Kesäprojekti 2012: Tapsan teksti

[Tapsa]

MIKSEI HÄN OLLUT KERTONUT AIKAISEMMIN


Hannan ja Joannan isoisä Vôtan oli ehtinyt kunnioitettavaan kahdeksansadankahdenkymmenenkahden vuoden ikään. Hän oli muutenkin merkittävä mies, mutta hänen urotekonsa olivat hänen lukuisille lapsenlapsilleen mysteerejä, sillä hän ei juuri jaksanut kertoilla niistä. Eräänä syyskuisena aamuna Hannan ja Joannan äiti soitti heille ja kertoi vaarin olevan sairaalassa. Siskokset riensivät kaupunkiin ja löysivät patriarkan valkeasta vuoteesta letkuihin kytkettynä.

Vôtanin iho oli rosoinen ja paahtunut, ja hänen pitkä, hopeanhohtoinen tukkansa ja partansa silkkisen ohuet ja pehmeät. Hänen poskensa olivat kuopalla ja käsivarsiensa lihakset kuihtuneet pois. Hänen luomensa olivat painuneet puolittain alas, ja niiden alta kelmeät silmät katsoivat maailmaa viimeistä kertaa. Hänen vasen kätensä nousi heikosti ja sormet viittoivat vieressä seisovalle sinipukuiselle hoitajalle.

”Hän tahtoo sanoa jotain”, hoitaja tulkkasi ja nosti varovasti hengityskoneen suukappaleen pois vanhuksen kasvoilta.

Vôtanin vaaleanpunainen kieli lipaisi hänen rohtuneita, kalpeita huuliaan. Hanna tunsi käsivarrellaan Joannan sormien puristavan tiukemmin. ”Lapseni”, Vôtan korisi. Hänen äänensä oli heikko ja hiljainen, ja sen ennen niin reipas murteellinen poljento vain teki siitä epäselvempää. ”Näyttää siltä, että...” Hän keskeytti puheensa hetkeksi ja hengitti syvään, henkitorvi rohisten. ”...Jään jokusen vuoden Metusalemista. On tullut aika jakaa perintöni. Lapseni saavat koko omaisuuteni tasan jaettuna... Mutta lakimiehet eivät osaa antaa teille aarrettani, hautaamaani aarretta. Sen sijainti on kerrottu arkistossani, kirjeissäni, joita kirjoitin äidillenne... Löytäkää se, ja onnen ja rikkauden salaisuudet ovat teidän.” Vôtan sulki silmänsä. Hänen suunsa jäi raolleen.

Hoitaja astui hänen vierelleen, napsautti valon pois päältä ja pudisti hienovaraisesti päätään omaisille.

*

Joannalle seniilin ukon sanat eivät merkinneet juuri mitään. Hannan vanhemmatkin ajattelivat vain, että Vôtan oli houraillut, että mitään salaperäistä aarretta ei tietenkään ollut. Mutta arkisto oli hyvin todellinen. Vôtan oli ollut rikas mies ja omistanut valtavan kartanon, jonka Hannan  ja Joannan eno osti itselleen sisaruksiltaan. Arkisto oli valtava kirjasto kartanon uumenissa. Hanna oli käynyt siellä vain lapsena, mutta muisti yhä sen ihmetyksen tunteen, joka oli vallannut hänet hänen kävellessään korkeiden hyllyjen väleissä, muisti hämäryyden ja tunkkaisuuden.

Nyt Hanna alkoi miettiä, oliko arkisto tosiasiassa yhtä suuri kuin mitä hänen muistoissaan, vai oliko se vain näyttänyt niin isolta pikkutytön silmiin. Hän alkoi nähdä unia, joissa tasapainoili valtavien kirjahyllyjen harjoilla.

”Miten vaari eli niin vanhaksi?” Hanna kysyi siskoltaan.

”No kuulemma se kävi joka päivä kävelyllä pellot kiertämässä”, Joanna sanoi. ”Ja kaksi kuppia kahvia päivässä.”

