Nimet

[The ShadeWolf]

Muistaisin että kun kysyin äidiltäni miksi hän antoi ne etunimet minulle mitkä minulla ovat, hän kertoi että hänen eräs vanha lapsuudenystävänsä oli samanniminen... Siitä se kai sitten tulee. Ja minähän en, Internet tämä kun on, sano ääneen nimeäni, mutta olen siitä nimestä ylpeä. Sitä ei ole juuri kenelläkään. Olen samannimisiin törmännyt vain jossain lehdessä (kai oli joku tutkija), lisäksi peruskoulussa oli kahta vuotta ylempänä eräs oppilas sekä olipa samassa koulussa myös erityisopettaja, joka oli samanniminen. Niin, ja yksi iskelmätaivaan tähti. Hehee.

Samoin kuin sukunimenikin, se on harvinainen ja kaiken lisäksi suojattu sukunimi. Meitä ei ole monia Suomessa, mutta samoin kirjoitettuja sukunimiä on ympäri maailman. (Facebookista näemmä löytyi, mutta se lausutaan varmasti eri lailla Ranskassa kuin Suomessa...)

Lempinimiä minun nimestäni ei saa väännettyä, ei juuri minkäänlaista. Minua kutsutaan mieluiten nimillä joita minulla on netin maailmassa, sillä eräs tuollainen nimi on lähellä omaa nimeäni, ja sillä nimellä kaksi parasta ystäväänikin minua kutsuvat.

Mutta, se että luopuisinko sukunimestäni... Noh, minä olen perinteitä kunnioittava nuori  -  olen aika vakavissani päättänytkin että jos seurustelukumppanini joskus sattuisi tulevaisuudessa kosimaan meikäläistä, voisin ottaa hänen sukunimensä.

[Féowyn]

Hmm. Olen aika hyvin perillä miksi minun nimeni on mikä on. Etunimeni tulee Elisabethista. Ja Elisabeth taas on Raamatussa. Vanhemmat halusivat nimen joka tulee jostain Raamatun nimestä... Pikkuveljeni etunimi tulee taas Andreaksesta.

Toinen nimeni tulee sekin Raamatusta. (Se on niin yleinen että sen voi paljastaa: Maria.) Ja kolmas nimeni on minulla siksi että tätini toinen nimi on se, samoin mummoni toinen nimi Äitini toinen nimi se ei ollut, olisi ollut muuten mutta se ei sopinut yhteen äidin etunimen kanssa...

Sukunimeni on melko yleinen. Sen verran yleinen, että samassa koulussa on kolme muuta joilla on sama sukunimi. Plus pikkuveljeni. Ja kaikista ärsyttävintä on, että koulussa yhden tytön, jonka sukunimi on sama kuin minun, etunimi on vain yhdellä kirjaimella erilainen kuin minun.

Lempinimiä nimestäni on hankala vääntää. :p Lempinimiä minulle on tullut vain tästä nimimerkistä... (Féo ja Fée, jotka mainitaan jo Nickien lempinimet-topikissa.)

[sansa]

  Olenko siis yksin, kun vanhempani antoivat minulle sellaisen nimen, joka rimmaisi isosisareni kanssa??...Siitä saa käänneltyä jonkin antiikin jumalattaren nimen (Aleksandra), mutta eipä se kovin lohduttavalta tunnu...
  Ei, kyllä minä pidän nimestäni! Kyllä se on ihan OK, mutta kai sitä aina odottaa, että nimenvalitsemiseen olisi käytetty aikaa, tai että siihen liittyisi jokin tarina. Eikö?
  Toinen nimi on niin suoraan Raamatusta, kuin olla voi.
  Sukunimi oli isoisoiso...isällä toinen, mutta se vaihdettiin, kun tämä "esi-isä" töppäili lotikylässään ja muutti toiselle paikkakunnalle.

[Jehudiel]

Minun pikkusiskoni molemmat nimet ovat antiikin jumalattarilta.

Nimet ovat omalla tavallaan kiehtovia. Niiden selitykset voivat olla hyvinkin pitkiä nimen tekstimäärään nähden. Esim. Jehudiel tarkoittaa "hän joka ylistää Jumalaa".

