Lastenhoito ja metodit

[Iivari]

Juuri tällä hetkellä istun huoneistohotellissa Kuopiossa sivuhuoneessa, kun olohuoneessa lievästi adhd-pitoinen yhdeksänvuotias poika yrittää nukahtaa. Nukahtamislääke on otettu, ja pari iltasatua on kerrottu rauhoittumista varten, mutta vieläkään ei lapsi tahdo malttaa pitää silmiä kiinni vaan pomppii vuoteesta koko ajan pois. Uskon kuitenkin väsytystaktiika tehoavan, ehkä jo puolessa tunnissa. Olen siis täällä lastenohjaajana aivovammaliiton perhekurssilla.

Aiemmin päivällä kaksivuotias pikkupoika ja hänen kohta nelivuotias isoveljensä saivat päiväuniaikaan riehumisellaan yhden lastenohjaajista itkun partaalle, ja minä tulin rauhoittamaan tilannetta. Käytin tilanteessa "ankara, mutta kohtelias - äänenpainoilla, ei voimakkuudella"  -metodia, jonka olen ollut huomaavinani tehoavan pieniin lapsiin hyvin. Toisaalta en ole varma, olenko välillä liiankin pelottavanoloinen. Nukahtamaan heitä en saanut, mutta kaksivuotias istui kiltisti sohvassa sylissäni kolmisen varttia, kunnes oli aika pukea päälle. Sitä ennen kuitenkin tuli vaihtaa kakkavaippa, joka varmaan oli osasyy levottomuuteen.

Tavallaan on minusta vähän hassua, että minä olen ammattilainen mutta amatööri yhtä aikaa. Minulla ei ole varsinaisesti minkäänlaista muodollista koulutusta lastenhoitoon tai -ohjaukseen, mitä nyt seurakunnan kerhonohjaajakoulutus ysiluokalta. Minulla ei myöskään ole omia lapsia, enkä ole koskaan edes vakituisemmin hoitanut pikkusisarta, serkkua tai muuta läheistä lasta. Kummilapsiakaan minulla ei ole. Silti tämän on jo seitsemäs taho, joka maksaa minulle lastenhoidosta.

Välillä tämä ristiriita johtaa tilanteisiin, jossa huomaan toimineeni huonosti, usein lähinnä ajattelemattomasti. Erityisesti välillä en osaa sovittaa kielenkäyttöäni lasten kehitystasoon, mutta joskus huomaan esimerkiksi toimivani liian hätäisesti ja vähäisten tietojen perusteella - tai vain luottavani itseeni liikaa. Toisaalta, olen ajatellut, eivät kovin monet vanhemmiksi tulleetkaan ole saaneet lastenhoitoon sen suurempaa kokemusta tai koulutusta kuin minulla on - ja kummasti olen kuitenkin useimmiten saanut kiitosta työstäni niin lapsilta itseltään kuin muultakin ympäristöltä.

[Glare]

Otetaanpas tähän nyt sitten hieman kantaa, kun kerran ammatissani olen lastan kanssa. Eli olen kirjaimellisesti ollut 0-16 vuotiaiden kanssa tekemisissä ja tullut nähtyä monenmoista. Kiukuttelevista pirulaisista, pikku enkeleihin.

Itse voisin ehkä rasittavampana asiana nähdä tämän ihanan "kokeilu halun" lapsista, että kokeillaan kuinka hyvin aikuine antaa periksi, jos pari itkua parkaistaan tai karjutaan pää punaisena, että haluan sitä ja tätä. Itse olen aika hyvin tämän takia tullut todella tiukaksi.

Ekana päiväkoti. Josta koko roska alkoi. Päiväkodissa kun ollaan tässä herkimässä vaiheessa, eli ollaan poissa kotoa se 6-8h päivässä, vieraiden hoitajien kanssa. Ja äitiä, eikä isää näy missään. Päiväkodissa pitää kuitenkin olla virikitettä aika paljon, että lapset pysyy rauhallisena, mutta myös on tullut tilanteita, jossa kukin hoitaja tekee eritavalla yhden lapsen kohdalla ja myös lapsen vanhemmat. Mikä oli aika mielenkiintoista oppia, kuinka jokainen toimii eri tavalla, saman lapsen kohdalla. Mutta yleensä tähänkin tapaukseen tulee ajan kanssa yhteinen sävel.

