Kesäprojekti 2012: Dark Clarkin teksti

[Dark Clark]

Voittamattomat



Oli ensimmäinen pääsiäispäivä ja perinteistä oli pidettävä kiinni. Katsoin itseäni peilistä pukeutuessani, en muista mitä ajattelin. Kauneutta? Pidin ulkonäöstäni, mutta hajuni se vasta sai rakastajani kuumaksi. East heräsi, kun irrotin konepistoolin hänen kädestään.

"Älä mene", hän sanoi ja kuulosti kuolleelta. Sitä hän ei kuitenkaan ollut, sillä miehen oikea käsi hamusi jo nahkahousujen verhoamaa reittäni. Kiristin maihinnousukengät rusetille ja läpsäisin Eastia paljaalle pakaralle.

"Sorry, boy. Suku on pahin. Velvollisuudet kutsuvat."

"Keitettäisiin kahvit. Eilen meni täysi lipas."

"Lataa itsesi, poika." Kumarruin suutelemaan Eastia otsalle, ja tämän silmät räpsähtivät hetkeksi auki. Ilma oli täynnä tuoksuani: nahkaa, kiimaa, sisäelinverta. En ollut aikoihin välittänyt peseytyä. Ketä varten? Tuskin ainakaan Eastin kaltaisia pikku perverssejä, joiden mielihaluna oli laueta sarjatulen tahdissa pääsiäisyönä. Poimin savukeaskin miehen takintaskusta ja sytytin savukkeen, tuli oli upeannäköistä. Rakastin tulta. Siihen ei voinut kyllästyä samalla tavalla kuin ihmisiin. Kiinnostukseni heitä kohtaan oli loppunut samalla kun menetin isäni. Heilautin Thompsonin olalle ja kävelin ulos.

En muistanut kaupungin nimeä. Aistin ukkosta ilmassa. Tarkalleen ottaen aistimus syntyi pallean ja vatsan alueella, eli juuri siellä minne East oli tähdännyt. Mietin asiaa aina toisinaan. Ehkä umpeutuvaan kudokseen oli vuosien varrella jäänyt rippeitä luotien metallista? Ukonilmalla menetin usein ruokahaluni. Se oli riemastuttava elämänmerkki. Muistin ajatelleeni kerran: jos Jumala on, Hän on kuin pyörremyrsky. Ajatukseen liittyi näkemäni uni, jossa kiidin tuulessa kohti taivasta, itkien ja nauraen pelosta. Se saattoi olla myös lapsuusmuisto, jossa isä heitti minut ilmaan. Yhä vieläkin muisto sai minut värähtämään. Seuraavassa kaupungissa pyytäisin Eastilta piiskaa. Olin erikoistunut kuvittelemaan kipua.

Haistoin seisovassa ilmassa ukkosen vihan. Tuntui kuin vuoret pidättelisivät sitä tarkoituksella, odottaen suuren kiven vierähtämistä haudan suulta. Presbyteerikirkosta kantautui laulua. Se oli kapakan lisäksi ainoa paikka, jossa olin nähnyt ihmiselämää. Tuhkasin savukkeen ja nousin  Agathan selkään nahkahousut natisten. Takapyörä suti nautinnollisesti ja nostatti ilmaan tomupatsaan. Rei'itin sen ilmaan ammutuilla laukauksilla. Autiomaa alkoi heti kaupungin ulkopuolella.

