Kesäprojekti 2012: Aran teksti

[Ara]

Ensin luulin, että en saisi mitään aikaiseksi, mutta tulihan se inspiraatio jostain. Toivottavasti pidätte.

Nostin palavat silmäni ylös kohti aurinkoa.

Juoksin halki metsäniityn, riistapolun kautta takaisin tiheikköihin. Rakastan juoksemisessa kaikkea: ilmavirtaa kasvoillani, hameeni helmaa, joka uhkaa tarttua jalkoihini ja keveitä askeliani, jotka hädin tuskin tuntuvat osuvan maahan. Juostessani olen painoton. Kuvittelen sen olevan sama tunne kun lentäessä. En tunne mitään ja tunnen kaiken.
  
Tänään en kuitenkaan kiinnitä juoksuniloon mitään huomiota. Kuulen ne perässäni. Koirat. Vaikka tiedän, etten jätä jälkiä joita seurata, ne haistavat polkuni. Ne haistavat ja seuraavat. Ja miehet seuraavat koirien perässä. Kuulen heidän huutonsa ja kannustuspuheensa toisilleen koirien haukunnan läpi. ”Nyt se akka on kiikissä…”, ”Tällä kertaa saamme hänet…”.
  
Melkein pystyn itsekin haistamaan pelon ja kauhun tuoksun, jonka jätin jälkeeni. Vain se, että olen elänyt tässä metsässä koko ikäni ja tunnen sen jokaisen sammaleisen kiven, auttaa minua pysymään koirien ja miesten edellä. Miehet eivät tiedä tiheikköjen läpi kulkevia melkein näkymättömiä polkuja ja askelmia. He kyllä pystyivät seuraamaan jälkiääni, mutta jäävät kokoajan auttamattomasti jälkeen.
  
Loikin puron yli kolmella askeleella ja säntään joen suuntaan. He ovat päässeet liian pitkälle perääni. He ovat melkein kotonani. Jos he löytävät huoneeni ja sen tavarat, olen tuhoon tuomittu. Toisaalta huoneeni todisteita ei enää tarvita tuomitsemiseeni, mutta papin käsissä tavarani saattaisivat paljastaa piiloni sijainnin. Vain yksi käynti kotona, ja olen valmis katoamaan täältä. En tule enää koskaan takaisin. Piileskelen ensin vuoden tai pari, jotta puheet minusta katoavat ja muutan sitten muualle.
  
Kuulen joen pauhun ja tunnen pelon rinnassani hellittävän hiukan otettaan. En ennen tätä uskonut pääseväni näin pitkälle, mutta nyt… Saatan selvitä! Sitten kuulen tuomioni olkaani takaa. Koira haukkuu aivan kannoillani! Miten se pääsi tiheikön läpi näin nopeasti?! Näen taakse vilkaistessani vilahduksen sen harmaasta turkista ja avonaisesta suusta, joka on täynnä pikkusormeni kokoisia hampaita. Pelko iskee rintaani entistä kovempaa. Syöksyn jokea kohti. Koira huomaa minut! Se ei enää seuraa hajujälkiäni, vaan oikaisee kivien yli perääni. Pakotan jalkani entistä kovempaan tahtiin, mutta tiedän olevani väsynyt. Kylkeäni pistää, en saa ilmaa kunnolla ja jalkojani särkee. En voi jatkaa tälläistä vauhtia pitkään. Joen pauhu lähenee, samoin koiran läähätys.
  
Mutta joki on lähempänä!
  
Tiedän ehtiväni. Pakotan jalkani viimeiseen epätoivoiseen pyrähdykseen ja yhtäkkiä syöksyn metsän varjoista joen varren aurinkoon. Koira ärisee ja kiihdyttää perääni, kuin aavistaen saaliinsa pakenevan. Hymyilen ja juoksen kalliolta alas.
  
Painoton! Olen täysin painoton…!
  
Iskeydyn veteen ja isku meinaa pakottaa arvokkaan ilman ulos keuhkoistani. Kuulen vedenkin läpi pettyneen ulvonnan, joka katoaa nopeasti kuuluvista joen kuljettaessa minua alavirtaan. Potkin ja vääntelehdin veden alla, jotta saan hameeni pois päältäni. Sen paino kiskoo minua alaspäin, meinaa hukuttaa minut, mutta saan sen irti. Kauhon vettä ja uin kohti aurinkoa, kohti keuhkojeni vaatimaa ilmaa.
  
Rikon veden pinnan ja haukon ilmaa ja vettä yhtä aikaa suuhuni. Yskän puuska katkaisee ilman reitin. Kauhon vettä ja yritän pitää itseni pinnalla yskän repiessä rintaani. Lopulta saan ilmaa sisääni ja enää muutama yskäisy ravistaa kehoani. Vilkuilen joen rantoja taka-ajajieni paluun pelossa, mutta ketään ei näy.
  