”Etkö sä tosiaan usko, että on mitään aarretta? Jotainhan se tarkoitti. Eihän se välttämättä ole mikään kirjaimellinen aarre, jos se on vaikka jotain romanttista, vaarin ja mummon rakkaustarina niissä kirjeissä.”

Lokakuun kahdeskymmeneskuudes Hanna soitti enolleen ja kysyi, miltä arkistossa näytti. Eno oli ilahtunut kuullessaan siskontyttärestään ja selitti kartanon siivoamisessa ja remontoimisessa olevan niin iso työ, etteivät he olleet vielä ehtineet arkistoon asti, ja että Hanna oli kyllä tervetullut sinne vaarin kirjeitä tutkimaan ja puhtaaksikirjoittamaan, tai vaikka vain pölyjä pyyhkimään. Hanna vastasi kyllä ennen kuin sitä itse tajusikaan.

Pian hän ja Joanna jo avasivat isolla, mustalla avaimella raskaat, vanhat tammiovet ja astuivat Vôtanin loputtomien kirja- ja kirjekokoelmien keskelle.

*

He olivat lukeneet kirjeitä koko edellisen päivän ja kolme tuntia tänään. Vôtanin kieli oli vanhahtavaa: sanojen oikeinkirjoitus kummallista, lauseet koukeroisia ja välimerkkejä vain mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Vaarin käsiala sentään oli huoliteltua ja suoraa, mutta hyvin pientä. Arkisto ei ollut juuri missään järjestyksessä, tai pikemminkin sitä oli järjestetty uudella tavalla niin monta kertaa vuosien saatossa, että mitään yhtenäistä systeemiä ei enää ollut havaittavissa. Suurin osa arkiston sisällöstä oli ilmeisen merkityksettömiä kirjoja ja asiakirjoja, mutta Vôtanin kirjoittamia kirjeitäkin oli valtavan paljon, ja niitä löytyi joka puolelta. Hanna törmäsi kymmensivuiseen kirjeeseen, jonka lopusta puuttui kaksi liuskaa, ja löysi tuntikausia myöhemmin puuttuvat liuskat toisesta hyllystä, ison puuarkun pohjalta. Arkistossa oli myös paljon vanhoja kankailla peitettyjä maalauksia nojaamassa hyllyihin ja seiniin, haalistuneita karttoja ja karttapalloja, marmoripystejä ja norsumaisia piironkeja.

Joanna paukautti ison nipun kirjeitä sivuun ja nojasi taaksepäin tuolissaan. ”Kiitti mulle riitti”, hän sanoi.

Hanna kohotti katseensa lupaavalta vaikuttavasta kirjeestä, joka tosin oli kirjoitettu Vôtanin kolmannelle vaimolle eikä heidän isoäidilleen. ”Mutta...”

”Hanna, sun täytyy tajuta, ettei täällä ole mitään. Jotkut näistä kirjeistä ovat kyllä mielenkiintoisia, myönnettäköön, mutta vaikka vaarilla olisikin ollut jokin aarre, me emme ikinä löytäisi siitä mainintaa täältä.” Joanna nousi, pudisti tomua hameestaan ja käveli tiehensä sanomatta sen enempää. Hanna aikoi huikata tämän perään jotain, joka vähän puhdistaisi ilmaa, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Hän pyytäisi anteeksi itsepäisyyttään päivällisellä, mutta siihen asti tutkisi vielä kirjeitä yksikseen. Hän käänsi huomionsa takaisin kellastuneeseen, rapisevaan paperiin ja siihen mustekynällä siististi raapustettuihin kirjaimiin. Hänen silmänsä pyyhkivät tekstiä, hän ei enää muistanut, missä kohtaa oli ollut. Sitten hänen katseensa osui pieneen kuvaan, joka oli raapustettu kirjeen marginaaliin.

