ETSIJÄ LÖYTÄÄ…
Nainen on työtön. Hän kärsii siitä. Hän kärsii, sillä hänen on vaikea löytää päiviinsä järkevää sisältöä. Työuran aikaista sisältöä hän ei voi enää ostaa, sillä kyseisen sisällön hinta rouhaisisi liian ahnaasti hänen laihtunutta pankkitiliään.
Kauas menneisyyteen tuntuvat jääneen varhaisillat kuntosalissa, asiantuntevan vakiohjaajan vaativassa mutta hienotunteisessa seurassa. Myös henkevät keskustelut ylellisessä kahvilassa kajahtavat enää muinaisuudesta, jossa niitä sopivasti säestää oopperalaulajan mahtiääni. Enää ei naisen nenään leiju oman ja vieraan hien lemahdus sopivasti toisiinsa sekoittuen, eikä erikoiskahvin aromi nouse kutkuttelemaan hänen hajukäämejään. Värien loiston, liikunnan sulokkuuden ja herkullisten tuoksujen sijasta hän ammentaa nyt aistimuksia karun arkisesta ympäristöstä, josta hänen on tottumattomuuttaan vaikea löytää muuta kuin rumuutta. Hänen rahansa riittävät hädin tuskin siihen vähimmäiselintasoon, jonka päättäjämme ovat suurine viisauksineen ja asianosaisia paljolti parempine asiantuntemuksineen arvioineet sopivaksi tulosidonnaisten etuuksien varassa eläville kansalaisille.
Mutta naista ei ole alistettu.
Annettakoon hänelle siis nimi: Veera. Veera ei ehkä ole juuri se nimi, jota käyttäen viranomaiset viestivät hänelle samankaltaisin kirjein ja tiedottein kuin kaikille vähäosaisille. Mutta olemuksessaan hänellä on ripaus Veeraa - totuutta. Veera hän siis on.
Veeramme on yritteliäs. Joka ikinen arkipäivä hän askeltaa lähikirjastoon käyttämään sen tarjoamia Internet-yhteyksiä … työnhakuun, tietenkin. Huomenesta huomeneen nainen tutkii kaikki työpaikkailmoitukset. Näistä ehkä yksi viidestäkymmenestä edes hipaisee hänen kyky-ympyräänsä! Lannistumatta Veera lähettää silti hakemuksia jokaiselle työnantajalle, jonka hän uskoo jollain tavoin kiinnostuvan hänestä. Usein hän viestii olevansa käytettävissä joskus tulevaisuudessa – sitten, kun työnantaja tarvitsee juuri hänen kaltaisensa osaajan panosta. Tavallisesti hän jättää vastaamatta vain niihin ilmoituksiin, joissa haetaan miestä tai tehtävään valitun nimenomaan edellytetään hallitsevan jotain Veeralta puuttuvaa tietoa tai taitoa. Vaikka valtaosa Veeran lukemista ilmoituksista on näitä osumattomia, niin hakemuksien laatiminen ja lähettely puuhauttaa häntä muutamaksi tunniksi päivässä.
Vastauksia tulee melko harvoin. Lähes jokainen niistä on kopioitu samasta kaavasta vain nimiä ja tehtävänimikettä muuttaen: ”…Valitettavasti ette ansioistanne huolimatta tullut valituksi…” Työvoimatoimistossa Veera näyttää näitä kirjeitä ja sähköpostitulosteita virkailijalle, joka näyttää kiinnostuvan niistä yhtä paljon kuin työhuoneensa seinärappaukseen tulleista lohkeamista. Varsinainen leipäpappi, Veera ajattelee virkailijasta, jonka olemus on yhtä mieleenpainuva kuin yksittäisen vesipisaran rankkasateessa. Veera vilkaisee vaivihkaa virkailijan neuleliivissä keikkuvaa nimineulaa, joka kertoo hänen nimekseen Työvoimaneuvoja Aliisa Niemi. Neitirouva Niemen selaillessa asiakkaansa papereita ja naputellessa tietokoneensa näppäimiä Veera ehtii seurailla, miten työhuoneen ikkunalaudalla kesykyyhkyspari tappelee keskenään, kunnes molemmat lehahtavat eri suuntiin.