Uin lähemmäs vastarantaa, mutta anna joen kuljettaa minua eteenpäin. Pian joki heittää vetensä vesiputouksen kautta pieneen suvantoon. Kauhon kohti rantaan ja vajoan hengästyneenä rantaveteen. Hymy nousee väkisinin huulilleni. Pääsin pakoon! Nousen vedestä ja puristan hiuksistani suurimmat vedet. Lähden nopeasti kotia kohti. Taka-ajajieni täytyy kiertää kahluupaikan kautta päästäkseen tälle puolelle jokea ja se vie monta tuntia.
  
Kiiruhdan kaivon ohi ovelle ja sisälle taloon. Astelen keittiön läpi vilkaisemattakaan sen tuttuja muotoja. Työnnän asiakaappia ja paljastan pala palalta oven sen takaa. Avaan sen ja haparoin pimeän läpi tulisijalle. Etsin käsituntumalla tulukset ja lyhdyn käteeni ja onnistun sytyttämään lyhdyn muutaman haparoivan yrityksen jälkeen. Käännyn lyhty kädessä ja valaisen yrttihuoneeni… ja papin, joka seisoo nurkassa mustassa kauhtanassa, krusifiksi kaulassaan.
  
Suustani pääsee epätoivon ja raivon kiljaisu, kun tuntemattomat kädet sitovat käteni selkäni taakse. Tappelen vastaan niin paljon kun pystyn, mutta joku lyö minua. Isku ei vie minulta tajua, mutta saa silti maailman pyörimään silmissäni. Yritän huutaa kauhuni ilmoille, mutta joku laitaa minulle suukapulan. Yritän potkia, mutta jalkani sidotaan. Pappi tuijottaa minua koko toimituksen ajan tummilla silmillään ja mutisee äänettömästi kirousta tai rukousta. Minut raahataan pihalle ja heitetään kärryille.

Ymmärrän miesten ja koirien metsässä olleen vain harhautus. Oikeat kiinniottajani ovat kaiken aikaa vain odottaneet minun talollani. Heidän tarvitsi vain piiloutua talooni ja odottaa. Kuinka tyhmä olinkaan, kun oletin taloni sijainnin pysyneen salassa! Joku kyläläisistä on varmaan kielinyt. Raivo kiehui sisälläni yhtä voimakkaana kuin kauhu. Vannoin itselleni, että jos minulla olisi yö aikaa, niin kiroaisin koko kylän. Vangitsijani pitivät minua tarkasti silmällä koko matkan kylään. Kylän torin keskellä oleva rakennelma sai kauhuni nousemaan aivan uusiin ulottuvuuksiin.
  
Minulla ei olisi yötä aikaa.
  
Olin kuullut monilta kanssasisariltani, että jos noidan arveltiin tai todistettiin syyllistyneen vain karjan sairastuttamiseen tai muuhun hiukan pienempään rikokseen, polttajat saattaisivat olla armeliaita ja kasata rovion märistä ja tuoreista puista, jolloin savu tappoi paljon ennen liekkejä. Minulle ei suotaisi niin helppoa kuolemaa. Minun polttorovioni koostui pelkästään edellissyksyisistä oksista ja haloista, jotka olivat jääneet talvelta yli, ja ne ovat rutikuivia.
  
Tuomioni laitettaisiin toimeen heti.
  
Kukaan kyläläisistä ei ollut poissa, näin jokaisen tutun kasvon ja jokaisella kasvolla saman tuomion: olin syytetty ja pian tuomittu. Näin myös tuomitsijani, papin, joka oli ollut talossani. Hän ilmestyy näkyviin kärryjen sivusta ja astelee suoraan rovion viereen.
   ”Tuokaa noita tänne,” pappi käski. Vangitsijani retuuttivat minut alas kärryiltä papin luokse. ”Sinut on jo tuomittu ja sinut poltetaan seuraavaksi. Kadu tekojasi ja ehkä Kaikkivaltias on sinulle armollinen,” pappi lausui kuin ulkoa opeteltavaa raamatun lukua.
  
He eivät välittäneet vastauksestani, ei minulla edes ole mahdollisuutta sanoa sitä. Vangitsijani eivät olleet ottaneet suukapulaani pois, joten vain tuijotin pappia silmiin. Toivon häneen nähneen niissä sen kuoleman lupauksen, jonka yritin hänelle välittää. Sisareni tappaisivat hänet kostoksi kuolemastani.
  
