Projekti: Ilmarin teksti

[Ilmari]

KOMPAKTIT TÄHDET

Minä olen poika. Asun äitini kanssa. Oikeastaan hän on mies, mutta hän on silti äitini.
Se äiti, joka minut synnytti, kuoli kun olin kuusi lääkkeiden yliannostukseen. Minulla ei ole hänestä kuin hyviä muistoja. Hän ei koskaan ollut julma, piittaamaton tai pelottava. En muista häntä humalaisena tai lääketokkuraisena. Hän oli lämmin, turvallinen ja minusta hän vaikutti onnelliselta. Kuulopuheiden mukaan hän kuitenkin käytti alkoholia ja lääkkeitä liikaa, yhdessä ja erikseen, jo ennen minun syntymääni. Raskausaikana hän kai yritti vähentää. En tiedä onnistuiko. Minä ainakin olen terve. Olin jo lapsena. ehkä vähän liiankin terve, en koskaan ollut korvatulehduksessa tai oksennustaudissa. Minulla ei ole myöskään mitään epämuodostumia tai aivojen hidastutunutta toimintaa, mitä nyt toinen jalkani on sentin lyhyempi, kumpikaan vanhemmistani ei halunnut kasvattaa sitä. Ystäväni sanoo, että liiallinen terveyteni johtuu niistä lääkkeistä joita äitini sai. Äidin elämäntavoista sikiön terveenä pitävät estolääkkeet.

Hautajaiset olivat kauniit. Muistan kuinka nykyinen äitini lauloi jollakin kaukaisella kielellä hymniä, aariaa, jotakin mikä kohosi hallissa. Sitten ensimmäinen äitini syöstiin liekkeihin. Oranssit, keltaiset ja punaiset leimut kipinöivät silmissäni. En muista, että olisin itkenyt. Ehkä minulle oli annettu jotakin rauhoittavaa vanukkaan mukana. Sillä välin kun odotimme loppuun palamista, istuimme toisen äitini kanssa punaisella sohvalla ja söimme lakritsaa. Hän puhui jotakin uudesta alusta. Voisimme muuttaa kauas muista ihmisistä, kauas sinisestä talostamme, vanhoista kuolleista omenapuista ja äidin tuoksusta. Minulle tuo hetki oli kuin lapsuuden loppu. Olin vasta kuusi, mutta tiesin, että muuton myötä minun olisi unohdettava leikit ja keskityttävä muuhun.

Valkotakkinen henkilö ilmoitti, että saisimme tuhkan mukaamme. Äiti otti pussin isoon, kuivaan käteensä ja kävelimme hiljakseen kotiin. Purkin hän asetti pöydälle ja pisti kynttilän viereen. Sitten keräsimme tavarat. Kaikkea en saanut mukaan. Tyynyn, viltin, muutaman kirjan ja astioita pakkasin jätesäkkiin, laatikkoon muita välttämättömyyksiä, pesuaineita, lääkkeitä, verhot, ruokaakin. Uusi asunto sijaitsisi kaukana muista. Eikä siellä kuulemma ollut rikasta maaperää. Hautasin aarrelippaani sen suurimman omenapuun alle, kissan viereen. Tuuli kuljetti kyyneleeni kauas, minä istuin hetkisen rapuilla ennen kuin kannoin tavarat autoon.
Äitini toi uurnan, jukka palmun ja ison nojatuolin ulos. Minä kysyin valokuvia. Hän sanoi polttaneensa ne.

 Ajoimme muutaman vuorokauden. Katselin maisemia. Kaupungin harmaus vaihtui jäätikköön, auto liukui penkkoihin ja palelsi hirveästi, äiti kertoi että kylmyys johtui isovanhemmista ja isoisovanhemmista. Me kannamme heidän ahneutensa tuskaa, hän tuhahti ja painoi kaasua. Yön jälkeen huomasin, että maisema vaihtui jälleen. Suuret rotkot ja repeämät, sekä puurykelmät muodostivat vanhan kartan näköisen kokonaisuuden. Kuvittelin mielessäni sinne eläimiä, suuria lintuja ja syöksyhampaisia torakoita. Äiti heitti tunnin välin jotakin suuhunsa. Niin hän kuulemma jaksaisi ajaa putkeen. En saisi kysellä.

