Kesäprojekti 2012: punnortin teksti

[punnort]

Osallistun haasteeseen raapaleväritrilogialla. Kuten on tapana, jätän trilogian kokonaisuutena nimeämättä ja nimeän pelkästään yksittäiset osat. Jos äänestystä varten kokonaisuudelle tarvitaan nimi, sitä voisi kutsua vaikkapa Diogenes-trilogiaksi.


------------
Ruskehtava
------------

Kesä oli ollut poikkeuksellisen kuuma. Hikeennyin työskennellessäni kasvimaallani. Metsästysmatkat, joita minulla oli ollut tapana harrastaa, olivat mahdottomia lämmön takia, joten ruokavalioni jäi kasvispainotteiseksi.

Olimme joukko erakoita, jotka olivat asuttanut Diogenesin, planeetan, joka oli autio epävakaan auringon takia. Oli pieni mahdollisuus, että aurinko tulisi yliaktiiviseksi, mutta pidimme riskiä niin pienenä, että se kannatti ottaa.

Kaikilla Diogenesillä oli radio, mutta sitä käytettiin vain hätätilanteessa. Yksi ihmisääni radiossa tarkoitti pulassa olevaa ihmistä. Kaksi ihmisääntä merkitsi sitä, että jotain oli pahasti vialla. Kolme yhtaikaista ääntä taas ei voinut tarkoittaa muuta kuin planeetanlaajuista katastrofia. Käänsin radion päälle ensimmäistä kertaa vuosiin ja jäin kuuntelemaan ihmisten sorinaa.



--------------------
Kellastunut valkoinen
--------------------

Illasta iltaan istuin radion ääressä. Kurt etsi paperia, jossa kerrottiin maanalaisten onkaloiden sijainti. Planeettamme oli muuttumassa asumiskelvottomaksi auringon kuumuuden takia, mutta maan alla selviäisimme.
   
Planeetallamme oli asunut tutkimusmatkailija, joka oli löytänyt onkalot ja viestinyt niiden sijainnin Kurtille. Planeettamme asukkaat olivat erakoita, joten ei ollut tiedetty, oliko tutkimusmatkailija hengissä. Hän ei vastannut radioviesteihin.

Kurtilla oli tapana tulostaa saamansa viestit paperille ja säilöä ne arkistohuoneeseensa. Koska hän ei ollut järjestelmällinen, paperin löytäminen oli huomattava urakka. Arkistohuone pursui planeettainvälistä tiedemiesten kirjeenvaihtoa. Kurt oli tutkinut vasta pienen osan kirjeistä, mutta hän oli sitkeä. Hän ei luovuttaisi, ei niin pitkään kuin kirjeitä oli vielä jäljellä.




----------------------------------------   
Jotain keltaisen ja oranssin välimaastossa
----------------------------------------
   
Päivä päivältä oli kuumempaa. Yritykset paeta väistämätöntä olivat osoittautuneet turhiksi. Käytimme valtavalierisiä hattuja, jotka suojasivat meitä välittömältä paistumiselta.   
   
Kotiplaneettani Diogenes, erakoiden asuttama maailma, oli tuhoutumassa yliaktiivisen auringon takia. Asuttamattomia maailmankolkkia oli muuallakin, joten voisi ihmetellä, miksi erakot tarvitsivat oman maailman. Muissa maailmoissa erakot tunsivat itsensä poikkeaviksi. Vaikka Diogenesillä ei tapailtu naapureita, oli lohduttavaa tietää, että parin kilometrin päässä asui aatetoveri.

Erakoiden yhteiskunta oli tuhoutumassa, emmekä voineet vakuuttaa ulkomaailmaa yhteiskuntamallimme toimivuudesta. Verrattuna tämän mahdollisuuden menettämiseen henkeni oli yhdentekevä.

Ruumiini tuntui olevan tulessa. Vaihtoehdot olivat välitön kuolema tai hidas paahtuminen hengiltä. Poistin hatun ja kohtasin vääjäämättömän. Nostin palavat silmäni ylös kohti aurinkoa.