”Onko tällainen Internetissä toimiva työnhakijapankki Teille tuttu?” neitirouva Niemi kysyy ohuen asiallisin äänin. ”Ei ole, tai ihan vähän on mutta mä…”, Veera sopertaa. Häntä ei oikeastaan kiinnostaisi esitellä itseään maailmanlaajuisessa verkossa. Hän on näet kuullut joidenkin työnhakijoiden hukkuvan verkostomarkkinointia ja sen kaltaista riskibisnestä työttömille tuputtaviin yhteydenottoihin sen jälkeen, kun he ovat erehtyneet esiintymään Internetissä työnhakijoina. ”Kyllä Teidän kannattaa laittaa se esittely nettiin, niin saatte paljon enemmän näkyvyyttä... Eiköhän laiteta se nyt ja tässä, kun Teillä on nämä paperitkin mukana.” (Virkailija viittasi todistuksiin, jotka hän oli seulonut esiin Veeran antamasta paperinipusta.) Veera huokaisee ja vilkaisee näitä asiakirjoja, joissa on hienoa enintään paperi ja kirjasinlaji, joita niitä laadittaessa on käytetty. Työtä ei noin todistuksin löytyisi, minkä Veera kokemuksineen jo tietää.
Virkailija lähes taluttaa Veeran asiakaskoneen ääreen ja jopa avaa ohjelman valmiiksi.
Veera istahtaa näytön ääreen ja vilkaisee ikkunasta ohi kiitäviä pilvenhahtuvia. Yllättäen ne näyttävät muotoutuneen Uskalla-sanaksi. Kehotus haihtuu pian taivaalta mutta Veera ehtii saada siitä puhtia, uskoa ja uskallusta: ehkä uusi keino tepsii paremmin kuin sata vanhaa. Lähes vimmaisena hän ryhtyy askareeseen. ”Oma kehu haisee muttei työnhaussa”, Veera kertaa mielessään katkelmaa muinaisen työnhakijalle suunnatun oppaan tekstistä. Hän seuraa ohjetta, ja esitteeseen päätyy itsevarmaa tekstiä rennon tyylikkäin kirjasimin. ”Mitä mainioin tuntiopettaja! Varastoa en vierasta! Haaraturkinajokin sujuu!” Naputtelujensa ja tallentelujensa välillä Veera ehtii silmäillä tuotostaan ja toteaa sen hyväksi, raflaavaksi kerta kaikkiaan. Esitteen alku- ja loppusivun hän höystää Sillä Kaikkein Parhaalla hänestä otetulla kuvalla. Siten hän uskoo sekä houkuttelevansa työnantajaehdokkaan tutustumaan esitteeseen että jäävänsä tämän mieleen. Kun Veeran ahertaa koneen äärellä, neitirouva Niemi ehtii auttaa montaa muuta asiakasta etsimään uraputken alkupäätä. ”Valmista tuli”, Veera huikkaa vähän malttamattomana. Virkailija palaa tarkastamaan hänen aikaansaannoksensa ja auttamaan häntä lähettämään sen oikeaan kohtaan maailmanlaajuisessa verkossa. Mutta vilkaisu näyttöön saa neitirouva Niemen kysäisemään pikku ivavire äänessään: ”Mikäs toi haaraturkki on?” Veera huomaa mokansa, ja hänen kasvonsa lehahtavat toistamaan lähipöydällä maljakossa hiljalleen kuihtuvien tulppaanien väriä. Onneksi erehdys on vielä helppo korjata! Veera kiittää virkailijaa. Haaraturkista sukeutuu haaratrukki muutamin rivakoin näppäinpainalluksin.
Valmista tuli.
Veera jää odottelemaan yhteydenottoja. Kuluu vain pari toiveikasta päivää, kun hänen pitkään vaiennut puhelimensa äityy pimputtelemaan ´Ain laulain työtäs tee` -soittoääntään. Saadessaan ensimmäisen soiton tuntemattomasta numerosta Veera kiihtyy kuin koulutyttö matkalla ensi treffeille Elämänsä Suurta Ihastusta tapaamaan. Hän pakottaa äänensä asialliseksi vastatessaan, koko nimin. Linjan toisessa päässä on äänestään päätellen nuori tyttö, joka rupeaa tuttavallisesti turisemaan: ”Essi tässä, hei. Mä luin sun ilmotukses netissä – sä siis haet työtä… ” ”Niin?” Veera jopa nyökkää kannustaakseen toista jatkamaan. ”Tää ei nyt ehkä oo sitä mitä sä oot ajatellut … mutta kiinnostasko sua tämmösen uuden ylellisen kosmetiikan myynti? Niinku kotikutsuilla, niinku tuttaville aluksi?” Veera ällistyy: Juuri tällaista työtä hän nimenomaan ei halua! Ehkä hän ei ollut osannut sittenkään muotoilla ilmoitustaan oikein… Hetken hän