Kesäprojekti 2012: Blackbird'n teksti

[Blackbird]

BlahBlah: Oli pakko rekisteröityä vain todistaakseni itselleni että saan kirjoitettua 3 sivua tarinaa.  Oikeinkirjoitus jäi "vähän" tarkistusta vaille, mutta nauttikaa.


Kuuletko minut?


Niin kuin minua kutsutaan, minä aina vastaan
Kuulit minut ennen, ja kuulet minut jälleen
Lähden pois mutta palaan, kun kutsut minua uudestaan

Mikä minä olen?


Katsoin peilistä uteliaana mustelmaa, joka oli muodostunut vasemman silmäni alle. Alue oli ollut pahasti turvoksissa viime yönä.

Muistan kuinka olin saapunut pikkutunneilla vertavuotana asuntoon. Aaron oli ollut vielä hereillä niin kuin aina, halunnut valvoa ja varmistaa että pikkuveli tulee ehjänä kotiin. Muistan kuinka veljeni silmät olivat levinneet ja suu oli avautunut äänettömiin kysymyksiin. Olin saanut luettua huulilta vain sanat tapahtunut ja puhelin. Ensimmäistä kertaa olin onnellinen, etten kuullut veljeni sanoja.

Aaron oli ohjannut minut istumaan olohuoneen sohvalle. Hänen huulensa olivat olleet tiukkana viivana, kun hän oli nostanut yhden sormensa ylös. Veljeni oli kävellyt keittiöön ja palannut vesipullon, pakastehernepussin ja pyyhkeen kera. Painaessani kylmällä pussilla poskeani, hän oli tutkinut takaraivoni haavan ja puhdistanut sen. Kun Aaron oli kohottanut kätensä viittoakseen, olin vain pudistanut päätäni. Olin kopauttanut etusormella rannettani, kuin olisin osoittanut kelloa, myöhemmin.

Tänään aamulla vuorossa olivat olleet kysymykset. Mitä tapahtui? Missä olit? Kuka tämän teki? Viimeistä kysymystä oli seurannut rystysten naksauttaminen viittomisen päätteeksi. Olin väistänyt veljeni katsetta. Olin viittonut vastaukseksi vain, että tuntematon mies oli käynyt kimppuuni. Se ei ollut koko totuus, myös Aaron tiesi sen.

Veljeni varmasti jatkaisi kyselyään palattuaan apteekista. Nyt kuitenkin olin onnellinen saatuani hetken rauhaa. Asunnon ainoa kysyvä katse näkyi ruhjotulla peilikuvallani. Mitä oikein oli tapahtunut?


Pysähdyin vanhan kirjakaupan eteen lukemaan lasiin kiinnitettyä arvoitusta, kun huomasin äkkinäistä liikettä pimeässä kaupassa. Katseeni kiinnittyi näyteikkunan takana olevaan mieheen, joka kamppaili pitäen lattialla painettuna nuorta tyttöä. Tumman tytön mustat hiukset olivat sekaisena kiharapilvenä ja kasvot olivat vääristyneet äänettömään huutoon.

En tiedä miksi olin kuvitellut että syrjäisen kauppakujan läpi oikaiseminen illalla oli hyvä idea. Ehkä olin ajatellut Aaronia, joka istuisi kotisohvalla kannettava tietokone sylissä. Hänelle oven kolahdus olisi merkki päästä vihdoin nukkumaan. Alueesta liikkui villejä huhuja, ja kuiskittiin että kauppojen takahuoneissa harjoitettiin jos jonkin asteista noituutta. Aaron olisi taluttanut minut niskavilloista kotiin jos olisi saanut minut kiinni autiolta kadulta keskellä yötä.

Olin liikkeellä ennen kuin ehdin henkeä vetäistä. Juoksin kaupan ovelle ja kiinnittämättä huomiota ”suljettu”-kylttiin vedin oven auki. Syöksyin sisälle kirjahyllyjen täyttämään kauppaan, jonka musteen ja kirjojen liimauksien täyttämä tuoksu tervehti minua. En tiennyt mitään tappelemisesta, ja mies joka nyt makasi tytön päällä repien tämän vaatteita, oli minua kaksi kertaa isokokoisempi. Se ei ollut näky, jota olisin halunnut ikinä todistaa.


Kävelin peilin luota sohvalle ja istuuduin alas. Silmäni osuivat radioon, joka lepäsi sohvapöydällä. Aaronin oli pitänyt pitkään korjata laitteen oikea kaiutin, jonka äänen hän sanoi särisevän.