Myös huomannut päiväkodissa sen, että osa vanhemmista ei välitä ollenkaan lapsestaan. Saatika eivät viitsi panostaa ollenkaa kasvatamisen puolta, vaan antavat lapsensa tehdä mitä tahansa. Mutta tässä on se ongelma, että jotkut vanhemmat tyrkkäävät kasvatuksen kokonaan päiväkotiin ja se ei ole ihan heidän hommansa, mikä on sinänsä surullista, että hankitaan lapsia ja sitten ei hoidetakkaan heitä ollenkaan. Päiväkodissa saattaa käydä jopa niin, että siellä opitaan sitten ekoja kertoja juomaan oikeasta lasista tai käyttämään haarukkaa ja veitseä. Tai jopa opitaan päiväkodissa tekemään ensimmäiset pissat pönttöön/pottaan. Mikä saattaa hieman saada vanhemmat kuvittelemaan, että päiväkodissa kaikki opitaan... Ei!

Mutta myös päiväkodissa tulee pakostakin opittua väärät ja oikeat asiat. Esim. Matti heittää hiekkaa toisen lapsen päälle ja hoitaja tulee paikalle ja kieltää Mattia, ettei saa enää tehdä niin, kunnes käskee Matin pyytää anteeksi toiselta lapselta. Jolloin tästä tapauksesta tullaan kertomaan asia Matin, että "uhrina" olleen lapsien vanhemmille, että vanhemmat ottavat huomioon tälläiset asiat, että ei se kultainen silmäterä Matti voi olla aina kiltti, että nyt teki tuhmia.
Eli hoitajana saa olla aika tarkkana siellä. Tosin tietysti on niitäkin päiväkoteja, kun 3 hoitajaa menevät johonkin nurkkaan juoruaan keskenään ja 1 tai 2 muuta vahtii 20-40 villiä lasta.

No, hypätäänpäs sitten tähän koululaisporukkaan. Koululaisina osataan jo aika paljon, mutta sitten tulee tämä näyttämisen taito. Ja huijaaminen pelissä, itse olen tehnyt tämän ikäisille selväksi, että jos huijaa, niin ei tule peliä. Ja se toimii aika hyvin, että heti menee nappulat ja kaikki paremmin sekaisin. Yleensä huijaaminen päättyy siihen, että minä voitan.

Koulun jälkeen yleensä 1-2 luokkalaiset pääsevät vielä iltapäiväkerhoon leikkimään ja pitämään hauskaa, mutta tuntuu hieman hullulta, että 3 luokkalainen ei ole enää tervetullut iltapäiväkerhoon ja pariin kertaan kuullut lasten suusta, että heitä harmittaa jättää iltapäiväkerho kokonaan pois. Omasta mielestäni iltapäiväkerho olisi vielä ihan sopiva 3 luokkalaisille.

Ja sitten tulenkin sairaan lapsen puolelle. On ihan ymmärrettävä, että jos lapsella on elinsiirto tai joku vaikea sairaus esim syöpä, jolloin vanhemmat antavat kirjaimellisesti kaikki periksi! Niissä tilanteissä minun käy vain sääliksi niitä äitejä ja isiä, jotka antavat sairaan lapsensa pompottaa ihan kunnolla. Mutta tässäkin tapauksissa on monenlaisia vanhempia laidasta laitaan.

Mutta lopuksi suurin osa kasvatus vastuuta on tosiaan vanhemmilla. Miksi pitää hankkia lapsi, jos ei sitä hoida loppujen lopuksi? Se minua ehkä enemmän ärsyttää, että ollaan niin vastuuttomia. Itse olen sitä mieltä, että minun pinnani ei kestäisi enää kotona lapsen kanssa 24/7, ja sitä 18 vuotta.

Joten, mitä olen oppinut näin muutamassa vuodessa?
Itse olen aika paljon kohdannut tässä vuosien aikana tosiaan ja olen saanut kiitosta lapsilta, lapsien vanhemmilta ja ohjaajilta.
Mutta myös olen tullut siihen tulokseen, että itse pitäisin aika kovankin kurin. Joidenkin mielestä olisin aika kovakin, joidenkin en.

Hyvänä esimerkkinä voisin pitää veljenpoikaani. Vein siskoni kanssa veljenpojalleni ja -tytölle kasan pieniä magneetteja ja muutaman kinderin. Tietystihän tämä poika kahmaisi itselleen ison läjän magneetteja ja väitti, että oli laskenut ne tasapuolisesti. Mikä oli vale.
Sitten tuli kinder lelujen jako. Pojalta ja tytöltä kysyttiin, että mitkä he haluavat ottaa ja poika otti sen yhden ainoan lelun ja jätti muut huomiomatta todeten, että sisko voi saada loput, mikä johti siihen, että annoimme tytölle loput.

