Wanhoja hyviä kirjoja

[Chiad]

Suosittelen ehdottomasti vuonna 1927 ilmestynyttä romaania Arosusi, made by Herman Hesse. Se on yksi koukuttavimmista vanhoista kirjoista, jonka olen lukenut. Ei liian selittelevä, mutta ei myöskään liian hämärärajainen tai vaikeaselkoinen. Ja päähenkilöön on helppo samaistua. (Kenties siksi, että meissä kaikissa elää pieni Arosusi...)

[Diara]

Suosittelen Jane Austenin teosten lukemista sekä L.M. Montogomeryn Anna- sarjaa. Molempien kirjailijoiden tuotanto on lukemisen arvoista, Anna-sarjan voi lukea monta kertaa uudestaan, eikä lukeminen heti lopu, sarjassa on 8 kirjaa.

[Vehka]

Suosittelen ehdottomasti vuonna 1927 ilmestynyttä romaania Arosusi, made by Herman Hesse. Se on yksi koukuttavimmista vanhoista kirjoista, jonka olen lukenut. Ei liian selittelevä, mutta ei myöskään liian hämärärajainen tai vaikeaselkoinen. Ja päähenkilöön on helppo samaistua. (Kenties siksi, että meissä kaikissa elää pieni Arosusi...)

Hei, Chiad, mistä sinä tykkäsit Herman Hessen tyylissä? Eikö se tuottanut sinulle lainkaan vaikeuksia? Minusta se oli aika vaikeaa. Kuvailua oli vähän ja sekin oli tavanomaista, hahmoihin oli vaikea päästä sisälle ja vanhahtava kieli hätkähdytti minua koko ensimmäisen Hesseltä lukemani kirjan (Narkissos ja Kultasuu) ajan. En toki tarkoita että Hessen teokset olisivat huonoja, ne ovat varsin mielenkiintoisia ja tyyli tosiaan erilaisella tavalla vanhahtava, mutta ainakin minulta teoksien sisään pääseminen vaati työtä.

[Harpagon]

Vielä ei ole sanottu varmaankaan Aino Kallaksen hienoa ihmissusitarinaa Sudenmorsian. Kirjoitettu 1920-luvun puolella ja varmaankin kuuluu siihen suomalaisen fantasian grand old man -kaartiin.

Tuli luettua jo joskus ala-asteella. Varmaankin niitä tärkeimpiä kirjoja minulle siinä mielessä, että aloitti innostukseni fantasiaan silloin aikoinaan.

[Morick]

Jokaisen pitäisi lukea Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Tai jos ei lukea, niin ainakin yrittää lukea. Kirjan teksti on vaikeaa mutta kiehtovaa eikä kaikkea voi ymmärtää ensimmäisellä lukukerralla, mikä tekee lukukokemuksesta jollain tapaa uusiutuvan prosessin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aivan erilaiseen yhteiskuntaan eikä kosketuspintaa ole siltä kannalta paljon, mutta rikoksen luonne on sama. Sairaan monimutkaista ja ajoittain kuvottavaakin kuvausta kirjasta nyt ainakin löytyy jos jotakuta kiinnostaa. Ai niin, kirja on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella.      

Tässä sitä suositellaan kirjaa vaikka ei ole edes vielä sitä loppuun lukenut... Tarkoituksena olisi tällä viikolla kuitenkin se lopettaa.

[Mustarastas]

Kannattaa lukea Hubert Monteilheltin "Ammattina kummitus", se oli todella hyvä
Ja sitten tietysti Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes-kirjat, ensimmäisen (A Study in Scarlet) Doyle kai kirjoitti 1800-luvun lopulla( saatan muistaa väärin, muisti on hyvä kuin kultakalalla... )

[Murzim]

Suosittelen ehdottomasti vuonna 1927 ilmestynyttä romaania Arosusi, made by Herman Hesse. Se on yksi koukuttavimmista vanhoista kirjoista, jonka olen lukenut. Ei liian selittelevä, mutta ei myöskään liian hämärärajainen tai vaikeaselkoinen. Ja päähenkilöön on helppo samaistua. (Kenties siksi, että meissä kaikissa elää pieni Arosusi...)

Hei, Chiad, mistä sinä tykkäsit Herman Hessen tyylissä? Eikö se tuottanut sinulle lainkaan vaikeuksia? Minusta se oli aika vaikeaa. Kuvailua oli vähän ja sekin oli tavanomaista, hahmoihin oli vaikea päästä sisälle ja vanhahtava kieli hätkähdytti minua koko ensimmäisen Hesseltä lukemani kirjan (Narkissos ja Kultasuu) ajan. En toki tarkoita että Hessen teokset olisivat huonoja, ne ovat varsin mielenkiintoisia ja tyyli tosiaan erilaisella tavalla vanhahtava, mutta ainakin minulta teoksien sisään pääseminen vaati työtä.

Vastaan, vaikkei minulta kysytty. Olen samaa mieltä Chiadin kanssa siitä, että Arosusi (muuta en ole Hesseltä lukenut, joten en osaa laajemmin arvioida) oli varsin selkeä, ei ollenkaan hankalalukuinen, vaikka vaatikin paikoin lukijalta aika paljon paneutumista ja aivotyötä - ihan yksinkertaisesti siksi, että kirja on aika tiivis paketti ihmisen olemuksen pohdintaa. Eli ei ihan köykäinen aihe  Mutta todella koukuttava kirja, ilman muuta. Kiitokset Chiadille suosittelusta, ilman sitä en varmaankaan olisi näin innokkaasti kirjaa isäni kirjahyllystä ryöstänyt ja saman tien lukenut 

Arosuden suomenkielisestä toteutuksesta muuten vastaa Eeva-Liisa Manner, joka käyttää suomen kieltä todella taitavasti ja tekee omalta osaltaan lukemisesta elämyksen. Hiukan vanhahtavaa kieli toki on, mutta minua se ei haitannut, melkein päinvastoin.

