Karajishi
Noviisi
 Poissa
Viestejä: 97
Sukupuoli: 
|
 |
« : 21.Heinäkuu 2012, 17:40 » |
|
Kirjekyyhky
7. Kesäkuuta 1853
’’Missä olet? En ole kuullut sinusta kahteen kokonaiseen kuukauteen. Ei kirjeen kirjettä, ei uutista, ei edes huhua… Valhekin olisi hiljaisuutta parempi, mutta ei. En edes tiedä päätyykö tämä kirje koskaan perille ja jos ei, et luultavasti milloinkaan saa tietää totuutta. Toisaalta, onko sillä enää edes väliä? Minulle voisit yhtä hyvin olla kuollut, et sinä minusta kuitenkaan välitä. Millainen on sellainen mies, joka laittaa seikkailunhalunsa rakkaansa edelle? Ei, en tosiaankaan tiedä… En ehkä haluakaan tietää.’’
Lopputulos: ei vastausta
…………………………………………………
10. Tammikuuta 1854
’’Tänään hän syntyi, sinun tyttäresi. Annoin hänelle nimeksi Freya, syystä joka sinua tuskin kiinnostaa. Hän on suloisin koskaan näkemäni elävä olento ja hänellä on sinun silmäsi. Hänen mustat, aaltoilevat hiuksensa tuovat mieleeni meren, joka vei sinut minulta… Ehkä vielä jonain päivänä haluat nähdä tyttäresi ja jos niin käy, tiedät mistä löytää minut.’’
Lopputulos: ei vastausta
…………………………………………………
Satoi kaatamalla. Suuret vesipisarat putoilivat tasaiseen tahtiinsa öiseltä taivaalta ja kastelivat öisen matkaajan läpikotaisin. Mutta mies ei välittänyt sateesta sen enempää kuin kylmyydestä, joka oli jo jonkin aikaa sitten löytänyt tiensä läpi miehen paksun matkaviitan. Tie ei ollut pitkä, mutta sitäkin tuskallisempi. Hän oli kulkenut noita polkuja satoja ja taas satoja kertoja aikaisemmin, muttei koskaan näissä merkeissä.
Hautajaisseremonia oli ollut lyhyt, mutta siitä huolimatta arvokas – juuri sellainen, jollaisia hän kunnioitti. Hän ei ollut halunnut nähdä naista, vaikka muut olivatkin olleet toista mieltä. Hänelle nainen oli muukalainen, joka oli joskus kantanut hänen tytärtään. Tytärtään, joka nyt oli kadonnut, aivan kuten äitinsäkin.
Tällä kertaa hän tekisi jotain oikein. Tällä kertaa hän ei sulkisi korviaan matkamiesten uutisilta, pyhiinvaeltajien saarnoilta tai edes vanhojen eukkojen kyläjuoruilta. Ei, hän löytäisi tyttärensä – keinolla millä hyvänsä.
…………………………………………………
17. Maaliskuuta 1874
’’Tiedän kuka olet ja vain hölmö kieltäisi tietävänsä miksi olet täällä. Tiedän, että etsit minua, mutten ole vielä varma haluanko nähdä sinua. Pelkään, että tuotat minulle pettymyksen, niin vaikea kuin nämä sanat onkin kirjoittaa. Olit siitä mitä mieltä tahansa, et tuntenut äitiäni kyllin hyvin väittääksesi ettet rakastanut häntä. Etkä ole kyllin arvostettu, jotta ihmiset uskoisivat, kun väität ettei hänen kuolemansa ollut sinun syytäsi. Minä tiedän totuuden, eikä kenelläkään ole siihen vastaan väittämistä. Ei edes sinulla.’’
Lopputulos: vastaus
…………………………………………………
20. Maaliskuuta 1874
’’Tyttäreni, olet oikeassa, enkä ole koskaan muuta väittänytkään. Et ole koskaan antanut minulle tilaisuutta selittää asioita ja jos antaisit, voisit nähdä totuuden aivan eri valossa. En voi kuitenkaan pakottaa sinua mihinkään ja sitä viimeiseksi haluan. Sinun on kuitenkin hyvä tietää tämä; minä rakastan sinua, koska olet tyttäreni, en sen tähden mitä olet tehnyt. Jokaisella tulisi olla oikeus toiseen tilaisuuteen, mutta on asioita, joita ei koskaan voi korjata – haavoja, jotka on liian syviä umpeutuakseen, kuiluja, jotka ovat liian suuria ylitettäväksi ja meriä, jotka ovat liian myrskyisiä purjehdittavaksi. Usko minua, kun sanon sinulle; minä, jos kuka tiedän sen.’’
