Julkaisemattomat käsikirjoitukset

[Orduuka]

Minua kiinnostaisi tietää, millä tavalla kohtelette käsikirjoituksianne, joita olette tarjonneet kustantajille? Nyt lähinnä tarkoitan niitä käsikirjoituksia, jotka eivät ole sopineet kustannusohjelmiin, mutta toki hyväksyttyjen käsikirjoitusten kohtalostakin voi kertoa.

Tutkin tuossa muutamien kustantajien sivuja sekä joitakin blogeja ja nettisivuja, joissa monissa neuvottiin jatkamaan käsikirjoituksen työstämistä eteenpäin, parantelua, viilausta yms. ja sitten tarjoamaan käsikirjoitusta uudelleen.

Kertokaahan kokemuksistanne, kustantajien palautteista ja neuvoista, jos olette sellaisia saaneet, ja kuinka toimitte käsikirjoitusten kanssa: jatkatteko työstämistä vai luovutatteko ja siirrytte seuraavaan projektiin?
Riittääkö sinnikkyys puuhastelemaan vuosikausia oman tarinan parissa? Uskotteko siihen, että jonakin päivänä 'tämä käsikirjoitus' tulee sopimaan johonkin kustannusohjelmaan?

Tiedän, että täällä Risingissa on kirjoittajia, joilla on kokemuksia ja näkemyksiä asiasta. Haluaisin herättää keskustelua asian tiimoilta sekä tsemppausmielessä että myös siinä, milloin kannattaa luovuttaa - vai kannattaako?.

Onko periksiantamattomuudelle rajaa? Entä mitä arvelette kustantajan tuumivan, kun hän saa kymmenettä kertaa saman käsikirjoituksen tutkittavakseen, ehkä eri työnimellä ja paranneltuna versiona? Ajatteleeko hän, että sinnikkyys on palkittava, vai herääkö närkästys yliyrittäjää kohtaan: tuota emme ainakaan ikinä julkaise?

Entä onko teille tärkeintä saada kirja julkaistua, vaiko kertoa hyvä tarina, joka on kieliopillisesti täydellinen ja juonellisesti huikea, mutta jota kukaan ei koskaan voi lainata kirjastosta? Onko julkaisu intohimoisen kirjoittamisen lopullinen tavoite?
Entä mitä teet/tekisit, kun/jos kirjasi julkaistaisiin?

Toivottavasti saadaan keskustelua aikaiseksi!

[Luinwen]

Minulla on paha tapa, että menetän heti mielenkiintoni asiaa/esinettä kohtaan, kun se on valmis. Oli kyseessä sitten käsityö, jokin askartelu, piirustus, vesivärimaalaus... tai kirjoitus. Siinä vaiheessa kun se vihdoin on valmis, sitä on joutunut tuijottamaan niin kauan, että siihen on vain kyllästynyt!

Joten siksi minulla on myös kamalia hankaluuksia saada itseni oikolukemaan tekstini. Sitten kun siihen ryhtyy, se menee nopeasti ohi, jopa parissa päivässä, mutta se aloittaminen... Se on kamalinta.

Ehkä juuri sen takia en jaksa koskaan oikolukea tekstejäni kuin vain kerran. Siirryn vain suoraan seuraavan projektin kimppuun, koska se tuntuu paremmalta kuin mitä se aiempi oli. En ole juuri koskaan tyytyväinen lopulliseen tekstiini. Ainoastaan tämä uusin käsikirjoitus on sellainen, josta olen oikeasti ylpeä. Tosin nyt olen jo alkanut ajatella, että ehkä millekään ylpeydelle ei ole syytä, joten sieltä se tuttu ajattelumalli on taas tulossa...

Vanhat tekstit lojuvat muistitikun syövereissä pölyä keräämässä. Olen koettanut jokaista niistä tarjota kustantamoille laihoin tuloksin. En ole koskaan saanut edes mitään palautetta. Yksi kustantamo taisi kerran kehaista käyttämääni kieltä ja suositteli tarjoamaan kässäriä muualle. Ehkä sitä voisi tosiaan niillekin teksteille keksiä jotakin parempaa tekemistä... Ei vaan tee mieli palata niihin, kun edessä on uusia ja niin paljon kiinnostavampia projekteja.

[VMN]

Itse pyrin kalastelemaan palautetta muilta ja rakentaa tekstiä sen avulla uuteen, parempaan suuntaan. Samaten teen sitä itse: luen vanhoja tekstejäni ja etsin niistä hyviä ja huonoja kohtia. Usein löytyy jotain paranneltavaa ja huomaan tauon jälkeen, ettei jokin asia toimikaan sillä tavalla miten olin sen tarkoittanut, mutta nyt pidemmän ajan kulututa keksin miten se "oikeasti" pitäisi tehdä. Löydän siis itseni samojen tekstien parista useaan kertaan ja lähes aina on joitain tavotteita niidenkin suhteen, aina on varaa parantaa ja hioa niitä täydellisyyteen.

Ongelmana on kuitenkin ajanpuute. Keskeneräisiä tekstejä on niin lukemattomia määriä, ettei minulla mitenkään riitä aika niille, saati sitten vanhoille, valmiille teksteille! Olen saanut täällä erittäin paljon, ja hitto vie, hyvää, palautetta yhdestä tekstistäni. Nyt kun kuulen palautteen muilta ja luen tekstin uudestaan, olen samaa mieltä, se kaipaa vielä hiomista. Kaiken palautteen jälkeen minä todella odotan sitä, että pääsisin parantelemaan tätä tekstiä ja tekemään siitä vielä paremman, lihottamaan oikeista kohdista ja leikkaamaan ylimääräinen läski vääristä kohdista pois.

Minulla kuitenkin on niin paljon muita projekteja, että vaikka miten haluaisin korjata tätä kyseistä tekstiä ja esitellä sen vieläkin parempana, minulla ei ole aikaa siihen, ja tietyssä mielessä ei ole mielekästä olla ainoastaan sen parissa, kun minulla on niin monia muita hyviä ideoita. Ei varsinkaan siksi, koska en aio lähettää tätä kilpailuihin tai julkaista kirjana. Siksi yritänkin pyytä paljon "universaalia" palautetta, jota voin hyödyntää muissakin teksteissä.