Siinä oli vieretysten neljä kolmiota, joista kahden kärjet osoittivat alas ja kahden ylös. Kunkin kolmion alle oli raapustettu pieni kirjain: N, A, C ja R. Ne eivät merkinneet Hannalle mitään. Hän tuijotti niitä hetken aikaa ja alkoi sitten käydä uudestaan läpi jo silmäilemiään kirjeitä, katsellen nyt vain niiden marginaaleja. Hän ei käsittänyt, miten ei ollut heti huomannut, että monissa oli piirustuksia, jotka eivät mitenkään tuntuneet liittyvän kirjeen sisältöön: kuin Vôtan olisi tuherrellut huomaamattaan marginaaleihin, mutta ne olivat ihmeellisen yksityiskohtaisia ollakseen suunnittelemattomia. Tähtimerkkejä ja niihin liittyviä eläimiä, aurinkoja, kasvoja, latinan ja kreikan sanoja.

Hanna tunsi kiihtyvänsä ja kämmeniensä hikoavan. Hän yritti järjestää papereita ja etsiä niistä yhtäläisyyksiä, ja löysikin niitä, mutta missään kirjeessä ei sanottu mitään piirustuksista, ei selitetty niiden merkitystä, eikä niitä ollut tekstin seassa, vaan aina vain laidassa, lähes merkityksettöminä, mutta kuitenkin kutkuttavina.

Tikapuut, jotka johtivat aurinkoon, ja joiden puolessavälissä istui hunnutettu nainen. Omaa häntäänsä syövä lohikäärme. Paloiteltu ruumis, jonka mestattu pää hohti valoa. Kämmen, jonka keskelle oli piirretty viisi viivaa, joista jokaisen vierellä oli kirjain. Kukka ja sen vierellä yksisarvisen pää. Parrakas vanhus, jonka kädessä oli suuri harppi. Hanna valikoi niistä selvimpiä ja kiinnostavimpia, pakkasi ne kansioon ja kiiruhti se kainalossaan kartanon länsisiiven valtavaan olohuoneeseen, jossa Joanna ja Tony-eno vaimoineen makoilivat punaisilla sohvilla.

”Katso tätä”, Hanna sanoi ja antoi kansion Joannalle, joka vilkaisi sitä ja pudisti päätään. ”No, katso nyt”, Hanna intti, ja hänen siskonsa otti tylsistyneimmän ilmeensä kasvoilleen ja avasi kansion.

”Mitä tässä nyt on”, Joanna kysyi, katsoen kirjeitä mitään erityistä näkemättä.

”Se on marginaaleissa!” Hanna hihkaisi. ”Hän on jättänyt niihin jonkinlaisen viestin, vihjeitä tai symboleita, ne täytyy tulkita ja järjestää, ja –”

”Joo ei”, Joanna vastasi ja ojensi kansion takaisin Hannalle. ”Jos sä haluat tulkita jotain niin siitä vain, mutta sano mun sanoneen että se on ajan tuhlausta. Piirteleehän ihmiset, ei se tarkoita että siinä olisi mitään aarrekarttaa. Mä ajattelin lähteä huomenna kotiin.”

Hanna laahusti hiljaisena takaisin arkistoon, käsivarret avuttomasti suojellen kansiota, Joannan sanat kaikuen hänen mielessään. Korkeat hyllyt ja niiden täyttämät kirjeet tuntuivat painavan Hannan lysyyn ja niiden pöly esti häntä hengittämästä.

Hän rojahti tuoliin kirjoituspöydän ääressä ja painoi päänsä käsiinsä. Hän istui niin pitkän aikaa, silmät ummessa, taistellen kyyneleitä vastaan. Hän saattoi tuntea isovanhempiensa kirjeiden tykyttävän laatikoissaan ja lokeroissaan joka puolella ympärillään, elävinä, pakahtuen halusta kertoa hänelle tarinansa. Tuhansia ja taas tuhansia tarinoita, jokainen niistä pieni aarre, muisto menneestä ajasta. Niitä oli liikaa, enemmän kuin hän voisi koskaan tutkia, enemmän kuin...

Ei. Hanna suoristautui tuolissaan, laski kätensä syliinsä ja räpytteli itkun silmistään. Hän ei antaisi periksi. Hän pystyisi siihen, olihan hänellä aikaa. Hän ei luovuttaisi, ei niin pitkään kuin kirjeitä oli vielä jäljellä.