Olin käynyt seudulla ensimmäisen kerran ollessani yhdeksän, vähän äidin kuoleman jälkeen. Yhdeksän oli huono ikä sellaiseen: tarpeeksi, jotta muistin miltä äiti näytti, ja tarpeeksi, jotta näytin häneltä itse. En muista isääni äidin kuolemaa edeltävältä ajalta. Ensimmäinen muistoni hänestä sijoittuu tänne, Tie 94:n autiomaahan. Istuin kypärä päässä isäni sylissä, kuuma tuuli nilkkoja pistellen. Äiti puolestaan istui sivukärryssä käpertyneessä asennossa, kuollut kun oli. Emme pitäneet taukoja. Ei ollut mitään nähtävää. Nytkään tuskin huomasin punaista erämaata ympärilläni, sillä silmissäni pyöri katkeamaton kelanauha äidin kalvaita kasvoja, siroja sormia, paksua lainehtivaa tukkaa. Sen täytyi olla mykkäfilmi, sillä en enää kyennyt palauttamaan äidin ääntä mieleeni. Isäni ääni tuli selän läpi, siihen yhdistyi hiestä suolaisen nahkan haju. Hiki muodosti sytytyslankoja kaulalleni. Ristikkäiset panosvyöt painoivat rintojani. Kiihdytin Agathan jousitettuun lentoon. Outo kuume ajoi minua eteenpäin.

Kaivanto erottui kaukaa sinisenä varjona. Hidastin vauhtia ja kiristin otettani konepistoolista. Pysäköin Agathan kuuloetäisyyden päähän ja kävelin loppumatkan kaivannon reunalle. Se oli terävä, miehenlevyinen railo rutikuivassa maaperässä. Ensimmäisellä käynnilläni isä oli kertonut, että maanalainen joki oli uurtanut kuilun tuhansia vuosia sitten. Muistan seuranneeni sivusta, kun isä laski äidin köysillä alas kaivantoon.

"Täällä ei ole eläimiä", hän oli rupatellut suupielestään. "Ei eläimiä, ei ihmisiä. Tämä on Kuoleman maata. Täällä hän saa nukkua ikuisesti. Täällä hänen kauniit hiuksensa eivät hajoa."

Se oli ensimmäinen kerta, ensimmäinen monista. Siitä lähtien asuin isäni kanssa, ja minusta tuli isän tyttö. Yhdessä me palasimme katsomaan äitiä jokaisena pääsiäisenä, kunnes olin kahdeksantoistavuotiaana kyllin vanha päättämään omasta elämästäni. Muisto palautti huulilleni ohuen hymyn puhdistaessani Thompsonia autiomaan hienosta pölystä. Vaihdoin aseeseen täyden lippaan ja kokeilin sen tuttua painoa käsissäni. Kävin pitkälleni kaivannon reunalle. Kuin varkain huuliltani karkasi säe Nancy Sinatran Bang Bangista. Minun ei tarvinnut odottaa, kun vihellykseen jo yhdyttiin.

"Terve, isä."

En antanut isälleni aikaa vastata, vaan avasin tulen. Mies kaivannon pohjalla oli noin 45-vuotias kuollessaan jälleen. Ammuttuani täydellisen sarjan sysäsin kuumentuneen lippaan jäähtymään ja syötin tilalle uudet patruunat. Se oli isän oma Thompson. Hänen täytyi tietää se. Katselin tarkkaavaisesti, kuinka ampumahaavat sulkeutuivat hiljalleen isän rintakehässä. Pian niistä oli jäljellä enää hopeanhohtoisen arvet, seuraavaksi ei enää niitäkään. Tähtäsin jälleen, tällä kertaa päähän. En halunnut nähdä isäni silmiä.

"Hyvää pääsiäistä, isä." Sanat eivät tulleet suustani niin vaikuttavina kuin olin aikonut. Karistin kurkkuani. "Mitä kuuluu?"

Kaivannossa kaikui. Isä nousi seisomaan ja pudisteli luodinhylsyt yltään. Hän ei ollut vanhentunut päivääkään. Laskevan auringon punertava valo ylettyi juuri ja juuri hänen silmiinsä, joissa oli sama liikkumaton katse kuin ennenkin. Isä ei vastannut heti.

"Olen kaikissa ruumiin voimissani", hän virkkoi lopulta. "Tyttäreni. Mikset tulisi tervehtimään äitiäsi? Hän on ollut huolissaan sinusta."

"Oletko tullut hulluksi?"

