Peuranpuolikas
Velho
 Poissa
Viestejä: 224
Sukupuoli: 
Asuinpaikka: Helsinki
|
 |
« : 22.Toukokuu 2012, 10:17 » |
|
Tervehdys kaikille risinglaisille! Siitä on pitkä aika - ainakin vuosi - kun olen viimeksi mitään tekstejäni postaillut tänne. Siispä on korkea aika antaa teille, arvon fellow risinglaiset, jotakin luettavaa työn alla olevasta romaaniprojektistani, Alfasta. Tällä hetkellä projekti pyörii 40-45:ssä tuhannessa sanassa ja noin 2/3 ensimmäisen version tekstiä on takana.
Seuraa kokeilumielessä toteutettu "teaser"-formaatti, jossa on useita kontekstista irroitettuja katkelmia kirjan eri osasta. Idea on - kuten teasereillä ja trailereilla - antaa maistiasia, väläyksiä tulevasta kokonaisuudesta.
Olisin erittäin kiitollinen kaikista mahdollisista kommenteista ja parannusehdotuksista. Kiitos jo tässä kaikille lukemaan vaivautuneille.
**
Martzi piti Nilkkiä naurettavan säälittävänä hiipparina, joka oli humalassa töissäänkin. Nilkki käytti kokaa, mikä oli surullisten ihmisten kamaa; Martzi poltti pilveä, mikä oli hyvien tyyppien kamaa. Nilkki poltti norttia, mikä oli vanhojen ukkojen sätkä; Martzi sinistä L&M:ää, mikä oli mukavien ja trendikkäiden ihmisten pahe. Nilkki joi yksin ja parantaakseen oloaan – näin Martzi ainakin oletti – mikä oli karua ja rumaa; Martzi joi yksin ja sietääkseen oloaan, mikä oli karua, rumaa ja surullista.
Nilkki oli surullinen ja säälittävä hiippari, mutta Martzi oli pahempi. Hän esitti kovaa, mutta todellisuudessa hänen sisimpänsä oli pehmeää ja helposti muovailtavaa. Hän oli heikko, alkoholisoitunut ja addikti – pahin mahdollinen mätäpaise yhteiskunnan iholla. Koulu oli jäänyt kesken eikä kukaan ollut välittänyt. Työ oli jäänyt hankkimatta ja vain Kela välitti. Hän mätäni yksin kotonaan, seuranaan vain kama ja viina – mätäpaise kun oli.
Joskus, aina välillä, hän kuvitteli elävänsä normaalia elämää. Olevansa onnellinen. Uni oli lyhyt, aina. Hän heräsi nähdessään vaimonsa, lapsensa ja autonsa – kaikki uusia, hyvässä kunnossa ja täysin normaaleja. Martzi ei voisi koskaan olla normaali, hän ymmärsi, mutta Markku voisi. Kuka olikaan Markku, jos ei Martzi? Ehkä Elämä, Äiti Maa ja Isä Taivaalla olivat jakaneet hänelle huonon käden pokerissa ja todenneet että sillä oli pärjättävä loppuun saakka. Kuinka huono saattoi lapsen tuuri olla, kun hän syntyi ympäristöön ilman kasvattajia, jos ei lasketa lukuun sosiaalityöntekijöitä, joiden ainoa velvollisuus oli saada lapsi ”turvalliseen kasvuympäristöön”, kuten he kirjoittivat raportteihinsa? Markku Erosen kansiossa luki: Markku Eronen, syntynyt 3.12.1991, sijoitettu turvalliseen kasvuympäristöön. End of fucking story.
Martzi joi suoraan pullonsuusta, puristi puolityhjää tupakka-askia toisella kädellään ja tuijotti keikkuvaa taulua seinällä. Auringon kohottua korkealle, se alkoi laskea jälleen. Illalla, sen koskettaessa horisonttia, Markku ”Martzi” Eronen nukkui olohuoneensa sohvalla, päälle jäänyt elokuva yhä pyörien DVD-soittimessa.
”The needs of the many outweigh the needs of a one”, sanoi Spock kuollessaan. Kela sanoi saman syntyessään ja tuomitessaan Markku Erosen, ikää viisi tuntia ja viisitoista minuuttia, laitoshoitoon.