Hyvin pian tämä muuttui siihen, että poika alkoi kiukutella, kun sisko sai enemmän. Viimein totesin aika kylmän rauhallisesti, että: Sinä sait enemmän magneetteja kuin siskosi ja itse et halunnut ottaa leluja enempää.
Poika vastasi siihen kiukkuisena: Laskin ne tasapuolisesti!
Kiukuttelu jatkui vielä hetken aikaa, kunnes sanoin: No, jos ne ei kelpaa, niin vien ne toisille lapsille, jolla ei ole ollenkaan leluja. Ja PAM. Hiljeni hetkessä.

Eli annoin hänelle vain kaksi vaihtoehtoa. Mikä omasta mielestäni toimii aika hyvin. Tosin se ei aina toimi kaikkiin lapsiin, koska jokaisella on se oma persoonansa, jolloin pitää kehittää erillaiset ratkaisut. Haastavimpina hoidettavina pidän ihan suoraan sanoen kehitysvammaista lasta. Jonka kanssa pitää olla todella tiukka. Mutta tälläisessä tapauksessa, myös vanhemmilla pitäisi olla yhteiset säännöt ja aina niin ei ole. Esim. Isä on tiukka ja äiti ei ole.

[Tiuku]

Lapsuus on ihmisen yksi kehitysvaihe. Jokainen on ollut lapsi. Lastenhoitoon ei näin ollen loogisesti tarvittaisi mitään kurssia, etenkään jos kyseessä on oma lapsi, jonka luonteenpiirteisiin ja oikkuihin luulisi oppivan suhtautumaan sitä mukaa kun niitä ilmaantuu. Lapsihan on siinä koko ajan eikä mene parista pienestä ja inhimillisestä erehdyksestä rikkikään, joten metodeja voi kokeilla useampia.

Silti olen kuullut sekä edelle kirjoittaneelta Glarelta että päiväkodin johtajana toimivalta serkultani, että monien nykylasten kasvatus on retuperällä. Onko koti nykyisin liian suojattu? Eikö lapsi saa siellä enää kokea tarpeeksi sosiaalisia kohtaamisia (käytöstapojen oppimiseen) tai fyysisiä vaaroja (kurinpitoa saadakseen)? Ennenhän ihmiset elivät lähemmässä kontaktissa toistensa kanssa ja naapureille piti olla esiteltävissä kiltti ja kunnollinen lapsi. Lasten perään ei myöskään voitu katsoa joka hetki. Nämä opit periytyivät vielä seuraavalle sukupolvelle, mutta sitten ne ovat tainneet alkaa hiipua. Ei sillä, että silloisesta fyysisestä kurituksesta hyötyä olisi, mutta asenteella on kyllä merkitystä.

Itselle ei ole lasten kanssa olemisesta kokemusta kertynyt, mutta on minulla sentään seitsemän vuotta nuorempi pikkusisko, jolla todettiin muistaakseni nelivuotiaana ADHD. Pidin häntä kauhean tyhmänä ja ymmärtämättömänä ja olin luultavasti maailman huonoin isosisko, mutta ei hänelle ainakaan vaikuta pahoja traumoja tulleen. Vaikka nykyisin ymmärränkin vähän paremmin, en kuitenkaan usko, että minusta tulisi unelmavanhempi jos lapsen hankkisin. Onhan minulla (mielestäni oikeita) lastenkasvatuksellisia mielipiteitä - joita on hankittu äidin lukemien ADHD-oppaiden, tv:n lastenkasvatusohjelmien ja oman pohdinnan kautta -, minkä lisäksi en usko että lapsen onnistun rikkomaan, mutta siitä voisi muodostua nimenomaan itselleni (no joo, kuten myös teini-ikäiselle lapselle) varsin vaikea matka. Olen perfektionisti, ja lisäksi luulen että purkaisin lapseen melko helposti suuttumusta ja katkeruutta ja kaikkea muutakin negatiivista. Tai ehkä mä olen vielä nuori höyrypää. :P Mutta siis, uskon että voisin lapsen kasvattaa, mutta sen lieveilmiöt tuntuvat ainakin tällä hetkellä vielä turhan vaikeilta.

[Lachesis]

Vaikkakaan lapsi ei mene pienistä arkipäiväisistä epäjohdonmukaisuuksista ja ns. tavallisten perheiden erimielisyyksistä rikki, ihan niin suureen luottavaisuuteen ei ainakaan minulla ole rahkeita, ettei yhtään huolestuttaisi, niin yksilö- kuin yhteiskuntatasollakin.