Minut retuutettiin rovioni keskelle isketyn paalun luokse ja sidottiin siihen sekä jaloistani että käsistäni. Ei mahdollisuuttakaan paeta. En vastustellut enää. He olisivat saaneet minut sidottua paluun vastusteluistani huolimatta.
Mutta laiton vastaan kun toinen miehistä alkoi sitoa sidettä silmieni päälle. Halusin nähdä liekkien leviämisen, halusin kyläläisten näkevän jokaisen karmaisevan kohdan tuomiostani, jonka he olivat minulle langettaneet vastalahjaksi kaikesta avustani. Miehet kohauttivat olkiaan, ja antoivat minun pitää näköni. He palasivat papin luokse ja jättivät minut keskelle kuivien puiden kumpua. Pappi alkoi saarnata noitien pahoista teoista ja heidän siteistään paholaiseen. Valheita kaikki tyyni! Me olimme…
  
Kuulin liekkien ritisevän äänen ennen kuin näin soihdun. Olisin halunnut näyttää kyläläisille rauhallisen ja kylmän ulkokuoren tuomioni edessä, mutta se oli mahdotonta. Tuijotin kauhusta laajennein silmin soihdun matkaa jalkojeni juureen kasattuihin puihin. Sytykkeiksi kasatut tuohet eivät olleet edes tarpeellisia. Tuli alkoi heti ahmia kuivia puita.
  
Liekit levisivät nopeasti ja tunsin pian tulen ensimmäisen kosketuksen. Ihoni alkoi ensin punoittaa, sitten se alkoi palaa. Tunsin liekkien leviävän jalkojani pitkin, tarttuvan alushameeseeni, joka puolestaan nosti tulta ylemmäs. Paloin vyötärölle asti. En ole ikinä tuntenut sellaista tuskaa! Se syövytti kuin happo ja poltti niin kuumana, että tuntui melkein kylmältä. Se nousi yhä ylemmäs, rinnoilleni, kaulaan, käsiini! Lopulta tunsin kasvojeni alkavan palaa. En halunnut viimeisen muistikuvani tästä maailmasta olevan tulta ahmimassa ruumistani. Nostin palavat silmäni ylös kohti aurinkoa.

[Logikärmes]

Jahas, peli on nyt sitten virallisesti avattu. Parasta varmaan minun alkaa kirjoittamaan kommentteja nyt, kun vielä viitseliäisyyttä riittää.

Elikkäs, pidin tätä novellia ihan kiinnostavana, mutta pari juttua jäi häiritsemään, suurimpana tekstin viimeistelemättömyys. Ensinnäkin kirjoitusvirheitä on luvattoman paljon, pahimpana tämä kappale (virheet alleviivattuina):

Uin lähemmäs vastarantaa, mutta anna joen kuljettaa minua eteenpäin. Pian joki heittää vetensä vesiputouksen kautta pieneen suvantoon. Kauhon kohti rantaan ja vajoan hengästyneenä rantaveteen. Hymy nousee väkisinin huulilleni. Pääsin pakoon! Nousen vedestä ja puristan hiuksistani suurimmat vedet. Lähden nopeasti kotia kohti. Taka-ajajieni täytyy kiertää kahluupaikan kautta päästäkseen tälle puolelle jokea ja se vie monta tuntia.

Ymmärrän kyllä, että tämäntyyppiset virheet johtuvat lähinnä huolimattomuudesta eivätkä siten suoranaisesti vähennä tarinan arvoa, mutta pitäisin silti suotavana käydä tekstit vastaisuudessa läpi hieman tarkemmin. Huolimattomuusvirheitä sattuu kaikille, ja ne on helppo karsia pois, mutta ne kääntävät silti huomion ikävästi pois olennaisesta, eli itse tarinasta.

Toinen häiritsevä seikka oli aikamuotojen heittely, jonka katson johtuvan kokemattomuudesta kirjoittajana (koska olen aikoinaan kärsinyt samasta ongelmasta itsekin). Esimerkki:

Näin myös tuomitsijani, papin, joka oli ollut talossani. Hän ilmestyy näkyviin kärryjen sivusta ja astelee suoraan rovion viereen.
   ”Tuokaa noita tänne,” pappi käski.

Aluksi aikamuoto on imperfekti ("Näin"), seuraavassa virkkeessä preesens ("Hän ilmestyy") ja sitten palataan taas imperfektiin ("pappi käski"). Jompikumpi aikamuoto pitäisi valita, joko "Näin", "Hän ilmestyi" ja "pappi käski" tai sitten "Näen", "Hän ilmestyy" ja "pappi käskee". Tästä ongelmasta pääsee eroon ihan vain ajan kanssa, mutta siihen on kuitenkin hyvä kiinnittää oikolukiessa erikseen huomiota.