**
Maanantai, aamu. Huone keinui, seinät huojuivat kuin katto niiden päällä olisi liian painava kannateltavaksi, ja taulun pojan hiusten läpi puhalsi hento kesätuuli. Kaarnavenekin tuntui heiluvan; puut taustalla heiluivat varmasti.
Krapula ei ole vain ruumiin tapa kostaa maksan pahoinpitely, Martzi oli päättänyt eräänä toisena keinuvana maanantai-aamuna. Krapula on aivojen kosto valojen katkaisemisesta; lisäksi se on vaihe, jolloin mieli saa tavoittaa jälleen aivot ja sydän mielen. Kaikki on väärin krapulassa. Kankkusen Juha voi olla kuinka paha tahansa, mutta koskaan ei mitään niin pahaa kuin oikeutettu krapula.
Tavallinen krapula on vain ruumiin, mielen, aivojen ja sydämen kosto kantajalleen, mutta oikeutettu krapula on kantajan kosto itselleen, mielelle, ruumiille, aivoille ja sydämelle. Oikeutettua krapulaa kutsutaan joskus myös moraalikrapulaksi, mutta Martzin mielestä krapula on aina moraalinen kysymys: kysyy moraalia olla juomatta krapulaansa. Vai oliko se kuria?
Niin tai näin, moraali ja kuri olivat käsitteitä, jotka eivät kuuluneet Martzin listaan hyveistä.
**
Myllypuro hymyili rohkaisevasti, siemaisi kahviaan ja selaili lomaketta. ”Olette täyttäneet tämän... sanotaanko sanoja säästellen. Esimerkiksi kohtaan perheestä olet kirjoittanut 'ei vittu nii mitää'. Tahtoisitteko selittää hieman?”
Oli Martzin vuoro kurtistaa kulmia. ”Se tarkottaa sitä, et sun kaltaset kaverit, joil on tusina hopeelusikkaa persees, ei voi tietää mitä mun elämä on ollu. Mul ei oo ollu ikinä ketää. Mul oli sijaisäitei ja -isei, mut... Tiiäks? Ne ei tuntenu mua enkä mä niit. Talos saatto olla kymmenenki muksuu, jokaine pahempi ku edelline. Kaikki tapeltii huomiost; joku tais joskus puukottaaki jotai. Viina, rööki ja huumeet oli kuviois ala-asteelt asti. Sen jälkee mä oonki eläny Sossun tuilla. Jotai duunei tulee ja menee, mut ne ei koskaa oikei taho kestää: vikko siel, toine tuol. Sit ollaa taas perse auki, tiiäks?”
Myllypuro nauroi. ”Yliopistomaailmassa pätkätyö on elinehto, Martzi.”
”Joo, mut mä elän oikees maailmas. Täs maailmas ei oo mitää pätkätöit; on vaa rahaa ja paskaa. Yleensä paskal saa rahaa ja rahal paskaa, mut ei aina. Tiiäks? Kaikki mikä on ilmast, otetaa ja käytetää hyväks. Kirjasto ja semmoset. Sossu ei hirveesti tykkää maksaa mulle mitää, mut pakkoha niitte on. No nää hommat mitä teen...” Hän vilkaisi kameraan. ”Ei ehkä hyvä juttu puhuu niist.”
”Ymmärrän”, Myllypuro sanoi ymmärrtämättä sanaakaan.
**
Jokaisessa tuppukylässä, kaupungissa ja metropolissa on yksi paikka, josta äidit varoittelevat lapsiaan; poikiaan muuttumasta paikan asukkaiden kaltaiseksi, tyttöjä kulkemasta liian paljastavasti. Pienemmissä asutuskeskuksissa paikka saattaa olla lyhtypylvään tyvi, syrjäinen puistonpenkki tai raunioitunut hevostalli; suuremmissa kaupungeissa se on baari, kortteli tai kokonainen kaupunginosa – aina siellä liikkuu ihmisiä, jollaisia poliisit etsivät, naapurit karttavat ja kuljettavat tupakka-askinsa t-paidan hihaan käärittynä; ihmisiä, joiden toimeentulo ei kestä päivänvaloa. Nilkille tämä Paikka oli Kapakka Rönsylä – josta alan ammattilaiset käyttivät seudulla nimeä Baari – vain muutaman kilometrin päässä vuokrakasarmista, jonne Nilkki oli tavaransa raahannut.