Aina tuntuu olevan jotain parannettavaa, ja kirjoittamisessa se on vain hyvä asia, lähinnä siksi, että suhtaudun siihen niin intohimoisesti. Kyllä aikanaan teksteihin kyllästyy, sille ei vain voi mitään. Yksikin fantasiatarinani on ollut jäässä useamman kuukauden, sillä työstettyäni samoja kohtia niin pitkään, menetin kaiken innokkuuden sitä kohtaan. Oikolukiessakin omia tekstejä, varsinkin kun pitää sitä jo valmiina eikä malta odottaa, että voi esitellä sitä muille, alkaa kärsivällisyys pettää. Lopulta sitä vain päättää, että NYT se saa luvan olla valmis. Onneksi nämä hetket eivät kestä sen kauempaa, ja myöhemmin sitä tietää palaavansa innoissaan tekstin pariin.

Suosittelen säästämään kaiken mitä on tehnyt ja palaamaan myöhemmin niiden pariin. Niistä voi löytää yllättäviä asioita, niin hyviä kuin huonojakin, jotka voivat kehittää itseä kirjoittajana. Jopa se huonosti toteutettu teos voi saada myöhemmällä lukukerralla jonkin uuden, paremman idean (; Aikaa vain kun ei loputtomasti ole, niin on päätettävä koska pysähtyä ja siirryttävä eteenpäin. Siltikään, koskaan ei kannata kokonaan mitään hylätä, mistä sitä tietää koska löytää itsensä saman tekstin parista muutaman vuoden kuluttua, ja tajuaakin vihdoin, miten siitä tulee the Teos. Putkeen kuitenkaan en ehkä olisi saman tekstin kimpussa vuosikausia, ideana se kuullostaa jo vähän itselleen valehtelulta, mutta jos palautetta aina saa ja tietää mitä tekee, niin miksi ei (:

[Marygold]

Minun paras, joskin tyly, neuvoni taas on se, että joskus se käsikirjoitus ei vain ole hyvä ja se kannattaa haudata.

Luulen että aika monella on varsinkin ensimmäisen valmiiksi asti tulleen romaanikirjoituksen kohdalla taipumusta jäädä jumiin, siis ripustautua siihen yhteen ja samaan käsikirjoitukseen ja ideaan ja "haluta" itse uskoa, että jotain tästä vielä tulee, vaikka hylsyjä satelisi kuinka.

Itse en usko, että jokaisesta käsikirjoituksesta saa hyvää edes tekemällä. Parasta, mitä sillä voi silloin tehdä, on oppia virheistään ja jatkaa niiden oppien kanssa eteenpäin.

Minä onnistuin muutaman vuoden tuskailun jälkeen lopulta päästämään irti ensimmäisestä käsikirjoituksestani, joka oli tuloksetta niin kustantajat kuin kilpailutkin kiertänyt. Pitkällä kepilläkään en ole siihen koskenut pariin vuoteen, ja nykyään pidän päätöstä varsin hyvänä. Onnistuin sen myötä karistamaan myös monet kirjoittamistani riivanneet vanhat maneerit, luomaan uudempia ja raikkaampia hahmoja vanhojen ja pölyisten tilalle, siitä puhumattakaan, että on nyt vain helpottavaa sallia itselleen se että vaikka jonkun asian eteen on tehnyt hirveästi töitä, siitä ei silti ole pakko pitää kiinni ikuisesti.

[Luinwen]

Minun paras, joskin tyly, neuvoni taas on se, että joskus se käsikirjoitus ei vain ole hyvä ja se kannattaa haudata.

Haudata kyllä, mutta kuten VMN sanoi, niin mitään vanhoja tekstejään ei kannata tuhota. Koskaan ei tiedä, mitä voisi kierrättää tai muokata uuteen uskoon. Vanhoista, hyödyttömistä teksteistä voi ryöstää helposti nimiä, juoneen yksittäisiä asioita, kuvailua, kielikuvia tai jopa kokonaisia kohtauksia. Itse olen ainakin tehnyt sitä nimien kierrättämistä. Heh.

Niitä vanhoja tekstejä on toisaalta ihan mielenkiintoistakin oikolukea joskus... Siitä sitä huomaa millaista tekstiä ennen teki ja varsinkin millaisia virheitä teki. Niin sitä oppii ja lakkaa tekemästä samoja mokia jatkuvasti.

[Marygold]

Haudata kyllä, mutta kuten VMN sanoi, niin mitään vanhoja tekstejään ei kannata tuhota.

Tokikaan ei poistaa. Mutta kokemukseni mukaan joskus on hyvä tehdä täydellinen irtiotto aiempiin teksteihinsä ihan vain pyrkimällä unohtamaan ne vähäksi (tai pidemmäksi) aikaa, myös ne kaikki ideat ja vaikutteet, joita tekisi niistä mieli roikottaa mukanaan :)

Eli niinsanotusti aloittaa puhtaalta pöydältä.

Siihen vanhaan tekstiin ehtii kyllä palata sitten myöhemminkin, ja silloin ehkä realistisemmalta kannalta miettiä sen ongelmia ja hyviä puolia. 

[Orduuka]

Mielenkiintoisia pointteja nostitte esille.

Omat käsikirjoitukseni olen jättänyt lepäämään opiskelukiireiden vuoksi, mutta aion kyllä palata niiden pariin, kunhan löydän aikaa muilta harrastuksilta 

Mutta vielä pari juttua, joista haluaisin lukea muidenkin pohdintoja:

Mietin asiaa toisesta näkökulmasta, kun teidän kommenttejanne luin, että onko käsikirjoituksessa kysymys tarinasta, vai jostain muusta? Mikä on tarinan ja käsikirjoituksen yhteys: onko tarina huono, jos käsikirjoitus on huono?

Tarkoitan tällä nyt sitä, että jos olet varma tarinan hyvyydestä, mutta käsikirjoituksessa on kielellisiä puutteita tms. kannattaako kaikesta huolimatta viheltää peli poikki ja haudata koko projekti? Käsikirjoitusta selkeästi muuttamalla voi vaikuttaa koko tarinaan. Hylätäänkö siis käsikirjoitus, mutta kirjoitetaan tarina uudelleen vain eri tavalla?