Perheiden ja arvomaailmojen kirjo on sekä hyvässä että pahassa nykyään niin suuri, että vaikka tavallisella maalaisjärjellä ehkä lastenkasvatuksesta suoriutuisikin, sitä ei enää ole liikkeellä niin paljon kuin ennen maailmassa. Todella pahoinvoivat perheet (päihde- ja mielenterveysongelmaiset tai jos joku perheenjäsen on muuten vakavasti sairas tai perhe on vaikkapa vain rutiköyhä) ovat luku erikseen, mutta myös työnarkomaanivanhemmat, muuten vain kiireiset tai lievästi piittaamattomat voivat hekin ajaa perheensä suohon puolivahingossa.

Kun turvallista/rajoittavaa Tiukunkin mainitsemaa yhtenäiskulttuuria ei enää ole (kuin ehkä paikoin), kukin on (hieman kärjistäen) oman onnensa nojassa lastensa kanssa. Yleisin ohje on "tee niin kuin itse parhaaksi katsot", ja vaikka suurimmaksi osaksi kaikki sujuukin hyvin, kriisiyksilöt ja -tilanteet tuottavat isoja ja näkyviä ongelmia.

Se, että kaikki ovat olleet joskus lapsia, on hutera pohja kasvattaa omia; lapsuudesta jää lapsen muistot, eikä sieltä pysty onkimaan systemaattisia periaatteita ohjenuoraksi. Johdonmukaisuus on sikäli tärkeää varsinkin pikkulasten kanssa, että se rakentaa pohjan lapsen omalle käytöksen säätelylle, etiikalle, moraalille sun muille tarpeellisille psyykkisille työkaluille. Jos yhdellä viikolla säännöt ovat eri kuin toisella, sekaannus, myös vakava henkinen, on väistämätöntä.

Menneiden aikojen nostalgisointi on mielestäni jokseenkin vaarallista vähintään siinä mielessä, että silloin kun lapset saivat mennä ja olla vapaasti heti kun kävelemään oppivat, pahoja tapaturmia ja hengenmenoa sattui useammin. Toisaalta kannatan kohtuullista vapautta ja (vähän isomman) lapsen vastuuttamista itsestään, toisaalta en henkilökohtaisesti halua maksaa siitä esim. oman lapseni vakavan vammautumisen hintaa, kun ei katsottu tarpeeksi perään.

Myönnän itse olevani melko syyllisyydentuntoinen ja joskus neuroottinenkin vanhempi; valitettavasti se ei tosin tee minusta sen kärsivällisempää tai epäitsekkäämpää. Ajoittain koen projektin aika vaikeaksi, vaikka olosuhteet ovat ihan tavalliset (ja helpotkin; sosiaalista turvaverkkoa riittää). Kadehdin niitä vanhempia, jotka eivät koskaan kyseenalaista omia metodejaan ja jaksamistaan, ja joilla on jonkinlainen kattava kokonaisnäkemys siitä, miten lasta pitäisi kasvattaa ja mitä tehdä silloin kun mikään ei tunnu toimivan.

[Puolikuu]

Minä en todennäkösesti tule hankkimaan lapsia, vaikka on kyllä toki menetys jos nämä upeat geenit ja suuri viisauteni ( joka käsittää myös lastenkasvatuksen)  jää käyttämättä. Aina välillä kuitenkin tuntuu että ihmiset hankkivat lapsia koekaniineiksi, vain nähdäkseen millaisia niistä nyt sitten tulee tai siksi että lasten hankinta on yhä aika normi (”kyllä se sunkin mieli siitä vielä muuttuu”).

Olen ollut lapsenvahtina joitain kertoja ja olen tullut lasten kanssa ihan hyvin toimeen (tosin kyseiset ovatkin hyvätapaisia ja ihan kilttejäkin). Lasten kanssa olemisen suurimmat havaintoni olivat, että on vaikea olla aliarvioimatta lasta ja että leikkiminen on aika raskasta ja vaikeaa. Luulen, että vanhemman lapsen kanssa käyttämä aika on suoraan verrannollinen siihen kuinka täysipäinen yksilö lapsesta kasvaa.

Olen Liisa Keltikangas-Järvisen kanssa samoilla linjoilla siitä etteivät 2 vuotiaat ja sitä nuoremmat kuulu päiväkotiin ollenkaan. Muutenkin se, miten suurella vimmalla subjektiivista päivähoito-oikeutta puolustetaan herättää kummastusta: miksi ihmiset haluavat antaa muiden kasvattaa omat lapsensa (ihanat kullannuput jne.), eivätkä seurata heidän kehitystään itse? Toki kotona oleminen lapsen kanssa voi olla taloudellisesti haastavaa, mutta en usko että kovinkaan monelle perheelle mitenkään mahdotonta, kyse on enemmän tahdosta. Jos työura on lapsen kanssa olemista tärkeämpää, ehkä lapset eivät se mitä elämältään haluaa. Puheet siitä, miten kotona kasvaneet lapset eivät osaa toimia ryhmässä ja ovat itsekkäitä, ovat ihan kukkua: ovatko kaikki esim. 60-luvulla syntyneetkin sosiopaatteja kun eivät ole käyneet päiväkotia? Eivät minun vanhempani ainakaan ole.