Rönsylä oli yrittänyt joskus olla kunniallisten ihmisten kunniallinen kantapaikka: sen seinille oli ripustettu kuvia suurista suomalaisista urheilusankareista, radiosta soitettiin nostalgista iskelmää ja rokkia, ja tiskin yläpuolelle oli ripustettu drinkkilista, jossa oli noin kaksikymmentä juomaa. Muutos räkäläksi, rikollisten keskukseksi, oli alkanut pöydän valtaamisesta ja siihen veitsellä raapustelusta. Pöydästä 18 oli tullut merkkipaalu pääkaupunkiseudun laitaman rikollispiireissä, kun sen pintaan olivat raapustaneet merkkinsä kaikki suurimmat jengijohtajat, paenneet murhaajat ja etsintäkuulutetut raiskaajat – henkilöitä, joita vain alamaailma osasi arvostaa. Joe oli raapustanut oman nimensä, karkealla ja suurella käsialalla, sen pintaan kohtaan, jossa kolme oksan jälkeä muodostivat summittaisen kolmion.
Kun Rönsylän omistajat ymmärsivät mitä oli tapahtumassa pöydälle 18 ja kapakalle muutenkin, he päättivät päällystää pöydän uudelleen. Typerästi he ilmoittivat aikeistaan etukäteen tarkoituksena pelotella vääränlaisia ihmisiä. Omistajat ottivat opikseen, kun yhtä heistä oli puukotettu seuraavana päivänä kirkkaassa auringonpaisteessa. Herättyään sairaalassa puukotettu omistaja vannoi ettei ollut nähnyt päällekarkaajansa kasvoja.
**
Kahdentoista askeleen ohjelma ei ole oikea tie raitistumiseen, Martzi ymmärsi – se on vain yksi kultti, joka alkoholin varjolla tekee ateisteista uskovaisia ja uskovaisista hihhuleita. Ja absolutisteja. Todellinen tapa raitistua on kokea kaikki vuosien viinaputken kerryttämän krapulan seuraukset peräkanaa; tätä metodia Martzi kutsui nimellä Kymmenen vitsausta.
”Ja Luoja sanoi, olkoon siellä päänsärky, jota seuraapi vitutus. Jokainen olkoonpi edellistä pahempi, keholle rankempi. Ja niin Luoja oli puhunut eikä Martzilla ollut mitään mahdollisuutta.” Martzin evankeliumi 1:1-12.
**
He eivät halunneet antaa tyttärelleen yksinkertaista nimeä, vaan jokin ikimuistettavan ja uniikin. Maailmassa oli liian monta Annea, Tarjaa ja Kaisaa – muttei ainuttakaan Eliaa. Risto oli törmännyt nimeen varhaisteineille suunnatussa fantasiakirjassa, jonka urhoollisella ritarilla oli platoninen rakkaussuhde Elia-nimiseen prinsessaan. Kirja ei ollut suuri taiteellinen persialaismatto, vaan vanhoista kankaanpaloista kasattu tilkkutäkki, mutta nimi oli jäänyt hänen mieleensä. Siinä oli jotakin yksinkertaista kauneutta, puhtautta.
Elia.
Myllypuro käveli Eedenin pihalla, Puutarhassa. Hän oli nimennyt metsän ja koulun väliin raivatun kaistaleen puutarhaksi Raamatun mukaan, vaikka hän – tai kukaan muukaan – ei ollut istuttanut ainuttakaan kasvia sille.
**
Omega puhuu tai huutaa, en saa tarkasti selvää. En kuule sanoja, koska olen unohtanut mikittää huoneen. Täytyy käydä tarkistamassa huoneen ulkopuolella, mitä hän tarkalleen ottaen haluaa vai haluaako mitään.
Pelkään, että hänen oireensa eivät ole enää vierotusoireita alkoholista ja huumeista. On kulunut jo lähes viikko eikä hän ole syönyt mitään annostaan kokonaan tai juonut vesilasiaan tyhjäksi. Hän tuskin ulostaa ollenkaan. Hän makaa lattialla ja tärisee. Jos tämä on jotakin muuta kuin vierotusoireita...
