Sain viime yönä hurjan inspiraation kirjoittaa tätä tekstiä, joten omaksi hämmästyksekseni se on jo näin varhaisessa vaiheessa valmis! Sisältö minulla on ollut pääpiirteissään mietittynä kyllä jo pari viikkoa.
Hyväksikäytetty kuvaa 1 (
linkki) ja sen herättämiä muistikuvia omista kokemuksista. (Älkää peljästykö, eivät nämä
kaikki elementit ole omaelämänkerrallisia :P)
Vangin osaKelloradion herätys sekoittui uneen. Se ei tullut äänenä vaan hakkasi aivoja valkoisina välähdyksinä. Silmät kiinni tai auki, kirvelevä valkoinen viilsi tiensä mielen mustuuden halki. Radion numerot piirtyivät harmaina pimeyteen. 05:15.
Eini taivutti itsensä hitaasti istuvaan asentoon. Vieressä Visa ei liikahtanutkaan, hän oli vain yksi kuvio maailman peittäneessä pölynharmaassa tapetissa. Eini tiesi sängyn narisevan hänen noustessaan siltä, mutta ääni ei päässyt tajuntaan asti – tai pikemminkin se oli sarja poksahduksia, jotka ennemmin tunsi kuin kuuli. Työpuvun punainenkin blokkautui matkalla aivoihin. Kahvi tippui ja se juotiin, mutta se tuntui valuvan Einin vatsan sijasta aamun pysähtyneen hetken pohjattomaan nieluun.
Ulkona todellisuus iskeytyi viimein iholle. Jäätävässä tuulessa pyöri teräväreunaisia hiutaleita. Eini kirosi: ei ollut pitänyt pakastua.
Auto ei ollut ollut lämmityksessä. Ysivitosen volkkarin ovista kolmen lukko oli jäätynyt liikkumattomaksi, vain toinen takaovista aukesi. Kun ikkunoista raivasi pois lumikerroksen, alta paljastui kovempi ydinkerros, paineen täydellistämä timanttikuori. Se tuntui rypyläiseltä sormiin, mutta raspi ei purrut siihen.
Eini nyki ovia hetken ja hakkasi ikkunoita toisen hetken. Sitten hän vain seisoi pari minuuttia ja tuijotti autoa, tuulen pyörittäessä hiuksia pään ympäri. Hän kurkisti sisään auki saamastaan takaovesta. Tuulilasista saattaisi nähdä ulos, jos käyttäisi vähän mielikuvitusta. Liikennettä ei juuri olisi ajettaessa Ristijärveltä Kontiomäelle aamukuudelta – kyllä hän selviäisi, tutusta tiestä. Hän kiemurteli itsensä kuljettajanpaikalle. Työpuvun suorat housut eivät halunneet joustaa haaroista tarpeeksi: hän oli kaatua naama edellä pelkääjänpaikan jalkatilaan, toinen jalka etupenkillä ja toinen takapenkillä. Kun hän lopulta istui siinä missä pitikin, hän oli jo saanut työpäivästään tarpeekseen. Ihme kyllä, volkkari käynnistyi.
Eini ohjasi iglunsa varovasti pois pihatieltä. Maantie oli niin tyhjä kuin hän oli arvellutkin, ainoat jääkuorrutteen läpi kajastavat valot olivat auton omat ja lumisen maiseman henkimaailmallinen kajo. Aurausmerkit auttoivat pysymään tiellä. Hän käänsi lämmitysnupit kaakkoon mutta tiesi, ettei sillä olisi vaikutusta ennen puoltamatkaa. Radio oli hiljaa, tuntui että sen mökä olisi vain haitannut keskittymistä.
Hän vilkuili kojetaulun kelloa ja lisäsi kaasua. Juna ei odottaisi myöhässä olevaa junaemäntää.
Se tapahtui heti Kivikyläntien risteyksen jälkeen. Nuori, huurusarvinen hirvi hypähteli tielle, nostellen jalkojaan korkealle kuin kissa rantavedessä. Eini erotti tuulilasin läpi sen tumman silmän, joka kohtasi hänen katseensa yhden pitkän hetken verran, ennen kuin auto reagoi ratin hätäiseen nykäisyyn ja syöksyi tieltä metsään.