En osannut päättää, oliko kysymys ivallinen, utelias vai vakava. Seinämillä kiertävä kaiku vahvisti sen pelokkaaksi. Lämpö tulvahti kehoani ylös, jääden nahkatakin kauluksen alle kuristamaan. Ammuin hätäisen laukauksen, joka osui isää kaulansivuun. Hän ei hievahtanutkaan. Haava kuivui näkyvistä miltei välittömästi.

"En sen enempää kuin aikaisemminkaan. Halusin aina parastasi." Isän oli täytynyt harjoitella tätä puhetta varten. Se meni paremmin kuin edellisillä kerroilla. "Olet kuolematon, tyttöni. Mitä muuta sinä haluat?"

"Ei, isä", pakottauduin hymyilemään. "Sinä et tehnyt minusta kuolematonta. Haavoittumattoman kenties. Tosiasiassa sinä tapoit minut... Paljon lopullisemmin kuin äidin koskaan."

"Äitisi kuoli", isä raakkui. Hän ojensi kättään hiipuvaan valoon.

"Kuoli kuin kärpänen. Ymmärrätkö sinä? Kerro minulle, miten sellainen, joka oli eläessään kaunis kuin Afrodite, voi kuolemassaan olla kasa paskaa? Siltä häväistykseltä minä sinut säästin! Tajuatko minkä hinnan minä maksoin tästä kaikesta?"

Isän ääni alkoi karista. Seitsemän vuotta kaivannossa olivat tehneet hänestä väsyneen miehen. Thompson kädessään ja kasakkapyörä allaan hän olisi ollut voittamaton ilmestys. Mies, jonka tyttären ei tarvitse pelätä mitään maailmassa. Katselin noita kasvoja ja yritin palauttaa mieleeni muistoa, joka oli aikaisemmin liikauttanut minua. En kuitenkaan nähnyt kuilun pohjalla Jumalaa, vaan vain oman harmaan isäni. En kyennyt palauttamaan mieleeni sitä voitonriemua, jolla olin ampunut hänet alas.

"Lopetetaan tämä riitely. Auta minut ylös, oma isäsi. Meillä on loputon elämä edessä."

"Elä se sitten." En jaksanut puhua enempää, vaan annoin aseen laulaa. Yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes kädet olivat hellinä rekyylin voimasta. Hiekka ja aurinko saivat silmäkulmani kirveltämään. Sylkäisin alas kaivantoon enkä jäänyt katsomaan taakseni, vaan harpoin suoraa päätä Agathan luo ja lähdin ajamaan kohti taivaanrannassa levittäytyvää ukkosrintamaa. Konepistooli painoi reidellä kuin lämmin lihas.

Minulla oli loputon elämä edessäni. Halusin kipeästi työntää jotain sisälleni, täyttyä piripintaan, tuntea tukehtumisen tunnetta tai edes viiltävää kipua. Hetken mielijohteesta päästin käteni irti moottoripyörän ohjaksista. Oliko se myrsky? Värit vaihtoivat paikkaa, hetken taivaan sininen oli erämaan punainen ja toisinpäin, minä lensin kohti taivasta ilman että kukaan olisi ottanut minua kiinni. Makasin selälläni kivikossa ja tunsin, kuinka kuoriutunut iho silisi ehjäksi ja sen alla murtumat luutuivat entiselleen. En voinut haistaa omaa hajuani. Haisinko enää ihmiselle? Sytytin savukkeen. Se paloi nopeasti myrskyn nostattamassa tuulessa. Karistin tuhkat tulipään ympäriltä ja kiersin savuketta silmäripsilläni, huolekkaana kuin pieni lapsi leikeissään. En tuntenut mitään. Nostin palavat silmäni ylös kohti aurinkoa.

[Tapsa]

Tämähän oli hieno, ja hauska myös. Turboahdettu tarina, jossa kovisnainen lateksiasussa, pääosassa Milla Jovovich tai Kate Beckinsale, saavuttaa kuolemattomuuden. Alkupuolella joka kohta teroittaa kovistelupintaa, sitten paljastetaan traumat, joista kovuus juontaa juurensa. Ideoita ja yllätyksiä riitti. Kuolemattoman elämässä mikään ei oikein johda mihinkään, vaan kierretään vaan rataa, aiemmin toistettuja kuvioita, ja niin tarinassakaan ei oikein ratkea mikään.