Oma tyylini kirjoittaa on vanhanaikainen ja luen mielelläni juuri sellaisia romaanejakin. Modernit tyylit eivät minua viehätä, mutta silti mietin taas muutaman hyvin erilaisen kirjan luettuani, voisiko jotkut käsikirjoitukset olla "parempia" pelkästään rakennetta ja lähestymistapaa muuttamalla? Onko vika (yleensä) kirjoitetussa tekstissä vai sisällössä?

Tämä pohdinta nyt vain sen takia, koska minua harmittaa kuinka paljon alan harrastajia on (potentiaalisia sellaisia) jotka hylkäyskirjeistä masentuneina niittaavat kässärinsä perimmäisen nurkan mappi Ö:hön, vaikka missään ei kukaan sano, että tarina olisi ollut huono. (Toki niitäkin on, sitä en kiellä)

Entä mitä luulette, että käsikirjoituksen ulkoasu (fontti ja paperilaatu yms.) vaikuttavat kustantamoiden päätöksiin? Jos nippu näyttää uuvuttavalta, tarttuuko kukaan siihen ylipäätään, vai meneekö se suoraan roskiin? (Perusnegatiivisena ihmisenä ajattelen sen menevän sinne joka tapauksessa  )

Siinäpä taas meikäläisen ajatusvirtaa, kysymyksiä joihin ei ole oikeita vastauksia.

[Marygold]

Tarkoitan tällä nyt sitä, että jos olet varma tarinan hyvyydestä, mutta käsikirjoituksessa on kielellisiä puutteita tms. kannattaako kaikesta huolimatta viheltää peli poikki ja haudata koko projekti? Käsikirjoitusta selkeästi muuttamalla voi vaikuttaa koko tarinaan.

Uskon tämän riippuvan hyvin pitkälle käsikirjoituksesta. Osan saa varmasti toimimaan muutoksia tekemällä, osaa yhtä varmasti ei. Pielessä voi olla muukin kuin tarina ja kieli, oman "ensimmäisen" käsikirjoitukseni ongelmaksi väittäisin nykyään puhtaasti sitä, että se oli naiivi ja epäuskottava. Huono tarina se ei kyllä ollut, koska monet sen lukivat ja pitivät nimenomaan tarinasta  - ja kielestä myös. Mutta koko idea, jo ihan lähtökohtaisesti, kaikkine henkilöineen ja tapahtumineen, oli sellainen, ettei siitä oikeasti saisi rakennettua myyvää romaania, vaikka miten kääntäisi ja vääntäisi.

Pelkät kielelliset puutteet nyt saa korjattua lähes aina, mutta luulen, etteivät ne ole "rikkinäisissä" käsikirjoituksissa aina se suurin murhe.

Tämä pohdinta nyt vain sen takia, koska minua harmittaa kuinka paljon alan harrastajia on (potentiaalisia sellaisia) jotka hylkäyskirjeistä masentuneina niittaavat kässärinsä perimmäisen nurkan mappi Ö:hön, vaikka missään ei kukaan sano, että tarina olisi ollut huono.

Itse en liiaksi tätä surkuttelisi :) Suomessa julkaistaan valtavat määrät kirjoja ja kustantamotkin saavat käsikirjoituksia kasapäin, joten jo niiden työmäärää ajatellen lienee ihan hyvä asia, etteivät kaikki kässärit kierrä talosta toiseen loputtomiin. Uskon, että ihminen, joka sitä oikeasti haluaa, pystyy toisenkin käsikirjoituksen kasaan pusertamaan, jos kerran on sen ensimmäisenkin saanut aikaan. Sen jälkeen on ehkä viisaampi siitäkin, mikä ensimmäisessä meni pieleen, ja onko sille jotain tehtävissä vaiko ei. Niin kävi ainakin omalla kohdallani.

Entä mitä luulette, että käsikirjoituksen ulkoasu (fontti ja paperilaatu yms.) vaikuttavat kustantamoiden päätöksiin? Jos nippu näyttää uuvuttavalta, tarttuuko kukaan siihen ylipäätään, vai meneekö se suoraan roskiin?

Heh, en ole itse lähettänyt yhtäkään käsikirjoitustani paperilla, joten enpä osaa sanoa paperilaadusta mitään. Kyllä itse koitan lähettää tekstini suht siistin näköisenä, jotta se lukeminen olisi mukavampaa, jos sinne asti päästään, ja siinähän ei iso vaiva minulle ole. Monien kustantamoiden sivuilla on kerrottu missä muodossa ja esim. millä fontilla, marginaalilla ja rivivälillä tekstit halutaan, mutta tervettä järkeä tässäkin lienee hyvä käyttää, jos ei vaatimuksia ole erikseen listattu :)

[Luinwen]

Tarkoitan tällä nyt sitä, että jos olet varma tarinan hyvyydestä, mutta käsikirjoituksessa on kielellisiä puutteita tms. kannattaako kaikesta huolimatta viheltää peli poikki ja haudata koko projekti? Käsikirjoitusta selkeästi muuttamalla voi vaikuttaa koko tarinaan. Hylätäänkö siis käsikirjoitus, mutta kirjoitetaan tarina uudelleen vain eri tavalla?

Jos käsikirjoitus pääsee kustannusvaiheeseen asti, silloin tekstiä totta kai muokataan rankalla kädellä. Tämä on täysin varmaa. Joten siinä tulee korjattua juuri kaikkia kielellisiä juttuja ja jaarittelua, toistoa ja niin edelleen. Käsikirjoitusta tiivistetään, hiotaan, tehdään paremmaksi.

Tärkeintä kai kustantajalle käsikirjoituksessa on sen potentiaali. Näyttääkö se sellaiselta, joka voisi myydä? Onko kirjoittaja itse kiinnostava ja helposti markkinoitavissa? Onko kirjoittajalla kielellistä lahjakkuutta, että hän pystyy muokkaamaan tämän käsikirjoituksen lopulliseen muotoonsa? Niin ainakin luulisin, mitä olen tajunnut rivien välistä.

Tekstin kannattaa siis olla niin viimeisteltyä kuin vain suinkin voi ja mieluiten myös virheetöntä. Se ei anna kirjoittajasta hyvää kuvaa, jos teksti vilisee kirjoitusvirheitä. Mutta toisaalta jos teksti on vain niin hyvää ja kiinnostavaa, silloin pieniä virheitä voidaan katsoa läpi sormien. Editoinnissa ne kuitenkin kaikki katoaa.