Kolmanneksi: en ole aivan varma, ovatko muut asiasta kanssani samaa mieltä, mutta minun korviini verbi "meinata" kuulostaa hieman turhan puhekieliseltä. Itse käyttäisin mieluummin ilmaisua "olla vähällä" ("Iskeydyn veteen ja isku on vähällä pakottaa arvokkaan ilman ulos keuhkoistani."), tai jos on kyse siitä, miten henkilö "meinaa" tehdä jotakin: "aikoa", "olla aikeissa", "olla vähällä" ja niin edelleen.

Mutta, kuten jo sanoin, nämä ovat ainoastaan kosmeettisia virheitä, ja menen nyt itse tarinaan. Ensinnäkin pidin novellin asetelmasta, siitä miten päähenkilö pakenee jotakin, mutta se, miksi hän pakenee, pysyy kiitettävän kauan salassa. Pidin myös siitä, miten kerronta laittaa painoa hahmon kokemukselle (lentämisen ja painottomuuden tunteiden yhdistyminen juoksuun ja niin edelleen).

Minua jäi kuitenkin hieman vaivaamaan tarinan moraali. Noitien polttaminen on melko klassinen tapa kertoa uskonnollisesta fanatismista (uskonsotien ohella), mutta jäi hieman epäselväksi, mitä mieltä siitä olisi oikeastaan pitänyt olla. Se, että päähenkilö on "hyvä" noita, käy kyllä ilmi seuraavista kohdista:

Halusin nähdä liekkien leviämisen, halusin kyläläisten näkevän jokaisen karmaisevan kohdan tuomiostani, jonka he olivat minulle langettaneet vastalahjaksi kaikesta avustani.

Pappi alkoi saarnata noitien pahoista teoista ja heidän siteistään paholaiseen. Valheita kaikki tyyni! Me olimme…

Sitten ovat kuitenkin myös nämä kohdat:

Raivo kiehui sisälläni yhtä voimakkaana kuin kauhu. Vannoin itselleni, että jos minulla olisi yö aikaa, niin kiroaisin koko kylän.

Toivon häneen nähneen niissä sen kuoleman lupauksen, jonka yritin hänelle välittää. Sisareni tappaisivat hänet kostoksi kuolemastani.

Toisaalta tarinan noidat vaikuttaisivat siis olevan aivan yhtä viattomia, kuin mitä olemme tottuneet ajattelemaan noitavainojen uhrien olleen, mutta toisaalta taas he eivät selvästi ole myöskään mitään tyystin harmittomia höpsähtäneitä eukkoja tai metsissä juoksentelevia wiccoja. Tämän ristiriidan valossa olisi tärkeää saada edes jonkinlainen vihje siitä, mistä rikoksesta päähenkilöä lopulta syytettiin (etenkin, kun hän ansaitsi siitä vieläpä tavanomaista julmemman rangaistuksen).

Asioiden todellista laitaa olisi näin äkkiseltään ajatellen voinut valottaa esimerkiksi kuvaamalla jonkun yksittäisen teloitusta seuraavan reaktiota. Jos noita tosiaan oli tehnyt niin paljon hyvää, täytyi edes jonkun varmaan myös vastustaa tai ainakin surra hänen surmaamistaan? Tietenkin myös asian jättäminen avoimeksi voi olla ihan toimiva ratkaisu, mutta jonkinlaisen kolmannen näkökulman tähän noita vs. pappi-astelmaan olisi mielestäni voinut lisätä tuottamaan hieman lisädraamaa ja herättämään ajatuksia.

Kaikesta kritiikistäni huolimatta kuitenkin kaiken kaikkiaan pidin tarinasta. Rytmitys ja kerronta toimivat hyvin, ja tarinassa oli mukavan karulla tavalla realistinen sävy. Lisäksi pidin siitä, miten tehtävänannon lopetuslause limittyi loppukohtaukseen. Hieman vain lisää tekstinmuokkausta ja yleistä huolellisuutta, niin kasassa on kunnon novelli. Ei lainkaan hassumpi tapa aloittaa tämän vuoden projekti.

[Tapsa]

Jahas, peli on nyt sitten virallisesti avattu. Parasta varmaan minun alkaa kirjoittamaan kommentteja nyt, kun vielä viitseliäisyyttä riittää.

Niinpä!

Olipa synkkä tarina. Ihan tuli paha mieli, niin kuin varmaan oli tarkoituskin. Alussa juostiin karkuun henkensä kaupalla, kun papista tuli puhe, niin ajattelinkin että kyseessä on joku noita tai muu poppanainen jota tässä jahdataan. Pakeneminen oli kuvattu hyvin, tunnelma hengästyttävä.