[Lachesis]

Oikein sievää. Jonglöörinpallot pysyvät ilmassa: kaikkien kolmen projektilauseen hyödyntäminen, sattuvasti otsikoidut katkelmat, Diogenes-planeetan kouriintuntuvan vihamieliset olot, aika-akseli, haastava raapalemitta. Pieni valituksen murena vain: Diogeneksen miljöön ja aurinkotuhon asetelman avaaminen joka raapaleessa erikseen oli ehkä turhaa.

Kaikki tarvittava tulee sanottua, eikä tiukasti rajattu sanamäärä tunnu kankeutena tai töksähtelynä. Erityisen paljon pidin ensimmäisestä raapaleesta, jossa oli aitoa maailmanlopun tunnelmaa. Toinen oli selkeästi välinäytös, ja kolmatta hieman raskautti yhteiskuntamallin selittäminen (senkin tilan olisi voinut ehkä käyttää johonkin draamallisesti tehokkaampaan). Kaikkiaan kuitenkin varsin vaikuttava suoritus.

[tablo]

Mielestäni hyvin hallittu kokonaisuus ensinmäisessä raapaleessa annetaan ymmärtää  loppun tulevan, toisessa esitetään selviämisen mahdollisuus ja sitte tuleekin jo loppu. Mielenkiintoisinta on kuitenkin että kaikki raapaleet toimivat myös yksikseen täysin irrallisina toisistaan vaikka yhdessä ne muodostavat etenevän tarinan. Hyvä idea ja toteustus suorastaan onnistunut.

[punnort]

Kiitos palautteesta molemmille.

Lachesis, tartut ihan oikeisiin ongelmiin tekstissäni. Trilogian perusasetelman esittelin jokaisessa raapaleessa siksi, että ajattelin kirjoittavani kolmea itsenäistä työtä, jotka sattuivat muodostamaan kokonaisuuden. Haittapuolena se, että esittely söi kalliita sanoja. (Oikeastihan trilogiat luetaan järjestyksessä, ja ainoa hyöty, mikä uudelleenesittelyllä saavutetaan on se, että lukijat saavat ajatella olevansa sisäpiiriä, kun heille tuttua asiaa esitellään niitä varten, jotka ovat tulleet kesken mukaan. .)

Ne sepostukset yhteiskuntarakenteesta olisivat trilogiakonventioiden mukaan kuuluneet hitaasti etenevään kakkososaan. Tämä olikin alkuperäinen suunnitelmani, mutten saanut lopetuslauseita jonglöörattua tällaisessa ratkaisussa paikoilleen, joten päädyin laittamaan ne kolmososaan.

[Tapsa]

No enpä ole aikaisemmin nähnyt tällaista formaattia Riisillä (tai missään). Nähty on proosaa, runoa, proosarunoa, jopa näytelmää, mutta raapaletrilogia?! Ja kuinkas ollakaan, jokainen lopetuslause tulee käytettyä, tekstejä kuin teknisesti ottaen on kolme... Luulin nähneeni kikkailua viime vuonna, kun Jaragil päätti että "kahleet" on erisnimi, mutta tämä on kyllä jo jotain ihan muuta.

Raapaleiden otsikot olivat tunnelmallisia, mutta tuo kolmas ei oikein osu maaliin, parempi olisi jokin varsinainen värin nimi.

Tekstit muodostavat kyllä yllättävänkin tiiviin kokonaisuuden, joka maalaa kiinnostavan kuvan tulevaisuuden siirtokunnasta vieraassa maailmassa. Ensimmäisessä raapaleessa rauhallisen tuntuinen lopetuslause on käännetty merkitsemään kataklysmiä. Toisessa raapaleessa sitten etsitään reittiä maan alle piiloon. Poloisen Kurtin hajamielisyys johtaa maailmanloppuun.