Jos käsikirjoitus ei mene kaupaksi, se ei välttämättä tarkoita sitä, että se olisi patasurkea. Mutta kuitenkin olen samaa mieltä senkin kanssa, että jossain vaiheessa kannattaa antaa olla, jos jokainen kustannusyhtiö on tullut käytyä läpi jo useampaan kertaan. Ensimmäisestä hylkäyskirjeestä ei kuitenkaan kannata masentua. Ja vanhat kässärit kannattaa säilyttää. Niitä voi aina hioa ja korjailla ja kokeilla joskus myöhemmin uudestaan. Oikean kustantamon löytämisessä on paljon kiinni myös ajoituksesta. Siitä että löytää juuri sen oikean ihmisen. Tuurista.

Entä mitä luulette, että käsikirjoituksen ulkoasu (fontti ja paperilaatu yms.) vaikuttavat kustantamoiden päätöksiin? Jos nippu näyttää uuvuttavalta, tarttuuko kukaan siihen ylipäätään, vai meneekö se suoraan roskiin?

Kuten Marygold jo sanoi, kustantamoillahan on omat standardinsa tässäkin. Jos teksti ei sovi heille - on tolkuttoman epäselvää tai käsin kirjoitettu tai jotakin vastaavaa - luultavasti se lentää saman tien paluupostissa takaisin. Kustantajan on turha tuhlata aikaansa sellaiseen, joka ei lue edes lähettämisohjeita kunnolla. Eihän se kerro ihmisestä muuta kuin, että tämä ei edes kunnolla välitä tekstistään tai siitä julkaistaanko sitä vai ei.

Olen nyt kerran lähettänyt pitkän romaanikäsikirjoituksen tulostettuna. Se oli aika kamalaa. Sivuja oli liki 300 ja sellainen nivaska paperia painaa jo paljon! Itse asiassa ärsyttää erittäin paljon, että sellainen suuri kustantamo kuin Tammi ei suostu ottamaan käsikirjoituksia sähköisenä vastaan. Mikähän ongelma niilläkin oikein on?

[MaKo]

Tästä olikin juttua jossain ihan vast'ikään. Itse luulen, että käsikirjoituksen hyväksyminen tai hylkääminen on ainakin joiltain osiltaan tuurin kauppaa. Luulen, että harva käsikirjoitus on kustantajalle mennessään ihan valmis painettavaksi. Se, uppoaako se vastapäässä lukijaan vai ei, voi riippua monista sellaisista asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa (esimerkiksi muista lähetetyistä käsikirjoituksista, tai lukijan sen hetkisistä mieltymyksistä, tai sen hetken "muotiaiheista" tai jostain).

Siksi käsikirjoituksen "hiominen" varmaan joiltain osin kannattaa. Itse kuitenkin näen hiomismahdollisuudet varsin rajallisina. Kieltä voi parantaa, joitain osasia järjestellä uusiksi, yksityiskohtia viilata ja sen kaltaisia asioita, mutta esimerkiksi suuria juonellisia muutoksia on vaikea tehdä ilman, että paloittelee tarinan alkutekijöihinsä ja kokoaa niistä jotain uutta.

Luulen, etten hioisi hylättyjä käsikirjoituksia ihan mahdottomasti. Lähettäisin sellaisen todennäköisesti useammalle kustantajalle, mutta jos kaikki sen hylkäisivät, niin todennäköisesti ottaisin käsikirjoituksen työpöydälle, leikkelisin paloiksi ja käyttäisin palaset jossain toisessa tarinassa. Tai kokoaisin tarinan uusiksi toisista lähtökohdista.

Meillä (oliko se nyt Paperiarkin IRC-kanavalla) oli juttua siitä, kustannetaanko hyvä tarina kuitenkin jossain vaiheessa? Voiko ajatella niin, että jos kukaan ei tarinaa kustanna, sen täytyy olla ainakin joiltain osiltaan vajaa ja huono? Monethan maailmanlaajuiseen menestykseen nousseet tarinat on alkuvaiheessa hylätty, mutta lopulta kuitenkin kustannettu. Tätä voi olla vaikea kuitenkaan käyttää argumenttina, koska meillä ei ole tiedossa, moniko sellainen tarina on jäänyt pöytälaatikkoon pölyttymään, josta olisi kustannettuna voinut tulla menestys. Olettaisin kuitenkin, että sellaisia on enemmän kuin mitä arvaan, koska niin monen tarinan kohdalla kustantajan löytyminen on ollut kiven alla.

[Luinwen]

Tästä olikin juttua jossain ihan vast'ikään. Itse luulen, että käsikirjoituksen hyväksyminen tai hylkääminen on ainakin joiltain osiltaan tuurin kauppaa.

Joltain osin? Se on luultavasti kuitenkin 90 prosenttisesti tuurista kiinni. Siitä että aika ja paikka ja kustantaja, jolle kässäriä on tarjoamassa on juuri sopiva ja otollinen juuri kyseiselle käsikirjoitukselle. Siksi juuri kässäriä kannattaa lähettää niin moneen paikkaan kuin mahdollista.

Luulen, etten hioisi hylättyjä käsikirjoituksia ihan mahdottomasti. Lähettäisin sellaisen todennäköisesti useammalle kustantajalle, mutta jos kaikki sen hylkäisivät, niin todennäköisesti ottaisin käsikirjoituksen työpöydälle, leikkelisin paloiksi ja käyttäisin palaset jossain toisessa tarinassa. Tai kokoaisin tarinan uusiksi toisista lähtökohdista.

Minäkään en jaksa oikolukea tekstejäni yleensä kuin vain kerran. Sitten myöhemmin, jos satun lukemaan tekstiä (jota tapahtuu harvoin), voin tietysti siinä samalla korjailla sitä. Mutta siihen se jääkin. En jaksa jäädä kiinni vain yhteen tekstiin.

Siksi en oikein tajua tätä ajatusta... Miksi hyvä tarina pitäisi leikellä palasiksi? Vaikka se ei sopinutkaan kustantajille juuri nyt ja juuri tällä hetkellä, miksi teksti pitäisi tuhota kokonaan? Jos teksti on joku alkuaikojen emäpommi, niin silloin joo. Mutta tosissaan kirjoitettu, hyvä teksti, jossa on juonessa edes jotakin tolkkua ja ihan siedettäviä hahmojakin... Sellainen pitää jättää rauhaan. Itse pidän puhtaalta pöydältä aloittamisesta. Uusista hahmoista, uudesta tarinasta. Siksi aika harvoin palaan niiden vanhojen tekstien pariin.