Musiikki ei ollut enää osa elämääni. Aaron yritti innostaa minua näyttämällä netistä videoita ihmisistä, jotka viittoivat artistien kappaleita, mutta se ei ollut sama asia. Aaron oli sanonut, ettei meidän tarvitsisi tuoda musiikkilaitteita asuntoon. Olin sanonut vastaan, sillä en halunnut viedä veljeltänikin musiikkia. Usein kuitenkin katselin kateellisena kun veljeni huomaamattaan keinui äänettömän musiikin tahdissa. Silloin tiesin radion olevan päällä.

Aaron, viisi vuotta vanhempana, oli aina katsonut minun perääni. Vanhempamme eivät olleet ikinä vaatineet sitä häneltä, mutta veljeni oli ottanut sen itse tehtäväkseen kuin luonnostaan. Hänestä oli ollut suuri apu kun aloin menettää kuuloani. Aluksi Aaron oli kirjoittanut paperille sanottavansa, ja oli pitänytkin aina mukanaan pientä vihkoa ja kynää. Usein niitäkään ei ollut tarvittu, vaan ymmärsimme toisiamme jo katseesta.

Ollessani kaksitoistavuotias oli ollut jo selvää, etten enää ikinä kuulisi. Aaron oli sopeutunut nopeasti ajatukseen ja muuttanut omaa elämäntyyliään vaatimuksieni mukaisesti. Hän oli oppinut jopa minua nopeammin viittomakielen ja kannustanut minua oppimaan. Olin kuitenkin nuori ja vihainen. Oli ollut outoa ja pelottavaa puhua ilman että kuuli omaa ääntään. Vähitellen olin lopettanut puhumisen, vaikka ystäväni ja perheeni yrittivät kannustaa minua jatkamaan. Sitä oli kestänyt seitsemän vuotta, neljä niistä olimme asuneet Aaronin kanssa kahdestaan. Minusta tuntui että hänellä oli jopa minua enemmän ikävä ääntäni. Toivoin että joku päivä pystyisin sanomaan hänelle ”kiitos”.

Ovikello soi. Tai en minä sitä kuullut, mutta asuntoomme oli asennettu kuuroille tarkoitettuna apuvälineenä valo, joka syttyi ovikelloa painettaessa. Aaron oli luultavasti unohtanut taas avaimensa, joten kävelin kiirehtimättä eteiseen. Avasin oven, mutta sen takana ei ollut veljeni.


Hyökkääjä oli selvästi kuullut saapumiseni ja kääntyi minuun päin. En tiedä mitä olin mahtanut ajatella tarttuessani miehen kauluksesta. Ehkä olin halunnut vain saada miehen pois tytön kimpusta. Seuraava mitä kuitenkin tiesin, oli kun nyrkki osui vasemman silmäni alle. Horjahdin iskun voimasta selälleni puiselle lattialle. Mies nousi tytön päältä ja lähti tulemaan kohti.

En todellakaan aikonut tapella reilusti. Mies, joka oli käynyt nuoren naisen kimppuun, ei ansaitsisi sitä. Potkaisin kaikin voimin ylöspäin tähdäten hyökkääjän haarojen väliin. Mies taipui heti kaksinkerroin ja olin saman tien tappelussa voitolla. Nousin ylös ja iskin polveni miehen ohimoon. Mies vajosi osuman voimasta tajuttomana pölyiselle lattialle. Kaikki oli tuntunut olevan ohitse muutamassa sekunnissa.

Vereni kohisi suonissani ja sydämeni hakkasi adrenaliinin voimasta. Astuin tytön luokse ja kyykistyin alas varmistaakseni että hän oli kunnossa. Tytön ruskeat silmät olivat levinneet kauhusta ja ne alkoivat vuotaa kyyneliä, kuin tyttö olisi vasta tajunnut mitä hänelle oli melkein tapahtunut. Hänen vaatteensa olivat revenneet ja pölyiset kamppailusta kaupan lattialla.

Jäin istumaan ja kipu silmäni alla muistutti itsestään. Tunsin märän noron valuvan takaraivoani pitkin. Olin varmaan lyönyt pääni kaaduttuani lattialle. Saatoin vain kuvitella Aaronin ilmeen päästyäni kotiovesta sisälle. Edessäni tumman tytön katse vaelsi takanani makaavaan mieheen ja käännyin itsekin katsomaan varmistaakseni että mies tosiaan oli maassa.

Mies oli kadonnut.

Se oli mahdotonta.

Käänsin nopeasti katseeni tyttöön, ja äkkiä tuntui kuin ilmavirta olisi puhaltanut koko kehoni läpi, myös tyttö oli poissa.


Tyttö oli edessäni.

