Psykoterapiaa aletaan yleensä miettiä siinä vaiheessa, kun potilaan työkykyisyys alkaa psyykkisen sairauden vuoksi olla uhattuna. Se on tavallaan vähän harmi, sillä moni lievemminkin oireileva hyötyisi varmasti terapiasta. Saattaa olla, että järjestelmämme tuottaa ns. väliinputoajia - ihmisiä, jotka sinnittelevät jollain tavalla työelämässä eivätkä täytä Kelan terapian kriteereitä, mutta joutuvat Dynieraxin kuvaamaan ajoittaisten sairaslomien ja kevyiden hoitointerventioiden kierteeseen, joka loppujen lopuksi aiheuttaa enemmän kustannuksia kuin tehokas ja oikein ajoitettu terapia. Olisi hienoa, jos kunnallisella puolella pystyttäisiin tarjoamaan enemmän rajattuja, esim. 20-30 kerran psykoterapioita myös lievemmin oireileville potilaille. Säästöt voisivat pitkällä tähtäimellä olla kuluja suuremmat.
Tuossa ajatuksessa kunnallisesta psykoterapiasta on todella paljon ideaa. Varsinkin pienillä paikkakunnilla, joilla yksityisiä terapeutteja on vähän tai ei ollenkaan, voi olla todella vaikeaa löytää vapaata paikkaa terapeutille, vaikka kela kuntoutuksen myöntäisikin. Lisäksi, mikä mielestäni on paljon taludelisia säästöjä tärkeämpää, se säästäisi ihmisiä kärsimyksiltä. Vaikeutena on kuitenkin usein mainittu arviointi; moni ammatillisestikkin pätevä ihminen saattaa erehtyä helposti hoidon tarpeesta. Pahimmassa tietämässäni tapauksessa sairaanhoitaja on muutaman juttutuokion jälkeen kumonnut psykiatrin aiemmin tekemän arvion potilaasta todeten, ettei tällä mitään todellisia ongelmia ole. Ikävä kyllä hän oli väärässä ja tapausta hoidettiin seuraavalla viikolla mielisairaalan suljetulla osastolla psykoottisen masennuksen takia.
Mitä tulee tuohon kierteeseen, on sanottava valitettavan monien joutuvan siihen. Aina ei ole välttämättä kyse edes lievästä ongelmasta, joka johtaisi väliaikaisiin ja lyjyisiin sairaslomiin. Pahimmillaan tulos saattaa olla tilanne, jossa lyhyen lääkehoidonn ja sairasloman jälkeen ihminen palaa töihin, työskentelee jonkin aikaa pelkän sisun voimalla ja romahtaa sitten. Tästä seuraa nimenomaan väliinputoaminen, sillä kunnallisella puolella asiakkaita on todella paljon, eivätkä kaikki edes akuutissa vaiheessa välttämättä saa muuta kuin psykiatrin ajan parin viikon päähän, purkillisen unilääkkeitä ja numeron, johon soittaa "jos olo pahenee".
Valitettavasti me suomalaiset vain olemme niin pirun sitkeitä, että harmaan kivenkin läpi mennään. Kun siis tulee se parin viikon päässä oleva psykiatrin aika, moni on "saanut nukuttua univelat ja murheet pois" ja on valmis palaamaan töihin hammasta purren. Samaa ilmiötä näkee joskus jopa kuuden tai seitsemän tunnin odotuksen aikana terveyskeskusten auloissa. Tämä kaikki on mielestäni eniten oman yhteiskuntamme - siis meidän itsemme - luoma ja ylläpitämä mielikuva siitä, ettei ihminen saa väsyä henkisesti tai voida psyykkisesti pahoin. Pohdinta työkaverin uupumuksen syistä ja seurauksista on aivan liian yleistä työpaikkojen kahvihuoneissa ja tupakkapaikoilla. Harva kuitenkaan miettii, mistä naapurikassan myyjä on saanut flunssansa. Asenteiden takia on siis aivan eriasia olla masentunut tai uupunut, kuin fyysisesti sairas. Ja näinhän asioiden ei pitäisi olla, eihän?