[MaKo]

Itse luulen, että käsikirjoituksen hyväksyminen tai hylkääminen on ainakin joiltain osiltaan tuurin kauppaa.

Joltain osin? Se on luultavasti kuitenkin 90 prosenttisesti tuurista kiinni.

Käytän varovaista ilmaisua siksi, ettei minulla ole tiedossa tarkempia prosenttiosuuksia.

Jos omat kokemukseni novelliryppäästä ovat yhtään samankaltaisia kustantajien käsikirjoituskasan kanssa, niin kehityskelpoisia yksilöitä on joukossa paljon. Niissä on omat puutteensa, mutta työtä tekemällä niistä saisi varsin kelvollisen. Mutta koska kirjoittajat harvoin saavat monisanaisempia palautteita kustantajilta, niin harvoin tietää, kuinka lähellä tai kaukana käsikirjoitus on ollut kustannettavaksi valituista kilpakumppaneistaan, ja erityisesti miksi - onko kieli vielä kankeaa tai tyyliltään huojuvaa, onko puutteita tarinan kaaren rakentamisessa vai henkilöissä, vai missä.

...jos kaikki sen hylkäisivät, niin todennäköisesti ottaisin käsikirjoituksen työpöydälle, leikkelisin paloiksi ja käyttäisin palaset jossain toisessa tarinassa. Tai kokoaisin tarinan uusiksi toisista lähtökohdista.

Siksi en oikein tajua tätä ajatusta... Miksi hyvä tarina pitäisi leikellä palasiksi?

Koska samoista aineksista voi olla mahdollista keittää maistuvampi soppa. Jos tekstin puutteet ovat jossain rakenteellisella tasolla, niin ne eivät monesti korjaudu pelkällä pintaviilauksella. Tarina on hajotettava osiin, koottava uudestaan toisenlaiseksi ja kehitettävä uudet "liimapalaset" sitomaan ainekset yhteen.

Jos kerran tarina ei ole sellaisenaan kellekään kelvannut, niin jotain vikaa siinä täytyy olla, ja jos vika on rakenteellisissa seikoissa, niin se ei korjaudu pelkällä tekstin hiomisella.

Vaikka se ei sopinutkaan kustantajille juuri nyt ja juuri tällä hetkellä, miksi teksti pitäisi tuhota kokonaan?

Kun pilkon tarinan takaisin alkutekijöihinsä, se ei tarkoita sen tuhoamista. Se tarkoittaa sitä, että erottelen siitä tarinan keskeiset osaset ja liima-ainekset erilleen. Tarinan keskeisistä osista voi järjestellä uudenlaisen palapelin. Vaikkei tarina välttämättä enää kaareltaan tai esitysjärjestykseltään olekaan sama kuin alkuperäinen - sehän se on kyllä tietysti ideakin - niin se säilyttää silti monet alkuperäistä tarinaa luonnehtineet tekijät.

Itse pidän puhtaalta pöydältä aloittamisesta. Uusista hahmoista, uudesta tarinasta. Siksi aika harvoin palaan niiden vanhojen tekstien pariin.

Uudet tarinat ovat aina innostavia! Minä kuitenkin ihan surutta kannibalisoin omaa aineistoani eli plärään idealaatikkoa ja poimin sieltä sopivalta vaikuttavia ajatuksia uuden tarinan tarpeisiin.

Palaan todella harvoin jo kirjoitettuun ja valmiiksi saatettuun tekstiin, vaikka joidenkin osalta on tarkoitus niin tehdä. Jos palaan, se tarkoittaa useimmiten sitä, että tarinasta on syntymässä jotain muunlaista kuin miten se on alunperin tehty. Tällaisia novelleja minulla on kaksi (kotisivuilla arkisto-osuudessa), ja uusiokäyttöön otettuja keskeneräisiksi jääneitä aihioita on lukemattomia.

[Luinwen]

Kun pilkon tarinan takaisin alkutekijöihinsä, se ei tarkoita sen tuhoamista. Se tarkoittaa sitä, että erottelen siitä tarinan keskeiset osaset ja liima-ainekset erilleen.
---
Uudet tarinat ovat aina innostavia! Minä kuitenkin ihan surutta kannibalisoin omaa aineistoani eli plärään idealaatikkoa ja poimin sieltä sopivalta vaikuttavia ajatuksia uuden tarinan tarpeisiin.
---
Palaan todella harvoin jo kirjoitettuun ja valmiiksi saatettuun tekstiin, vaikka joidenkin osalta on tarkoitus niin tehdä. Jos palaan, se tarkoittaa useimmiten sitä, että tarinasta on syntymässä jotain muunlaista kuin miten se on alunperin tehty.

Tämä on jännää... Koska oma tyylini on niin erilainen. :3

Olen itse kirjoittanut jotain noin sata novellia (laskin ne tosiaan kerran, mutta olen jo unohtanut tarkan luvun, lähelle sata niitä kuitenkin oli) sekä kuusi pitkää tekstiä (mikä tarkoittaa yli 100 A4 liuskan kokoista käsikirjoitusta). Itse teen mieluummin paljon sitä, että jätän vanhat tekstit jälkeeni, sitten kun katson niiden olevan valmiita. Eli suomeksi sanottuna, sitten kun olen lopen kyllästynyt niihin.

Olen hyvin harvoin palannut vanhoihin teksteihini tai uusiokäyttänyt niitä. Yksi tai kaksi nimeä on joutunut uudelleen käyttöön; nekin nimet ovat tulleet jostain erittäin vanhoista ja erittäin haudatuista nuoruusajan harjoitelmista. Muuten teksteissäni ei pyöri samoja nimiä sen takia, etten halua käyttää samoja nimiä.