Minusta lapsille pitäisi antaa sopivalla mittakaavalla vastuuta ja mahdollisuuksia päättää omista asioistaan. Tietysti vanhempien pitää saada asettaa rajat esimerkiksi nukkumaanmenoajoissa, televisio-ohjelmissa ja niin edelleen, mutta minusta oli lapsena ihan siistiä kun sai oman kotiavaimen ja kun ensimmäistä kertaa maksoi itse kaupassa.

Lapselle pitäisi myös pyrkiä luomaan hyvä itsetunto ja käsitys siitä, että häntä rakastetaan ja että hän on tärkeä. Meillä ei ollut videoita, kun olin lapsi, sillä vanhemmat halusivat minulle kehittävämpiä harrastuksia ja täytyy kyllä sanoa että tässä vaiheessa olen ihan tyytyväinen vaikka en voikaan nostalgisoida kavereitten kanssa Disney-piirrettyjen lauluja.

[Lachesis]

Hee, saadaanko tännekin kotivanhemmat vs. uravanhemmat-"keskustelu"  .

Johon en kyllä itse aio osallistua, muuten kuin sanomalla että ura ≠ töissäkäynti. Ja ehkä että ihminen (tässä kontekstissa usein nainen) ei ole, eikä tarvitsekaan olla, binäärinen olento, joka elää joko pelkästään työtään varten tai pelkästään lapsiaan varten. Ja että into syyllistää sellaisia, jotka tekevät omasta valinnasta poikkeavan valinnan, on usein kova, ehkä siksi, että nykyvanhemmuuteen tuntuu liittyvän jotenkin elimellisesti syyllisyys milloin mistäkin asiasta, ja omaa syyllisyyttä esimerkiksi lapsenhoitoasioissa on kätevä peitellä mollaamalla muita.

[Narri]

Lasten saaminen on ollut "normi" koko ihmiskunnan historian ajan, sillä vaikka kaikki eivät ole vanhempia, niin kaikki ovat olleet lapsia. ;-)

Niiden perimä ei ihmisen evoluutiossa jatka, joilla lapsia ei ole.

Lastenkasvatusta ei ole ollut oikein kuin vasta modernilla ajalla. Nykyajan hömpötyksiä. Sen sijaan ennen vanhaan lapset huolehtivat vanhemmistaan kun näille ikää karttui, ja niin on yhä joissakin päin maailmaa.

[Sarantha]

...muuten kuin sanomalla että ura ≠ töissäkäynti.

Tämä tulee itsellekin yleensä ekana mieleen aina kun tämä "ura vs. lapset" -keskustelu alkaa. Mitä olen omaa tuttavapiiriä seurannut, niin kaikki pienen lapsensa hoitoon vievät vanhemmat ovat olleet ihan tavallisia duunareita, jotka ovat tehneet sen mm. siitä syystä, että leipääkin on ihan kiva saada pöytään. Yksikin työkaveri tuossa aikansa sinnitteli ja aikoi olla pitkään kotona, mutta "luovutti" lopulta lapsen ollessa vähän alle 2 -vuotias todeten, ettei vaan enää jaksa sitä ettei raha riitä mihinkään.

Lastenkasvatusta ei ole ollut oikein kuin vasta modernilla ajalla.

Niin no, ajatus lapsesta lapsena sillä tavoin kuin me ko. käsitteen ymmärrämme on ylipäätään aika uusi. Vielä pari vuosisataa sitten lapsia pidettiin ainoastaan aikuisten miniatyyriversioina, joita ei ajateltu olevan tarvis mitenkään erityisesti kasvattaa.

[Narri]

Ketkä menivät ja keksivät lastenkasvatuksen? Saksalaisetko Lutherin ajoilta asti ja sitten vielä kindergarteneineen? ilmankos.

[Dyn]

Vielä pari vuosisataa sitten lapsia pidettiin ainoastaan aikuisten miniatyyriversioina, joita ei ajateltu olevan tarvis mitenkään erityisesti kasvattaa.