Omasta nimestäni on väännetty pilaa... Ilmari-Mari, höh Mutta se on silti ihan OK. Aikoinaan minulle ajateltiin nimeksi Akua tai Iiroa, jopa Eelistä, mutta lopulta siitä tuli nykyinen Ilmari.
Toinen nimeni on niin vanhanaikainen, kuin nimi ylipäätään voi olla... Jukanpoika.

Sukunimeni soinnahtaa aika mukavasti tuon etunimen kanssa. Yhdistelmänimen hankkiminen avioon astuessa olisi mahdollista kyllä, riippuu, miten se sointuu nykyiseen sukunimeeni.

Lempinimiä minulla on ollut useampi: Ile, Ilkku, Imppu, Illi ja kerran jopa Imuri. Eli yhden käden sormien verran on minulla ainakin ollut kutsumanimiä.

Tunnen kaksi poikaa, joilla on täysin samat etunimet.

[Sapphire]

Minun etunimelläni ei ole mitään kovin kummoista tarinaa. Äitini sanoi sen vain kuulostaneen kauniilta ja sopineen minulle. Nimeni ei ole kovin harvinainen, vaikka tällä hetkellä on ainut sen niminen koulussani. Äiti olisi kovasti tahtonut kastaa minut Sanniksi oman isoäitinsä mukaan, mutta isäni ei suostunut. Entinen naapurimme taas olisi kovasti halunnut minusta Ilonan, jota sitäkin harkittiin.

Toinen nimeni taas keksittiin autossa matkalla ristiäisiini. Isosiskoni sanoi että Kristiina sen on oltava ja Kristiina siis on toinen nimeni. Minusta se on ihan mukava nimi, siinä on sama alkukirjain kuin äitini nimessä, ja etunimeni taas alkaa samalla kirjaimella kuin toisen siskoni.

Sukunimeni taas on aika harvinainen. Jos oikein muistan niin Suomessa saman nimisiä majailee 58. Kaikki heistä ovat minulle jotain kautta sukua, vähintääkin pikkuserkun lasten puolisoita tms. Sukunimeni alku tulee muistaakseni jostain saamen kielen sanasta, ja sitten siinä on lopussa se tuttu -nen. Pidän sukunimestäni paljon, enkä ikinä vaihtaisi sitä pois!

Minäkin rakastan nimiä, ja varsinkin merkityksellisiä nimiä. Jos joskus parinkymmenen vuoden päästä hankin lapsia tytölle tulee ehdottomasti nimeksi Virva tai Pihla, ja pojalle Viima tai Jalava. Kissani taas olen nimennyt Minervaksi(roomalainen vastine Kreikan Pallas Athenelle), Roseksi (joka selkeästi tarkoittaa ruusua) ja Salomeksi joka nyt vain on niin järkyttävän kaunis nimi. Nämä nimet lyhentyvät Mimiksi, Roosaksi ja Salomea kutsun Takuksi takkuisen turkin takia.

[Prosper]

Etunimeni on suht perus, ei aina löydy avaimenperistä ja välillä kysytään kirjoitetaanko se k:lla vai c:llä. Parasta ystävääni ja minua erottaa vain yksi kirjain. En tunne ketään toista nimistäni.

Keskimmäinen nimeni on juhlallisempi. Kuten on sisarenikin. Liittyi vissiin jotenkin Turkuun tämä valinta. En tosin nyt aivan varma ole. Pienenä häpesin tätä keskimmäistä nimeä kun taas nykyään pidän, hah! 

Sukunimeni ei ole yleinen suomessa, mutta ihan hieno ja omaperäinen. Sukunimeni ei kuitenkaan ole verellisesti minuun yhteydessäni; se tulee papaltani, joka on isäni isäpuoli eli en todella ole sukunimeni-sukuinen kuin isäni adoption kautta.

[Sapfo]

On olemassa ruotsinkielinen laulu jossa hehkutetaan samannimistä naista. En usko että oma nimi tulee siitä, mutta enpä äidiltä ole saanut tähän selvää vastausta, tänäkään päivänä ja ikävä kyllä, joku osaa sen aina.
No, ihan sama minne tahansa maailmaa menen, joudun vakuuttelemaan kansalaisuuteni aina jollekkin. Koti kodossa olen etelästä ja siellä taas idästä, idässä taas jostain muualta... Nimi on se joka ei minua ainakaan pelasta!  Se löytyy joka puolelta, mutta, silti, on jostain syystä harvinaisempi kuin yleinen.