Lopputulos: ei vastausta
…………………………………………………
Uusimaa, sillä nimellä kaikki sitä kutsuivat ja sitä se oli – enemmän tai vähemmän. Uusi sille, joka ei siellä ollut koskaan käynyt ja uusi sille, joka sanoi käyneensä siellä kerran. Mutta entä ne, jotka voivat sanoa tuntevansa kaupungin?
Uusimaa tai ei, miehelle nimeltä Valentine de la Le Rárni, tuo kaupunki oli yhtä lailla unelma ja pahin painajainen. Liian monta vuotta hän oli kallisarvoisesta elämästään tuhlannut kaupunkiin ja sen lukemattomiin baareihin. Se, joka Valentinea kutsui juopoksi, oli niin suuri petturi, etteivät sanat kyenneet sitä kuvaamaan, mutta huvinsa kullakin, siihen ei kenelläkään ollut mitään sanottavaa.
Tavallisesti, kun laiva saapuu satamaan, mukana tulee kiinnostavia tarinoita, kallisarvoisia kulta esineitä ja mikä parasta kaikessa; uutisia mantereelta. Niitä ihmiset odottivat ja jotkut olivat jopa keksineet pyytää siitä palkkaa. Valentine ei sitä tehnyt, hän kertoi kyllä kaikki tietonsa, mutta harvoin hänellä oli kerrottavanaan mitään, mitä ihmiset eivät jo tienneet.
Loppujen lopuksi Uusimaa oli kohtalaisen pieni kaupunki ja huhut levisivät siellä yllättävän nopeasti. Jopa niin nopeasti, että tieto jostain kiinnostavasta asiasta saattoi olla kaikkien tiedossa miltei heti sen tapahduttua. Toisinaan se oli jopa pelottavaa, mutta oli siinä oma viettinsä. Ja hyötynsä, se siinä olikin parasta.
Heti, kun tieto Valentinen saapumisesta levisi kaupunkiin, mies sai osakseen niin paheksuvia, kiinnostuneita, ystävällisiä, surullisia kuin tuttavallisiakin silmäyksiä, mutta mies ei niistä välittänyt – yhtään sen enempää kuin puheensorinan hiljentymisestä hänen astuessaan muuan paikalliseen juottolaan. Mies käveli rauhallisesti tiskin luokse ja istuutui yhdelle sen korkeista tuoleista. Hiljalleen puheensorina palasi entiselle tasolleen ja Valentine oli vain matkalainen muiden joukossa. Muutamaan otteeseen häneltä tultiin kyselemään kuulumisia, mutta kaikille hän vastasi samalla tavalla; ’’Minulla ei ole antaa teille mitään, mikä hyödyttäisi teitä millään tavalla.’’ Se oli lause, jonka hän oli todennut toimivaksi hyvin moneen otteeseen.
Ja jälleen kerran hänet jätettiin rauhaan – yksinäisyyteen, joka oli sillä hetkellä paljon enemmän kuin kaikki mitä hän toivoi.
Ei mennyt kuin puoli tuntia, kunnes baarin ovi aukesi ja sisään astui muuan nuorehko mies – tästä näki jo kaukaa, että hän oli täkäläisiä; tuttavalliset nyökkäykset, kasvoille kivettynyt hymy, joka oli kaukana ystävällisyydestä ja jopa tapa, jolla tämä käveli; harkittu, muttei missään tapauksessa epävarma. Noista askelista saattoi päätellä, että hän oli kävellyt samoja jälkiä hieman liiankin monta kertaa. Ja jos ei siitä, niin viimeistään pistävästä, vanhan alkoholin ja hien hajusta tämän saapuessa tiskin ääreen ja istuuduttua Valentinen viereen. Mies tuijotti Valentinea pitkään, ennen kuin baarimikko keskeytti hänet. Mies hätisti baarimikon kiukkuisesti tiehensä ja siitä Valentine viimein tajusi tämän olevan – ihme kyllä – selvin päin. Hän vilkaisi miestä ja kohotti kysyvästi toista kulmaansa.
