellä aina mukana. Vihkosta joka oli täynnä tärkeitä harakanvarpaita joita vain Herra Saarinen yksin osasi tulkita. Saarinen haukkasi nisuansa (Dallas-pullaa), hörppäsi kahvia ja mietti. Se nilkki Pepe. Se ei kertonut minulle kaikkea mitä tiesi, mutta kertoi kuitenkin tarpeeksi. Sen verran, että seuraava askel on minulle nyt selvä. Eipä muuta kuin takaisin Pasilaan.

Tietokoneeltaan Saarinen löysi roppakaupalla mielenkiintoista materiaalia. Kaikki johtolangat näyttivät viittaavan itään, Venäjälle. Laittomia huumeita, autovarkauksia, prostituutiota ja - mikä mielenkiintoisinta - laittomia aseita. Pääasiassa pumppuhaulikoita. Kaikkiaan noin 18-20:tä Italialaisvalmisteista Benelli M4 Super 90-pumppuhaulikkoa oli lähtenyt liikkeelle kohti rajaa kolme päivää sitten, mutta ne olivat jääneet tullissa nalkkiin. Lisäksi koneelta selvisi, että toinen venäläis-miehistä oli jäänyt kiinni ja toinen rikollisista oli päässyt pakoon ammuttuaan ensin kaksi viidestä tullimiehestä. Toinen miehistä oli kuollut välittömästi ja toinen oli saanut vakavia vammoja. Mies kuitenkin jäisi eloon. Auto mitä miehet olivat käyttäneet oli - eloonjääneiden tullimiesten mukaan - ollut harmaan-ruskea Fiat Punto. Vuosimallia tai rekisterinumeroa miehet eivät tienneet, mutta jo tämä riitti vakuuttamaan Saarisen, että hän oli oikeilla jäljillä.
Tämä kaveri ei ole tullut tänen leikkimään. Saarinen tuumaili vakavana. Tämä kaverin on vaarallinen ja hänet täytyy saada oikeuden eteen vastaamaan teoistaan. Nyt täytyy lähteä sinne missä varjotkin liikkuvat varjoissa.

***

Saarinen ajeli taas Helsingin-katuja. Taivaalta leijaili vieläkin maahan lunta kauniissa, hitaassa tahdissa. Öinen lumisade ja Helsingin autiotkadut näyttivät kerrankin Saarisesta kauniilta. Ja - melkein hetkeksi - hän ajatteli pysäyttää auton, polttaa tupakan ja jättää tämän kaiken taakseen. Koko poliisia leikkiminen alkoi jo kyllästyttää häntä - ja hän toivoi, että seuraavat 4-vuotta eläkkeeseen menisivät nopeasti. Sitten eläkkeellä voisi vaikka kalastella. Ja miksei vaikkapa lukea kirjojakin, niin kuin silloin nuorena, Tarua Sormusten Herrasta ja Tuntematonta Sotilasta, Saarinen haaveili. Hetken päästä hän säpsähti unelmistaan. Sitten hän jatkoi matkaansa kohti erästä Matkustajakotia, paikkaa jossa epämääräiset ihmiset elivät epämääräristä elämää, paikkaa jossa rikokset olivat joka päiväisiä seuralaisia. Paikkaa jossa varjotkin liikkuivat varjoissa.

***

"Sinä väität, että tänne on tullut ja täältä on lähtenyt kahden viime päivän sisällä kymmeneniä Venäläis-miehiä? Kuulenko minä oikein?", Saarinen sanoi Matkustajakodin virkalilijalle. Mies nyrpisti nenäänsä ja näytti ylimieleiseltä. Kuka hitto voi tuollaisessa asemassa - saastaisen matkustatjakodin virkailijana - olla ylpeä, Saarinen pohti. Hän päätti painostaa miestä lisää ja niin hän tekikin, mutta, ei saanut virkailijasta mitään muuta irti, kuin että mies antoi Saariselle vapaat kädet tutkia Matkustajakotia. Silloin Saarisen hermot pettivät lopullisesti ja hän huusi miehelle.
"Senkin, nilkki! Hyvä on, antaa olla, tehkää rikoskia, tappakaa toisianne, lentäkää vaikka kuuhun, minä en enää välitä! Tajuatko, minä en enää välitä!!!"
Saarinen kaivoi hämmästyneen virkailijan edessä takkinsa etutaskusta tupakkaa ja huomasi hävittäneensä sytyttimensä. Hän sanoi virkailijalle.
"Olisko sulla edes tulta antaa?"
Mies kaivoi Saariselle tulitikkuaskin. Saarinen katsoi aski etikettiä ja siinä luki seuraavaa:

RAVINTOLA MÄÄRÄNPÄÄ
TANSSIA JA KARAOKEA
AUKI MA-PE 12.00-01.00
LA-SU 11.00-03.00

"Et sattuisi tietämään missä tämä Ravintola Määränpää sijaitsee" Saarinen kysyi vielä lopuksi Matkustajakodin virkailijalta.