Oli pieni shokki nähdä viimeöinen tyttö seisomassa oven takana. Tytön hiukset olivat nyt siistillä letillä, joka laskeutui toisen olkapään yli rinnalle. Vaatteet, jotka olivat olleet eilen rypistyneet ja revenneet, olivat vaihtuneet siistiin kevyeen mekkoon. Tytön ruskeat silmät katsoivat minua tutkien, ja minusta tuntui kuin ne olisivat nähneet sieluuni asti.

Räpytin silmiäni ja kostutin huuliani hermostuneesti. Tyttö tarttui minua leuan alta hellästi ja kosketti etusormellaan ensin tervettä silmäkulmaani ja sitten huuliaan. Tytön suu alkoi liikkua ja aloin lukemaan hänen huuliltaan. Tyttö puhui selkeästi ja oli helppo ymmärtää hänen puhettaan.

Kiitos siitä kun autoit minua eilen. Sinä kuulit minun avunhuutoni, ja vastasit. Nyt minä aioin vastata sinulle.

Tyttö nojautui minua vasten, ja hänen läheisyytensä tuntui huumaannuttavalta. Tytöstä huokuva lämpö ja raikas tuoksu toivat minulle mieleen kesäisen tuulen. Sydämeni tuntui hakkaavan nopeammin ja hengitykseni kiihtyvän.

Hieman väristen tyttö painoi huulensa lähelle korvaani, niin että tunsin lämpimän hengityksen ihollani. ”Vastaus lukemaasi arvoitukseen on kaiku”, ääni tuntui kulkevan koko kehoni läpi.

Äänet tuntuivat iskevän minun ylitseni kuin aalto. Kuulin naapurien ovien takana kuuluvat matalat äänet ja rappukäytävän hissin hiljaisen surinan. Ulkona kuului jossain kaukana sireenin ääni. Minun oli pakko sulkea silmäni.

Tyttö oli taas poissa. Tunsin sen silmät suljettuinakin. En tiennyt tapaanko häntä enää, ehkä tumma tyttö yllättäisi minut. Tiesin kuitenkin että minä saisin hänet kiinni yhtä todennäköisesti kuin tuulen.

Kuulin oven kolahduksen vetäessäni sen kiinni, se tuntui vatsani pohjassa asti kuin bassorumpu. Kävelin kuin unissani takaisin olohuoneeseen. Mietin että ehkä olin viime yönä kolauttanut pääni pahemmin kuin luulin hyökkääjän kaataessa minut lattialle. Tiesin kuitenkin ettei niin ollut, tämä oli totta.

Hullunlainen virne kutitti naamaani. Naurahdin ääneen, ja saman tien kohotin käteni suulleni kuultuani oman ääneni ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Aaron ei ikinä uskoisi tätä.

Aaron.

Katsahdin kelloa seinällä. Aaron tulisi pian takaisin, ja tiesin mikä olisi ensimmäinen asia jonka kuulisin itseni sanovan hänelle ääneen.

Menin ikkunan luokse ja kurkistin verhojen välitse alas kadulle. Ihmiset olivat jo kiiruhtamassa töihin, jossain kaukana soi kirkon kellot. Oli tulossa lämmin päivä, ja auringon paistaessa suoraan sisälle asunnossa tulisi tuskaisen kuuma. Avasin ikkunan ja annoin viileän tuulahduksen puhaltaa olohuoneeseen. Kävelin sohvalle ja jäin odottamaan isoveljeäni. Kurkotin sohvapöytää kohti ja sormeni löysivät pienen punaisen Power-napin.

Käänsin radion päälle ensimmäistä kertaa vuosiin ja jäin kuuntelemaan ihmisten sorinaa.


Edit: Postasinko tämän oikeasti klo 23:59. Tiedän että työskentelen parhaiten pienen paineen alla, mutta tämä on jo naurettavaa...  

Edit part2: Oikeinkirjoitusta ja aikamuotojen korjailua.

[Tapsa]

Hei ja tervetuloa Risingille! 

Tarina oli todella hyvä! Juoni itsessään on hyvin yksinkertainen - kuuro poika auttaa jotain haltiatartyttöstä ja saa palkkioksi kuulonsa takaisin, mutta se oli kerrottu taidokkaasti, leikitellen ja uppoutuen, niin että siitä oikein innostui.

Kaikki tuntui jotenkin originaalilta. Loppulauseen tulkinta oli hieno, arvaamaton: pointti ei ole, ettei radiosta olisi vuosiin tullut mitään, vaan että päähenkilö ei ole kuullut mitään. Tarina imaisi hyvin sisäänsä, jolloin kuulon palautuminen tuli aidosti yllätyksenä (jos olisi kesken pysähtynyt pohtimaan, olisihan se ollut aika selvä käänne...)

Pilkkuvirheitä oli aika liuta, ja muutenkin lauseet liittyvät toisiinsa monessa kohtaa vähän... no, väärin. Ja isokokoisempi on yhdyssana. Mutta nuo muotoseikat eivät juuri haitanneet lukemista.