[Huoleton]

Ristimänimeni tarina. Sairaalassa naapuripedin nainen oli innoissaan tahtonut äitini nimeävän minut Kukkamaariaksi vai joksikin kukaksi-äiti ei sentään vauvahöyryissäkään innostunut asiasta.. Syntymäni aikaan Laura oli muotia ja sitä minullekin kaavailtiin, mutta isän nähtyä minut ensimmäisen kerran hän vain totesi, että tuo on ihan Satun näköinen ja eipä kukaan sitä kieltämään lähtenyt.

Pidän nimestäni ja vielä enemmän etten ole Laura, koska niitä oli parhaillaan lukioluokallani 5 kappaletta ja siinä alkoi hiukan opettajilta loppumaan kekseliäisyys, varsinkin kun kahdella oli vieläpä sama sukunimi (eivät olleet sukua). Jos lapsen nimeäminen laitettaisiin kontolleni yrittäisin hiukan katsoa minkä näköinen lapsi on. Nimi kuitenkin on niin määrittävä asia. Aleksit ovat harvoin ujoja/hiljaisia ja yleensä Ninat ovat aika rääväsuita. Nimen tulisi kyllä olla sellainen, että siitä voi edes hiukan päätellä sukupuolta, se osataan lausua edes kotimaassa ja mieluiten sellainen joka on helposti kirjoitettavissa. Ystäväni vaihtoi 18-vuotiaana nimeään tavattuaan nimeään AINA ja KAIKKIALLA, sekä kuultuaan "mikä, voitko toistaa, miten se kirjoitetaan"-lausahdukset nimensä lausumisen jälkeen liian monta kertaa.

Toiset etunimet: En ole koskaan kuullutkaan, että kolmannen nimen tulisi olla toista pidempi- hassu tapa. Itselläni toinen ja kolmas nimi ovat yhtä pitkiä. Meillä kolmas etunimi on sama kuin äidillä.

Lempinimet: Siskollani niitä on tuhansia. En taida koskaan kutsua häntä hänen omalla nimellään. Muutama ystäväni on luullut minulla olevan useampikin sisarus, kun puhun Iidasta, Vilmasta, Veerasta ja Vilpertistä, yms. Itselläni on ollut useampiakin lempinimiä, mutta mitään ei ole koskaan käytetty pitkään. Minua muuten ärsyttää, että esim kaikkia Rafaeleja kutsutaan Rafuiksi- miksi annetaan nimi, jota on niin ärsyttävä lausua jos sitä ei sitten käytetä? 

Sukunimestäni en ole valmis kovin innokkaasti luopumaan. Se rimmaa kivasti etunimeni kanssa. Toisaalta jos joku minut vihille tahtoo viedä ja hänellä on kiva sukunimi, voisin vaihtaa. Uusi sukunimikin voisi olla hauska keksiä. Minulla on myös oikeus kuuteen sukunimeen, jotka ovat lähisuvussani esiintyneet, mutta mikään niistä ei oikein ole tuntunut omammalta kuin nykyinen. Virtaseksi tai joksikin todella yleiseksi en tahtoisi nimeäni muuttaa, koska nyt jo minulla on ainakin 9 nimikaimaa (etu- ja sukunimi samat) Suomessa. Yksi niistä asuu samassa kaupungissa. Ärsyttää, kun joku soittaa ja kyselee "oletko sinä se entinen Lahtinen"- ei, en ole. - Kyllä elämäni valitusaiheet ovat toisinaan vähäiset :)

[ém]

Oma etunimeni on aika yleinen, vaikka en tunnekkaan montaa saman nimistä. Se on ollut monena vuonna suosituin tytön etunimi, esimerkiksi sinä vuonna kun minä synnyin. Ulkomailla nimeni on ehkä vielä yleisempi ja siihen törmää yhtä mittaa. Samalla luokalla ei sentään ole ollut toista Emmaa.
Pidän kuitenkin nimestäni kovasti, koska se on lyhyt ja helppo lausua ja muistaa (ainakin useimmille). Poikkeuksena kaikki kerhotädit, joille olin pienenä aina Emmi, sekä ruotsinkielinen serkkupoikani, joka vuosia sitten sekoitti nimeni aina sanaan 'mamma'.