Tästä on eriäviäkin mielipiteitä. Muun muassa keskiajan lapsia ja naisia tutkinut Hannele Klemettilä on esittänyt (muistaakseni populaariniteessä Keskiajan julmuus, Atena 2008), että lapsista huolehtiminen ja kasvatus eivät ole mitään nykyajan ilmiöitä, vaan niitä on harrastettu todennäköisesti aina.

Mulla on itelläni fiilis, että olen saanut kotoa kohtuullisen tiukan kurin, mutta toisaalta olemalla vastuullinen sai niitä vapauksiakin. Ehkä, jos joskus päätyisin kasvattajan asemaan, käyttäisin samansuuntaista ohjenuoraa: säännöt ovat olemassa ja tiukat, mutta tekemällä oikein ja osoittamalla olevansa luottamuksen arvoinen vastuunkantaja voi saada vapauksiakin.

Meillä ei koskaan ollut rahasta tiukkaa, mutta äitini on tutkija, joten kotona meitä hoitivat lähinnä isä ja eläkkeelle juuri jäänyt mummo. Isovanhempia ei voi oikein velvoittaa, ja taitaa vieläkin olla niin, että harvemmin se kotiin jäävä osapuoli on isä? Meilläkään isä ei varsinaisesti jäänyt kotiin, vaan teki vuorotyötä, ts. enemmän myös päiväaikoja kotona. Olen ollut satunnaisia aikoja tarhassakin. Silti kouluunmenosta on jäänyt jonkinlainen katastrofifiilis, sillä olin aika sosiaalisesti kypsymätön - eli kyllä niiden muiden tenavien (muidenkin kuin pikkuveljien) seura olisi tehnyt hyvää jo ennen kouluikää.

Ehkä tärkeintä silti on opettaa lapselle, että kaikkea ei voi saada, ei vaikka miten haluaisi. Eiväthän aikuisetkaan saa. Pettymyksiä pitää oppia käsittelemään, ja mitä aikaisemmin ne tulevat ja turvatussa ympäristössä, välttyy isommalta tuskalta isona. :P

[Tapsa]

Minulle on iskostunut syvälle näkemys, että on parempi olla kaksi tai useampi lasta. Niistä on sitten seuraa toisilleen ja oppivat olemaan muussakin seurassa kuin vanhempien, ja jakamaan tilan. Mielestäni se on paras tapa valmistaa sosiaaliseen kanssakäymiseen. Sama pätee jopa lemmikkeihin - minua piinaa ajatus yksinäisestä otuksesta, jota leikkikaveri sitten piristäisi. Mutta olen kyllä huomannut, että sisaruksettomatkin ovat ihan fiksuja ihmisiä, eikä heillä nyt näyttäisi luonnostaan olevan päässä jotain vikaa, joten ehkä teoriassani ei olekaan mitään perää. Koko juttu voi olla vain keino, jolla voi siirtää vastuuta pois itseltään: ajattelen, että minun ei tarvitse kasvattaa lasta niin paljon, kun lapset kasvattavat toinen toisensa.

Perheiden ja arvomaailmojen kirjo on sekä hyvässä että pahassa nykyään niin suuri, että vaikka tavallisella maalaisjärjellä ehkä lastenkasvatuksesta suoriutuisikin, sitä ei enää ole liikkeellä niin paljon kuin ennen maailmassa. Todella pahoinvoivat perheet (päihde- ja mielenterveysongelmaiset tai jos joku perheenjäsen on muuten vakavasti sairas tai perhe on vaikkapa vain rutiköyhä) ovat luku erikseen, mutta myös työnarkomaanivanhemmat, muuten vain kiireiset tai lievästi piittaamattomat voivat hekin ajaa perheensä suohon puolivahingossa.

Joskus kysellään, että pitäisikö läpäistä jokin testi, ennen kuin saa hankkia lapsia. Minusta koko ajatus on järjetön, vaikka yhdyn Lachesikseen siinä, että liikkeellä on paljon porukkaa, jotka eivät juuri isiksi/äideiksi sovellu. Voihan lapsen saanti olla kasvattava kokemus vanhemmillekin (ainakin luulen sen saavan ihmisen raiteilleen uskoontuloa luotettavammin), ja tuntuu julmalta kieltää se mahdollisuus kokonaan.

Ehkä tärkeintä silti on opettaa lapselle, että kaikkea ei voi saada, ei vaikka miten haluaisi. Eiväthän aikuisetkaan saa. Pettymyksiä pitää oppia käsittelemään, ja mitä aikaisemmin ne tulevat ja turvatussa ympäristössä, välttyy isommalta tuskalta isona. :P

Samaa mieltä. Meikäläisen keittiöpsykologiakin jo sanoo, että lasta pitää osata kieltää, ja rajoja pitää asettaa, eihän touhusta muuten tulee mitään.

