Khosmar

Nyt oli pakko sanoa, että kirja oli parasta vähään aikaan lukemaani settiä. Apinoiden planeetta on selvästi tieteiskirjallisuuden eliittiä, josta allekirjoittanut on aiemmin saanut tarinan suhteen vain elokuvallisesti joko nauttia (vuoden 1968 versio) tai kärsiä (vuoden 2001 versio). Pierre Boullen mestarillinen klassikko nousi kyllä ylittämättömäksi. Kertomus on melkein kokonaan (ensimmäisiä ja viimeisiä sivuja lukuunottamatta) homodiegeettisesti kerrottu, jossa avaruuden tutkimusmatkailijaksi päätynyt päähenkilömme kertoo merkillisestä seikkailustaan apinoiden hallitsemalle planeetalle joutumisesta, jossa hän joutuu alkukantaisten ihmisolentojen joukossa vangiksi, mutta osoittamalla kykyä omaksua apinoiden kulttuuria ja ilmaista apinoille omaa älyllisyyttään pitää lukijan otteessaan. Itselläni oli perin hauskaa lukea, kuinka apinat ällistelivät päähenkilömme valtaisaa älyä ja sivistyneisyyden tajua ja kuinka päähenkilömme saa ihan oikeita (sympaattisuutta uhkuvia) liittolaisiakin apinoiden joukosta. Lukijamme kokee kertojan kautta apinoiden ajatusmaailman niin hyvässä kuin pahassa, myös filosofian poikaselle ja moraaliselle katsomukselle kallistutaan, mikä syventää tätä miellyttävästi. Tunnelmakin on kohdillaan. Mutta miksi ei ihan täysiä pointseja tule tälle teokselle? No ne on lähinnä pieni kauneusvirheitä tarinallisissa siirtymissä, jotka pikkuisen vaivaavat. Joskus jäädään kertomaan enemmän asioista, mutta sitten toisinaan loikat ovat melkoisia, etenkin lopussa jäi jotenkin tunne että kirjailija ei ollut aivan viitsinyt kertoa asioiden etenemisen yksityiskohtaisuutta. Mutta kuten sanottu, lähinnä kauneusvirheitä tekstissä, jotka joskus pelaavat tämän lyhyen puoleisen tarinan eduksi. Tuosta pienestä nipotuksestani huolimatta Apinoiden planeetta on klassikon maineensa ansainnut ja se nousi selvästi suosikkieni joukkoon sopivan kokoisen pituutensa, ymmärrettävän kirjoitustyylinsä ja hienojen tarinankäänteiden ja henkilöhahmojen suhteen. Jos scifikirjallisuus on lähellä sydäntäsi, älä missään nimessä epäröi jättää tätä lukematta.

Luultavasti jokainen Stephen Kingiin tutustunut tietää Cujon. Sen kertomuksen, jossa vesikauhutartunnan johdosta ihmisen paras ystävä muuttuu kuolemaa niittäväksi painajaiseksi. Ja vaikka tarina kuulostaa juuri edellämainitun litannia takia monenkin mielestä liian yksinkertaisen kuuloiselta voidakseen antaa enemmän arvoa sisällölle, on tästäkin kirjasta kertomaan enemmänkin. Cujo ei ole vain tappajakoirasta. Se on tarina hirviöstä, ja sitä King pohjustaa esittämällä tarinan alussa pienen johdannon, jonka moni varmasti (mikäli on lukenut) muistaa kirjasta Kosketus: Castle Rockin sarjamurhaajan. Cujoa voidaankiin pitää eräänlaisena itsenäisenä jatko-osana Kosketukselle, jossa (niin monessa Kingin tarinassa esiintynyt) Castle Rockin pikkukaupunkiin sijoittuva osuus jäi pienoiseksi. Tämä johdanto ja "tapaus Cujo" eivät vain luo aasinsiltaa kummankin teoksen välille vaan rakentavat myös tarinan Castle Rockissa elävästä hirviöstä, joka esiintyy erinäisessä muodossa tahtoen pahaa viattomille ja ei-niin-viattomille ihmisille. Onneksi kirjailija ei ole niin paljon loppupeleissä tukeutunut tähän tarinan ainoaan "yliluonnollisuuteen" vaan kirja antaa lähinnä luonnollisen selityksen kaikkeen. Siitä plussaa ehdottomasti. Stephen Kingin tuotannossa Cujo on rujon oloista tekstiä. Se voi kenties selittyä tuolloin kirjailijaa pahasti vaivanneesta alkoholismista, sillä mitään ei kaunistella. Joskus se toimii, joskus sitä kumminkin olisi toivonut jonkinlaista hienovaraisuutta. Nyt meillä on edessämme kaikin puolin melankolinen ja lohduton tarina Uinu, uinu lemmikkini -kirjan tapaan, tietoisesti vain rumempi. Ja sen enempää spoilaamatta voin kertoa, että loppu voi olla kaikkea muuta kuin kaunista. Vähän päälle kolmesataa sivuisessa romaanissa on yksi ongelma, joka vaivasi minua mutta ei niinkään Painajaisessa, jossa on sivuja selkeästi enemmän, henkilöhahmoja enemmän ja sivujuonia... noh, tarviiko edes sanoa. Tämän kirjan ongelmana on, että tämä ei kestä ainakaan itselläni kauhean montaa lukukokemusta. Enkä tarkoita tätä siksi, että tietäisi jo entuudestaan, miten tarina päättyykään (tiedänhän minä Painajaisestakin kaiken ja silti sitä jaksaa lukea uudestaan ja uudestaan) vaan koska mainitsemani Uinu, uinu lemmikkini -kirjan tavoin tarina välillä laahaa. Ja se on aika paljon sanottu, kun kirjan kokoa katselee, mutta joskus tuntui siltä, että tiivistys olisi voinut olla paikallaan. Mutta jos tuota ongelmaa ja paikoin turhankin rujouden puolella menevää kertomusta ei oteta lukuun, voin kyllä suositella tämän kaikille, jotka vähänkin fanittavat Kingiä. Se ei ehkä ole kaikkein erinomaisimmasta päästä, mutta ei tämä turhaan ole klassikko, vieläpä kiva sellainen. Ainoat, joille en suosittele kirjaa, ovat he, jotka ovat harkinneet hankkivansa ensimmäisen koiran talouteen. Tämä ei välttämättä anna hauvasta kovin lämminhenkistä kuvaa.