Olin nukahtanut. Auto pysähtyi nykäisten ja turvavyö kiristi kaulaani. Avasin silmäni ja mietin miksi olin suuressa hiekkalaatikossa. Ei se ollut hiekkalaatikko. Se oli meidän uuden kotimme piha. Äiti nosti minut ulos, sitten nojatuolin, ja pallogrillin. Tunsin kuinka kenkiin ja housuihin meni hiekkaa. Viistosti takanani näkyi rakennus, auringon haalistama puutalo, jonka vasemmanpuoleinen ikkuna oli rikki. Huomasin, ettei mitään ääniä oikeastaan kuulunut. Äitini nosteli helmojaan ja pinosi tavaroita pihaan. Kaikki oli vain kuumaa ja kuivaa. Odotin joka hetki näkeväni kamelin tai skorpionin. Kysyin asiasta. Ehei, tällä aavikolla ei mikään elävä enää asu. siksi tämä olisikin niin hyvä. Siitä hetkestä alkaen pelkäsin yksinäisyyttä.

Muutamassa päivässä kaikki oli nähty, päivän kuumuus ja öiden hyinen viima. Kuu loisti niin kirkkaasti, etten saanut unta. Mietin kuollutta äitiäni. Hänen tuhkansa lepäsi nyt tuulen mukana. Minä toivoin joka ilta rukouksessani siipiä, vahvoja siipiä joilla lentää takaisin. Äitini katseli usein ulos. Hän ei syönyt juuri koskaan, mutta joi vettä litroittain. Öisin hän hiipi ulos. Kiersi taloa ja näin kuinka hänen huulensa liikkuivat kiivaasti. Joskus hän kertoi minulle talon muista asukkaista. Luulin niitä saduiksi. Nauroin välillä kippurassa. Kunnes eräänä iltana hän kattoi pöydälle tusinan verran lautasia, kaikki meidän lautasemme. Jutteli tyhjille tuoleille ja kehotti minua esittäytymään kaikille kädestä. Mainitsin, ettei keittiössä ollut kuin me kaksi. Silloin hän suuttui ja lukitsi minut arkkuun. ”Manalaan sinä joudatkin!” hän huusi perään. Sitten nuo kummalliset kestit alkoivat. Minä kuuntelin äitini humaltumista, jälkiruuan tarjoilua, tanssimista. Kuinka hän puhui niin sivistyneesti uudenajan murroksesta ja mahdollisuudesta tuoda uudet saari-implantit markkinoille. Sellaiset olisivat haluttuja. Luonnon omat saarethan olivat tuhoutuneet vedennousun myötä jo 50 vuotta sitten. Nyt siihen kipeään kaipuuseen tulisi ratkaisu. Hän taputti käsiään, skoolasi ja sitten olikin hyvästelyjen aika. Tärisin arkussa ja itkin sukkani märäksi. Äiti avasi arkun ja nosti minut niskavilloista syliinsä. Pyysi anteeksi ja vei sänkyyn nukkumaan. Vatsani murisi.

Minun olisi pitänyt päästä kouluun sinä syksynä. Äitini kuitenkin sanoi, ettei sellaisella muutaman vuoden tyhjänjauhannalla tehnyt mitään. Hän opettaisi minulle tärkeitä asioita. Niinpä minä opettelin outoja sanontoja, tähdistä ennustamista, virkkaamista, kummallista kieltä, sitä hautajaiskieltä, äitini hiustenlaittoa ja yrttien nimiä. Pilleripurkit lisääntyivät hiljakseen liesituulettimella. Äitini katse oli muuttanut horisonttiin. Minä luulin olevani unessa, painajaisessa.
Ajalla ei ollut enää väliä. Me molemmat kiersimme omaa sieluamme ympäri. Minä en tuntenut sitä poikaa, jonka näin heijastuvan lusikan pinnasta. Minä en tunnistanut sitä naista, joka puhui ilmalle, jonka silmät olivat jo kuolleet, jonka seurassa minä pelkäsin omia ihmisiäni.
En muista ajasta paljoakaan. Päivät olivat kai hyvin samanlaisia. Minä odotin jotakin. Odotin ehkä äitini ystävien näkyväksi tuloa tai kenties että hän hakisi ensimmäisen äidin takaisin. Vuodet kuluivat omassa tasapainottomassa harmoniassaan. Olin poika, mutta liian isoilla kengillä. Meidän pieni vaelluksemme oli kuin ahtaassa lasikuvussa oleva ylämäki. Onneksi kaikki kuitenkin muuttui, muuten minä olisin lähtenyt kävelemään poispäin alamäkeen.