Mitä taas juoniaiheisiin tai teemoihin tulee... Novellien seassa on sellaisia yksilöitä, jotka olen kirjoittanut uudelleen, mutta se ei oikeastaan ole muokkaamista samalla tavalla kuin mitä sinä teet. Pikemminkin olen kirjoittanut vain viimeistellyn version vanhasta tekstistä. Erään novellin olen kirjoittanut kai kolmekin kertaa ja aloittanut neljättä kertaa; joka kerralla teksti on muuttunut, mutta se on silti se sama teksti. Niin ainakin ajattelen sen. Joka kerta pääidea on kuitenkin pysynyt ennallaan, samoin kuin aihe.

En pystyisi kuvittelemaan itseäni käyttämään uudelleen jossain aiemmassa tekstissä ollutta juonta tai hahmoa tai esinettä. Jos samankaltaisuuksia on, ne yleensä ovat tahattomia ja johtuvat vain siitä, että ne miellyttävät silmää. Esim. olen huomannut, että toistan usein tarinoissani sitä, että aina jossain vaiheessa päähenkilö saa tai hänelle teetetään uusi kaunis asu. Pitkissä tarinoissani näin tapahtuu oikeastaan aina; en tajua, miten se aina sinne pulpahtaa! Tarinoissani on myös usein koruja tai lumottuja koruja, jotka esittävät merkittävän osan tarinan juonessa.

Sitten kun jokin teksti on kirjoitettu, sen aihe on tavallaan kulunut loppuun mielessäni. Aiheeseen on vaikea palata, koska se on muuttunut tylsäksi. Se on jo käsitelty. Ajatus tekstin pilkkomisesta ja käyttämisestä jossakin muualla... vaikka sitten aihekin muuttuisi... Se on vain jotenkin inhottava. Se tuntuu vanhan kertaukselta, vaikka ei sitä olisikaan. Siinähän tulisi luotua jotakin uutta vanhan pohjalta. Itse kuitenkin pidän enemmän uuden luomisesta tyhjästä. Ilman rajoituksia tai painolastia. Ehkä samasta syystä inhoan jatko-osien kirjoittamista. Vain silloin jos juoni jää erittäin kesken, silloin voin harkita jatko-osan laatimista. Ja sitä tapahtuu erittäin harvoin.

[Orduuka]

Ehkä se tarinan hyvyys määritellään nykypäivänä kaupallisuudella.
Okei, en osannut ehkä ihan pukea sanoiksi sitä, mitä ajoin takaa edellisessä viestissäni, mutta olkoon 

Tammi ja Karisto tosiaan haluavat ne paperiversiot, ja ne ohjeet:
http://www.tammi.fi/haluatko-kirjailijaksi-
http://www.karisto.fi/portal/suomi/kustannusliike/yhteystiedot/kasikirjoitusten_lahettaminen/

Tammella melko selkeät ohjeet, mutta Karistolla ei minkäänlaista ohjeistusta. Toki on päivänselvää käyttää fonttikokoa 12 ja riviväliä 1,5 tai 2, (vai onko?). Marginaaleista ei mainintoja. Ite jätin muistaakseni pari-kolme senttiä reunuksia.
(Viittaan nyt edellisessä viestissäni tarkoittamiini ulkoasuseikkoihin)
Itse käytän Times New Romania, toiset tykkää Arialista, jotkut jostain muusta.
Mietin vaan, että minkälaisen nipun ite haluaisin lukea, jos näitä kässäreitä ottaisin vastaan. Itelle Arial on raskas lukea jostain syystä. Isot reunukset on hyvät että niihin mahtuu piirtämään 

Tulostuspaperia on monenlaista. Totesin sen, kun opinnäytetyötä tulostin, ja se 40 sivua oli paksumpi nippu sillä paremmalla paperilla.. Tarkoitin siis paperilaatu-viittauksellani sitä, että 300 sivuinen kässäri saattaa näyttää tulostettuna melko kuivakkaalta pinolta, joka on varmaan helpompi heittää roskiin kuin se 150 sivuinen. Ainakin perjantaina 

Kävin tuossa läpi Teoksen, Otavan, Nemon, Sammakon, Jalavan, Bazarin, Gummeruksen ja WSOY:n ohjeet. Nämähän ottavat siis sähköisiä versioita vastaan, ja ohjeiden niukkasanaisuudesta voi kai jo vetää sen johtopäätöksen, että sähköisen materiaalin muokkaustaidot on kustantamoissa hallinnassa.

Itse yritän jonkinlaisena perfektionistina tehdä aina mahdollisimman siistiä ja selkeää jälkeä. Ja saattaa olla myös vähän niinkin, että sitä tietynlaisena perfektionistina syyllistyy toisinaan vähän 'yliyrittämiseenkin'. Edelliseen projektiin piirsin aika tarkan kartan ja liitin sen heti käsiksen alkuun kansilehden jälkeen. Ehkä se kartta säikäytti.

Tästä olikin juttua jossain ihan vast'ikään. Itse luulen, että käsikirjoituksen hyväksyminen tai hylkääminen on ainakin joiltain osiltaan tuurin kauppaa. Luulen, että harva käsikirjoitus on kustantajalle mennessään ihan valmis painettavaksi. Se, uppoaako se vastapäässä lukijaan vai ei, voi riippua monista sellaisista asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa (esimerkiksi muista lähetetyistä käsikirjoituksista, tai lukijan sen hetkisistä mieltymyksistä, tai sen hetken "muotiaiheista" tai jostain).

Taatusti tekstiä muutellaan ja muokataan ja hiotaan. Se syy, miksi alun perin aloitin koko viestiketjun ja pohdinnan, on tämä ns. ajankohtaisuus tai oikea-aikaisuus, jos haluaa sellaisia termejä käyttää.
Eli jos tyyppi on just lukenu 500 sivua älytöntä fantasiakirjallisuutta tai ankaraa scifiä, ja seuraavaksi odottaa - kaskas, lisää fantasiaa, scifiä... Niin. Esimerkiksi. Tai jos kustantamo etsii tällä kyseisellä hetkellä lisää vampyyri/ihmissusi/zombie-kamaa, eikä ole kiinnostunut muusta.. Esimerkiksi.

Mietin vaan, että pitäisikö meidän kuitenkin antaa käsikirjoituksillemme se toinen mahdollisuus. Joskus.

Huolimatta kaikista kauniista sanoistanne ja vakuutteluistanne (sori vaan  ) minusta tuntuu jotenkin ankealta se ajatus, että jotakin hienoa jää tulematta, koska oli 'huono tuuri'.
(No joo toki, onhan se omakustanne olemassa)

[Luinwen]

Mietin vaan, että pitäisikö meidän kuitenkin antaa käsikirjoituksillemme se toinen mahdollisuus. Joskus.