Mielenkiintoista, miten toimintapornoinen juttu oikein olikaan. Joka käänteessä oli seksiä, kovistelua, nahka-asuja, ammuskelua, toimintaa. Taisi olla aimo annos itseironiaa mukana, ehkäpä koko juttu olikin parodiaa. Luoja tietää että parodioitavaa tässä genressä riittää.

[punnort]

Tämän tarinan ehdottomasti paras puoli oli rikkaan yksityiskohtainen kerronta. Useissa paikoissa minulla heräsi ihailu kirjoittajaa kohtaan, kun ihmettelin, mistä hän repii kaikki yksityiskohdat.

Itse tarina tuntui olevan sellaista perus- hard-boiled meininkiä kuolemattomuudella maustettuna. Lukijana minulle heräsi kysymys, mitä minun odotetaan saavan tarinasta irti, muuta kuin viihdettä hetkeksi. Tarina vain tuntui kierrättävän vallitsevia käsityksiä siitä, millaista on elämän varjopuolilla.

[Lachesis]

Komeaa. Räväkkä, julkean provosoiva alku, absurdin kuuloisia yksityiskohtia, jotka kuitenkin saavat loogisen (outo adjektiivi tässä) selityksensä myöhemmin hyvässä järjestyksessä. Miljöö ja maisemat ovat eräänlaista kanonisoitua rähjä-americanaa, kirkkoa ja kapakkaa, autiomaita ja moottoripyöriä. Pölyn ja veren voi suorastaan haistaa, teksti on hämmästyttävän aistivoimaista.

Alussa on epäselvyys päähenkilön sukupuolesta, mikä on vain hyvä. Banaalius vaihtuu kuin huomaamatta surumieliseksi vuosipäivänvietoksi. Toisin kuin edelliset kommentoijat, pidin puhetta seksistä ja väkivallasta lähinnä tyylikeinona, jonka oli tarkoitus kuorruttaa syvempi eksistentialistinen tyhjyys, mikä onnistuikin elegantisti.

Kaiken kaikkiaan tämä oli erinomainen, omaleimainen teksti, jossa kaikki palaset olivat kohdallaan ja joka ei turhia kumarrellut.

[Hiistu]

Tämä on tyylikäs.

Päähenkilön geneerisyys ei haittaa minua, koska tässä se mielestäni jopa toimii edukseen. Lukiessa tuli olo, kuin tuntisin henkilön jo ennestään - paljon paremmin, kuin pelkästään näin lyhyessä tarinassa itsessään oltaisiin ennätetty tutustua. Koska tyyppi on jo olemassa, ei tarinan tarvitse kuin elävöittää vanhoja käsityksiä - missä se varsin kouriintuntuvasti onnistuukin. Nahkahousukoneaseprätkäautiomaa-tarinaa ei kenties voi kirjoittaa moneen kertaan, mutta tätä lukiessa vakuuttui, että joskus se on kirjoitettava.  
 
”En muistanut kaupungin nimeä” -kappaleen aikana ennätin jo pelätä, että juttu luisuisi taiteellisen vaikeatajuiseksi tajunnanvirraksi, koska pyörremyrskyjumalat jne. olivat jokseenkin villisti leijuvia mielleyhtymiä. Mutta tarina keri itsensä kasaan. Kaikelle ei ehkä saanut lukiessa selitystä, mutta hetkeäkään en epäillyt, etteikö selityksiä olisi olemassa, jos niitä vain ymmärtäisin.
 
Motiivit pysyivät rajattuina ja toistuivat yhtenäisinä. Esim. ukonilmakin on elävä elementti, joka omalta osaltaan huipentaa loppua.