Jos hänellä on jokin sairaus, onko se fyysinen vai psyykkinen? Hänen tilastaan päätellen molemmat ovat yhtä mahdollisia. Hän on fyysisesti heikko, rajalla, mutta henkistä kanttia en uskalla edes arvailla. Mielisairaus tästä vielä puuttuisikin... Eikä hän olisi ensimmäinen. Alfallakin oli vaikeita harhoja sekä muita ongelmia, joten tutkimuksessa palataan ongelmalliseen solmukohtaan: ovatko psyykkiset ongelmat ympäristön vai geenien tuotosta.
Omega on hankala tapaus, myönnän sen. Toivoa sopii, että hän olisi ollut ongelmaton nuori, mutta realiteetit on kohdattava: hän oli ja on alkoholisti sekä narkkari. Tämä fakta vaikeuttaa sosiaalisen isolaation efektien löytämistä ja ymmärtämistä, sillä – kuten mainittua – vieroitusoireet hämäävät tutkimusdataa pahasti. On vain oletettava, että fyysisten ja psyykkisten ongelmien välillä on vahva yhteys, ja raja näiden välillä on vain veteen piirretty viiva.
Onko tämä siis tutkimustulokseni, että psyykkiset ongelmat syntyvät fyysisistä häiriötiloista? Vai toisinpäin? Tässä voisi eittämättä olla jotakin takana, kyllä; teorian verran ainakin. Lisähavaintoja odottaen hyväksynen psyykkisten ongelmien ja fyysisten häiriötilojen voimakkaan, faktuaalisen suhteen.
**
”Miksi tuo setä satuttaa itseään?” Elia kysyi. Tytön oli onnistunut hiipiä huoneeseen Myllypuron huomaamatta. Tyttö seisoi pöydän ja monitorin edessä punaisessa mekossa, jossa Myllypuro oli haudannut hänet.
”Hän on paha setä”, Myllypuro sanoi uskomatta sanaakaan suustaan. Hän tuijotti tytärtään kykenemättä tyynnyttämään itseään – hänhän oli suurimman psykologisen läpimurron äärellä sitten psykoanalyysin! Hän puristi kynää tiukasti kädessään, kunnes kipu laamaannutti sormet ja kynä putosi kilisten lattialle.
”Isi tiputti kynän”, Elia sanoi ja kikatti. Hän poimi sen maasta ja laski sen pöydälle. ”Miksi tuo setä kaapii ovea, isi?” Tytön huulet mutristuivat tiukaksi solmuksi hampaiden eteen – tämä oli merkki tytön ankarasta aivotoiminnasta.
Myllypuro vilkaisi näytön suuntaan. Erosen vimma oli laantumassa, mutta silti hän yritti kaapia tietään metallin läpi. ”Hänen päänsä on pipi. Niin kuin mummin.”
Elia kääntyi isänsä puoleen, silmät suurina. ”Niin kuin mummi?”
Myllypuro nyökkäsi. ”Mummin pää oli pahasti pipi. Hän näki ja kuuli asioita, joita ei ollut olemassakaan. Pahoja asioita.”
”Niin kuin mörköjä?”
”Niin kuin mörköjä.”
”Onko minunkin pää pipi, koska sänkyni alla on mörkö? Se puhuu minulle öisin ja kun en ole kuulevinaankaan, se suuttuu ja ravisuttaa sänkyä. Se ei koskaan tule muiden sänkyjen alle kuin minun, koska se pelkää lähteä turvallisesta paikasta turvattomaan. Sen nimi on Hirviö.”
Myllypuro yritti hymyillä, tuskallisesti. ”Sänkysi alla ei ole mitään, kulta pieni. Pikkutytöt – kuten sinä, Elia – kuvittelevat asioita valojen sammuttua. Mummi kuvitteli asioita valojen ollessa vielä päällä. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?”
Suu mutristui jälleen. ”Kyllä”, Elia sanoi pudistaen päätään.