Kyllä. Pitäisi.

Minun ongelmani on tosiaan se, että tarvitsisin oikeastaan managerin. Jonkun joka olisi tönimässä ja hoputtamassa koko ajan, että joko lähetit. Lähetitkö jo. Oikolue, lähetä, kirjoita saatekirje. Näistä jokainen on niin tuskastuttava ja tylsä työvaihe, koska minulla loppuu se kiinnostus tekstiin, heti kun viimeinen piste on lyöty paperiin. Se on valmis silloin, omassa mielessäni. Vaikka se ei olisikaan vielä valmis. Ja sellainen on niin uskomattoman väsyttävää...

Minulla varmaan olisi jo yksi kirja julkaistuna, jos olisin yhtään uutterampi. Kustantamoiden kanssa ei pitäisi olla nirsoileva. Pitäisi lähettää niin moneen paikkaan kuin mahdollista, koska tosiaan kyseessä on tilastotiede ja sattuma, ei mikään tarkka tiede. Saatteen pitäisi olla niin hieno kuin mahdollista. Ja vielä lisäksi pitäisi muistaa soitella kustantamoille ja vähän kysellä etukäteen (koska jokainen paikka ei julkaise kaunokirjallisuutta) ja muistaa myös soitella jälkikäteen, kun kässäri on lähetetty, jos vastauksissa kestää.

Ja se kaikki. On niin. Tylsää. Niin turhauttavaa työtä. Kunpa sen voisi tosiaan delegoida ulkopuolelle jenkkiläiseen tapaan. Itse voisi keskittyä vain kirjoittamiseen ja joku toinen hoitelisi kaiken tämän muun.

[VMN]

Todettu jo monesti täällä, että valitettavasti tuurilla on paljon (jopa liian paljon) tekemistä sillä, mitä käy kun tekstin lähettää eteenpäin. Eikö se mennyt niin, että Harry Potterkin melkein jäi kustantamatta, mutta joku rouvashenkiö sen sitten meni lukemaan ja totesi, että tämähän on hyvä? Samaan tarinaan olen myös kuullut sellaisia kommentteja, että kärsivällinen kun olisi ollut, niin tarina olisi jossain kohti julkaistu, eikä tämä "ihmetarina" olekaan niin ihmeellinen, eikä tämä rouva, joka sitten löysi Potterin kasan pohjalta, ollutkaan niin tärkeä rouva.

Sen perusteella ainakin olettaisi voisi, että kannattaa tarjota tekstiä toistekin. Se mikä ainakin on selvää, että teksti kannattaa lähettää mahdollisimman monelle kustantajalle parantaaksee omia mahdollisuuksia. Toki hienoahan olisi jos isot nimet, kuten Tammi tai WSOY julkaisisvat oman tekstin, mutta varsinkin ensimmäisellä kerralla, tästä ei ole mitään varmuutta. Pienikin kustantamo voi olla lottovoitto.

Mutta. Kuten Luinwen on jo pari kertaa kironnut, niin se vaatii ihan helkkaristi töitä. Isolta kustantajalta voi tulla hieman mainostusta, mutta pienemmän kohdalla joudut varmasti tekemään ison työn, jos haluat tekstisi ihmisten esille. Sofi Oksanenkin sanoi dokumentissa, jonka juuri näin, että hänen kirjailijaurastaan 80% on muuta kuin kirjoittamista. Että näin. Kirjailijana, varsinkin menestyvänä, on valmis oltava tekemään niin paljon muutakin kuin vain kirjoittamaan.

Jenkkilöiden agentit voisi olla kätevä toisinaan, mutta vaihtoehtoisesti taas käsitykseni mukaan agentin löytämiseksi voi joutua tekemään todella paljon taustatöitä ja itsensä mainostamista. Eli kynnys aloittaa on paljon isompi kuin täällä, mutta loppu voikin olla helpompaa. Ehkäpä.

Helppoa ei ole olla luova (:

(Ja Oorduka, selityksesi avasi hyvin tuota fontin, rivivälin ja paperin merkitystä itse tekstiin. Hyviä pohdintoja sinulta, mutta uskoisin tärkeimmän olevan se, että teksti on yksinkertaisesti siisti ja helposti luettavaa. Lopulta se on varsin yhdentekevää millä paperilla se on, kunhan se ei vain saa lukijaa välttelemään tekstiä. Eli vähän kannattaa miettiä, mutta pääpaino on, luonnollisesti, itse tekstissä (; )

[Luinwen]

Toki hienoahan olisi jos isot nimet, kuten Tammi tai WSOY julkaisisvat oman tekstin, mutta varsinkin ensimmäisellä kerralla, tästä ei ole mitään varmuutta. Pienikin kustantamo voi olla lottovoitto.

---

Sofi Oksanenkin sanoi dokumentissa, jonka juuri näin, että hänen kirjailijaurastaan 80% on muuta kuin kirjoittamista. Että näin. Kirjailijana, varsinkin menestyvänä, on valmis oltava tekemään niin paljon muutakin kuin vain kirjoittamaan.

Ja silti kaikesta huolimatta jostakin syystä haaveilen siitä, että jokin iso firma löytäisi juuri sen minun kirjani. Onko tämä jotenkin outo unelma?

Amerikan mantereelta löytyy paljon sellaisia esimerkkitapauksia, että kirjailija on alunperin julkaissut kirjansa hyvin pienessä piirissä (kuten Dan Brown, joka aloitti omakustanteella) ja sitten myöhemmin vasta hänen kirjansa löytyivät isompiin piireihin.

Voiko näin tapahtua myös Suomessa? Että ensin julkaisee jollain pikkukustantamolla kirjansa ja kun se myy ja saa mainetta paljon, yhtäkkiä joku WSOY havahtuu ja haluaakin kustannussopimuksen itselleen?

