Farelial
Noviisi
Poissa
Viestejä: 65
Sukupuoli: 
Asuinpaikka: Parkano... Niin surullista kuin se onkin
|
 |
« : 22.Heinäkuu 2012, 15:02 » |
|
Tälläistä rupesin yksi yö kirjoittamaan, mielestäni tästä tuli varsin kiinnostava tarina, ja ajattelin jakaa sen täällä (:
Jo pikkutyttönä minä ymmärsin, ettei oman henkensä puolesta kannattanut rukoilla. Ensinnäkin, se oli arvoton ja oli hyväksyttävä että alun alkujaankin se oli vain lainassa. Toiseksi, sanoivat kadulla kulkevat saarnaajat mitä tahansa, ei ollut jumalaa, ei yhtä eikä montaa joka rukoukseen vastaisi. Kuolemaa ei kumarreta, eikä sitä paeta vaan se otetaan syleillen vastaan kuin vanha ystävä otetaan. Minä olin kulkenut käsikkäin kuoleman kanssa, kävelin pitkin hautuumaita se seuranani ja kuuntelin kuinka se puhui äänettömästi, vastasi kun minä kysyin. Siksi en pelännyt kuolemaa. Se oli pysynyt rinnallani aina kun muut jättivät, eikä se koskaan väistyisi. Joskus se tulisi noutamaan juuri minua, ja silloin minä saisin viimein luvan lähteä sen mukaan ja se saisi opettaa minulle kaiken sen, mitä elävä ei koskaan voi oppia. Myöskään kultaa ei kannattanut rukoilla. Raha teki ihmisistä hirviöitä, ja ilman sitä oli parempi. Ihmiset myivät kadulla niin monia käsityksiä siitä, mikä, kuka tai ketkä ovat Jumala, mutta oli totuus mikä tahansa, jumalia näillä ihmisillä oli vain yksi, ja se oli raha. Äiti oli yksi niistä ihmisistä, jotka luulivat voivansa ostaa onnen. Hän unelmoi aina, että naittaisi minut rikkaalle miehelle, vaikka tiesi että kukaan ei koskaan huolisi minua. Mutta hän yritti, laittoi minut siivoamaan ja keittämään pataa, kirjomaan ja ompelemaan, vaikka ompelin kiireessä vinoon ja poltin padan, koska halusin nähdä ruumiiden tanssivan. En koskaan saanut katsella hirttäjäisiä, mutta aina sunnuntaisin huonokuntoiset ruumiit vietiin Luutarhaan, metsään hautuumaan taakse, jossa kaikkien puiden oksat kurkottelivat alastomina ja mustina taivaita. Se oli alkujaan ollut varoitus vääräuskoisille, mutta kukaan ei enää osannut sanoa mikä väärää uskoa oli. Silti joka sunnuntaiyö uudet ruumiit koristivat puiden tummia, teräviä oksia. Sinne ne oli asetettu niiden toimesta, jotka asuttivat hautausmaan reunamia vapautettuina veroista ja muutaman kolikon ansaitsevina julkista halveksuntaa ja yhteiskunnasta poissulkemista vastaan. Kuolemaa pelkäsivät kaikki, joten oli helppo pelätä myös niitä jotka sen kanssa työskentelivät. Minä en pelännyt, joten minua se ei koskaan haitannut. Olisin voinut leikkiä hautausmaan lasten kanssa, mutta he karttoivat minua. Minä olin kuoleman tytär, se joka puhui kuoleman kieltä ja yritti tanssia kuolleiden kanssa. Se teki minut surulliseksi, sillä kuolema puhui kyllä kaikille, mutta harva kuunteli. Olin kiitollinen siitä että olimme muuttaneet hautausmaalle, vaikka isäni ei ollutkaan ollut pyöveli tai haudankaivaja. Itse asiassa isäni oli kuollut jo ennen syntymääni, ja hautausmaa oli ainoa paikka joka tarjosi kodin synnyttävälle, asemattomalle leskelle. Äidille se oli rankkaa, hän riutui ilman muita ihmisiä, ja otti jokaisen pelokkaan halveksuvan katseen kuin iskun. Äidin sielu oli täynnä haavoja. Hän oli niin kovin ihminen, kaikki inhosivat kuolemaa ja sen ympärillä olevia, eikö vähiten äiti. Hän vihasi hautausmaata, ja vihasi kuolemaa. Kuolema oli hänelle yhtä kuin menetys. Mutta kuolema ymmärsi, ja kohteli äitiä hellästi kun viimein otti hänet koleana marraskuun aamuna mukaansa. Äiti oli jo pitkään ollut sairas. Hän vihasi elämäänsä ja se kalvoi häntä, elämisen halu oli jo kauan sitten kadonnut, ja niin vihatun kuoleman kaipuu oli syövyttänyt hänet sisältä. Minä olin nuori, mutta kykeneväinen huolehtimaan itsestäni, ja viimein vapaa. Olin rakastanut äitiä, mutta hän ei ollut kyennyt elämään kuoleman kanssa. Nyt olin onnellinen hänen puolestaan. Minä katselin ikkunasta kuinka tuuli tanssitti ruumiita Luutarhassa, ja toivoin että seuraavana yönä äiti olisi heidän joukossaan. Kuolleet eivät olleet iloisia, mutta ne eivät myöskään vihanneet tai kaivanneet. Niitä ei rieponut katkeruus tai suru. Minä toivoin että äitikin saisi rauhan. Minä elin vielä muutaman vuoden, vaikka kuolema kosiskeli minua useampaan otteeseen. Olin aina ymmärtänyt ihmisiä, joten olin vapaa kaikesta siitä vihasta jota muut kaltoin kohdellut usein tunsivat. En tuominnut, ja lopulta minut ikään kuin hyväksyttiin. Surkutellen, säälien, edelleen peläten. Voi sitä vinksahtanutta Luutarhan tyttöä! Kunpa kuolema hänet korjaisi, ettei hänen tarvitsisi elää niin kovaa elämää. Sain almuja ja minulle annettiin anteeksi se, ettei minua kyetty ymmärtämään. Mutta kuolema oli korjannut minut jo aikoja sitten. Niin moni tuli ehjäksi vasta sydämen lakattua lyömästä, mutta minä olin ollut ehjä siitä hetkestä kun se alkoi epäröiden lyödä. Minä tunsin kuoleman aina, kaikkialla. Se ei levännyt hetkeäkään, mutta sillä oli aina aikaa minulle. Minä elin elämäni onnellisena. Ja eräänä päivänä se tuli, kolkutti ovelleni ja sanoi: ”Tänä yönä sinä opit tanssimaan.” Minut löydettiin vasta viikkojen kuluttua. Harva uhrasi minulle ajatustakaan, eikä kukaan koskaan saanut tietää, että kuolin hymy huulillani.
|