Hajun merkityksestä en aivan päässyt perille. Aivan alussa päähenkilö kertoo hajunsa saavan rakastajat kuumiksi. Hieman myöhemmin kuitenkin saa vaikutelman, ettei hän piittaa tuoksustaan, vaikka jotakuta varten kenties täytyisikin peseytyä, vaikkei tätä nykyistä retkua haju varsinaisesti haittaakaan. Aivan lopussa hajuteema palaa kysymyksenä, haiseeko hän enää ihmiseltä. Haisiko hän sitten tarinan alussa? Tai kenties kaikki muut aromit peittävät mahdollisen ihmishaun puutteen, mikä sinänsä hyvä syy karttaa peseytymistä…

Tyttären ja isän suhteesta ei niinkään kerrottu paljoa kuin annettiin lukijan ymmärtää siinä piilevän likaisia salaisuuksia ja tulehtuneita haavoja. Maininta, että päähenkilö näytti yhdeksänvuotiaana äidiltään, sai minut arvailemaan hyväksikäyttöä, mikä voisi selittää nykyisiä ongelmia... Mutten ole varma. Pidin eniten koko tekstissä kappaleesta, joka kertoi jumalankaltaisesta isästä ja hänen alas ampumisestaan.. Siinä kuvastuu sekä lapsen kaikkivoipaa isäänsä kohtaan tuntema ihailu että tuon ihailun ristiriita kaikkeen siihen nähden, mitä heidän välillään on tapahtunut ja mahdollisesti tapahtunut ja nykyisin tapahtuu. Tai kenties mitään ristiriitaa ei olekaan, ehkä se vain menee niin…
 
Tarinan sisäistä mytologiaa olisi voinut valottaa enemmänkin. Isää verrataan jumalolentoon ja ”Lensi maahan enkeli” –laulusta on ainakin yhteen otteeseen kielikuvaa..  Mutta alun perusteella oletin, että pääsiäinen olisi vielä tätäkin voimakkaammin läsnä. Kontekstina toki ohjaa näppärästi sitä, millä tavoin tarinan kuvaileman ikuisen elämän lukiessa ymmärsin: yhtä vahvasti kuin pääsiäiseen kuuluu ylösnousemus, kuuluu siihen myös kuolema. Ikuisen elämän saavuttaakseen on tietysti kuoltava. Tosin tässä tapauksessa pääsiäisenä ”jumala” ei ylösnoussut vaan päinvastoin pudotettiin rotkoon… Jäi kuitenkin epäselväksi, onko juuri pääsiäisen aika sinänsä välttämätön tässä kuolemattomuusrituaalissa, vai osuuko sattumalta vuosipäivän kohdalle.  

East heräsi, kun irrotin konepistoolin hänen kädestään.

En antanut isälleni aikaa vastata, vaan avasin tulen.

Pidin näistä lauseista, ihanan häiritseviä. Lukiessa joutui yllätetyksi ja korjaamaan käsitystään tilanteesta.

Jossain vaiheessa päässä alkoi soida Chisun Sabotage, liekö sitten hyvä vai paha.

PS. Onko kuvalinkkiä Agathasta? Jäi uteloittamaan.  

[Blackbird]

Tämähän iski kuin nyrkki naamaan!

Todella hyvin luotu tunnelma. Osasit hienosti kuvailla maisemat ja hahmot, jotka ehkä olivat tavallista hc-toimintakuvastoa mutta toit ne hyvin lukijan silmien eteen. Kate Beckinsale tuli itsellenikin mieleen Underworld-stailauksellaan ja autiomaan maisemat taas palauttivat mieleen Priest-elokuvan.

Pelkäksi likaisen kauniiksi kuvastoksi tarinasi ei jäänyt, vaan siinä oli juonen poikasta. Menneisyyden arpeuttama päähenkilö menee tapaamaan kaivannon pohjalle vangittua isäänsä pääsiäispäivänä. Olisin halunnut kuulla vielä lisää hahmoista ja näiden kuolemattomuudesta. Myös East herätti kiinnostukseni.

Tarinasi on yksi suosikeistani. Se koukutti ja jätti toivomaan jatkoa. Kumpa itse osaisin kirjoittaa noin lennokkaasti. Kiitos tästä!