[punnort]

Pisteet aiheenvalinnasta, joka ei sorru scifikliseiden uudelleenpyörittelyyn. Itse luin tätä mysteeritekstinä, jossa jännättiin, mitä se aarre oikeastaan sisältää. Tällainen jännäily kuitenkin vaatii sen, että lopussa paljastetaan, mistä aarteessa on kyse. Koska tämä loppupaljastus jäi puuttumaan, tarina tuntui loppuvan kesken.

Nyt oloksi jäikin se, että oltiin lähdetty loppulauseesta liikkeelle ja kehitetty vain tarinan kulku siihen sopivaksi.

Dialogi oli muuten sujuvaa, mutta sä- ja mä-muodot muuten kirjakielisen dialogin keskellä häiritsivät. Itse olisin kirjoittanut dialogin mielummin jompaan kumpaan äärilaitaan, joko kunnolla puhekieliseksi tai kunnolla kirjakieliseksi.

[Nafisan]

Kas, jotain muutakin kuin scifiä! Ja vielä eri loppulausekin. Puhekielisyys nostaa vähän niskakarvoja, mutta noin muutoin ihan sujuvaa tekstiä.

Nämä kaksi lainausta tuntuvat olevan vähän ristiriidassa keskeään.

hoitaja -- nosti varovasti hengityskoneen suukappaleen pois vanhuksen kasvoilta.
--
Hoitaja astui hänen vierelleen, napsautti valon pois päältä

Ymmärsin asian siis niin, että hoitajan pitäisi enemminkin sammuttaa elintoimintoja ylläpitävien koneiden virta, eikä sammuttaa niiden/huoneen valoa? "Valo" voidaan tulkita myös vertauskuvallisesti ihmisen sammuttamisena, joskin vaari on jo tässä vaiheessa edesmennyt. Hoitajan sinisestä kaavusta tuli mieleen enemmän nunna (ja kaiken lisäksi Doctor Who-tyylinen kissanunna) kuin nykyaikainen hoitsu, mutta tämä varmaan on vain minun mielikuvitukseni tuotosta.

Tämä oli humoristinen kohta, jossa oli mielenkiintoinen viittaus (Raamattuun?):

”Näyttää siltä, että... -- ...Jään jokusen vuoden Metusalemista.

”Miten vaari eli niin vanhaksi?” Hanna kysyi siskoltaan.

”No kuulemma se kävi joka päivä kävelyllä pellot kiertämässä”, Joanna sanoi. ”Ja kaksi kuppia kahvia päivässä.”

Jännä kun kukaan ei ollut yrittänyt tehdä Vôtanista labrarottaa vai eikö kukaan perheen ulkopuolella tiennyt hänen iästään? Onhan tuollan 822 vuoden ikä aika kunnioitettava saavutus.  Olisi kiinnostavaa kuulla vanhasta patriarkasta lisää! "Kävelyllä pellot kiertämässä" ei minun suussani tuntunut sujuvalle kielelle. Vahvaa kahvia pappa keittänyt, kun potkua riitti elää niin vanhaksi. :)

Ihmettelin miksi Hannan ja Joanna olivat ainoana paikalla koko runsaasta lapsenlasten joukosta (lapsista puhumattakaan) paikalla. Tyttöjen äiti soitti heille ilmoittaakseen isänsä olevan kuolemaisillaan, muttei tullut mukaan?

ja pudisti hienovaraisesti päätään omaisille.

on ainoa kohta, jossa voisi tulkita muidenkin kuin Hannan ja Joannan olleen paikalla.

Aluksi luulin Vôtanin puhuvan Hannan ja Joannan äidille osoitetuista kirjeistä, mutta loppu osoitti kirjeiden kuuluneen heidän isoäidilleen. (Jos tytöt ovat ainoat paikalla, Vôtan sekoittaa sukupolvet?) Tästä väärinkäsityksestäni johtuen ihmettelin miksi Vôtanilla olisi hänen lähettämänsä kirjeen arkistoissaan, yleensähän ihmiset säilyttävät vain saamansa vastaukset. Isoäidille osoitetut kirjeet puolestaan selittävät - yhdistetty omaisuus.