**
Ehkä Myllypuro vain räpäytti silmiään ja joutui psykoosiin – se oli hänen ensimmäinen aavistuksensa; se oli ainoa looginen selitys. Hän nipisti itseään, kovaa, mutta se ei tehonnut. Niinpä hän löi itseään, mutta sekään ei palauttanut häntä maan pinnalle. Videokuva Omegan huoneesta jatkui lähes minuutin, pitkän ja tuskallisen minuutin, kunnes kaikki palasi silmänräpäyksen aikana takaisin.
Kun Myllypuro avasi kirjan, Omegan huone ei ollut enää Omegan huone, vaan kesäinen laituri; se oli hyppäys kohtauksesta toiseen kuin huonosti tehdyssä elokuvassa. Omega istui laiturin nokassa uittaen paljaita jalkojaan järvessä. Jopa b-luokan kameran kautta kesän lämpö ja valo huokui tarkkailuhuoneeseen. Aaltojen hellä lyllerrys rantaa kohden ja tuulen hento vire puissa ja Omegan hiuksissa oli kuin rentouttava hieronta.
Myllypuro pystyi kuvittelemaan tilanteen, hän pystyi tuntemaan lämmön, hän pystyi tuntemaan jalkapohjia kutittelevan veden, joka ei ollut liian viileää eikä liian lämmintä. Hän saattoi kuvitella ne kaikki, koska sekunti myöhemmin hän ymmärsi kokeneensa ne kaikki. Omega oli hän näytelmässä, joka oli hirvittävä ja kauhistuttava, koska se perustui tositapahtumiin.
Elia tanssahteli laituria pitkin. Tyttö oli pukeutunut kesäiseen hameeseen, jonka hänen äitinsä oli hänelle ostanut vain muutamaa päivää aiemmin. Tytön tukkaan oli laitettu voikukkia, jotka oli poimittu nurmikentältä läheltä heidän kotiaan. Hän kantoi mukanaan nukkea, jonka toinen nappisilmä oli kadonnut vuosia sitten ja jonka täytteet olivat turvonnet liian kuumassa pesuvedessä edellisenä kesänä.
Auringonvalo kimalteli järven pinnasta, ja matkallaan takaisin ylös sen kulkua häiritsi lasinen pullo, joka oli tehty halvimmasta vihreästä lasista, jota sai laillisesti valmistaa Pohjoismaissa. Myllypuro tunsi kyynelten nousevan silmiinsä, kun hän muisti karvaan maun suussaan, joka oli nyt Omegan suu. Hän muisti kuinka pullon tyhjentäminen oli tuntunut hyvältä idealta ja kuinka alkoholi oli polttanut hänen kurkkuaan matkallaan alas.
Etanolin ominaisuuksista tietämättömänä Elia tuli laiturin päähän ja laski kätensä miehen olkapäälle. Myllypuro muisti keskustelun, muisti jokaisen sanattoman äännähdyksen ja jokaisen äänenpainon tuosta keskustelusta, sillä se ei jättänyt häntä rauhaan milloinkaan. Jokainen yö hän istui tuolla laiturilla uittaen jalkojaan kesäisessä järvessä ja tyhjentäen tuota samaa, loputonta pulloa.
Elia laittoi kädet Myllypuron silmille. Omega, joka oli näytelmän Myllypuro, nosti tytön pienet kädet karskisti pois.
”Moi isi. Mitä teet?”
”Mietin. Muistelen.” Omegan silmät olivat sumeat eikä hänen onnistunut kohdistaa niitä tytön kasvoihin – hän oli loistava Myllypuro.
”Mitä mietit ja muistelet, isi?”
”Minun isäni opetti minut uimaan kun olin sinun ikäisesi. Olen aina pitänyt uimisesta, tiesitkö sitä?”
”Kyllä, isi. Äiti sanoo aina, että uiminen on kuin kellumista mutta helpompaa.”
Omega nyökkäsi, hymyilemättä. ”Niin, se on totta. Helppoa, uiminen.” Omega kääntyi katsomaan tyttöä. ”Sinä osaat kellua, eikö niin?”
”Kyllä, isi.”
Omega nosti jalkansa vedestä ja oli pudota järveen. Ehkä niin olisi ollut parempi. Kuitenkin, fysiikan ja fysiologian lakeja uhmaten, hän nousi pystyyn. ”Sinun pitäisi oppia uimaan, Elia.”