Kolmannen tunnelma traagisuudesta huolimatta tuntuu minusta jotenkin koomiselta: siellä ne erakot paahtuvat, ei olisi kannattanut muuttaa keskelle ei-mitään. Siinä on Tim Burton -tyylistä mustaa huumoria.

[punnort]

Raapaleiden otsikot olivat tunnelmallisia, mutta tuo kolmas ei oikein osu maaliin, parempi olisi jokin varsinainen värin nimi.

Tässä tarkoitukseni oli murjaista huumoria, jossa värien nimet vähä vähältä muuttuvat järjettömämmiksi. Varsinaisen värin nimen käytössä kun on se riski, että homma jää Kieslowskin apinoimiseksi.

Kiitos palautteesta!

[Blackbird]

Tosi hienoa että olet käyttänyt kaikkia kolmea lopetusta raapaleissasi. Kaikki tekstit liittyivät toisiinsa ja tarina oli yhteinen.

Annan sinulle plussan ja miinuksen tarinoiden lyhyydestä. Kolme sivua olisi sallinut sinun kuvailla enemmänkin edessä olevaa tuhoa, ja henkilöitä jotka sen kokevat. Ymmärrän kuitenkin että tekstit olivat tarkoituksella lyhyitä. Kuten muutkin ovat sinulle sanoneet palautteissa, sanon minäkin vielä että toistit turhaan samoja asioita. Erakko-sana oli sinulla turhan kovassa käytössä. Viittasit myös tutkimusmatkailijaan, tiedemiehiin ja erakoiden yhteiskunnan rakenteeseen joista olisit voinut kertoa lisää.

Hieno raapaletrilogia, joka kuitenkin olisi mielestäni tarvinnut enemmän draamaa ja pohdintaa. Olisit voinut kuvailla vaikka maiseman muutosta lämpötilan kohotessa. Osien väri-otsikot voisi hyvinkin liittää maiseman värisävyjen muutokseen ruskean multaisesta pellosta oranssin keltaisiin liekkeihin. Suosikkini oli varmaan trilogian ensimmäinen osa, jossa ei ollut vielä toistoa ja radion avaaminen lopetti sen juuri jännittävään kohtaan. Kiitän siitä että sain lukea ensimmäisen raapaletrilogiani, ei ollenkaan huono lukukokemus.

[punnort]

Blackbird, kiitos palautteesta.

Raapale tarkoittaa sadan sanan mittaista tarinaa, joten tässä valittu formaatti rajoitti mahdollisten pohdintojen määrää. Pidempiä tarinoita en nyt halunnut kirjoittaa ihan sen takia, että mielestäni raapaletrilogia nyt on vaan coolimpi kuin trilogia random novelleja.

Valotetaan nyt vielä encorena muutamaa teemaa.

Suuri osa erakoista oli mielessäni eksentrikkoja. Esimerkiksi tuo tutkimusmatkailija oli mielessäni tyyppi, joka tykkäsi kuljeskella ympäriinsä yksikseen ja kutsui itseään tutkimusmatkailijaksi.

Kurt, tiedemies, oli mielessäni planeettainvälisen tason fysiikan teoreetikko, jonka oli ammatin vuoksi pakko pysytellä ansiibeliyhteydessä muilla planeetoilla asuviin kolleegoihinsa, joiden tekemien kokeiden perusteella hän pystyi teoretisoimaan yksin erakkomökissään. (Ja vaikka kommunikaatioyhteydet muualle pelasivatkin, avaruusalusalukselta olisi kestänyt liian kauan tulla Diogenesille hakemaan erakoita turvaan.)

Erakkojen yhteiskuntarakennetta taas ei oikeastaan ollut. Oli vain joukko tyyppejä, jotka elivät kukin omavaraistaloudessa, eivätkä olleet yhteydessä toisiinsa. Vaaratilanne tosin aiheutti suuriakin määriä radioviestintää, ja esimerkiksi hattudesign viestittiin kaikille radion välityksellä niin, että jokainen pystyi valmistamaan sellaisen itselleen.