Huomio noista kuivista vs. märistä puista oli tosi hyvä, mielenkiintoinen yksityiskohta, jonkakaltaisia lisää! Kun roviosta alettiin puhua, ja lukija tiesi jo lopetuslauseen valmiiksi, alkoi loppuratkaisu hahmottua jo siinä vaiheessa tarinaa, mikä teki tekstin loppuosasta varsin tukalaa luettavaa, rimpuilua vääjäämätöntä kohtaloa vastaan. (Kiintoisaa, että projektin idea aiheuttaa tällaisen efektin, hyvä ajatus toi loppulause...)

Kun poloinen päähenkilömme mielessään syyttää pappia valehtelusta ja on kertomassa lisää noidista, juttu jää vähän kesken. Olisin halunnut tietää. Me olimme... mitä? Hyviä? Tässä olisi voinut kertoa lisää päähenkilöstä, hänen sisaristaan, heidän elämästään ja kulttuuristaan, se olisi ollut kiinnostavaa.

Sitten tarina jo loppuukin. Olisin ehkä toivonut jotain käännettä tai vähän positiivisempaa loppua, tämä nyt oli aika... inhorealistista. Mutta rohkea valinta tehdä tämä näin. Tarinassa oli paljon potkua. Kiitos.

[Ara]

Logikärmes: Verbin aikamuodoista, normaalisti kirjoitan hän-muodossa, mutta koska loppulauseita ei saanut muokata, jouduin hiukan poikkeamaan normaalista kirjoitustyylistäni. Olen itsekin huomannut, etten oikein pysty pitämään aikamuotoja ns. kurissa. Täytyy vain saada lisää kokemusta siltä saralta. 

Tapsa: Ajattelin jättää noitien hyvyyden tai pahuuden kokonaan lukijan päätettäväksi, mutta tajusin kommenttisi luettuani, että saatoin jättää asian hiukan liiankin auki. Täytyy huomioida seuraavissa teksteissä. 

Kiitos Logikärmes ja Tapsa, kritiikkiä on aina hyvä saada. 

[Hiistu]

En saanut aikaiseen mitään järkevää jäsentelyä tai tiivistystä, joten kommentti etenee ihan vain tarinan alusta loppuun:

Pidän siitä, että tarina alkaa suoraan toiminnasta eli pakomatkasta, josta lukija ei ensimmäisen kappaleen aikana vielä ole tietoinen. Tunnelma muuttuu hauskan yllättäväsi toisen kappaleen alkaessa. Olet saanut metsän kuulostamaan jotenkin mukavan... taianomaiselta. Aivan kuin metsä näyttäytyisi naiselle toisenlaisena todellisuutena kuin jahtimiehille, pelkästään hänen silmänsä näkevät salaiset askelmat jne. Myös häntä jahtaava koira näyttäytyy kiehtovasti lähes yliluonnollisena petona tai vähintäänkin häntä tavoittavan kohtalon ruumiillistumana, vaikka ilmeisesti ihan tavallinen turre onkin. 

Pidin erityisesti siitäkin, kuinka painottomuus toistui sekä juostessa että hypätessä. Toisto tavallaan nätisti huipensi ja siten sulki ensimmäisen osan tarinasta, pakomatkan metsän halki. Siistiä.

Pidin myös siitä, miten kerronta laittaa painoa hahmon kokemukselle (lentämisen ja painottomuuden tunteiden yhdistyminen juoksuun ja niin edelleen).

Minä olisin voinut kaivata vielä enemmänkin kokemuksellisuutta.. jonkinlaista minäkertojan eläytymistä omiin kokemuksiinsa. Varmaan onkin juuri tuon minä-muotoisuuden erikoisuuksia, että helposti tulkitsen sitä käyttävät tarinat siten, että kertoja tavallaan muistelee aikaisempia kokemuksiaan ja niistä lukijalle kertoo - tai sitten todellakin elää niitä samalla hetkellä kuin ne tarinassa tapahtuvat. Tarinan tapahtumien vuoksi ensimmäinen vaihtoehto ei tunnu mielekkäältä, joten ajankohtaiseen tapahtumiseen olisi voinut uppoutua vielä enemmänkin.  Juuri tällaisessa tarinassa, jossa päähenkilö kokee voimakkaita tunteita - pelkoa, helpotusta, säikähdystä, kauhua, katkeruutta, tuskaa - olisi kertoja voinut esteettömästi vuodattaa näitä kokemuksia, sen sijaan että keskittyy informoimaan lukijaa niiden olemassaolosta.

Esimerkiksi alun hurjan pakomatkan aikana kertoja ei varsinaisesti tunnu olevan mitenkään paniikissa. Hän kyllä kertoo pystyvänsä haistamaan oman pelkonsa ja kauhunsa jne. Mutta kertojan ääni tuntuu ennemminkin selostavan tapahtumia hieman ulkopuolisena kuin kokevan niitä reaaliajassa. Lopussa ulkopuolisuus on vielä voimakkaampaa. Kertoja kyllä kuvailee sinänsä elävästi, millaista hänen kokemansa tuska on... Mutta siis jälleen kertoo, miltä tuntuu palaa hengiltä. Kun palaa hengiltä. .. Toki paljolti makuasia, millaisesta kerronnasta tykkää. Enkä tiedä, saiko tästä selityksestä nyt edes selvää. 