”Äiti sanoo, että uimaan oppiminen on kuin pyörällä ajamista: sitä ei unohda koskaan.” Pelko oli hiipinyt tytön ääneen ja silmiin. ”Tarhassa kaikki eivät osaa ajaa pyörällä, isi, mutta minä osaan.”
Omega hymyili. ”Kyllä, ja pian sinä osaat uida, myös. Kuinka moni tarhassa osaa uida?”
Pelko tytön äänessä ja silmissä korvautui kauhulla. ”Muutama...”
”Illalla sinä olet yksi heistä, Elia.” Omega hymyili luottavaisesti tarttuessaan tyttöä kädestä. Hän heitti tytön laiturin nokkaa kohden yhdellä suurella kädenheilautuksella. Tyttö ei lentänyt pois laiturilta, vaan kaatui naama edellä tammiselle pinnalle. Verta alkoi valua Elian nenästä ja Myllypuro arveli tytön murtaneen nenänsä.
Uudestaan Omega joka ei ollut Omega tarttui tyttöön. Hän riuhtoi tytön kovakouraisesti tukasta ylös, tukistaen samalla tavalla kuin hänen isänsä oli tukistanut häntä. ”Isi, ei. Anna minun olla... Isi, ei! Ei, eieieieieiEI!” tyttö kiljui.
”Sinun pitää oppia uimaan, Elia”, Omega sanoi matalalla äänellä. ”Se päivä voi ihan hyvin olla tänään.”
Tyttö lensi laiturin yli, kolhaisten otsansa matkallaan kohti pintaa. Hän upposi pinnan alle yhden pulpahduksen saattelemana. Viimeisenä pinnan alle menivät hänen jalkansa. Myllypuro muisti veden olevan noin kaksi metriä syvää niillä kohdin ja pohja oli ensiluokkainen – siksi he olivat tämän paikan valinneetkin.
Kun Elia oli ollut kokonaan veden alla puoli minuuttia, kaksi voikukkaa nousi pintaan, leijailleen veden halki kuin saippuakuplat tyynessä ilmassa. Omega istui laiturin nokkaan ja alkio huudella kannustuksia tyttärelleen. Hän poimi tyttärensä yksisilmäisen nuken ja heitti senkin veteen, yrittäen täten kannustaa Eliaa pintaan pelastamaan nukkensa. Pian nukke kastui niin, että sekin upposi pohjaan. Vasta kolmen minuutin jälkeen Myllypuro huolestui ja silloin oli jo liian myöhäistä.
**
”Risto, olit alkoholisti ja olen ylpeä siitä kuinka pitkälle olet päässyt. Älä heitä sitä kaikkea hukkaan. Se oli työvoitto, Risto, luopua juomisesta Elian kuoleman jälkeen. Voin vain kuvitella kuinka paljon tahdoit juoda, hukuttaa tuskan ja muistot. Mutta et tehnyt sitä, Risto, ja sillä on väliä. Mitä tyttärellesi kävi, oli onnettomuus… samoin se, mitä vaimollesi. Tarjalle, Risto, Tarjalle. Muistatko hänen kasvonsa yhä? En yllättyisi, jos sanoisit ei, sillä vietitte paljon aikaa erillänne ja vähän yhteisen aikanne humalassa. Elia oli teidän lapsenne, Risto, älä unohda sitä. Sinä rakastit häntä, Tarja rakasti häntä ja Elia rakasti teitä. Olitte kaunis perhe… aina kun pullo ei tullut väliinne. Kuinka monesti löit häntä, Risto? Lasketaanko se kymmenissä vai sadoissa kerroissa? Silti, hän rakasti sinua. Veri on vettä vahvempaa, Risto, äläkä kehtaa edes harkita sen unohtamista. Kun menet naimisiin henkilön kanssa, olette yhdistäneet sukunne toisiinne; teistä tulee silloin sukua, ja veri on vettä vahvempaa. Mikään ei voi erottaa perhettä toisistaan, ei edes kuolema. Hauta on vain hidaste, matala muuri perheenjäsenten välillä. Niin matala muuri on mahdollista ylittää.”
|