Toinen nimeni on myös yleinen vaikken myöskään sen nimistä ihmistä tunne. Pienenpänä kadehdin pikkusiskoni toista nimeä, koska se oli mielestäni hienompi, kuin omani, mutta nykyään toinen nimeni kelpaa minulle vallan mainiosti.

Sukunimi myös on yleinen ja sitä nimeä on Suomessa paljon. Taisin yhdessä kohtaa lueskella yhtä sukunimi kirjaa ja sukunimeni oli viidenneksi yleisin Suomessa. Meidän suvussamme vaihdettiin muutama sukupolvi sitten sukunimeä ja jollei olisi vaihdettu oma sukunimeni voisi olla nyt Eriksson, mikä kuulostaa erilaisemmalta.

Etunimeni taisi päätyä minulle niin, että Hollantilaiselle tutullemme testattiin parin muun nimen kanssa, kuinka helposti ulkomaalainen sen lausuu, sekä se, että Hollannissa oli ollut joskus Kuningatar nimeltä Emma. Taitaa myös suvussamme olla pyörinyt jonkun isovanhemman vanhemmalla tämä nimeni.

[Sarantha]

Toiset etunimet: En ole koskaan kuullutkaan, että kolmannen nimen tulisi olla toista pidempi- hassu tapa. Itselläni toinen ja kolmas nimi ovat yhtä pitkiä. Meillä kolmas etunimi on sama kuin äidillä.

Tapoihin en ota kantaa, mutta kyllä nimen täytyy sointua kohtuullisen tasapainoisesti. Se ei tarkoita sitä, että toisen nimen välttämättä tarvitsisi olla ensimmäistä pidempi, tavutus on tärkeämpää. Yhtä pitkät/monitavuiset nimet vielä ovat yleensä ihan ok, mutta jos ekassa nimessä on enemmän tavuja kuin tokassa, ja erityisesti jos eka nimi loppuu konsonanttiin, mennään metsään melko varmasti. Tällöin tarvitaan sitten vähintään kolmas nimi tasapainottamaan. Välillä lehtien Kastetut -palstoilla näkyy ärsyttäviä esimerkkejä siitä, miten kaikki vanhemmat eivät tajua tätä. Nimen tasapainoinen sointuminen on kuulkaas tärkeä asia.

Tuo lempinimijuttu on muuten myös aika häiritsevä. Haluaisin kovasti antaa tulevaisuuden hypoteettisen mahdolliselle poikalapselle nimeksi esimerkiksi Samuel tai Joonatan, mutta en kestäisi jos (ja kun) siitä sitten viimeistään koulussa kavereiden suussa muokkautuisi joku Sami tai Jonttu.

[Tiuku]

Tuo lempinimijuttu on muuten myös aika häiritsevä. Haluaisin kovasti antaa tulevaisuuden hypoteettisen mahdolliselle poikalapselle nimeksi esimerkiksi Samuel tai Joonatan, mutta en kestäisi jos (ja kun) siitä sitten viimeistään koulussa kavereiden suussa muokkautuisi joku Sami tai Jonttu.

Aivan sama juttu, tosin minä olen suunnitellut mahdolliselle poikalapselle pikemminkin lyhyttä kuin pitkää nimeä. Jos haluan antaa lapselle nimeksi Tom, sen sitten myös pitäisi olla Tom, eikä mikään Tomppa. Vielä pahempia väännöksiä saa uudemmasta suosikistani, Roi-nimestä (Roikka, Roikku?).

[Sarantha]

Hyvä pointti, olen huomannut lemmikkienkin kanssa, että sillä nimien vääntymisellä on taipumusta mennä myös noin päin. Koirani nimi on Rudolf, joka lyhentyi sittemmin muotoon Ruu, ja nyt kun Ruu on se tavallisin kutsumanimi, se on puolestaan muokkautunut muotoon Rultsu tai Rultsukka.

Voisin hyvin kuvitella olevani se niuho äiti, joka huomauttelee kaikille lapsensa nimen oikeasta lausuntatavasta siinä määrin, että loppujen lopuksi lapsiparkaa kiusattaisiin viimeistään siitä ellei muusta syystä.