Toisaalta kertojan näennäisen tyyni suhtautuminen tapahtumiin saattaa johtua luontevasti siitä, ettei kuolema ja sitä edeltävät fyysiset kivut oikeasti hirvitä naista paljoakaan. Hän on ilmeisesti noitakollegoiltaan kuullut, millainen on kiinnijääneiden kohtalo, joten ainakin ajatuksen tasolla noitarovio on hänelle tuttu. (Minäkin pidin siitä, kuinka realistisesti erilaisista puista kasattujen rovioiden ominaisuuksia kerrottiin!) Ja nyt hän vain haluaa kohdata loppunsa mahdollisen ylevänä noitasisaruston edustajana. Jopa aivan loppu ilmentää tällaista päähenkilön uhmakkuutta. Hienon johdonmukaista.

Katkera tilitys kirouksista ja noitasisaren kostosta ei häirinnyt minua, päinvastoin…. Vaikka kertoja haluaakin kertoa olevansa hyvä noita (mikä sinänsä aika tulkinnanvaraista ja sittenkin joko totta tai ei), tuntuu kuitenkin hyvin inhimilliseltä eli järkeenkäyvältä, että nainen tuntee katkeruutta hänen luottamuksensa pettäneitä kyläläisiä kohtaan. Vähän oudolta tuntuu ainoastaan, että nainen ensin olettaa, että joku (ehkä vain yksi?) kyläläisistä on paljastanut hänen piilopaikkansa,  mutta on sitten heti valmis kiroamaan kaikki kyläläiset…  Hän siis tietää tai olettaa jo ennestään, että kyläläisillä on jotain häntä vastaan. Tätä olettamusta tukisi maininta, ettei papin enää tarvitsisi edes tutkia hänen kotiaan langettaakseen tuomionsa.

Vaikka naisen tuomitsemisella olisi takanaan kyläläisten yleinen hyväksyntä ja jonkinlaisia selvityksiä naisen syyllisyydestä olisi tehty jo aikaisemmin, etenevät lopun tapahtumat silti totuttua lyhyemmän kaavan mukaan. Eli suoraa roviolle, kulkematta oikeudenistumisten, kyläläisten raskauttavien todistajalausuntojen, muiden "sisarten" paljastamiseksi suoritettujen kuulustelujen jne. kautta. Olisin mielelläni lukenut jotain niistäkin, koska minusta noitavainoissa ei ollut synkintä niinkään enimmäkseen viattomien (omasta väitetystä "noituudestaan" täysin tietämättömienkin) ihmisten vangitseminen, häpäiseminen ja mahdollinen lynkkaus, vaan juurikin toimituksen pukeminen oikeudenkäynnin kaavaan. Siis että ihmisyhteisö yhdessä hyväksyy päätöksen, että tämä toiminta on nyt Hyvää ja Oikein, jolloin mielivalta onkin oikeudenmukaisuutta... Sori, ei liittynyt tämä ajatuskulku nyt varsinaisesti enää tähän tarinaan. Osoittakoon siis vaikka, että olet valinnut mielenkiintoisen ja ajatuksia kutkuttavan aiheen. 

Sanamäärä asettaa tietenkin rajoituksia sille, mistä kaikesta ylipäänsä mahtuu kertomaan, joten lisätapahtumat olisi joutunut melkeinpä kuittaamaan lauseella tai parilla ja tekemään pienen aikahyppäyksen. Lukija ei siis mielestäni tarvitse novellissakaan päästä seuraamaan päähenkilön vaiheita keskeytyksettä ensimmäiseltä riviltä aina viimeiselle. Tällaisenaan tarina tosin on hyvin yhtenäinen ja etenee sujuvasti.
 
Tehtävänannonmukainen lopetuslause sopii tosiaan tarinaan saumattomasti ja kirjaimellisesti. Olisi voinut aivan hyvin olla kirjoittajan itsensä laatima!

[Ara]

Hiistu: Ylitin tehtävänannon sivumäärän jo muutenkin melkein sivulla saatikka sitten olisin vielä ruvennut tarkentamaan esim. oikeudenkäyntiä tai kyläläisten tekoja. Tunteiden kuvailua minun täytyy muutenkin harjoitella, sillä olen itsekin huomannut siinä olevan petrattavaa.

Kiitän tuhannesti ruusuista ja risuista. Ne tulevat käyttöön.

Ps. Ihana ylläpitomme vaihtoi ystävällisesti käyttänimeni, jos joku ihmettelee...