Hesarissa oli kuukausi pari takaperin runsaastikin juttua lapsen ja vanhemman välisestä symbioosista, josta nykyaikana on joidenkin mielestä muodostunut liiankin vahva, jolloin vanhemmilla ei ole enää mahdollisuutta omaan elämään, eikä lapsi opi olemaan erossa vanhemmastaan ja itsenäistyminen vaikeutuu. En nyt tiedä, onko tämä sitten ihan huuhaata, mutta kuulostaa minusta ihan mahdolliselta. Tiedän tapauksia, jotka ovat aikuisinakin hämmentävässä määrin äidin helmassa - ehkä tämä sitten kumpuaa varhaiskasvatuksen mallista.

Meillä ei ollut videoita, kun olin lapsi, sillä vanhemmat halusivat minulle kehittävämpiä harrastuksia ja täytyy kyllä sanoa että tässä vaiheessa olen ihan tyytyväinen vaikka en voikaan nostalgisoida kavereitten kanssa Disney-piirrettyjen lauluja.

En kyllä ymmärrä, miten telkkarin katselu sulkee pois kehittävämmät harrastukset.

[Puolikuu]

Minulle on iskostunut syvälle näkemys, että on parempi olla kaksi tai useampi lasta. Niistä on sitten seuraa toisilleen ja oppivat olemaan muussakin seurassa kuin vanhempien, ja jakamaan tilan. Mielestäni se on paras tapa valmistaa sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Mutta olen kyllä huomannut, että sisaruksettomatkin ovat ihan fiksuja ihmisiä, eikä heillä nyt näyttäisi luonnostaan olevan päässä jotain vikaa, joten ehkä teoriassani ei olekaan mitään perää.

Minä taas olen huomannut, että ihmiset voivat olla täyspäisiä siitä huolimatta että heillä ON sisaruksia. Olen itse perheen ainoa lapsi, enkä silti ollut koskaan lapsena yksinäinen enkä myöskään halunnut sisaruksia.  Hyvät sosiaaliset taidot voi saavuttaa muullakin kanssakäymisellä, eikä sisarukset ole mikään tae siitä että lapsi osaa oikeasti olla muiden kanssa. Ei varmaan ole harvinaista, että pihapiirissä esimerkiksi on muita lapsia. Ainoana lapsena kasvaminen myös kasvaa tiettyyn itsenäisyyteen ja opettaa hyvin yksin olemista. Uskon myös, että ainoat lapset ovat usein myöhemmin läheisempiä vanhempiensa kanssa kuin ne, joilla on sisaruksia.

Perheessä jossa on monta lasta, voi myös olla ns. lempilapsia, joita sitten kohdellaan paremmin tai menestyneen sisaruksen perusteella luodaan nuoremmalla lapselle odotuksia olla myös yhtä hyvä. Minä en usko, että mitenkään haluaisin hankkia yhtä lasta useampaa juuri siksi, että itse olen ollut ainoa lapsi.

Meillä ei ollut videoita, kun olin lapsi, sillä vanhemmat halusivat minulle kehittävämpiä harrastuksia ja täytyy kyllä sanoa että tässä vaiheessa olen ihan tyytyväinen vaikka en voikaan nostalgisoida kavereitten kanssa Disney-piirrettyjen lauluja.

En kyllä ymmärrä, miten telkkarin katselu sulkee pois kehittävämmät harrastukset.
[/quote]

Television katselu onpassiivista toimintaa joka passivoittaa lisää. Lisäksi se on vanhemmilta helppo tapa keksiä tekemistä lapselle, kun ei itse tarvitse olla sen kanssa: siinähän istuu ja viihtyy itsekseen. Ei sen nyt mikään nollatoleranssi tarvitse olla, mutta muistan yhden kaverin, jonka pikkusisko katsoi aamusta iltaan videolta digimonia. Television katselu ei kehitä lapsen kykyjä tai tuo onnistumisen kokemuksia eikä se myöskään anna kanavaa ilmaista itseään.

[Dyn]

Jos ei kotona, niin sitten kavereilla. Kyllä se lapsi sen TV:n, pelikonsolin ja fantasiakirjan löytää jollain tapaa, ja mitä isompi kielto, tietysti sen suurempi houkutus. Ja tuleehan sieltä töllöstä ihan järkevääkin ohjelmaa. :)

Mä en mitenkään haluaisi velvoittaa työssäkäyvää ja perhettään elättävää vanhempaa olemaan vielä lapsensa ensimmäinen leikkikaveri. Lapset osaavat leikkiä keskenäänkin, ja jos sisaruksia ei ole, kannustetaan vaikka sosialisoitumaan pihan muiden penskojen kanssa. Enkä näe pahana sitäkään, että lapsi viihtyy aivan itsekseen - eivät kaikki aikuisetkaan kaipaa jatkuvaa seuraa.