[Valkyrie]

Minulla on ollut onnea tutustua hyvin harvinaisiin nimiin. Luokallani oli Merica (joita on vain 3 suomessa c-kirjaimella kirjoitettuna), ja hän sai nimensä, koska oli syntynyt yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä.
Koulussani oli kolme suojeltua sukunimeä, sekin oli hassu sattuma.
Oma nimeni oli aikoinaan suosittu, viiden vuoden sisällä oli aina vähintään yksi Niina.
En tiedä nimeni alkuperästä sen enempää, kuin että Niina oli kiva nimi. Toinen nimeni tuli isoäidin äidiltäni.
Hassu sattuma oli kuitenkin se, että minun syntymäpäiväni jälkeen on veljeni nimipäivä ja sama toisin päin.
Sukunimestäni sen verran, että isäni puolen suku oli alunperin karjalasta, ja nykyinen nimi saattoi olla väännös alkuperäisestä venäläisemmästä nimestä.
Olisin itse halunnut joskus äitini tyttönimen, se oli itse asiassa paljon kivempi, kuin isäni nimi. Mutta äitini ja isäni riitautumisen vuoksi en kohdannut enää samaa halua siihen.
Mitä tulee lasten nimiin, haluaisin nimetä poikani veljeni mukaan. Minusta se olisi mukava ele. Tytön niemä en osaa päättää,
En itse asiassa tiennyt, että Ilmarin nimi oli pidempi. En myöskään koskaan sattunut tajuamaan, että kaverini lempi nimi ei Tilla ei ollutkaan oikea nimi, vaan väännös tinja-millasta. Hassua, että n koskaan tajunnut.
Minun oma nimeni on vääntynyt koulussa niinuskaksi tai ninskutiksi, mikä on minulle se ja sama. Hassua, että väännös on yleensä lyhyempi kuin itse nimi, kuten aikaisemmissa viesteissä, mutta minun nimeni kanssa se on toisin päin. :D

[Huoleton]

Mitä tulee lasten nimiin, haluaisin nimetä poikani veljeni mukaan. Minusta se olisi mukava ele. Tytön niemä en osaa päättää,
En itse asiassa tiennyt, että Ilmarin nimi oli pidempi. En myöskään koskaan sattunut tajuamaan, että kaverini lempi nimi ei Tilla ei ollutkaan oikea nimi, vaan väännös tinja-millasta. Hassua, että n koskaan tajunnut.

"Veljen mukaan" Tahdotko siis lapsesi olevan saman niminen kuin veljesi vai samaan henkeen eli esim veli Jari- lapsi Kari?

Tilla kuulostaa kauniista nimeltä. Tinja-Milla ei edes väänny kielen päällä kauniisti. Sarantha olet oikeassa, nimen tulee rullata. Tiedän muutaman lapsen, joille on annettu englanninkielinen nimi suomalaisten nimien väliin- aivan kaameaa. Kun se nimi sointuu vain jos sen lausuu englantilaisittain, mutta eihän suomalainen tajua ennen kuin on lausunut koko nimen ja kummastellut keskimmäistä nimeä. Kokeilkaapa vaikka lausua suomalaisittain eli kaikki niinkuin se on kirjoitettu "Jenni Beauty Marketta". Mielestäni nimi myös kertoo mistä henkilö tulee. Siskoni toinen nimi on Pappamme äidin nimi. Tykkään tästä vanhojen nimien buumista, mikä on viime aikoina ollut liikkeellä. On hienoa, että ihmiset arvostavat perimäänsä.

[Echramath]

Lähdin aikanaan opintielle pienehköön kyläkouluun (joka kyllä sitten myöhemmin paloi). Kuten joskus oli tapana, oli oppilaat jaettu ala- ja yläkouluun, ei niinkuin termit nykyään käsitetään, vaan luokat 1-2 olivat yhdessä talossa, 3-6 toisessa. Tämä oli kätevää, sillä kummassakin talossa oli vain yksi luokka ja yksi opettaja, ja siinä missä neljää ikäluokkaa vielä jotenkin järkevästi opettaa kerralla, ei ihan pienimpien lukemaanopettelu suju samalla. (sitäpaitsi kolmannella luokalla ei ollut syksyn -86 koittaessa ollenkaan oppilaita, joten sitä oli perin helppo opettaa).

Mutta siellä alakoulussa meitä oli kuusi oppilasta, neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Kolmen meistä nimi oli Mikko.