***

Saarinen hörppi oluttaan, katseli tanssilattialla olevia naisia, joista toiset olivat hänen mielestään oikein kauniita olentoja. Hän tunsi olonsa pitkästä aikaa hyväksi. Niin hyväksi, että kuin illan kuluessa eräs Venäläis-mies tuli juttelemaan Saarisen kanssa ja kertoi - heidän tehtyään tuttavuutta ja melkein tunnin ajan - että hänellä olisi auto myytävänä pilkkahintaan, tarkemmin sanottuna 89-vuoden Fiat Punto niin Saarinen ei enää jaksanut välittää. Ei edes siitä, että venäläis-miehen mukaan ainut huono puoli autossa oli se, että siinä oli rikkinäinen ikkuna. Kuljettajan paikalla. Ja niin kuin sanottu, niin kävellessään ravintolan lähellä olevalle taksitolpalle hän vain hymyili itsekeen - melkeenpä nauroi: mielikuvituksissaan hän oli jo mökillä kalastamassa ja lukemassa Taru Sormusten Herraa.

Loppu

[Lachesis]

Tästä tuli mieleen film noiria ja suomalaisia viime vuosien rikosleffoja. Miljöö vaikutti ensin melko ajattomalta (ehkä 1950-lukulaiselta), mutta asettui sitten kännyköiden ja tietokoneiden kautta nykyaikaan sulavasti ja näpsäkästi. Päähenkilö on habitukseltaan aika tavanomainen poliisihahmo ketjupoltteluineen sun muineen. Pidin siitä, kuinka koko ajan satoi lunta, ja lumisuus myös tietenkin kytki käytetyn kuvan sopivasti tekstiin.

Kielellisesti teksti olisi vaatinut vähän oikolukemista vielä, varsinkin loppupuolella. Kirjoitusvirheiden lisäksi oli vähän horjuvaa sanankäyttöä. Vasikan luona käyminen, äkkinäinen väkivalta ja Likainen-Pepen nimi olivat jo vähän liiankin kliseitä.

Novellin loppu oli oikeastaan aika hellyttävä ja teki koko tarinasta jonkinlaisen itsenäisen loppunäytöksen. Ikään kuin komisario Saarinen olisi pidemmänkin dekkarisarjan sankari, joka lopulta, kaiken kokemansa jälkeen, lyökin hanskat tiskiin, vaikka rikosjuttukin jää vielä kesken.

[Rayman]

Kiitos kovin, Lachesis! Erittäin mukavaa saada asiallista palautetta. Sitähän me kaikki kirjoittajat kai toivomme :)

Ja mitä tulee vinkkeihin ja neuvoihin, niin olet ihan oikeassa: postasin tarinani ehkä hieman liian nopeasti, en edes jotenkin tajunnut käyttää wordin oikolukua mitä yleensä kyllä käytän. Olin kai liian innoissani pitkästä aikaa kun sain tämän novellin valmiiksi. Olen tosiaan pitänyt erittäin pitkän tauon kirjoittamisessa ja nyt koin uudelleen tätä kirjoittaessani sen yksinkertaisen ilon mikä kirjoittamisesta parhaillaan syntyy ja minkä takia sitä ennen ainakin tein. Se on varmaankin syynä huolimattomuuteeni. Pahoittelut siitä.

Ja, mitä tulee tuohon tarinan kliseisyyteen, niin sekin on totta. Mutta, se on myös tarkoituksenmukaista, tarkoittaen siis sitä, että käytin aivan sumeilematta ja tietoisesti noita kliseitä. Se ei siis tavallaan ole ollenkaan sattumaa, että niitä tarinassa on.

Kiitoksia vielä kerran vaan :)

[Lachesis]

Onnea vaan kirjoittamisen uudelleenaloittamisen johdosta :). Juu, kyllä käyttämästäsi kuvastosta näki, etteivät ne vahingossa siellä olleet, eli tunnet genren välineitä ja teemoja niin hyvin, että pystyt niitä suvereenisti hyödyntämään. Lyhyessä novellimuodossa on vaan se riski, että teoksesta tulee pastissi, jos totunnaisten juttujen vastapainoksi ei ole riittävästi omaa keksintöä (en varmasti itse ole mikään paraatiesimerkki tästä asiasta). Pidin joka tapauksessa tekstin jouhevuudesta ja sujuvasta etenemisestä, ja kyllä siitä siististi toteutetusta kuvastostakin.