[Tapsa]

Perheessä jossa on monta lasta, voi myös olla ns. lempilapsia, joita sitten kohdellaan paremmin tai menestyneen sisaruksen perusteella luodaan nuoremmalla lapselle odotuksia olla myös yhtä hyvä. Minä en usko, että mitenkään haluaisin hankkia yhtä lasta useampaa juuri siksi, että itse olen ollut ainoa lapsi.

Luultavasti tämä on ammatinkin tavoin jossain määrin periytyvä tapa - minulla on kolme sisarusta ja monilapsinen perhe on siis minulle se normi. Toisille yksilapsinen perhe on tuttu lapsuudesta ja luonnollinen valinta itsellekin. En tiedä, paljonko on sellaisia, jotka ovat itse ainoita lapsia, mutta päätyvät itse hankkimaan suuren katraan, mutta veikkaan ettei kovin paljoa tilastollisesti.

Ei sen nyt mikään nollatoleranssi tarvitse olla, mutta muistan yhden kaverin, jonka pikkusisko katsoi aamusta iltaan videolta digimonia.

Juuri niin - tässäkin kultainen keskitie näyttää parhaalta. Ei koko aikaa tarvitse tehdä jotain hurjan toiminnallista, kyllä aivottomallekin hengailulle pitäisi olla tilaa. Sitä paitsi piirrettyjen katsominen on samalla muiden katselijoiden sietämistä ja sohvan jakamista heidän kanssaan, mikä on erittäin hyödyllinen kyky.

[Dyn]

Sitä paitsi piirrettyjen katsominen on samalla muiden katselijoiden sietämistä ja sohvan jakamista heidän kanssaan, mikä on erittäin hyödyllinen kyky.

Puhumattakaan siitä, kuka määrää ja miten neuvotellaan, mitä kanavaa katsotaan! Jakaminen ja toisten huomioon ottaminen ovat myös erinomaisia kykyjä oppia jo muksuna, ja sisaruksethan siihen kouluttavat (itse opin samalla myös mustasukkaiseksi, ahneeksi ja pitämään puoliani keinolla millä hyvänsä, mut kaikessa ei kai voi onnistua...)

[Viola]

Ehkä tärkeintä silti on opettaa lapselle, että kaikkea ei voi saada, ei vaikka miten haluaisi. Eiväthän aikuisetkaan saa. Pettymyksiä pitää oppia käsittelemään, ja mitä aikaisemmin ne tulevat ja turvatussa ympäristössä, välttyy isommalta tuskalta isona. :P

Joku näistä lastenkasvatusguruista (Sinkkonen tms., en muista) sanoi aikoinaan, että vanhempien tärkein tehtävä on opettaa lapsi pettymään, odottamaan ja tekemään töitä. Ei ihan pieni tehtävä, mutta jos noissa suurinpiirtein onnistuu, niin saa kai olla tyytyväinen.

Kuinka paljon lasta voi oikeastaan kasvattaa? Lapset perivät vanhemmiltaan niin paljon. Minusta on mukava ajatella itseäni lasteni kasvun seuraajana ja ohjaajana ja (toivottavasti) oikeaan suuntaan puskijana ja mallin antajana. Tämä kaikki on mielenkiintoista ja haastavaa ja sitä haastavammaksi käy mitä isommaksi lapsi kasvaa.

Pienelle lapselle opetetaan käyttäytymistapoja ja sen sellaisia perusjuttuja ja siinä vaiheessa homma on kaikessa väsyttävyydessään jotenkin loogista kuitenkin. Isompien lasten kanssa tulee koko ajan eteen mitä kummallisimpia juttuja ja he oikeasti haastavat aikuisen ajattelemaan ja perustelemaan ja muuttamaan omia käsityksiään. SE on mielenkiintoista! Aikuiselle tekee hyvää tulla ravistelluksi, on virkistävää kun joutuu pohtimaan syitä omalle toiminnalleen ja pää tuulettuu.

Teini-ikäisten kanssa ei välillä tiedä että itkisikö vai nauraisiko - kauhistuisiko siitä millasta tekstiä lapsi suustaan päästää vai olisiko ylpeä siitä miten taitavasti ja perustellusti hän sitä tekstiä suustaan päästää.