[Mirre-Kala]

Omalla luokallani Toneja oli parhaassa välissä kolme (tosin yksi saattoi olla Tony), Antteja aina vähintään kaksi ja yhtenä vuonna myös kaksi Jaakkoa ja Niina sekä Nina. Isäni vanhoista kavereista tulee mieleen heti neljä Jukkaa.Tästä oppineena aion yrittää omien mahdollisten lasteni etunimet valita vähän ikäluokasta erottuviksi, onhan noita ihan hyviä vähän harvinaisempiakin suomalaisia nimiä. Kyllä kaimoja saa olla, mutta olisihan se kiva jos nimestä oikeasti tunnistaisi itsensä. Olipa itsellänikin lapsena samanniminen, pari vuotta nuorempi, kaveri, ja meidät erotettiin sitten kumpaisenkin kotona sukunimillä tai erilaisilla lempinimillä, ja kaimoja on tullut muutenkin vastaan aina silloin tällöin. Onneksi ei liiaksi asti.

Omasta nimestäni vanhemmat kertovat anekdoottia, että syntymäni aikoihin nelivuotias veljeni oli tarhassa ihastunut johonkin tämän nimiseen tyttöön, ja vanhempani tykästyivät nimeen. Toinen nimeni on sama kuin äitini toinen nimi, ja jos joskus itse saan tyttären, niin eiköhän tämä laiteta eteenpäin hänellekin. Kahden isoveljeni kaikki etunimet taas ovat isän suvusta, molemmat melko tavallisia suomalaisia miehennimiä melkein kaiken ikäisillä. Kolmansia nimiä ei meidän perheessä ole harrastettu, ja pärjääpä näillä kahdellakin. Ja aika hauska, nyt kun ajattelee, kaikilla perheessäni on kaksitavuinen etunimi, kolmitavuinen toinen nimi ja taas kaksitavuinen sukunimi. :D

Omaan isältä perittyyn sukunimeeni olen tällä hetkellä kovasti kiintynyt. Samannimisiä on Suomessa kolmisensataa. Nimi on lyhyt, mutta muualla kuin kotiseudullani ilmeisesti semminkin harvinainen, että saan yleensä tavata kirjoitusasua. Ja toisinaan postiluukusta tippuu kirjeden selässä aika omituisia tulkintoja. Enpä tiedä, vaihtaisinko silti tulevan siippani nimeen, sikäli kun joskus naimisiin menen - mihinkään kovin tavalliseen Virtaseen tai Korhoseen tuskin. Puolison sopii ottaa minun nimeni jos on ottaakseen. Tiedän yhden tapauksen, jossa pariskunta on keksinyt kokonaan oman sukunimen, ja mikäs siinä. Itse haluaisin omat juureni säilyttää näkyvillä nimessäni. Olen muutenkin niin tottunut tulemaan aina kutsutuksi omalla nimelläni, kun nuo lempinimet eivät oikein tartu, niin tuntuisi oudolta esittäytyä eri sukunimellä.

[Velma]

Itselläni on ensimmäisenä nimenä väliviivalla kirjoitettava yhdysnimi ja siihen vielä päälle yksi "välinimi". Meidän perheessä kaikilla kolmella lapsella on tuplanimi, joka alkaa V:llä. Alkukirjain-logiikka ei ilmeisesti ollut alunperin tavoitteena, kun kaikille meistä on kuitenkin mietitty myös muunlaisia tuplanimiä.

Itse olen aina kärsinyt nimestäni. Okei, ei tule heti samannimisiä vastaan, mutten ole koskaan halunnut erottua joukosta. Saan liian usein selitellä sitä, miten nimi kirjoitetaan (muutenkin kuin väliviivaa) ja sama juttu sukunimen kanssa. Yleensä käytän ekaa puoliskoa tuplanimestä, mutta joitakin vuosia käytin sitä "välinimeä".

Sukunimi ei ole yleinen, muttei kuitenkaan mikään kaikkein harvinaisinkaan. En tykkää siitä ollenkaan, joten jos menen naimisiin, niin otan miehen nimen mielelläni.

[Camaro]

Isosiskoni on 10 vuotta vanhempi, joten hänellä ei pienenä ollut muuta seuraa, kuin näkymättömät kaverit Nina ja Nona.
Joten meidän nimet ovat tavallaan isosiskon antamia, eivät vanhempien.

