|
Lachesis
|
 |
« : 11.Heinäkuu 2012, 18:05 » |
|
Pesä
Oli satanut, ja kuivaa puuta oli vaikea löytää. Möyrin kömpelösti metsänpohjalla ja poimin risuja kantamuksen toisensa jälkeen. Pieniä risuja, isoja risuja, silloin tällöin kunnon karahka, jonka raahasin vaivalloisesti rakennelman laitamille. Oli niin vaikea arvioida, paljonko olisi tarpeeksi. Voimani alkoivat olla lopussa. Olkavarsia särki ja minun oli vähän väliä pakko pysähtyä huohottamaan uupuneesti aukion laitamille, märän lehvästön suojaan. Olisin halunnut sulkea silmäni. Niitäkin särki, oli särkenyt jo eilisestä lähtien, ja pelkäsin että toisesta oli menossa näkö. Matkalla olin törmännyt jo yhteen kallionlohkareeseen ja arvioinut etäisyyden väärin tavoittelemalleni oksalle. Pudotus oli luultavasti taittanut jonkin pienen tarsaaliluun, jäytävästä kivusta päätellen. Arvelin, että minulla olisi vielä riittävästi aikaa, mutta mistä sen koskaan saattoi tietää?
Kohottauduin ähkäisten pystyyn. Olin laatinut isommista puunkappaleista kehän, jonka sisään olin kasannut pohjaksi röykkiöittäin märkiä risuja. Nyt olisi huolellisesti pinottava kuivempia puita tukevaksi ristikkorakenteeksi, joka kestäisi oman painoni. Se oli viikkojen myötä huvennut hauraaksi aavistukseksi entisestä, mutta keko vaatisi silti monia tarkistuksia ja varmistuksia, jotta onnistuisin tässä viimeisessä ponnistuksessani. Äkkiä viiltävä kipu raastoi sisuksiani. Silmissäni musteni ja jalkaniveleni koukistuivat vaistomaisesti. Tupsahdin pehmeälle mahalleni kosteiden lehtien päälle ja päästin pienen, hätääntyneen äänen. Tuska paheni kauheana aaltona, joka huipentui niin korkeaan lakipisteeseen, että pelkäsin sydämeni tykkänään pysähtyvän. Auoin suutani, mutta hengityksenikin tuntui salpautuvan. Vähitellen kouristus hellitti ja raotin varovasti silmiäni. Näinkö sen olisi tarkoitus alkaa? Kohotin katseeni ja vilkaisin metsäaukion laitaa kultaavia auringonsäteitä. Niissä oli jo selvästi havaittava punainen vivahde. Niinkö vähän aikaa minulla olikin?
Nilkutin epätoivon antamin voimin syvemmälle metsään ja löysin kaatuneen havupuun alta kuin ihmeen kaupalla pienen ryteikön, joka oli säästynyt sateelta. Hyvää, kuivaa puunsälettä ja pidempiä oksia oli yllin kyllin, ja atavistinen tyytyväisyys väreili rinnassani, kun kasasin sydän pamppaillen lisää korkeutta rakennelmaani. Kouristava kipu iski minuun vielä kahdesti urakan aikana, ja mielestäni kohtaukset tulivat nyt tiheämmin. Kolmannen jälkeen tunsin, kuinka jalkojani pitkin valui jotakin lämmintä ja tahmeaa, ja ymmärsin että keon oli yksinkertaisesti nyt oltava valmis; en mitenkään pystyisi enää yhteenkään hakumatkaan.
Hengähdin hetken kekoni juurella ja siistin itseäni. Suurin osa väreistäni oli jo himmennyt, vain rintapuolella, kyljissä ja selässä oli enää hehkua jäljellä. Mutta millaista! Se oli kirkastunut päivä päivältä muun ruumiini heiketessä. Melkein saatoin nähdä hohtavani omaa valoani kilpaa laskevan auringon säteiden kanssa. Tunsin vihlaisun oikeassa olassani ja huomasin harmikseni, että puuta kantaessani olin murtanut siitäkin jonkin luun. Niin vahva kuin olinkin ollut kaikki pitkän elämäni vuodet, nyt voimavarani olivat huvenneet, tukirankani ohentunut ja elinvoimani kanavoitunut tätä katoavaa ruumistani suurempaa tarkoitusta varten. Huokaisin syvään; en pystynyt päättämään, olisinko harmissani menetyksistäni vai ylpeä siitä, mitä kohta väistämättä tapahtuisi. Kumpikaan ei ollut minusta riippuvaista eikä minun päätettävissäni.