[Huoleton]

Mahtava tarina. Ihana tunnelma. Upeasti kehittyvä tarina. Hienon rosoiset hahmot. Minua häiritsi vain loppu- kuka antaisi Agathaksi risteämänsä kulkuvälineen tuhoutua?

[Tiuku]

Kummastelin ennen lukemista, että onpas tällä tekstillä vähänlaisesti kommentteja ollakseen äänestetyin teksti suosikkiäänestyksessä, mutta näin kovailmeisen vaikuttavasta tekstistä on kieltämättä vaikea sanoa mitään. Puhuvatpa kai ne äänet puolestaan.

Minäkään en nähnyt tätä minään toimintapätkänä. Jonkinlaista parodiaa tämä saattoi osin olla, mutta silläkään ei ole minulle merkitystä. Vahvoja kielikuvia, jotka melkein ampuvat yli, mutta eivät sitten kuitenkaan ihan. Olisi ollut varsin kiinnostavaa ja sopivaa, jos olisi viitattu (vahvemmin?) siihen, miten isä oikeastaan kuolemattomuuden heille hankkikaan. Se olisi täydentänyt tämän.

[Jaragil]

Aluksi tämä tuntui lähinnä huonolta vitsiltä. Olet aina ollut vahva kuvailija ja tunnelmien luoja, eikä tämäkään teksti ole mikään poikkeus. Huonon viskin ja tupakantumpit pystyi suorastaan maistamaan tekstistä, mikä ei aluksi juuri kiehtonut, koska näitä tekstejä on nähty miljoonia ja liiallinen graafisuus harvemmin toimii. Kun teksti sitten vielä alkoi höpistä filosofiaa pyörremyrskyjumalista ynnä muista vastaavista, homma vain paheni.

Pidin kuitenkin tästä äkillisistä yllätyksestä isän hahmossa. Kuiluun kuolemattomuuttaan kytemään laskettu isä on ideana ja mielikuvana erittäin vahva ja on melkein sääli, että tekstin alkuosa tuhlasi niin paljon tilaa turhaan seksillä ja moottoripyörillä pröystäilyyn. Luohan se tunnelmaa, mutta olisin mieluummin lukenut enemmän maailmasta ja ilmiöistä tämän kuolemattoman isä-tytär kaksikon taustalla. Miksi he ovat kuolemattomia ja voiko sitä jotenkin kumota? Sain jonkinlaisia vampyyrifiboja etenkin isästä, mutta teksti jäi sen verran avoimeksi, että mitään varmaa en uskalla veikata. Muutoinkin tuo isän ja tyttären keskustelu tuntui liian hätäiseltä ja tunneköyhältä. Vuorosanat olivat liian harkittuja, liian teatraalisia. Novellin alussa vallinnut vahva tunnelma haihtui lähes kokonaan, koska keskustelijoiden tunnetiloista ei yhtäkkiä saatukaan minkäänlaista informaatiota. Olisin halunnut kuulla isän ilmeistä, hänen olemuksestaan, hänen ruumiinkielestään. Osaat kuvailla, siispä käytä tätä lahjaasi.

Lähinnä tästä tuli mieleen Robert Rodriguezin elokuvat. Actionia, huoria ja aseita kyllä riittää, mutta sisältö ei uppoa pintaa syvemmälle. Pääpointtina on nimenomaan komea kuvasto. Tässä oli sentään jotain yritystä, mutta komeisiin puitteisiin meni liikaa budjetista. Nautinnollinen kokemus siitä huolimatta, mutta tietyllä guilty pleasure -tavalla.

[Dark Clark]

PS. Onko kuvalinkkiä Agathasta? Jäi uteloittamaan. 

Kuvalinkki.

[Tapsa]

PS. Onko kuvalinkkiä Agathasta? Jäi uteloittamaan. 

Kuvalinkki.

...ja niihin tunnelmiin sitten onkin hyvä lopetella tämä projekti. Onneksi olkoon voittajalle!