Olen samaa mieltä Punnortin kanssa kahdessa asiassa: tarina tuntuu alkaneen lopusta ja päättyneen alkuun. Vaatii ehkä vähän hiomista paikoin, mutta ideana tämä välttää pahimmat klisee-karikot. Toisekseen tämä jää kutkuttavasti kesken. Jää kaipaamaan jatkoa/selitystä, mikä se aarre sitten oli vai jääkö se löytymättä.

Tuli mieleen, että olikohan Vôtanin aarre viisasten kivi? Osa hänen merkinnöistään kuulosti alkemistisilta ja se selittäisi pitkän iän.

Tulipas tästä inhottavan negatiivinen palaute. Pointti kuitenkin on, että tarinasi eroaa edukseen muusta joukosta, ja se on raikas. Jotain hienosäätöä tietty aina on, mutta idealtaan tätä oli mielenkiintoista lukea.

[Lachesis]

Mallikasta mysteerinrakennusta, mutta valitan samasta kuin edellisetkin: pihvi puuttuu. Mulier amicta sole ja muita kumppaneita paljastuu, ja kirjaston tietoaarre alkaa todella kiinnostaa, mutta sitten tarina jo päättyykin.

Vôtanin kunnioitettava ikä on sen verran hyvä saavutus, että luulisi muidenkin perheenjäsenten kuin Hannan uskovan ukon erikoislaatuisuuteen ja siten myös aarteen olemassaoloon. Lisäksi alussa viitattiin urotekoihin ja siihen, että ne ovat mysteerejä. Jäi epäselväksi, eikö kukaan siis tiedä uroteoista, vai ovatko ne tiedossa mutta jotenkin hämärän peitossa, ja miksei ketään kiinnosta yhtään. Tarinan mittarajoituksesta johtuen juoni tuntuu jotenkin tiettyyn muottiin pakotetulta, mikä näkyy em. seikoissa.

Teksti on hyvää ja sujuvaa, sisarusten kahnaus uskottavaa (poislukien puhekielisyys) ja miljöökin natsaa. Halutessaan tästä varmasti saisi hienon pidennetyn laitoksen.

[tablo]

Omasta puolestani voin sanoa että loppu on mielestäni parempi näin että aarretta ei lähdetä kaivelemaan enempää. Tässä muodossaan kertomus jättää lukijalle valinnan varan siihen että aarre on joko oikeasti olemassa tai sitten ei ja jos on niin sillä saavuttaa pitkäniän tai sitten ihmiset (joita tekstin henkilöt ovat?) elävät yleensäkin tarinan tapahtuma paikalla pidempään. Näin lukihäiriön omavana meinasi jäädä novelli lukematta kun ei tuosta iästä (822) meinannut saada tolkkua kun on kirjaimilla kirjoitettu ja tästä syystä kaipaan isoissa luvuissa aina numeroita. toki numerot näyttävät usein hassuilta keskellä tekstiä. Mutta kokonais vaikutelmaltaan teksti oli mukaansa tempaava ja jätti mukavasti mietityttämään

[Nafisan]

Näin lukihäiriön omavana meinasi jäädä novelli lukematta kun ei tuosta iästä (822) meinannut saada tolkkua kun on kirjaimilla kirjoitettu ja tästä syystä kaipaan isoissa luvuissa aina numeroita. toki numerot näyttävät usein hassuilta keskellä tekstiä.

Minulla on numeerinen hahmotushäiriöä ja tuli tuon luvun kanssa sama ongelma, sai lukea useaan otteeseen että olikos se kaksi- vain kahdeksansataa vuotta.

[EndlessMoment]

Täytyy jo heti alkuun mainita, että tämä tarina oli tyyliltään erilainen kuin muut tähänastiset "kilpailu"tarinat, jotka ovat olleet muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta scifi painotteisia. Eli tämä kertomus erottuu joukosta selkeästi erilaisena....