[VMN]

Totta kai, Luinwen. Itsekään ei haluaisi tyytyä mihinkään pienempään (; Jos sieltä menestystä ei sitten tule, yritetään hieman pienempiä versioita, mutta itseluottamusta löytyy! Siltikin olen sitä mieltä, ettei ole mikään häpeä ole pienkustantamon "löytämä" esikoiskirjailija. Se itsessään on todella hienoa. Mutta silloin itselle kasaantuu paljon vastuuta kirjasta julkaisun jälkeen. Itse ainakin olen siihen täysin valmis (: (Ja eikö se ollut niin, että Potterin kustannusyhtiö oli jokin pieni ja nimetön firma, joka räjähti kirjojen kanssa valtavaan suosioon?)

Olen aivan varma, että kertomasi tapaus voisi tapahtua Suomessa, ja varmasti jossain kohti tapahtuukin, mutta... onko niin koskaan vielä tapahtunut? En tiedä. En usko. Nyt täytyy ottaa huomioon se, että Ameriikka on Ameriikka. Siellä on muutama ihminen enemmän kuin täällä, mikä tarkoittaa enemmän lukijoita kaikille genreille ja enemmän ihmisiä ja kustantamoja, jotka etsivät uutta timanttihippua esiteltäväksi. En näe mitään syytä, miksei isokustantamo tarjoaisi sopimusta, jos itsekustantamasi kirja päätyisi kriitikoiden ja lukijoiden kehumaksi mestariteokseksi. Jotta lukijat, ja varsinkin kriitikot, löytäisivät ja suostuisivat lukemaan tekstisi, on vain oltava niin hyvä onninen kuin ahkera.

Tarkoitus ei ole masentaa, hieman kerrata vain faktoja. Toivotaan, että molemmat löydämme jonkun tien jossain kohti, oli se sitten ison firman kautta tai ei !

Edit: Niin, ja lisätään vielä, että eikös Sofi Oksanen ole vaihtanut jo ainakin pari-kolme kertaa kustantajaansa? Eli yhdelle ei ole missään nimessä pakko jämähtää, jos parempaa tarjousta tarjotaan muualta, tai ei ole tämän hetkiseen tyytyväinen. (Itse en neidistä niin pidä, mutta Suomen yhtä suurinta kirjailijaa on seurattava varsin paljon)

[Luinwen]

(Itse en neidistä niin pidä, mutta Suomen yhtä suurinta kirjailijaa on seurattava varsin paljon)

Samikset. Minäkin inhoan Sofi Oksasta. :>

Jostakin on pakko aloittaa ja kun isot kustantamot ovat mitä ovat, on pakko aloittaa pienestä.

Koin omituisen hetken tällä viikolla. Laitoin viikko sitten erään vanhemman käsikirjoitukseni kierrokselle pieniin kustannusyhtiöihin, koska ajattelin, että se on ansainnut sen. Käsikirjoitus ei ollut huono; en vain ollut jaksanut lähettää sitä juuri mihinkään, silloin kun olin sitä lähetellyt sinne sun tänne.

Eräs oli paikallinen kustannusyhtiö ja sieltä sitten oli soitettu minulle. Olin juuri silloin ollut suihkussa, joten soitin takaisin. Luulin, että nyt tässä on jotakin. Koskaan ennen minulle ei ole soitettu kustannusyhtiöstä. Vieläpä niin, että vasta viikko on mennyt käsikirjoituksen lähettämisestä. Luulin, että nyt siellä joku vähintään haluaa sopia tapaamisen. Ei kai kukaan nyt soittaisi vain käsikirjoituksen haukkuaakseen?

Kyllä voi. Tämä kyseinen mies ei ollut tosiaan ehtinyt katsoa muuta kuin hieman alkua kässäristäni ja nyt soitti kertoakseen, miksi sitä on niin mahdoton julkaista. Ensinkin nuortenkirjaa on kuulemma täysi mahdottomuus julkaista pienessä firmassa. Hän kysyi minulta, että olenko lähettänyt käsikirjoitusta isommille kustannusyhtiöille. Käsikirjoituksen aloitus oli kuulemma huono. Ja käsikirjoitus oli myös liian pitkä. Tähän selityksenä oli se, että nuoret eivät lue pitkiä kirjoja. Potterit sun muut ovat erikoistapaus.

Puhelu kesti ainakin yli vartin, enkä ehtinyt oikeastaan edes sanomaan juuri mitään, koska tämä mies puhui tauotta, edes henkeä vetämättä. Minulla ei vieläkään ole mitään käsitystä, miksi mies soitti minulle. Yrittikö hän olla kamalan avulias siinä, kun lyttäsi käsikirjoitukseni? Hän vielä lisäksi suositteli minulle puolikustannetta, joka maksaisi vain 2000 euroa. Koska köyhällä opiskelijallahan tuollaisia rahoja vain lojuu nurkissa tyhjän panttina. Kun sanoin siitä hänelle, että olen tosiaan opiskelija ja rahaa on niukasti, hän sanoi, että eihän sinun tarvitse muuta kuin myydä jotain 100 kappaletta 25 euron hintaan niitä kirjoja ja olet jo omillasi! Mmmm, niin.

Joka tapauksessa. Minulle joskus sanottiin, että juuri paikalliset pikkukustantamot ovat hyviä; että he juuri voivat kiinnostua, kun paikkakunnalta löytyy uusia kirjailijoita. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla.

[Dragan]

Tuollaiset palvelukustanteet haiskahtavat kyllä omaan nenään huijauksilta, jossa ainoa voittaja on kustantava taho. Ei sillä, sadan kirjan erän pystyy saamaan myytyä, mikäli kirja on mielenkiintoinen ja on jonkin verran kontakteja.  Kuitenkin monen pienkustannespefikirjan kokonaiskirjamyynti taitanee pyöriä juuri tuon  luvun lähettyvillä.

Pienillä kustantamoilla taitaa oikeastaan yleensä olla varsin vähän rahaa laittaa mainostukseen ja kaikista pienimmät ovat suurelta osin kirjakauppavarastojen ja kirjastolevityksen ulkopuolella. -> joten varsinaista hyötyä pienkustantajan lipun alla olemisesta on varsin vähän. (siis olettaen että joutuu maksamaan 2000e siitä)

edit. Lisäksi kirjojen myynti on aikaavievää työtä ja sisältää lähes väistämättä myös lisäkustannuksia, jotka pitäisi siirtää kirjan hintaan. (kuten kirjojen lähettäminen) Täysin omassa pienkustanteessa olisi ainakin se hyöty, että saisi itse päättää kaikesta.