Minä sairastuin sinä syksynä kun täytin kymmenen. Makasin viikkoja sängyssä. Näin katon täplät ja tunsin kuinka yöt kylmenivät jokaisena yönä hiukan enemmän. Äitini suuret, lommoiset kasvot ilmestyivät ajoittain oviaukkoon. En suostunut syömään hänen lääkkeitään, enkä juomaan liemiä. Hänen kasvonsa olivat harmaat, karvaiset ja vanhat. En tuntenut tuollaista olentoa. Ääni oli matala kuin kalliolla. Olisin halunnut kysyä, miksi hän muuttui niin erilaiseksi. Miksi hän näytti isältä, sellaiselta kuin historiantietosanakirjassa. Hän toivotti minulle pikaista paranemista monta kertaa päivässä. Sitten äitini taas meni ulos. Pihalle oli ilmestynyt puu. Näin sen oksien varjon peitollani. Yritin kohottaa käteni, saada varjot sormieni väliin, mutten jaksanut. Voimat ehtyivät aina vain lisää. Turtumus oli lopettanut kummalliset kivut, vain ontto tunne nenän ja otsan takana säilyi. En enää pelännyt yksinäisyyttä. Kuume nosti mieleen välkkyviä olentoja. Ne jakoivat lämpöä, turvaa ja rauhaa pienistä kottikärryistä. Sellaisista kuin naapurin pojalla oli ollut. En halunnut puhua niille, olla kuten äiti. Mieluummin annoin niiden vetää korvastani ulos ajatuksiani. Rihmasto kiertyi kuin side pääni ympärille ja pienet ystäväni tavasivat siitä kirjaimia minkä ehtivät.

Usein suljin silmäni, tiesin, etten koskaan enää kävelisi. Se ei huolettanut minua. Ulkona ei juuri nähtävää ollut. Sen sijaan minua harmitti, etten tiennyt elämästä mitään. Tiesin vain kuoleman. Jos äiti olisi suostunut tilamaan lehden tai jonkin muun tiedonkulkutavan olisin ollut tyytyväinen. Mutta hän ei halunnut. Mehän tulimme tänne aloittamaan uudestaan. Hän sanoi ja juoksi ulos, pois. Minä näin unia ensimmäisestä äidistä. Hänen hymystään ja sylistä johon kiipesin pienenä. Unissa me juttelimme pikkuveljistä ja hän sanoi, ettei jakaisi vielä, mutta ehkä joskus. Kyllä varmasti. Hän keitti kaakaota ja jutteli toisen äidin kanssa työasioita niin kuin ennen. Miten verottomat ammatit kasvattivat suosiotaan ja miten raha oli epämuodikasta. Kai se oli vieläkin, kun äiti ei halunnut koskaan lähteä kauppaan aavikolta.
Päivästä toiseen minä sitten vain makasin varjojen vierellä. tunsin kuinka tyhjä uurna hehkui valoa iholleni, pilvet kulkivat outoina terttuina ikkunan ohi ja huoneeni peittyi siniseen hämärään.

Yhtenä yönä, muutama päivä ennen syntymäpäivääni, minä tajusin kuolevani. Se ei ollut pelottavaa, vain mykistävää. Tunsin helpotusta. Pääsisin taas äidin luo, mutta samalla minulle tuli suru tätä äitiä. Hän kyllä selviäisi. Näkymättömät lohduttajat pitäisivät tarpeen tullen hänet suojassa surulta. Mutta minä en halunnut tyhjän uurnan viereen toiseksi uurnaksi. minä halusin omenapuun alle, kirpeään syksyn tuoksuun, valokuvien tuhkakasan poukamaan.

Kuume veti minut pois. Näin vihreitä tähtiä, kiiltomatoja ja tähdenlentoja. Kuulin sen pihan ainoan puun oksien raapivan ikkunaa. Huminan keskellä äitini tuli huoneeseen. Hän sanoi että paranen, mutta enhän minä enää ollut sairas. Minä vain liikuin pois. Hän silitti otsaani. Minä tunsin kämmenelläni kyyneleet, kuin vettä matkalle. Äiti vavahti, veti peittoani paremmin. Lauloi matalalla, unisella, kaukaisella äänellä. Minä huomasin että lopetin hengittämisen. Se oli outo tunne. Sydän pakahtui, vereni jäätyi ja jäin katsomaan eteeni. Äiti huomasin seinälle piirtyneen varjon. Hän käänsi katseensa minuun. Sulki luomeni, siirsi hiukset sivuun ja avasi ikkunan. Tuuli heitti hiekkaa sisään, kasvoni olivat himmeiden kiteiden peitossa.
Äiti käveli ulos. Yö oli rauhallinen ja taivas tummansininen. Kylmyys kietoutui kaiken ympärille, se oli kaikki. Äiti käveli kauas, vanhalle pellolle. Hän riisui kaiken. Sen kulkushameensa, kengät, sukat. Hän istui hiekalle, se upotti ja painui varpaiden rakoihin. Hetkien kuluttua äiti räpäytti silmiään, antoi selkänsä painua alas. Hän hengitti kerran ja sulki silmänsä.
Kun lämpöasteet taas tulivat, me kumpikin olimme muuttuneet tähdiksi hiekkaerämaan ylle.