nieleskelee pettymystään ja pohtii, miten vastaisi kohteliaan kieltävästi. ”Niin, miltäs tää kuulostaa?” tyttö linjan toisesta päästä laukoo kuin sana-Stuka. ”En minä oikein…ole tollasta ajatellut. Mites siinä se palkkaus … ja saaks siitä palkkatositteita … jos ei alussa tienaakaan riittävästi ja joutuu hakemaan tukia…” Veera yrittää koota kysymyksensä edes yhdeksi kappaleeksi. ”Sinä saat palkan jokaisesta myydystä tuotteesta … meillä on hyvä provisio ja kuule! Meillä on niin hyvät edut, ettei missään muualla. Sä voit ostaa meidän tuotteita rajattomasti puoleen hintaan … ihan totta: PUOLEEN HINTAAN! Hyville myyjille me jaetaan kalliita hajuves...” Mainospulputus jatkuisi kai rajattomiin, jollei Veera epäkohteliaasti keskeyttäisi: ” Pitääkö minun itse sijoittaa jotain päästäkseni mukaan?” Linjan toisessa päässä hiljenee viimeinkin, hetkeksi. Vuolas pulpe muuttuu epävarmaksi jorinaksi, kun hommantarjoaja koettaa pelastautua hankalasta kysymyksestä. ”Joo … itse asiassa sun pitää sijoittaa vähän, ihan vähän … mutta sä saat sen takasin myyntiprovisioina ihan varmasti jo ekan kuukauden aikana.” –”PALJONKO?” Veera tivaa. ”Kaksisataa euroa”, tyttö sopertaa mutta loihtii vakuuttavuuden ääneensä jatkaessaan: ”Mutta se ei ole paljon, kun sä tienaat jatkossa kaksituhatta euroa kuukaudessa, vähintään. KAKSITUHATTA …ja vielä ne bonukset ja meidän MAHTAVAT työntekijäedut päälle.” Veeran kiinnostus katoaa lopullisesti: ei tyttö työtä tarjoa, vaan myy jotain epämääräistä, josta hän ostajana todennäköisesti hyötyisi yhtä paljon kuin kasasta rikkinäisiä parittomia sukkia. ”Ester hyvä”, hän sanoo napakasti yhä pulputtavalle kännykälle, ”minua ei kiinnosta kuvaamasi toiminta – ei nyt eikä myöhemmin. Hyvää jatkoa.” Epäröimättä Veera lopettaa puhelun. Samassa näyttö kertoo uudesta tekstiviestistä. Veera avaa sen. ”Mallaleena tässä, hei. Luin ilmoitukses mollissa. Mulla olis jotain tarjota...” Veera jo arvaa homman laadun vaikkei ehkä sen tarkkaa nimeä. Niinpä hän vastaa Mallaleenalle: ”Verkostomarkkinointiako tarjoat? Jos kyllä, niin kiitos mutta EI KIITOS.” Mallaleenasta ei kuulu enää edes kirjaimenpuolikasta, joten Veera on arvannut oikein.
Ehkä sähköpostitse tulee osuvampaa, Veera miettii ja käy kirjastossa tutkimassa virtuaali-Kustin tuomisia. Saapuvain laatikko näyttääkin monta sanomaa, jotka otsikostaan päätellen ovat vastauksia työnhakuilmoitukseen. Veera klikkailee viestejä auki, jolloin tuttu pettymys lennähtää hänen päälleen kuin vettynyt haiseva huopa. Verkostomarkkinointia …lehtimyyntiä … virtuaalista kukkakauppaa … ilmoitusmyyntiä …ja vielä kerran verkostomarkkinointia, vieläpä itsensä Andres Iniestan mukasuosituksin höystettynä! Yhtään asiallista tarjousta ei ryppäästä löydy. Muutkin viestit ovat vain kaupallisia tiedotteita tai suoranaista roskaa, joten Veera tyhjentää inboksinsa, kirjautuu koneelta ja raahustaa ulos kirjastosta.
Aurinko kutittaa iloisena Veeran nenää, kun hän palaa kotiinsa. Hänen mielensä kohenee hieman, ja pettymyksen lamaavat voimat tuntuvat jo elpyvän. Avattuaan kotiovensa hän huomaa postin käyneen ja tuoneen kohtalaisen nipun kirjeitä. Osa niistä tunnistuu selvästi mainoksiksi tai laskuiksi mutta muutama näyttää yksityiseltä. Ehkä joku asiallinen vastaa ilmoitukseeni, Veera ajattelee. Hän valmistaa nopeasti kupillisen kahvia ja istuutuu nojatuoliin edessään höyryävä voimajuoma ja sylissään nippunen lupaavia kirjeitä. Hän tarttuu niistä ensimmäiseen, repäisee kuorta raolleen ja vilkaisee sisältöä. Mainokselta se näyttää. Mutta ei tässä vielä hätää ole.
Hän ei luovuttaisi, ei niin pitkään kuin kirjeitä oli vielä jäljellä.