Käytät muodikkaasti kahta eri aikatasoa, jotka on erotettu toisistaan hyvin selkeästi ja kulkevat järjestyksessä niin, että niitä on helppo seurata, mutta ne kuitenkin kivasti rikkovat kronologiaa.

[Karajishi]

Tämä tosiaankin oli hyvä. Ihan ensiksi pakko mainita miten taitavasti loppulausetta hyödynnettiin ja se otettiin mukaan tarinaan alusta alkaen. Vaikkakin tuon tapainen aihe on valintatilanteessa suhteellisen helppo, tekstiä lukiessa sitä ei huomannut. Pidin kaikista eniten takaumista ja ne eivät olleet sekavia, olkoonkin ettei niitä juurikaan selitelty jälkeenpäin. Ehkä juuri se loikin tarinaan salaperäisyyttä…

Kyseistä tyttöä ei juurikaan tarinassa paljoa esitelty, eikä hänestä paljastettu paljoakaan, mikä oli sinänsä harmi, mutta tämä johtunee ’tilan puutteesta’.

Itse en jaksa/viitsi kiinnittää huomiota kirjoitusvirheisiin, joten niitä en edes etsinyt. Minulle on aivan se ja sama jos siellä nyt sattuu olemaan virhe tai pari, kunhan teksti pysyy ymmärrettävänä ja tämä pysyi.

Kaiken kaikkiaan pidin todella paljon tarinasta ja olisin hyvinkin voinut kuvitella lukevani kirjaa - joskin keskeltä tarinaa aloitettuna.

[punnort]

Tarina eteni sulavasti, ja lopetuslause sulautui orgaanisesti muuhun tekstiin. Kuitenkin minulle jäi lukijana olo, ettei tarinasta jäänyt oikeastaan mitään käteen. Tarinan sanoma tuntui olevan se, että hyvät teot palkitaan, mitä ei oikeastaan voi pitää kovin omaperäisenä viestinä. Vaikka tarina sisänsä olikin omaperäinen, kehottaisin kirjoittajaa miettimään, mitä uutta annettavaa hänellä on sanomaosastolla.

[Muitalus]

Kiitos, Blackbird, hienosta projektitekstistä ja tervetuloa Risingiin!

Aloitan kaikkien kesäprojektitekstien kommentoimisen sinun tekstistäsi, koska on helpointa ja mukavinta antaa palautetta hyville teksteille. Novellisi kerronta oli sujuvaa ja idea juuri sopivan kokoinen kolmeen sivuun. Vaikka juonikuvio ei ollut monimutkainen, novelli ei kärsinyt ennalta-arvattavuudesta. Kuljetit tyylikkäästi ja toisiaan tukevasti rinnakkain päähenkilön elämäntarinaa ja varsinaista kertomusta tappelusta. Et sortunut (täälläkin tavalliseen) adjektiiviluettelointiin, mikä on virkistävää. Muutamassa kohdassa (varsinkin siinä, missä päähenkilön pelastama tyttö on oven takana) olisit voinut vielä hieman pelkistää kerrontaa: maininnan ovelle tulijan henkilöllisyydestä olisi voinut vähäeleisesti sisällyttää tilanteen kuvailuun, tai jättää lukijan käsitettäväksi.

Hyvä kirjoittaja on ennen kaikkea ihminen, joka tekee huomioita, tietää asioista ja osaa pukea havaintonsa sanoiksi. Tekstisi vilisee kohtia (mm. kun ovikello soi eli valo syttyy), joista huomaa, että joko kuurous aihepiirinä on sinulle tuttu tai olet varsin hyvä eläytymään. Sama taito tekee henkilöhahmoista eläväisiä ja todentuntuisia. Päähenkilösi on helposti samaistuttava hahmo, jota ei ole selitetty puhki. Hänen reaktionsa ja valintansa selittyvät luontevasti. Päähenkilön ja Aaronin sisarussuhde oli hieno osa tätä novellia: isoveljen huolehtivaisuus ja pikkuveljen ajoittainen uppiniskaisuus tulevat hyvin esille, kun kuvailet päähenkilön kuuroutumista.

 En yhdy edellisen kommentoijan kritiikkiin teemastasi: hyvät teot palkitaan -viesti on viime aikojen elokuvissa ja kirjoissa todella epämuodikas (vrt. vaikkapa A Song of Ice and Fire). Sitä paitsi olin tunnistavinani novellissasi muutakin sanomallista sisältöä. Ihminen kaipaa aitoja asioita, kuten ystävyyttä, rakkautta, terveyttä tai musiikkia. Teksti viestittää myös (itsestäänselvyyttä), ettei poikkeavuus (tässä kuurous) tee kenestäkään tyhmempää tai huonompaa. Loppulauseen pystyi toki arvaamaan melkein alusta asti, mutta se punoutuu sulavasti novelliin ja tuo jälkimmäisen teeman hyvin esille. Myös arvoitus oli mukavaa boonusta, oletko keksinyt sen itse?