Volkkari poikkoili ojan ja parin suuren kiven yli ja iskeytyi lopulta oikea etukulma edellä keskikokoiseen kuuseen. Eini heittelehti mukana, pää hakkasi niskatukea vasten ja retkahti törmäyksessä sivulle.
Äkkiä maailma oli taas paikoillaan ja rauhallinen. Eini nojasi raskaasti selkänojaan siinä asennossa mihin oli päätynyt ja tuijotti sydän jyskyttäen mutta kuitenkin oudon raukeana tuulilasia, joka oli yhtä ehjä kuin valkoinen jääkuorensakin. Niiden läpi erottuivat autoa vasten painautuneet kuusenoksat tummana massana. Einin ensimmäinen ajatus oli, että se massa koostui hirven nahasta ja sisäelimistä, mutta ei, ei ollut mitään hirveä. Oliko ollut hirvi? Oli ollut hirvi.
Siis ihan oikeasti, Eini ajatteli, millä todennäköisyydellä oli muka ollut hirvi. Hän oli ajanut puolittain sokkona, ja se olisi voinut olla vastaantulija tai tienvarteen pysäköity auto, tai hän olisi voinut ihan ilman apuakin ajaa ulos tieltä. Ei olisi tarvittu mitään hirveä. Uskoisiko kukaan edes, että oli ollut hirvi? Oliko hyväksyttävämpää olla menemättä töihin, jos oli ollut hirvi?
Eini silmäsi kojetaulun kelloa, mutta sen näyttö oli pimennyt. Hän siirsi kättään kohti taskua ja kännykkää soittaakseen Visalle. Meni hetki ennen kuin hän tajusi, että käsi ei liikkunut. Hänen päänsä retkotti vasten selkänojan kulmaa niskatuen vieressä, eikä pääkään suostunut liikkumaan.
Hän sulki kokeeksi silmänsä. Hän olisi voinut vannoa niiden olevan kiinni, mutta silti hän erotti selkeästi kojelaudan ja läpinäkymättömän valkoiset ikkunat, tai niin selkeästi kuin syvässä hämärässä saattoi. Vaikka hän kuinka avasi ja sulki silmiään, näkymä ei suostunut katoamaan. Sitä ei päässyt pakoon, sitä ei saanut muuttumaan.
Hän yritti avata suunsa ja huutaa. Ei mitään. Hän tajusi, ettei ollut varma edes siitä, hengittikö hän. Hän arveli hengittävänsä, mutta se saattoi olla suljettujen silmäluomien tapaan asia, joka oli olemassa eikä silti ollut olemassa. Hän yritti kääntää katsettaan niin alas kuin mahdollista nähdäkseen rintakehänsä, mutta näkökenttä ei yltänyt edes olkapäähän – hän näki vain toisen polvensa. Hänen silmänsä eivät tavoittaneet kerrassaan minkäänlaista liikettä, eivät hänessä itsessään eivätkä hänen ympärillään. Korvat eivät kuulleet mitään eikä tuntoaistiin vaikuttanut olevan luottamista. Kaikki hänen aistinsa saattoivat yhtä hyvin olla sammutettuja, ja näköhermot välittivät vain aivoihin jämähtänyttä still-kuvaa.
Ehkä se oli viimeinen näky, jonka hän oli nähnyt elossa. Ehkä hän siis toisin sanoen oli kuollut.
Eini veti syvään henkeä – tai ainakin kuvitteli tekevänsä niin – ja päästi sen hitaasti ulos. Hän ei ollut varsinaisesti uskonut sielun olemassaoloon, mutta eipä hän toisaalta ollut uskonut, että tällaista tilannettakaan saattaisi olla olemassa.
Varmaan kuitenkin todennäköisempää oli, että hän oli täysin halvaantunut. Siitä seuraisi, että hän pääsisi tästä pois, kun auttajat löytäisivät paikalle. Juuri nyt oli kuitenkin vaikea jatkaa tätä nimenomaista ajatuskulkua yhtään pitemmälle. Maailma ympärillä tuntui liian epätodelliselta, samoin ajatus halvaantumisesta. Jopa ajatus kuolemasta tuntui käsitettävämmältä.