’’Olet kuuluisa mies Valentine de la Le Rárni’’, juoppo sanoi rauhallisella, matalalla, iän karhentamalla äänellä, josta kieli tämän merimiestausta. Kapteeni kenties – ainakin kuluneesta arvomerkistä päätellen. Tai merirosvo, eihän sitä koskaan tiennyt.
’’Riippuu keneltä kysyy, ystävä hyvä’’, Valentine vastasi ja tyhjensi tuoppinsa yhdellä kulauksella. Hän kääntyi kokonaan miehen puoleen. ’’Kenen kanssa minulla on ilo keskustella?’’
’’Nimi on Dimitri – yksi miljoonien joukossa, niin kuin sitä täälläpäin tavataan sanoa’’, mies vastasi rentoon sävyyn, mutta tämän katseesta näki kuitenkin, että mies oli tosiasiassa kaukana rennosta. ’’Sinä tosin et taida olla täkäläisiä vai olenko väärässä?’’
’’Et ole’’, Valentine vastasi. ’’Entä olenko minä väärässä väittäessäni, ettet tullut tänne vain kyselemään taustastani?’’ Dimitri väläytti hänelle keltaiset hampaansa paljastavan virneen.
’’Sanotaan, että merimiehet ovat fiksuja, mutten ihan tällaista osannut odottaa’’, mies ivasi ja Valentine naurahti huolettomaan sävyyn, muttei vastannut mitään. Dimitri vilkaisi ympärilleen varmistaakseen ettei heitä kuunneltu, ennen kuin kumartui Valentinen puoleen.
’’Täällä liikkuu huhuja’’, mies sanoi madaltaen ääntään. ’’Huhuja, että de la Le Rárnin nimeä kantava olisi nähty näillä nurkilla.’’ Valentinen kiinnostus heräsi sillä sekunnilla.
’’Entä ovatko nämä huhut tosia?’’ Dimitri kohautti olkiaan.
’’Tiedä häntä, täällä liikkuu jos jonkinmoisia tarinoita, joista suurin osa on täyttä humpuukkia, mutta eihän sitä koskaan tiedä’’, mies sanoi ja otti matkaviittansa taskusta kahteen osaan taitellun kellastuneen kirjekuoren ja ojensi sen Valentinelle. ’’Ehkä sinua onnistaa.’’
…………………………………………………
5. Helmikuuta 1857
’’Tiedän nyt, ettet ole saanut suurinta osaa lähettämistäni kirjeistä. Ensin luulin ettet välittänyt, sitten sain kuulla ettei kirjeitä koskaan toimitettu perille. Tiedän kuitenkin, ettet olisi välittänyt vaikka ne olisivatkin saapuneet perille. Enkä välitä, mutta maailmassa on ihmisiä, jotka sinun tulisi asettaa itsesi edelle. Yksi niistä on tyttäresi. Tietäisit niin kovin paljon enemmän, jos olisit saanut kirjeet, jotka sinulle lähetin, mutta ehkä ne kantautuvat sinulle vielä jonain päivänä. Eihän sitä koskaan tiedä, ehkä sinua onnistaa…’’
Lopputulos: ei vastausta
…………………………………………………
Maailmassa on paljon selvittämättömiä salaisuuksia, kuolleita legendoja, jotka odottavat eloon herättämistä ja tarinoita, jotka niin monen muun olisi pitänyt kuulla. Jotkin noista salaisuuksista ovat sellaisia, jotka kuuluisi jättää omaan, lohduttomaan hautaansa, mutta ilman totuutta, kukaan ei voi koskaan toimia oikein. Ilman totuutta, kukaan ei koskaan kykene näkemään omia virheitään – polulla olevia kiviä, joihin kompastuu aina vain uudelleen ja uudelleen. On surullista, miten ihmiset jatkavat uskottelua ’paremmasta huomisesta’ ja siitä, miten kaikki kyllä järjestyy ajan kanssa.
Freya on yksi noista salaisuuksista, mutta toisin kuin se mies, joka Valentine oli 20 vuotta sitten, nyt hän aikoisi selvittää ne salaisuudet, elvyttää nuo legendat ja kertoa kadotettuja tarinoita, aina siihen päivään saakka, jolloin kuolema hänet kohtaisi.
Hän ei luovuttaisi, ei niin pitkään kuin kirjeitä oli vielä jäljellä…
|