Jonkin verran pilkkuvirheitä ja kummallisia lauserakenteita löytyy. Ne eivät ole oikeastaan mikään ongelma, niin kauan, kun eivät haittaa lukemista. Otsikko kuului ilmeisesti arvoitukseen, mutta ehkä pienellä lisäajalla olisit voinut keksiä paremman. Arvoitukselliset kaunottaret ja vielä arvoituksellisemmat roistot ovat ehkä hieman cliché... Magia, jota hämärillä kujilla piili, jäi kiinnostamaan.

Kiitos loistotarinasta, kirjoittele lisää!

[Blackbird]

Iso kiitos teille jotka kommentoitte! En meinannut aluksi uskoa kun näin että tekstiäni oli tosiaan kommentoitu. Luen paljon aina kun ehdin mutta tarinoita en ole kirjoitellut piiiitkiin aikoihin. Halusin kuitenkin kokeilla seurattuani pitkään sivusta Risingin haasteita ja keskusteluja. Sainpa viimein kerättyä rohkeutta kokeilla ja osallistua!


Tapsa:
Kiitos palautteesta! Ihanaa että pidit tarinasta, ja hyvä jos yllätyit lopusta. Ajattelin että moni varmaan arvaa loppulauseen, ja keksii siten jo miten tarina päättyy. Vähän siitä syystä otin arvoituksen alunperin mukaan, että olisi jotain pohdittavaa tarinan alkaessa. Lopulta sen rooli kasvoi tarinan mukana.

Myönnän että juoni oli tosiaan aika yksinkertainen, ja toivon että kehityn hiljalleen juonikuvioiden laatimisessa. Aikatasot otin mukaan koska halusin rikkoa perinteistä aikajärjestystä. Kirjoitusvirheitä on varmasti aika liuta. Luotin paljon Microsoft Wordin korjauksiin, ja ajanpuutteen takia virheiden korjailu jäi uupumaan. En pysty vielä lukemaan omaa tekstiäni uudestaan läpi, mutta kun sen teen otan punakynän käteen.

Karajishi:
Kiitos kommentistasi! Pyörittelin kaikista lopetuslauseista jos jonkinlaista tarinan siementä päässäni, mutta tämä alkoi kasvamaan eniten.

Takaumien selittely ja mystisen tytön esittely tosiaan jäi sivumäärän täyttyessä, enkä lopulta sillä enää vaivannut päätäni. Valitsin helpon ratkaisun ja jätin sen lukioiden mielikuvituksen varaan. Ehkäpä voisin joku päivä kirjoittaa tarinalle jatkoa, jossa päähenkilö ja tyttö vielä tapaavat.

Se että sanoit voivasi kuvitella lukevasi kirjaa sai minut todella ylpeäksi, kiitos! 


punnort:
Kiitos! Otan huomautuksesi kyllä korvan taakse. Olen yleisesti lukenut aika vähän muutaman sivun mittaisia novelleja, ja ehkä siksi tarinastani tuli vähän satumainen. Sanoma ”hyvät teot palkitaan” ei kyllä ole omaperäisimpiä. Olen luonnostaan vähän naiivi ja ehkä se sitten näkyi sanomassakin. Seuraavalla kerralla aioin käyttää juonen suunnitteluun enemmän aikaa, ja mietin myös sanomaa.


Muitalus:
Kiitos todella pitkästä palautteesta!

Juonikuvioni oli tosiaan aika simppeli, mutta hyvä jos se imaisi mukaansa. Tiedän että minun pitää oppia vielä enemmän tasapainottamaan kerrontaa, mutta hyvä jos aikatasot olivat onnistuneita.

Ihanaa että päähenkilö oli sinusta onnistunut! Olisin halunnut esitellä muitakin hahmoja vielä enemmänkin mutta tilanpuutteen takia se ei käynyt. Kuurous on sinänsä minulle tuntematon aihepiiri, ja vähän pelkäsinkin että jos loukkaan jotakin tietämättömyydelläni. Tunnen kesätöiden kautta yhden vanhan kuuron miehen henkilökohtaisesti, ja silloin olen kommunikoinut hänen kanssaan viittoen, osaamatta kuitenkaan varsinaista viittomakieltä. Kuitenkin kommunikoinnin kuvailu sujui vähän kokemuksella. Muuten olen ainoastaan lukenut kuurojen elämästä ja siten tutustunut aiheeseen. Päähenkilön ja hänen isoveljensä suhde syntyi varmaan alitajuntaisesti monista lukemistani Supernatural-fanficeistä. 