[Nafisan]

En lähde käymään läpi tekstiä pikkuyksityiskohtia myöten, mutta muutamasta kohdasta mainitsen. Sisältö oli erinomainen - noitavainot ovat mielenkiintoinen ja lähes ehtymätön lähde. Pidän paljon teksteistä, joissa tapahtumista kerrotaan noitien näkökulmasta. Tässä oli paljon mielenkiintoisia tapahtumia ja kuvailua saatu mukaan.

Tämä oli vähän ristiriitaista:

Vaikka tiedän, etten jätä jälkiä joita seurata -- He kyllä pystyivät seuraamaan jälkiääni

Osaat luoda hyvin sisältöä ja olet selkeästi ollut innoissasi kirjoittaessasi (hyvä ja tuttu tunne!), mutta viimeistely on jäänyt kesken. Tekstissä oli jonkin verran kirjoitusvirheitä (joihin Tapsa ehti myös puuttumaan, eli niistä en sano enempää) ja se on kuin raakatimantti, vailla viimeistä hiomista. Pienellä työstöllä tästä saa loistavan.

[Lachesis]

Hyvin toiminnallinen tarina, koko ajan tapahtuu juonta eteenpäin vieviä asioita, ja suvantovaiheita ei ole lainkaan. Kielioppivirheet on jo mainittu, mutta minusta ne eivät kerro muusta kuin oikolukukierroksen puuttumisesta, eivät mistään syvemmästä ongelmasta kielen tai tarinankuljetuksen kanssa.

Pidin ensimmäisen kappaleen aistivoimaisuudesta ja olisin toivonut sen jatkuvan pidempään. Erilaisten tuntemusten kuvaus tekstin halki toi tarinan mukavan lähelle lukijaa. Keskiaikainen miljöö oli nätisti muutamalla vedolla maalattu.

Päähenkilön hurja pako vaikutti toisaalta kauhun vallassa juostulta, toisaalta melko määrätietoiselta; ehkäpä seudun noidilla oli pakko olla suunnitelma valmiina mahdollisen kiinnijäämisen varalta. Tätä puoltaa myös noitien keskinäinen yhteydenpito ja tietojenvaihto. Olisikin kiinnostavaa tietää, miten asiat kylässä etenivät polttorovion jälkeen (vaikka se totta kai jääkin tämän tarinan ulkopuolelle). Hiistun tapaan minunkin mielestäni oikeudenkäynnin puuttuminen ja tuomion ripeys tuntuivat hieman hätäiseltä valinnalta. Kaikkinensa pidin tekstin yksityiskohtaisuutta toisaalta ansiona, toisaalta jos selostusta olisi paikoin karsinut, olisi jäänyt tilaa muulle.

Juonellisesti tarina eteni kuin juna, mikä voi olla sulavaa, mutta myös ennalta-arvattavaa. Tämän projektin isoin haaste onkin mielestäni, kuinka valmis loppulause hyödynnetään ilman, että alusta asti on selvää, miten ja minne juoni päätyy. Tämä noitavainoteksti oli esimerkki melko suoraviivaisesta lähestymistavasta ja sellaisena ihan kelpo novelli.

[Ara]

Kiitän ja kumarra molemmille teille Lachesis ja Nafisan. Kommenttinne muistetaan varmasti seuraavaa tekstiä luotaessa. 

[punnort]

Yleisvaikutelmaksi novellista jäi, että se oli ihan kelvollinen. Yksityiskohtia ja tuntemuksia kuvailtiin runsaasti, mutta teksti eteni siitä huolimatta. Itse en kiinnittänyt kahdesta lukukerrasta huolimatta huomiota aikamuoto-ongelmiin.

Toisin kuin klassisessa noitavainomallissa, tässä oli kyseessä ihan oikea noita. Tekstissä ohimennen mainituista noitasisarten piiristä ja kyläläisten auttamisesta (ja kyläläisten kääntymisestä noitaa vastaan tästä huolimatta) olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Se olisi tietysti ollut eri tarina, mutta se olisi voinut olla mielenkiintoisempi tarina kuin nyt esitetty. Tarinassa sellaisena kuin se kirjoitettiin, ei nimittäin esitetty tuntemuksien kuvaamista lukuunottamatta mitään uutta. Noitien polttaminen on hyvin tunnettu asia.

[Ara]

Kiitos punnort, ehkä seuraava teksti kertoo tämän tarinan taustoista. 

[Jaragil]

Mukava lyhyt tarinanpätkä. Teknisistä seikoista - aikamuodon vaitelusta, typoista ynnä muusta - on jo edellä mainittu varsin tyhjentävästi, joten ei niistä sen kummempaa. Minäkin ne huomasin, mutta eivät ne suuremmin tekstiä häirinneet, vaikka parempi teksti tietysti olisi ollut ilman niitä.