Joten. Jos hän sittenkin oli kuollut ja jäänyt jumiin ruumiiseensa – niin, hän pääsisi siltikin pois tästä autosta auttajien saapuessa, mutta. Hän yritti kiihkeästi muistella, oliko maininnut Visalle tai vanhemmilleen tulevansa mieluummin haudatuksi arkussa vai polttohautauksella, mutta ei kyennyt muistamaan. Pääsisikö hänen tietoisuutensa pois, jos ruumis poltettaisiin tuhkaksi, vai päätyisikö hän silti maan alle, polttouunin kautta? Tämänkään ajatuskulun ei voinut sanoa tuntuvan järin hyvältä.
Jos taas hänen henkensä ei ollut kiinni ruumiissa vaan tässä autossa tai paikassa tai silkassa still-kuvassa... no, maisemat pysyisivät värikkäämpinä. Oikeasti, mitä helvetin väliä.
Tuntui kuin hänen mielessään olisi ollut kaksi kerrosta. Päällimmäisenä poukkoilivat irralliset ajatukset toisiaan vasten kuin atomit, mutta syvemmällä tasolla hän vajosi jonkinlaiseen apatiaan. Aika kului muttei kuitenkaan kulunut, sillä maailmahan oli pysähtynyt.
Äkkiä se sitten tapahtui, päivän toinen yllätys, päivän toinen hirvi. Hänen kätensä liikahti. Se laskeutui sivulle ja avasi turvavyön, joka rullautui hitaasti hänen rintansa yli ja kolahti paikoilleen penkin sivulle.
Eikä hän tuntenut mitään.
Hän näki, miten hänen päänsä nousi. Käsi kohotettiin hieromaan niskaa, hitaan varovaisesti, kiduttavan kauan. Sitten se laskeutui taskulle ja veti esiin puhelimen. Näyttöön syttyi valo, kello oli 06:59.
Hän näki avaavansa oven, jonka lukko oli ajon aikana ehtinyt ilmeisesti sulaa tarpeeksi, ja nousevansa autosta. Hän kuulikin sen: lukon loksahduksen, housukankaan hankauksen penkkiä vasten, lumen narskahtavan suhahduksen kengän upotessa siihen. Ovi jäi auki.
Hän ei nähnyt enää, mitä teki seuraavaksi. Maisema koostui yhä pelkästä vinosta kulmasta katsellusta kojelaudasta ja jäisestä tuulilasista. Yhä pelkkää mustaa ja harmaata ja valkoista. Ainoat muutokset aikaisempaan olivat näkökenttään mahtuneen polven katoaminen ratin alta ja avonaisesta ovesta lankeava hiukan voimakkaampi valo. Ulkoa kuului lumen narskuntaa hänen ruumiinsa kävellessä kohti tietä. Hänen loittoneva äänensä alkoi puhua puhelimeen.
Tule takaisin, hän huusi selvittyään tarpeeksi järkytyksestään. Tule takaisin. Kehtaatkin. Paskiainen. Minä olen täällä. Älä jätä minua. Älä jätä minua
*
Eini istui pöydän ääressä Visaa vastapäätä ja lämmitti käsiään päivän kolmannen kahvikupillisen kyljessä. ”Oikeasti, hirvi se oli. Eikä tietenkään minkäänlaista jälkeä siitä, vaikka meillä justiin on tuossa autossa pelkkä hirvivauriovakuutus. Ei minkäänlaisia vakuutusrahoja saada.”
”Olisit ajatellut ennen kuin väistit”, Visa hymähti.
Eini irvisti. ”Ei tullut mieleen kyllä.”
”No ei, hyvä vaan kun väistit. Pahemmin siinä olisi käynyt, eikä tässä näin juteltaisi.”
Eini katsoi kahviaan. Häntä hytisytti, kun ikkunanpielestä puhaltava veto osui paljaisiin nilkkoihin. ”Yhä tuntuu siltä kuin jokin osa minusta olisi siinä autossa.”
* * * *
[EDIT: Kammottava, muokkauksesta johtunut ajatusvirhe korjattu.]