Tämä kohta jäi mietityttämään minua

Siskokset riensivät kaupunkiin ja löysivät patriarkan valkeasta vuoteesta letkuihin kytkettynä.

Eli kaikesta päätellen Hanna ja Joanna ovat siskoksia.

Hannan vanhemmatkin ajattelivat vain, että Vôtan oli houraillut

Tässä lauseessa kuitenkin puhutaan Hannan vanhemmista, ei Hannan ja Joannan vanhemmista.

Olen samaa mieltä muutaman muun kommentoijan kanssa siitä, että tämä tarina jäi hieman keskeneräiseksi. Ymmärrän hyvin, että tuo pituus "rajoitus" vaikeuttaa kirjoittamista, varsinkin kun tarinalla on tuollainen alku, josta saisi tekstiä vaikka kuinka paljon. Nyt kuitenkin oli käynyt niin, että tarinan kohokohdaksi jäi tuo kirjeiden tutkiminen, varsinaisen aarteen etsinnän sijaan.

Myös tuo paljon keskustelua herättänyt ikä, joka oli kirjoitettu kirjaimin, häiritsi hieman. Se tosin ei ole kirjoittajan vika, koska numerot eivät usein sovi tekstiin ja suomenkieli nyt vain on sellainen, että varsinkin suurista luvuista tulee varsinaisia sanahirviöitä kirjaimin kirjoitettuna. Kuitenkin joskus kannattaa kirjoittaa noin suuret luvut numeroin, vaikka se tuntuisi kankealta. Esimerkiksi luku tuhatkahdeksansataakaksikymmentkahdeksan (1828) on jokaisen, varsinkin lievästi lukihäiriöisen kirous, mutta kuten sanottu tällainen johtuu yksinkertaisesti suomenkielestä :)

Loppujen lopuksi, vaikka tässä paljon negatiivisia asioita luettelinkin jäi tämä tarina mieleen erilaisuudestaan, ja muilta osin teksti oli hyvin ja aidosti kirjoitettua. Kiitos siis tästä lukukokemuksesta ;)

[Blackbird]

Todella koukuttava tarinan alku! Pidin siitä kuinka kuvailit vanhusta sairaalassa ja siskosten kirjeiden tutkimista. Tekstissä oli paljon kivoja pieniä yksityiskohtia joista pidin. Mitään lukemista haittaavia kirjoitusvirheitä ei sattunut silmiin. Ehkä jo mainittu isojen lukujen merkitseminen numeroilla helpottaisi lukemista.

Itse ajattelin jotenkin että maailmassasi kaikki eläisivät useampi satavuotiaiksi. Normaalisti jos vanhus olisi 822 vuoden ikäinen hänellä olisi varmasti jo lapsenlapsenlapsenlapsen...lapsenlapsiakin. Kuitenkin Hanna ja Joanna olivat vain hänen lapsenlapsiaan, ja siten heidän omatkin vanhempansa olisivat varmaan jo 400-vuotiaita ja sisarukset itsekin yli satavuotiaita.

Loppu jäi keskeneräiseksi mikä on harmi. Ymmärrän että kolme sivua antoi aikamoisen rajoituksen juonelle, mutta jotenkin vielä jäin odottamaan lisää. Hahmoistakin olisi ollut kiva kuulla vähän kuvailua ja lisää heidän tuntemuksistaan ja suhteestaan. Kuvailit niin hyvin vanhusta alussa, että vähän toivoin vinkkiä millaisia tarinan tytöt ovat. Täytyy myös mainita pienenä huomiona että tekstin otsikko voisi ehkä olla ytimekkäämpi.

Kiitos lukukokemuksesta, ja täytyy vielä sanoa että jos kahvin juonti pidentäisi ikää niin itse eläisin varmaan yli satavuotiaaksi!  

[Jaragil]

Kiintoisa alku tarinalle, ja olenkin samaa mieltä muiden kanssa siitä, että tässä olisi pitänyt päästä lopetuslausetta pidemmälle, koska mysteeritarina vaatii sen, että mysteeri lopussa paljastetaan, mutta hankalapa sitä on projektin sääntöjä mennä rikkomaan.