Hyvä jos aihe miellytti sinua. Ydinsanoma oli tosiaan vähän satumainen, olipa muodikas tai ei. Hienoa että löysit muitakin sanomia. Päähenkilön tuntemuksien kuvailulla halusinkin vähän herättää ajatuksia lukijassa. Vasta kun osa omasta terveydestä viedään, huomaa mitä sen mukana jää puuttumaan ja mitkä asiat (yksinkertaisetkin) ovat olleet niin tärkeitä että niitä jää kaipaamaan. Ja tosiaan, poikkeavuus ei tee kenestäkään tyhmempää tai huonompaa.

Arvoituksen olen joskus jostain lukenut, mutta en sitä täydellisesti muistanut, joten kerroin sen ominsanoin. Ehkä siinä suhteessa se on itse keksitty. Vastauksen kaiku halusin vähän kömpelösti liittää sanomaan. Kun auttaa toista saa apua takaisin, vähän niin kuin kaiku.

Oikeinkirjoitusta ja lauserakenteita minun on tosiaan treenattava. Otsikon keksein häpeällisesti vain muutamaa minuuttia ennen kuin postasin tarinan. Huomasin vaan että monissa muissa tarinoissa oli otsikko, joten halusin lisätä sen omaanikin. Kliseitä tupsahti tarinaani, vaikka olen yrittänyt aina ajatella että välttäisin niitä kuin ruttoa. Pimeä ja mystinen kujakin taisi olla vähän kulunut juttu, mutta hyvä jos se herätti uteliaisuutta. 


Kiitos kuitenkin vielä ystävällisestä vastaanotosta projektiin, ja nälkää jäi vielä niin että varmasti osallistun tuleviinkin haasteisiin. Seuraavalla kerralla kuitenkin aloitan kirjoittamisen reippaasti aikaisemmin kuin päivää ennen… 
Seuraavaksi alan tutustumaan paremmin muiden teksteihin ja kommentoin niitä parhaani mukaan. Keskusteluihinkin aion ottaa osaa kerättyäni tarpeeksi rohkeutta.

Rakentava kritiikki otetaan aina iloisesti vastaan! <3

[Dyn]

Kiva teksti. Loppulausetta on tulkittu hyvin simppelillä tavalla, mutta tekstissä se ei tunnu ihan liian yksinkertaiselta.

Kerronta tuntuu kaipaavan jonkin verran tiivistämistä, niin että jännitys nousisi tehokkaammin tuohon "paljastukseen": miten kuuro poika saa kuulonsa takaisin. Nyt päähenkilö jaarittelee aika paljon hänen ja veljensä menneisyydestä, mikä sinällään ei kai tässä ole oleellista?

Jäin myös vähän miettimään, että jos tämä "haltiatyttö" pystyi kerran parantamaan kuulon, miksi hänellä oli niin paljon vaikeuksia päällekarkaajan kanssa? :)

Siitä olen samaa mieltä muiden kommentoijien kanssa, että onnistuneen oloisia hahmoja. Päähenkilön auttamisen halu tuntuu aidolta.

[Jaragil]

Kiintoisa ja hyvin kirjoitettu teksti, jota oli mukavaa lukea. Olihan siellä virheitä siellä sun täällä, mutta toisaalta kun teksti imaisee mukaansa, ei niitä juuri sieltä huomaa, vaikka hyvähän ne olisi aina ottaa pois, jos vain mahdollista. Palautusaika nyt tietysti kertoo, että tämän kanssa tuli hieman kiire.

Pidin tarinan maailmankuvasta. Aluksi kohotin kulmiani viittaukselle kujilla harjoitettavasta noituudesta, koska olin ryhtynyt lukemaan tätä arkimaailmaan sijoittuvana tekstinä, ja yhtäkkiä sekaan viskotaankin viittauksia maagiseen realismiin. Mieteinkin aluksi, että viitataanko noituudella tässä esimerkiksi huumeisiin ja prostituutioon, mutta lopun noitatyttönen nyt sitten antoi olettaa, että noituudella tarkoitetaan tässä ihan sitä itseään. Kuuro päähenkilö oli myös tarpeeksi mielenkiintoinen ja omaperäinen pitääkseen lukijan mielenkiinnon yllä, ja hänen päänsä sisälle pääsi oikein hyvin.