Aloin vaivalloisesti kavuta rakentamani keon huipulle. Hirveä kipu väänsi nyt jatkuvasti mahaani ja pakotti tahtomattani suustani käheitä parkaisuja. Entisestä solakasta olemuksestani ja sulavasta liikkumisestani ei ollut enää mitään jäljellä, ja useammin kuin kerran pelkäsin sortavani koko työläästi kokoamani kasan kömpelyyksissäni. Kun pääsin huipulle, viimeinen päivänvalon pilkahdus oli kadonnut puunlatvojen taakse. Tunsin hetkellistä riemua ajoitukseni osuvuudesta; juuri tällä hetkellä, juuri näin tämän oli varmasti tarkoitus mennä. Sitten kaikki ajatukset murenivat raastavan, ytimiä repivän kivun alle, kun ryhdyin toden teolla töihin. Supistukset kiersivät ja väänsivät kärsinyttä ruumistani niin tiheästi, että ehdin hädin tuskin vetää henkeä välillä, ja polttavaa nestettä valui sisältäni noroina pitkin kaikkein kuivimpia risutukkoja ja tuohikäppyröitä, joita olin alleni pinonnut. Sen sijaan, että se olisi pilannut mahdollisuuteni, tiesin nesteen altistavan puuta palamiselle, höyrystyvän aromaattisina kiehkuroina, jotka helpottaisivat tehtävääni. Kynsin silmittömässä tuskassa mahaani suojelevaa sileää peitettä ja revin nahkaani riekaleiksi yrittäessäni pakottaa ulos sen, jota olin niin huolella itsessäni kasvattanut.
Viimein olin valmis, runneltu ruumiini tyhjentynyt. Läähätin suu auki ja kohensin asentoani, etsien edes pientä mukavuutta näinä viimeisinä hetkinäni. Äänekäs valitukseni oli houkutellut aukion laitaan villieläimiä, joiden silmien näin kiiluvan vihreinä ja keltaisina pimeydessä. Ne toivoivat minusta saalista, mutta pettyisivät. Viisaimmat niistä kukaties ehtisivät vielä paeta, jos pitäisivät kiirettä. Kokosin voimani ja rääkäisin kimeästi samalla kun nyhdin kyljestäni ensimmäisen tukon sulkia. Hytinä kävi lävitseni tämän hävyttömän turmeluksen edessä. Sulkani olivat pyhimpäni, joita olin pitkinä vuosisatoina varjellut niin metsästäjien ahneudelta kuin luonnonvoimien rajuudeltakin. Ravistelin päätäni ja annoin tukon varista kokon puurakenteiden lomaan. Seuraava nokallinen sattui vähemmän, ja sitä seuraava tuskin edes tuntui. Lämpö ja tunto hiipuivat yhtä aikaa sammuvasta ruumiistani, mikä oli kaiketi jonkinlainen siunaus. Ainakaan en tuntisi enää enempää kipua täyttäessäni lopullisen kohtaloni.
Pudotessaan sulat leimahtivat punakultaisina kuin tuliset kielet, ja sytyttivät mennessään pienimpiä risuja ja oksia. Jatkoin sulkien nyppimistä, kääntelin päätäni ja kurottelin niin pitkälle selkääni kuin vain yletin, jänteiden ja nikamien rusahtelusta huolimatta. Jokaisen sulkatukon pudotessa annoin ääneni soida kirkkaasti metsän yllä, uhmakkaana ja riemullisena lauluna, kultaiset sävelet pimeyttä pirstoen. Kokko syttyi hulmahtaen ja liekkien rätinä säesti pian huutojani. Viimeiseksi, aivan viimeiseksi säästin hohtavanvalkoiset rintahöyheneni, jotka painelin hellästi munan alle sinne, missä se lepäsi verentahrimien jalkojeni lomassa. Kuinka kauniisti ne roihahtivatkaan! Asetuin suojelevasti munan kiiltävän, mustan kyljen viereen ja painoin pääni kuorta vasten. Annoin katseeni kiertää sanoinkuvaamattoman kauniissa leimussa, joka kohosi kokon pohjasta alkaen ja häilyi korkealla puunlatvojen yläpuolella. Haurastuneen ruumiini viimeisillä ponnistuksilla olin saanut aikaan loimottavan rovion, joka loistokkuudessaan valaisi koko yötaivaan. Vain vaivoin enää erotin, kuinka metsästä ympäriltäni kuului hätääntynyttä ulvontaa ja haukahtelua, kun eläimet pakenivat palorintaman edellä. Pikemminkin tunsin kuin näin, kuinka satavuotiset puunrungot liekehtivät yössä, pensasto roihusi ja kipinät kohisivat nousevissa ilmavirtauksissa, kun säteittäinen tuho raivasi tietään pesäkokostani ulospäin. Pysyttelin vakaasti munan ympärille käpertyneenä, kun kynityt siipeni lopulta alkoivat savuta, jalkani käpristyivät ja hiiltyivät ja silmämunani sulivat puroiksi poskilleni.
Liekit laantuivat aamua kohti hiillokseksi. Hiilten himmentyessä ja sammuessa vedin minäkin viimeisen henkäykseni.
Ensimmäiseksi näin valon. Hämäryyden keskellä loisti himmeä piste, joka kutsui minua vastaanpanemattomalla voimalla. Kohotin päätäni ja se osui jotakin vasten. Janosin valoa, halusin sitä kohti, ja puskin päälläni uudelleen, kerta toisensa jälkeen, kunnes jotakin murtui. Riemuissani voitostani työnsin pääni aukosta ja kohotin sen korkeammalle, lähemmäs, aina valoa kohti. Suljettujen silmäluomienikin läpi saatoin erottaa, että elämä ja kauneus säteilivät siitä. Sitten avasin siipeni levälleen ja mursin viimeisetkin munankuoren rippeet ympäriltäni. Nostin palavat silmäni ylös kohti aurinkoa.
|