[Kahla]

Tarinan maailma oli hyvin vähäeleinen, kieltä myöten, ja kummallinen. Tämä unenomaisuus oli siltä kannalta hyvä piirre, että se antoi tarinallesi selvästi omanlaisensa leiman. Tarinan tulevaisuus rakentuu pienistä yksityiskohdista, jotka täytyy huomata ja vähän pohtiakin ymmärtääkseen.

Täytyy kuitenkin sanoa, että tarinasi jätti minut vähän tyytymättömäksi. Se tuntui aika pitkältä lukea, lähinnä kovin raskaiden kappaleittesi takia, mutta lopuksi lukijan käteen ei näyttänyt jääneen paljon mitään. Minulle jäi hyvin epäselväksi, mistä tarina pohjimmiltaan kertoi: se vaikutti vain kokoelmalta erikoisia ihmisiä, jotka tulevat näyttämölle, puuhailevat hetken omiaan ja poistuvat sitten. Olisin toisin sanoen kovasti kaivannut tarinaasi juonta tai ainakin paljon näkyvämpää sellaista.

En kuitenkaan halua ihan väittää, ettäkö tarinasi olisi ollut ihan ideaton. Olin kyllä huomaavinani vahvojakin teemoja, kuten kaipuun ja menneisyyden käsittelyn, ne vain tuntuivat jäävän kovin keskeneräisiksi. Kielesi sitävastoin on hyvää ja henkilöhahmot tuntuivat eläviltä.

[Tiuku]

Tiedätkö, minusta oli oikein mukavaa lukea tämä. Ehkä minulle jäi käteen yhtä vähän kuin Kahlallekin, kuka tietää, mutta silti minusta oli oikein mukavaa lukea tämä. Kappaleiden raskaus ei sinällään minua haitannut -- ennen se haittasi paljonkin, joskus vanhan Risingin puolella, mutta ei jostain syystä tämän kanssa.

Teksti tosiaan sisältää monia pieniä yksityiskohtia, joista lukija rakentaa pikkuhiljaa kuvan henkilöistä ja maailmasta. Jotkin kohdat tuntuvat ehkä... hmm, sanoisinko vaikka ontoilta, vähän liian epärealistisilta, ja lapsi ei tuntunut aina lapselta. En jotensakaan heti sisäistänyt hänen olevan poika kun se vain nopeasti ensimmäisessä lauseessa mainittiin, joten kun se äkkiä taas luki tuolla paaaljon paljon myöhemmin, se tuntui lähinnä kopauksena kalloon. Väliäkö sillä oikeastaan, kumpaa sukupuolta päähenkilö on tai onko kumpaakaan, mutta on silti vähän huono juttu kun se tulee yllätyksenä puolenvälin jälkeen.

Toisin kuin monessa muussa projektitekstissä, tässä ei keskitytä tulevaisuuden yhteiskunnalliseen ongelmaan, vaan tarina kulkee ihan omia polkujaan näennäisesti juurikaan välittämättä siitä, selkeneekö mikään vai ei ja tajuaako lukija tarkoituksen vai ei. Olen näköjään tottunut molempiin (siis että jokin selkenee ja että minä tajuan jotain), mutta eihän se taida loppujen lopuksi ihan välttämätöntä ollakaan. Toki ne seikat saavuttava tarina on paljon lukijaystävällisempi ja saa usein ylistävämpiä sanoja, mutta niin, eipä se oikeastaan välttämätöntä.     

Lisäksi monessa kohtaa "mystisyys" oli oikein toimivaa. Eritoten mieleen jäi esimerkiksi se, miten toinen äiti joi litroittain vettä. Monet pienet yksityiskohdat, kuten kulkushame, sopivat upeasti ja soittivat juuri oikeaa kelloa ainakin minun mielessäni (paremmin en osaa sitä ilmaista). Juuri tuollaiset kohdat tekstissä tekevät kokonaisuudesta sellaisen, että tätä on vaikea arvioida. Toisaalta tässä on niin paljon kaikkea sellaista joka saa jatkamaan lukemista, vaikka tarkoitus jäisikin hämäräksi. Jännää.