Nimi on muuten hyvä, mutta aika usein se vääntyy suomalaisen suussa Niinaksi kahdella i:llä. Rannikon ruotsalaiset osaavat sanoa sen oikein 
ja vaikka nimi on kuinka lyhyt, siitä on väännetty pidempiä muotoja, Ninni, Ninnuli, Niinuska, Niu Niu, Ninutski ja Ninushka.

Selvisi tuossa myös, että nina on viroa ja suomennetaan nenäksi. Ei kovin hohdokasta.

[Pippuri]

Isoveljestäni tuli Janne. Äidinäidin mielestä se oli vanhan miehen nimi (vuonna 1971) ja hän meinasi jäädä ristiäisistä pois. Isosiskostani olisi pitänyt mummun mielestä tulla Jaana, koska se "kuuluu yhteen Jannen kanssa". Kun laitettiin taas vanhuksen nimi (Hanna), niin mummu suuttui niin ettei tullut ristiäisiin ollenkaan.

Minun ensimmäinen nimeni oli vanhemmilleni kuulemma vaikea päättää. Niillä oli seinällä lista kivoista tytön nimistä, joista useimmat liittyi tavalla tai toisella Lappiin ja Anni olisi jatkanut isosisarusteni nimisarjaa. Kun äiti makasi sairaalassa, isä kyllästyi vetkutteluun ja tökkäsi kynällä listaa. Ihan hyvä nimi tuli summassakin. Toinen nimi oli päätetty etukäteen, ja nykyisin käytän sitä kutsumanimenä, vaikka se aika tavallinen onkin. Ainoa käyttöön jäänyt lempinimikin on väännetty siitä. Olen Elli ihan mieluusti.

Oma sukunimi on tylsä, ruma ja -nen -päätteinen. Ex-miehen sukunimi oli suht tavallinen -la -päätteinen. Nykyinen sukunimi on niitä yleisempi mutta ruotsinkielinen. Hell-alku herättää usein ällistystä englanninkielisissä maissa.

Poikani on nimetty isänsä isoisän mukaan Otoksi. Hassua, että tosi moni kommentoi sitä "vanha suomalainen nimi" vaikka se on niin selvästi saksalaista alkuperää.

Vielä etunimien sointumisesta: ex-mieheni veljen tyttö on Jenna Emilia Nicole. Minusta se ei vaan soinnu, kun viimeinen nimi lausutaan vielä Nikol. Ja kun se on kerran lapsen kutsumanimi, miksei sitä voinut laittaa ensimmäiseksi? Tää ei tajua.

[Piru Naiseksi]

Synnyin keskosena, joten  minut kastettiin melkein saman tien. (Hätäkasteesta ei ollut kyse mutta keskolaan siirtyvällä vauvalla piti kai noihin aikoihin olla virallinen nimi.) Äiti ihaili erästä filmitähteä, joten sain nimen hänen mukaansa. Hän ei halunnut jättää minua yksinimiseksi ja valitsi ensimmäiseksi etunimeksi filmitähden nimen kanssa sointuvan nimen. Nimien järjestys oli tämä, koska nimet sointuivat näin parhaiten. Loppujen lopuksi äiti rupesi kutsumaan minua serkkuni kutsumanimellä. Pian en itse edes hyväksynyt muuta nimeä, vaikkei puhuttelunimi ollutkaan virallinen. Silti minua koulussa ja kaikkialla muuallakin kutsuttiin ei-virallisella nimelläni, joka taisi päätyä joihinkin todistuksiinkin. Täysi-ikäiseksi päästyäni virallistin puhuttelunimeni, joten minulla on kolme etunimeä. Sitä alkuperäistä filmitähdeltä napattua nimeä käytin pitkään taiteilijanimenäni. Aloin siis hyväksyä sen! Kun rupesin matkustelemaan, niin tuo tähdennimi vaikutti nimistäni kansainvälisimmältä, ja rupesin käyttämään sitä. Nyt en sitten hyväksy muita nimiäni, etenkään sitä aiempaa puhuttelunimeä, sillä niiden käyttö muistuttaa minua ikävästäkin menneisyydestäni.
Nimillä on siis merkitys.