Lisään vielä kommentin tuohon, että henkilöihin oli vaikea päästä sisälle. Arosudessa itse henkilöt eivät ole varsinaisesti kuvauksen kohteena, vaan tärkeämpi on ihminen yleensä. Päähenkilön sisäistä maailmaa kuvataan tästä näkökulmasta, eli ihmiseen mennään paljon syvemmälle kuin normaalisti kirjoissa - haetaan esim. tietoa siitä, onko ihmisellä yksi vai monta persoonallisuutta, eikä niinkään välitetä siitä, mitä nimenomaisia persoonallisuuksia ihmisellä on... Kuulostaako hankalalta? Ei se niin hankalaa Hessen kirjoittamana ole, vaan aivan ymmärrettävää.

[Kahla]

Dostojevski on minunkin suosikkejani: Rikos ja rangaistus kolahti aikoinaan kovaa, mutta kun luin Idiootin, olen alkanut pitää sitä vieläkin parempana. Taitaa olla Dostojevskin kohdalla aika usein toisteltu totuus, mutta kun lopetin Idiootin, elin hetken suloisessa harhassa, jossa ymmärsin koko ihmissielun. Dostojevski on siitä mielenkiintoinen, että taitaa myös aivan lyhyet romaanit: kokeilkaa vaikka Kellariloukkua.

Toinen ehdoton suosikki on Hemingway. Olen ymmärtänyt, että hänen kirjoistaan joko pitää tai inhoaa, mutta minulle etenkin kirjoitustyyli on nerokkaan kirkasta ja jopa vallankumouksellista. Ja esim. Kirjavan satamankin (ei liity oikestaan mitenkään siitä tehtyyn elokuvaan) tarinakin on vaikuttava.

Jos jotain todella vanhaa haluaa, kannattaa ainakin selailla Ovidiuksen Metamorfooseja. Kieli on aika vaikeaa, koska kirja on runomuotoinen eepos, mutta se sisältää valtavan määrän ikivanhoja myyttejä, joista etsiä inspiraatiota. Lisäksi sen luettuaan ymmärtää esim. monia taiteilijoiden, kirjailijoiden ja elokuvantekijöiden pyörittelemiä aiheita paremmin.

Katsotaan, keksinkö myöhemmin paljonkin lisää.

[Ninni]

Eikö kukaan tosiaan vielä ole maininnut Rabelais´ta? Pantagruelia (1532) ja Suuren Gargantuan hirmuista elämää (1534) voi kaiketi pitää oman aikansa fantasiakirjoina. Ellei sitten halua lukea niitä satiirina. Mutta hauskojahan ne ovat, erityisesti Dorén kuvituksin varustettuina. Ensimmäinen kertoo Pantagruel-jättiläisen ja toinen tämän isän Gargantuan edesottamuksista.

Laiskuuttani siteeraan suoraan Pantagruelin esipuheesta; "Juonen löysä rakenne antoi kirjailijalle mahdollisuuden mielikuvitukselliseen komediaan ja satiiriseen pilailuun kaikkinaisista aiheista.Teoksen karkea komiikka sai heti vastakaikua laajoissa lukijapiireissä. Mutta Pantagruel oli alusta alkaen suunnattu myös oppineille lukijoille, jotka osasivat arvostaa teologiaan, tieteisiin ja oppineisiin kohdistuvaa satiiria (tai närkästyivät siitä)."

En kyllä lukenut ketjua kovin tarkkaan, mutta puuttuiko Boccacciokin? Decameronehan (1353) on varsin mainio ja ehdottoman suositeltava. Kaikkihan sen varmaan tuntevat, mutta kun jotain esittelyä/kommenttiakin kaivattiin, niin kehystarinassa joukko nuoria aatelisia pakenee Firenzestä ruttoa linnaan maaseudulle, missä he sitten vuorotellen kertovat toisilleen tarinoita ajankulukseen (monet joko hupaisia, eroottisia tai molempia).

[Laulie]

Suosittelen myös Sudenmorsianta. Kieleltäänkin jo kertakaikkisen kaunis! Kotiopettajattaren romaani on myös ihan ehdoton suosikki, kaikkien kotiopettajatarromaanien äiti.

Vanhaa kirjallisuutta siis. Minua kiinnostaisi viritellä keskustelua myös siitä, millainen kirjallisuus tässä keskustelussa käsitetään naiviksi. Jos se on kevyttä, se on tietysti tavallaan yksinkertaista. Jos ei ymmärrä kauan sitten kirjoitetun kirjan välittämää maailmankuvaa, päähenkilöt tuntuvat lapsellisilta.

Kun nyt on jo aloitettu matkaa hyvän verran Jane Austenin ja Brontën sisarusten viitoittamalla tiellä, niin mainitsenpa vielä Henry Jamesin ja Gustave Flaubertin, joiden kirjat saivat minut kyllä kiehumaan ja pitämään menneitä aikakausi hyvinkin naiveina omasta näkökulmastani.

Jamesin Naisen muotokuva ja Flaubertin Madame Bovary ovat kumpikin rakkauskertomuksia, mutta myös kuvauksia aikansa yhteiskunnasta ja moraalisesta ilmapiiristä. Raastavaa, raivostuttavaa ja monimutkaista meidän ajastamme katsottuna. Samaan kategoriaan menee muuten myös Madame de la Fayetten Clèvesin ruhtinatar.