[Jaragil]

Liekö niin sanottu päättämättömyys lisääntymässä, kun edellisessäkin projektissa oli mukana kaveri, joka käytti kaikkia kolmea vaihtoehtoa samassa tekstissä. Jos nyt en siis ihan väärin muista. Hyvä idea kuitenkin, ja ainakin se erottaa tekstin muista. Tietysti voidaan kiistellä, rikotaanko tässä projektin ideaa, mutta ei tämä ainakaan minua häiritse.

Kritiikkini ohjautuu pitkälti samoille osa-alueille kuin muillakin. Idea itsenäisistä teksteistä on toki arvostettava, mutta tässä tapauksessa trilogia on selkeästi kirjoitettu osaksi projektia eli ne on tarkoitettu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Näin ollen toisto on täysin turhaa ja vie vain turhaa tilaa. Kaikki tekstit ovat kuitenkin niin lyhyitä, että lukija ei juuri edes ehdi turhautua paitsi jälkikäteen. Olisin myös mielelläni halunnut kuulla hieman enemmän tästä erakkoyhteiskunnasta, mutta valitettavasti jyrkkä sanarajoituksesi tuli pahasti vastaan. Tällä hetkellä yhteiskuntarakenne kun kuitenkin jäi harvinaisen avoimeksi.

Se vähä, mitä siitä sai irti, oli kuitenkin itsessään kiinnostavaa. Lohduton, lähes autio planeetta, jolla ei asusta kuin muutamia yksinäisiä erakoita, jotka eivät edes yritä rakentaa organisoitua yhteiskuntaa, vaan haluavat vain olla omissa oloissaan. Rupesin välittömästi kyseenalaistamaan sitä, mistä nämä erakot saavat elantonsa. Planeetta kuvataan varsin karuksi ja loppua kohden jopa elinkelvottomaksi, joten voi vain miettiä, mistä erakot saavat ruokansa, vetensä, varaosat tulostimeensa, vaatteensa jne. Kenties Kurt saa palkkaa joltain instituutiolta, mutta entäpä muut, ja minkä takia Kurt jakaisi palkastaan erakkosieluna. Kaikesta tästä olisi ollut mukava kuulla, mutta jälleen se sanarajoitus.

Voidaan tietysti argumentoida, että tässä oli enemmän kysymys konseptista ja teemoista erakkoplaneetan takana, mutta tässä tapauksessa olisi ollut melkein hyödyllisempää sijoittaa tarina esimerkiksi johonkin Maan syrjäiseen kolkkaan, jossa erakoiden olisi vielä voinut olettaa selviytyvän. Tietysti tässä tapauksessa tarina hengiltä paahtuvasta planeetasta ei olisi ollut mahdollinen, mutta se olisi ainakin estänyt minun kaltaisteni lukijoiden turhautumisen.

Mietein myös, onko sana erakko tässä kohtaa edes sopiva kuvaamaan planeetan asukkaita, koska he ovat kuitenkin raapaleiden aikana huomattavissa määrin yhteydessä toisiinsa, ensimmäisen raapaleen puheista huolimatta. Onko taustalla kenties tarkoitus viestiä ajatusta siitä, että ihminen tarvitsee järjestäytyneen yhteiskunnan selviytyäkseen, vaikka tässä tapauksessa järjestäytyneisyys vain pitkittää kuolemaa. Oliko viimeisen raapaleen loppu vastalause organisaatiota vastaan? Planeetan nimi tietysti viittaisi erakoitumisen puoltoon, mutta raapaleiden tapahtumat viestittävät toista.

Mietteliäs teksti monin eri puolin ja täynnä pieniä vivahteita. Esitystapaa ei ole mietitty aivan loppuun asti ja tätä voisi hioa vielä puhtaammaksi, mutta ensimmäiseksi vedokseksi ei yhtään hullumpi.