[Nebulosa]

Pelkästään sci-fiä ja kauhua viime ajat kuluttaneena, oli miellyttävää lähteä komissaario Saarisen matkaan. Tarina oli rakennettu kliseiden ympärille, eikä niiden käyttämisessä ole mitään pahaa. Ei varsinkaan silloin, kun niitä käytetään tieten tahtoen runsaalla kädellä. Ja taiten. Pääsin hieman sellaisen Dick Tracy meiningin makuun liukas-Pepen, pumppuhaulikoiden ja jatkuvan synkän sateisen tunnelman siivittämänä. Pannutolkulla mustaa vahvaa kahvia, jatkuva tupakanpoltto sekä unettomat yöt täydensivät kokonaisuuden.

Teksti tuntui aluksi ehkä hieman kulmikkaalta, mikä ei tosin lopulta enää häirinnyt, koska tuntui kuin se kuuluisi asiaan. Tarinahan oli hieman kantikkaiden kliseiden raameissa kulkua, kuvauksessaan tämän ajan raadollisuudesta. Melko särmäistähän se poliisin arki taitaa olla, eikä mitenkään soljuvasti liu'u autuaassa ajan virrassa. Kuten Saarinenkin sai todeta tarinan lopussa, loppuun ajettuna.

Kuva ja tarina kohtasivat hienosti.

[Rayman]

On nyt vähän tyhjäpäinen ja vähäsanainen olo, mutta sen verran kuitenkin, että kiitos erittäin paljon kommentistasi Nebulosa. Se oli erittäin asiallista ja osuvaa! :)

[Jaragil]

Film noir ja ylipäätään amerikkalainen dekkariperinne ovat kieltämättä ne tyylilajit, jotka tästä nousevat hyvin vahvasti esiin, minkä vuoksi onkin hieman hämäävää, kun tekstiin pudotellaan sellaisia suomalaisuuksia kuin Pasila tai Saarinen. Eivät sikäli rikokaan tunnelmaa, mutta luovat siihen hieman säröjä, kun odotusarvo on kuitenkin Atlantin toisella puolella. Se nyt on tietysti keskustelu sinänsä, saisiko dekkari sijoittua Suomeen vai ei, mutta ei nyt mennä siihen. Makunsa kullakin.

Muutoin ihan näppärä pienoispoliisitarina näin lyhyeksi novelliksi. Loppuratkaisu jätti minut hieman kylmäksi, koska se tuli niin puskan takaa. Yleensä konventio olisi, että rikollinen napattaisiin, joskin se se vasta olisikin kliseistä ollut, mutta nyt tämä äkillinen luovuttaminen oli hieman outoa sekin. Oudolla tavalla sopivan kyyninen, mutta toisaalta hieman turhankin kyyninen lopetus tarinalle.

Mutta niin, hyvää kuvastoa, hyvä ote tyylilajista ja vaikka tässä oli paljon kliseitä, ne olivat selkeästi sen verran harkittuja, että niitä ei kirjoitettu tietämättömyyttään. Olisin ehkä kaivannut hieman omaperäisempää otetta, mutta toisaalta tuo lopetus saattoi hyvinkin jopa olla sitä.

Ja joo, tekstissä on hieman liikaa typoja, etteikö se olisi häiritsevää. Niitä kannattaisi melkein jopa nyt korjailla, niin tulevat lukijat eivät häiriintyisi niistä tarinan kustannuksella.

[Rayman]

Kiitokset Jaragil viestistäsi. Olit käyttänyt aikaa viestin kirjoittamiseen ja pohtinut sitä, eli pisteet ja kiitokset siitä :)

Mutta, mitä tulee suomalaisiin dekkareihin ja niiden sopivuuteen tai sopimattomuuteen, niin onhan meillä suomessakin omat dekkari-genren edustajat kuten esim. Reijo Mäki ja Ilkka Remes. Ja molemmat ovat olleet suurina ns. esikuvina tällekin kirjoittamalleni tarinalle ja olen myös häikäilemättä lainannut heiltä tyyliä millä novellin kirjoitin. Synkkyyttä ja sen semmoisia. Mielestä dekkarit sopivat erinomaisesti suomeen ja suomen maaperälle ja se johtuu ehkä juuri siitä, että suomessa on - ainakin minun mielestä - aika pitkälle pessimistinen ja "ranteet auki" menttaliteetti. Sano jos olen mielestäsi väärässä? :)

Ja, se on kyllä totta, että typot pitäisi korjata, mutta juuri nyt ei ole energiaa siihen.