Muitaluksen tapaan minäkään en oikein ymmärrä, millaisia vaatimuksia punnort asettaa kolmen sivun mittaiselle projektitekstille. Tilannekuvaus on tällaisessa mitassa aivan kelvollista ja ainakin minä sain tekstistä mainiosti sisältöä irti. Totta kai mestarillinen kirjoittaja olisi kenties saattanut tässäkin tilassa ehtiä sanoa jotain maailmoja mullistavaa yhteiskunnan tilanteesta, sokeiden kohtelusta älyllisesti vajavaisina, raiskausrikosten rankaisemattomuudesta ja vieläpä viskannut mukaan kommenttia naisten esineellistämisestä, mutta ei se kyllä helppoa ja yksinkertaista olisi.

Kritiikkiä sen verran, että tämä alun arvoitus tuntui jotenkin irralliselta tekstiin nähden. Joko itse skippasin vahigossa jotain tai sitten jäi kyllä todella epäselväksi, että miten päähenkilö oli kuullut tämän arvoituksen, kun noitatyttö kerta vastauksen hänen korvaansa kuiskasi. Puhuiko noitatyttö suoraan lukijalle, oli päähenkilö lukenut arvoituksen jostain vai mitä tässä oikein tapahtui?

Kokonaisuutena ei kuitenkaan yhtään hassumpi kertomus. Yksityiskohdat toimivat, perusjuoni oli pituuteen nähden tarpeeksi kiinnostava ja miljöö oli kiinnostava. Ensi kerralla hieman parempaa oikolukemista. Kiinnostaisi ehdottomasti saada teikäläiseltä enemmänkin luettavaa.

[Huoleton]

Mainio tarina. Pidin pituutta sopivana ja tarina kulki mielestäni vaivattomasti. Vaikka kuurous oli pääteema, et silti ollut liikaa selitellyt tai tehnyt siitä maailman suurinta ongelmaa-hyvä. "Kasvot olivat vääristyneet äänettömään huutoon." -Ensin pohdin kuinka kuuro voi tietää huudon olevan äänetön, mutta sitten tajusin huudon olevan äänetön kuurolle. Toisin kuin Dyn, oletin päähenkilön olevan nainen.

[Blackbird]

Kiitos palautteesta teille kaikille! Olen todella iloinen että olette jaksaneet lukea tarinani ja vielä kommentoida sitä. Itsekin olen parhaani mukaan yrittänyt kommentoida muiden tarinoita aina kun kesätyövuoroni sen ovat sallineet.


Dyn:
Kiitos kommentoinnista!

Olet ihan oikeassa. Tiedän että olisin voinut tarinaa vähän tiivistää, ja mieluusti olisin sen halunnut kirjoittaa vielä uudestaan ajan kanssa. Deadline vain painoi lopulta pahasti päälle. Se ei ole kunnon selitys, vaan ihan oma virheeni. Luultavasti olisin painottanut eri osia enemmän ja toisia vähemmän jos olisin kirjoittanut sen uudestaan. Jaaritteluun taisin tosiaan syyllistyä, mutta toivottavasti se sitten avasi veljesten suhdetta vaikka toiseksi juonikuvioksi rinnalle.

Mitä taas tulee kysymykseesi ”haltiatytöstä” (olisi pitänyt keksiä hänelle joku oikea nimi) niin koitan jotenkin pukea ajatuksiani sanoiksi. Alun perin ajattelin että myös hyökkääjä olisi omannut jonkinlaisia voimia, mitkä eivät ikinä päässeet paperille asti. Hyökkääjä olisi ollut tilanteessa tyttöä voimakkaampi, ja siksi estänyt tyttöä pakenemasta. Se mitä hän tytöstä, tämän parantavista voimista tai ruumiista halusi saa jäädä jokaisen mielikuvituksen varaan. Kun päähenkilö puuttui tilanteeseen täysin äkkiä, hän yllätti sekä tytön että hyökkääjän. Tilanne oli nopeasti ohi ja päähenkilö oli iskenyt hyökkääjän tajuttomaksi lattialle, mikä antoi tytölle etulyönti aseman. Tyttö saattoi kadota, ja viedä hyökkääjän mukanaan rangaistavaksi mihin ikinä katosikin. En tiedä mahdoinko kaivaa itseäni vaan syvempään kuoppaan tällä selityksellä…

Ehkä minun tosiaan pitää joku päivä kirjoittaa tälle tarinalle vielä jatkoa, ja avata sitä enemmän. Se vaan edellyttää ensin että pystyn lukemaan sen läpi hajoamatta häpeään virheiden määrästä.


Jaragil:
Kiitos palautteesta! Maaginen realismi on suosikki aluettani, ja varmasti sitä on luvassa lisää jos saan osallistuttua tuleviinkin projekteihin. Minusta tavallinen arki sinänsä olisi niin tylsää, että haluan sekoittaa siihen aina pikkuisen taikaa omissa tarinoissani.