[punnort]

Kiitos palautteesta!

Se vähä, mitä siitä sai irti, oli kuitenkin itsessään kiinnostavaa. Lohduton, lähes autio planeetta, jolla ei asusta kuin muutamia yksinäisiä erakoita, jotka eivät edes yritä rakentaa organisoitua yhteiskuntaa, vaan haluavat vain olla omissa oloissaan. Rupesin välittömästi kyseenalaistamaan sitä, mistä nämä erakot saavat elantonsa. Planeetta kuvataan varsin karuksi ja loppua kohden jopa elinkelvottomaksi, joten voi vain miettiä, mistä erakot saavat ruokansa, vetensä, varaosat tulostimeensa, vaatteensa jne.

Ajatukseni oli se, että Diogenes ei ennen raapaleen tapahtumia ollut mitenkään erityisen karu, vaan ennemmin jopa hedelmällinen, mutta asumaton auringon aiheuttaman riskin takia. Eli jokaisella oli mahdollisuus kasvattaa oma ruokansa ja vaatekuitunsa kun lasketaan yhteen tavallisen hedelmällinen planeetta ja hyötykasvien geenimuokkaus, joka tulevaisuudessa on mahdollista. Yritin tuoda tätä esiin, sanamäärän puitteissa, ensimmäisen raapaleen kahdessa ensimmäisessä kappaleessa.

Planeetan auringon mahdollinen vihamielisyys siis oli laskelmoitu riski, joka vain sattui toteutumaan, ja trilogia kertoi tämän aiheuttamista poikkeusolosuhteista.

Mietein myös, onko sana erakko tässä kohtaa edes sopiva kuvaamaan planeetan asukkaita, koska he ovat kuitenkin raapaleiden aikana huomattavissa määrin yhteydessä toisiinsa, ensimmäisen raapaleen puheista huolimatta. Onko taustalla kenties tarkoitus viestiä ajatusta siitä, että ihminen tarvitsee järjestäytyneen yhteiskunnan selviytyäkseen, vaikka tässä tapauksessa järjestäytyneisyys vain pitkittää kuolemaa. Oliko viimeisen raapaleen loppu vastalause organisaatiota vastaan? Planeetan nimi tietysti viittaisi erakoitumisen puoltoon, mutta raapaleiden tapahtumat viestittävät toista.

Ajatuksissani erakot eivät normaaliolosuhteissa olleet tekemisissä, mutta poikkeusolosuhteissa joutuivat alistumaan yhteistyöhön. Poikkeusolosuhteiden takia päähenkilökin avaa radion ensimmäisen raapaleen lopussa. Itse asiassa tarkoitukseni ei ollut välittää mitään sanomaa, vaan pelkästään luoda tarina, jossa pääsen käyttämään kaikki kolme lopetuslausetta raapaleiden lopussa, eli omassa kirjoitusprosessissa tässä tapauksessa tuli muoto ennen sisältöä.

[Tiuku]

Hmm, muiden kommentoijien tapaan pidin eniten ensimmäisestä raapaleesta. Se lupasi enemmän kuin loput raapaleet sitten lopulta antoivat, eritoten viimeinen jonka kuitenkin olisi pitänyt olla koko jutun huipennus. Ensimmäisessä syntyi vähäeleisin keinoin hyvää tunnelmallisuutta ja lukija sai kokea radioasiassa hienon oivalluksen.

Se on vähän huono merkki, että kirjoittaja kokee tarpeelliseksi selittää kommentoijille omia ajatuksiaan varsin monen asian suhteen. Tästä pääsemme siihen johtopäätökseen, että joko petrattavaa löytyy tai sitten valittu muoto eli raapaletrilogia ei oikein vastannut tarkoitustaan tämän idean kanssa. Tosin raapaletrilogia on minusta oikein kutkuttava toteutustyyli, jota olisi kiinnostavaa kokeilla jossain yhteydessä itsekin.