Edellä on ihmetelty pariin kertaan sitä, miten tarinan noita kuvataan näennäisen hyvänä hahmona, joka on kuitenkin täysin valmis kiroamaan koko kylän. Itse taas pidin tätä yhtenä tarinan virkistävimmistä piirteistä. Me olemme kaikki pohjimmiltamme moraalisesti harmaita olentoja. Puhdas hyvyys ja pahuus ovat enimmäkseen satujen aineksia, ja tämä tarina pyrki olemaan varsin brutaalin todenmukainen sävyltään. Näin ollen en pidä mitenkään mahdottomana tai epäluontevana noitaa, joka on perusluonteeltaan auttamaan halukas ja kylän yhteisen hyvän eteen työskentelevä neito, joka kuitenkin katkeroituu huomattuaan tultuaan petetyksi, minkä seurauksena hän haluaa viimeisillä elonsa hetkillä kamppailla niin sanottua systeemiä vastaan, kostoo oletetuilla tappajilleen. Pidin tästä oikein kovasti.

Tekstissä oli myös hauskoja yksityiskohtia, joista onkin jo edellä mainittu. Metsän pienet askeleet ja erilaiset kokkopuut olivat molemmat pieniä mainintoja tekstissä, mutta ne antoivat sille kuitenkin huimasti ekstrasyvyyttä. Äkillinen mielikuva papista synkkänä gargoylehahmona talon nurkassa seisomassa oli myös soveliaan hätkähdyttävä omaan makuuni. Klassista kuvasto noin ylipäätäänkin, mutta toimivasti toteutettu.

Kritiikkiin minulla ei ole paljoa lisättävää. Oikeudenkäynti olisi ollut mukava, mutta ymmärrän täysin tekstin pituuden asettamat rajoitukset. Eniten varmaan jäin kaipaamaan sitä, että en oikein tahtonut päästä päähenkilön pään sisälle. Tarinan sävy oli kliininen, jos sanaa voi tässä yhteydessä soveltaa, enkä koskaan oikein kokenut pääseväni oikeaan tunnelmaa. Se, miten tätä voisi korjata, on hieman vaikea arvioida, koska se on niin monista pikkuasioista kiinni. Itse lähtisin luultavasti tekstin lauserakenteista. Lyhyet, iskevät lauseet, äkillinen hyppely aiheesta ja huomiosta toiseen loisivat tähän omanlaistaan tunnelmaa, pakottaisivat lukijan mukaan intensiteettiin.

Kokonaisuutena ei kuitenkaan hassumpi. Yksinkertainen juoni, johon oli upotettu muutamia hauskoja ajatuksia ja toimiva toteutus. Pidin.

[Tiuku]

Jeij, noita! Heti kun tajusin, kenestä on kyse, osasinkin jo arvata että miten loppulause/otsake liittyy asiaan. Melkein vielä hienompaa olisi ollut, jos noitamme olisi ennen poltetuksi tulemistaan puhauttanut itsensä tulipalloksi jo valmiiksi ja jättänyt kyläläiset (ja mahdollisesti lukijan) ihmettelemään, kuoliko tämä sitten lopulta vai muuttuiko henkiolennoksi vai mitäkä. Mutta ehkä parempi näin.

Mukavaa että teksti oli ehditty oikolukea ennen kuin nyt itse pääsin tätä lukemaan, koska tällaisena tämä näyttäytyy juuri niin hiottuna tekstinä kuin se oikeasti onkin. (Mitä nyt voisin huomauttaa vielä, että suomen kieliopin mukaisessa dialogissa pilkku tulee vasta lainausmerkin jälkeen, ei ennen sitä niin kuin englannissa. Ja että tuomiota ei "laiteta" toimeen, vaan se pannaan toimeen. :P) Kuvaukseen ja tunnelmaan on etenkin alussa paneuduttu suurella intensiteetillä ja lause lauseelta; melkeinpä tunnistan tästä itseni, sillä olen tässä suhteessa melko perfektionisti.

Jaragilin kanssa olen samaa mieltä siitä, että "ristiriitaiset" hyvän ja pahan noidan "tunnusmerkit" olivat suorastaan jutun suola. Niitä ja niiden kontrastia olisi melkein voinut painottaa enemmänkin ja tuoda pienillä konkreettisilla esimerkeillä noidan tyypillisiä puuhia esille, vaikka ns. lopullinen totuus sitten olisikin jäänyt aivan yhtä auki kuin se tässä jäi.

Loppulause istui tosiaan aivan loistavasti ja täysin tarkoituksenmukaisesti. Se sai suorastaan koskettavimman merkityksen tähän asti lukemistani teksteistä.