Hyvä jos päähenkilö oli sinusta mielenkiintoinen! On kiva tietää että pystyn luomaan hahmoja, joista lukijat pitävät. Hienoa myös jos sisältöä oli sinusta tarpeeksi. Toivottavasti vähitellen kehityn kirjoittajana ja ehkä saan joku päivä itsestäni irti jotain maailmoja mullistavaa sanomaa. 

Apua, toivottavasti se arvoitus ei jäänyt kauhean irralliseksi. Mietin vähän aikaa olisiko minun pitänyt jakaa kappaleita eri tavalla. Ehkä sen olisi pitänyt tulla selkeämmin esille että päähenkilö tosiaan luki arvoituksen kadulla. Kyllä se siis luki tarinassa mutta saattoihan se mennä nopealta lukijalta ohi (ensimmäinen lause muisteluissa):

Pysähdyin vanhan kirjakaupan eteen lukemaan lasiin kiinnitettyä arvoitusta, kun huomasin äkkinäistä liikettä pimeässä kaupassa.

Kiitos palautteesta, kaikki pistetään korvan taakse muistiin!


Huoleton:
Kiitos kommentoinnista! Todella hienoa että pidit tarinasta. Olisin varmaan syyllistynyt selittelemään lisääkin kuuroudesta, mutta onneksi aikani loppui kesken ja sivumäärä tuli vastaan. Päähenkilö oli poika, se tuli tarinassa ainakin aluksi nopeasti esille (toinen varsinainen kappale, toinen lause):

Aaron oli ollut vielä hereillä niin kuin aina, halunnut valvoa ja varmistaa että pikkuveli tulee ehjänä kotiin.

Saattoi hyvinkin että se meni osilta lukijoista ohi. Lisäksi olen itse tyttö, niin minä-muotoisen kertojan ajatukset saattavat hyvinkin kuulostaa vähän enemmän nuoren naisen ajatuksilta. Täytyy sitäkin siis harjoitella.


Kiitos vielä hurjasti palautteesta! Huomioistanne on aina apua kun alan suunnittelemaan uusia tarinoita ja kirjoittamaan lisää. Rakentava palaute on aina tervetullutta!

[Tiuku]

Jätin tämän erinäisistä mystisistä syistä luku-urakkani viimeiseksi, mutta vähäinen tämä teksti ei missään nimessä ole. :)

Vähän yksinkertainen tämä teksti oli, mutta se ei missään nimessä ole huonokaan juttu. Idea on juuri sopivankokoinen tällaiseen novelliin, joten siinä mielessä siis erittäin onnistunut valinta. Noitatytön ja päällekarkaajamiehen noituutta (tai mitä se nyt sitten olikaan) olisi kenties vielä paremmin voinut limittää tarinaan, koska lukijalle jäi nyt pieni nälkä; sinänsä tosin realistista ja mukavaa vaihtelua, että päähenkilö on tällä kertaa se satunnainen paikalle sattuja, jolla ei ole noituusasioihin osaa eikä arpaa. Minua jäi myös häiritsemään se, että tyttö tiesi päähenkilön olevan kuuro. Se on jo turhan kaikkitietävää noituutta :P

No, yksinkertaisesta kuviosta huolimatta loppuratkaisu tuli silti minullekin yllätyksenä, ja loppulausekin herätti ehdottoman positiivista yllättyneisyyttä. Voi että, kun vain Aaronkin olisi ehtinyt tulla kotiin. ^^ Myönnettäköön, että tuollaiset vammat ovat melkoisesti omaa sydäntäni lähellä (eivät kirjaimellisesti sentään), kuten myös tällaiset kauniit ja samalla raastavat perhesiteet. Tunnelmasta, yksityiskohdista ja eläytymisestä siis täydet pisteet minun puolestani.

[Blackbird]

Kiitos Tiuku palautteestasi! Anteeksi että kommentoin vasta näin myöhään. Kesätyöt ovat pitäneet kiireisenä, mutta toivon että nyt ehdin viettämään enemmän laatuaikaa näppäimistön parissa. Hienoa kuulla että olit pitänyt tarinastani. Hyvä jos jäi vähän nälkää, koska olen pyöritellyt päässäni pientä jatkoa tarinalle. Mikäli saan sen toteutettua, julkaisen sen sitten Leirinuotiolla. Kiitos ja kumarrus vielä kaikille muillekin kommentoijille! Erityisen isot kiitokset teille jotka olitte äänestäneet tarinaani suosikkiäänestyksessä. 

Ihanaa että täällä on niin tasokasta kommentointia. Vähän alkoi houkuttelemaan osallistuminen Risingin muihinkin haasteisiin ja kilpailuihin. Kova halu olisi kehittyä lisää kirjoittajana.