Nooh, jatketaanpa tuosta kielestä: kuten Kahlakin sanoi, se oli hyvää. Muutamia ilmaisuja suorastaan rakastin, esimerkiksi "Äitini katse oli muuttanut horisonttiin" -kohtaa. Ihana. :) Paljon muutakin nättiä siellä oli, mutta tuo nyt erityisesti.

Hmm... niin. Tästä on vaikea sanoa enempää. Toisaalta voisin jatkaa loputtomiin jaarittelua siitä, miten tässä on niin paljon huonoa mutta miten kuitenkin tuo ja tuo kohta jotenkin saa taas kaiken tuntumaan loistavalta ja luettavalta ja koukuttavalta. Hillittömän vaikea arvioitava. Sovitaanko etten tiedä mitään, jookos?

Kiitän kuitenkin paljon, oli tämä sitten hyvä teksti tai ei. Pelkkänä positiivisena kokemuksena tämä minun mieleeni jää.

[Fariini]

Tämä jätti lukemisen jälkeen kerrassaan kummallisen olon. Kieli ja tarina soljui eteenpäin kivasti ja tätä oli mukava lukea, mutta sitten, kun aloin miettiä, mistä tämä kertoi, en osannutkaan vastata itselleni. Olen samoilla linjoilla Kahlan kanssa enkä käy toistamaan häntä.

Tämä jäi häiritsemään minua suuresti:

Asun äitini kanssa. Oikeastaan hän on mies, mutta hän on silti äitini.

Minä en tunnistanut sitä naista, joka puhui ilmalle,

Eli oliko toinen äiti sitten mies vaiko ei? Minusta alussa sanotaan selvästi, että on, mutta sen jälkeen äiti kulkeekin hameessa ja opettaa poikaa virkkaamaan, ja hänet myös mainitaan naiseksi. Joko minulta meni jotakin aivan totaalisesti ohi tai sitten maailma on huomattavasti kummallisempi kuin kuvittelen ja sen kuvailu on jäänyt puutteelliseksi. Onhan noita naisten roolin ottaneita miehiä scifissä nähty, mutta jos tässä oli kyse siitä, se olisi kaivannut vähän selvennystä.

Se kohta, jossa äiti lukitsee pojan arkkuun juhliakseen näkymättömien ystäviensä kanssa, on aika karmaiseva varsinkin siinä eleettömyydessä, jolla poika tapauksesta kertoo. Se antaa vähän ymmärtää, ettei kyseessä ole kummakaan juttu, että sellaista elämä vain on – varsin tehokasta.

Loppu jätti vähän tyytymättömäksi. Miten se äiti onnistui kuolemaan samaan aikaan, tahdon voimallako? Tekstissä ei annettu ymmärtää, että hän olisi fyysisesti kovinkaan kurjassa kunnossa, vaikka se onkin luultavaa, jos ei syö juuri muuta kuin vettä ja pillereitä. Minä en onnistu näkemään äidin kuolemalle muuta syytä kuin sen, että on mukavaa pistää heidät lähtemään tästä maailmasta yhdessä, eikä se oikein riitä minulle perusteeksi.

Mutta vaikka tässä nipotankin, niin kyllä tästä pidin. Kerronnan omaleimaisuus ja jännät kuvaukset varmistivat sen, että lukukokemus pysyi reilusti plussan puolella.

[Ilmari]

Näköjään olen jälleen kirjoittanut epäselvästi ja selittänyt liian vähän. Tyypillistä minua.

Kahla
Oikeastaan tällä tarinalla ei koskaan ollut selkeää juonta. Kirjoitin ensin reilu puolet ja unohdin sitten koko jutun. Kun aloin jälleen kirjoittaa, olin itsekkin hiukan hukassa sen suhteen, mistä halusin kertoa.

Noista kappalejaoista olen samaa mieltä.

Tiuku
Kiitoksia :)

Sovitaanko etten tiedä mitään, jookos?

Hmm...luulen, että tiedät paljonkin, mutta sovitaan vaan.

Fariini
Kyllä äiti on mies alkuperäisesti. Pojalle hän on kuitenkin äiti ja näin ollen nainen. Poika ei pienenä ehkä ymmärtänyt äitiään "väärän puolen" edustajaksi, vaan keksi sen vasta lähellä kuolemaansa.

Ei hän fyysisesti kenties ollut huonossa kunnossa lainkaan. Sattumaa, yliannostus,yliluonnollinen kokemus, kylmettyminen, jokin johti kuolemaan.

Kiitoksia kommenteista