Pidin vanhuksen viimeisten hetkien kuvaamisesta. Vôtan hahmona tuntui soveliaan muinaiselta jo ihan nimeä myöten ja hänen kuihtuneen hahmonsa pystyi hyvin näkemään sängyllä makaamassa. Myös hänen lopulta paljastuvat merkintänsä olivat kiehtovia, ja voisin hyvin kuvitella, että perustuvat aivan oikeaan, kenties alkemistiseen, kuvastoon, jota olet tutkinut. Oma tietopohja ei auta minua tunnistamaan kuin aivan yksittäisiä kuvia noista, joten olisikin kiintoisaa tietää, mikä on inspiroinut noita merkintöjä ja onko niiden takana viisasten kivi, jota jo aiemmin arvailtiin.

Toisaalta joudun myös kyseenalaistamaan sitä, mitä tämä 822 vuoden ikä oikein lisää tähän tarinaan, onko se siis tarpeellinen. Toki se on kiintoisa yksityiskohta taustalla, jos kyseessä olisi pidempi tarina, koska sitten kirjoittaja voisi vähitellen käsitellä sitä, ovatko kaikki muutkin noin pitkäikäisiä ja miten se vaikuttaa ihmisten elämään, vai onko Vôtan oikeasti jotenkin erityislaatuinen ja jos on, miksei kukaan nosta siitä isompaa meteliä. Mutta näin lyhyessä tekstissä se lähinnä häiritsee, koska pääpaino kuuluisi kuitenkin olla tässä mysteerisessä aarteessa, joten ellei Vôtanin ikä ole suoraan vinkki aarteen luonteeseen, soisin melkein hänen kuolleen kypsässä reilun sadan vuoden iässä.

Kokonaisuutena pidin tästä kuitenkin erittäin paljon. Teknisesti puhdasta tekstiä, siskosten suhdetta kuvattiin hyvin ja mysteeri oli sopivan kutkuttava. Pääsin hyvin sisälle tarinan maailmaan ja haluaisin lukea enemmänkin.

[Tiuku]

EndlessMomentin tavoin minunkin piti pitkään pohtia, mikä idea on tässä kohdassa: "Joannalle seniilin ukon sanat eivät merkinneet juuri mitään. Hannan vanhemmatkin ajattelivat vain - -." Sittenhän siihen tulee järki, kun piakkoin selviää Hannan olevan varsinainen kertojahahmo, mutta tuossa vaiheessa alkaa lukijana epäillä itseään eli sitä, olivatko Joanna ja Hanna nyt oikeasti siskokset vai omasta päästäänkö sen on tullut vetäisseeksi. Tai ehkä koko suvussa on jotain muutakin hämärää kuin pelkkä Vôtanin ikä. :P

Vôtanin iästä puheenollen, olen sen häiritsevyydestä täysin eri mieltä kuin Jaragil. Oikeastaan Vôtanin ikä oli surrealistisuudessaan ainoa oikeasti kutkuttava asia tässä tekstissä; mysteerikin olisi saattanut sitä olla, jos sitä olisi yhtään viitsitty sitten lopulta avata. Tosin Vôtanin ikä asetti myös odotuksia muista erikoisuuksista, joita ei sitten niitäkään ollut. Tuloksena plus miinus nolla. Mitä tulee sen (siis iän, ei plus miinus nollan) ilmaisemiseen numeroina, niin suomen kielen kielioppi käskee käyttämään numeroita kaikissa kymppiä suuremmissa luvuissa, mutta lukemani fantasian käytännöt ovat kyllä saaneet minutkin alusta asti vierastamaan moista tyyliä.

Jotensakin tämä teksti oli tyypillistä Tapsaa, mutta toteutus ei sitten kuitenkaan löytänyt tyylisi parhaita puolia. Teksti kun ei lopulta saavuta mitään ja jää tarkoituksettomaksi. Tämä ei ollut oikea mysteeriteksti, ei tapahtumapainotteinen teksti, ei tunnelmateksti, ei kuvaukseen keskittyvä teksti. Lukija ei saa yhtään mitään.