Kun nimen Manaaja mainitsee, tuskin kenellekkään tulee välttämättä ensimmäisenä mieleen William Peter Blattyn tunnetuin romaani vaan se kuuluisa kauhuelokuvaklassikko, joka tähän teokseen perustuu. Minun on pakko lukeutua myös tähän ryhmään nähtyäni tietenkin leffasovituksen ennen kirjan lukemista, joten vaikka kuinka yritin lukea tarinan vertailematta niitä hirveästi elokuvaan, niin epäonnistuin siinä totaalisesti. Kuten Robert Blochin kirjoittamassa Psykossa (arvaatte varmaan, mikä leffa siitä tehtiin) niin Manaajaakin lukiessa huomasi vaistomatta, kuinka uskomattoman paljon itse elokuvaan oli kirjan matskua tungettu. Joten nyt jäi lähinnä tunne, että leffankin olisi yhtä hyvin voinut katsoa samankaltaisuuksien vuoksi. Tai jos tarkennetaan vähän: itseasiassa kirjan lukeminen kannatti aika paljonkin. Juonen punainen lanka saatika juonikuviot ovat kyllä tutut, mutta elokuvaan nähden tämä kirja tarjoaa kunnon syväanalyyseja selittäessä mahdollisimman tarkkaan mutta uskottavasti syitä riivauksen kaltaiselle tilalle niin lääketieteellisesti kuin myös psykologisesti – termejä pois lukematta. Mutta koska kirja on totta kai yliluonnollinen kauhuteos, niin kyllähän me tiedämme asian todellisen laidan, mutta oli se silti kiinnostavaa lukea mahdollisia teorioita asioista, joita ei edes satoja vuosia takaperin mietitty ollenkaan vaan tulkittiin paholaisen hommiksi. Huolimatta siitä, miten paljon olen kenties vertaillut romaania siihen kuuluisaan elokuvaan, niin nautin paljon lukukokemuksesta. Blattyn tyyli kertoa tarinansa on kehtovaa ja hahmot tuntuivat todella moniulotteisilta tunteineen kaikkineen. Jostain syystä kaikista hahmoista samaistuin eniten ennemmän sivuosassa toimivaan etsivään, William Kindermaniin, jonka ajatusmaailma tapauksen johdosta oli erikoisimpia ja omalaatuisimpia koskaan. Kannattaa tartua tähän teokseen, mikäli satut todellakin olemaan niitä tapauksia, joilta elokuva on tavalla tai toisella jäänyt aikoinaan kokematta. Muille taas vain, mikäli juonenkäänteineen kaikkineen samankaltaisuus ei haittaa laisinkaan.

Jos yleisimmin kysytään Stephen Kingiä lukeneelta henkilöltä, mikä on ehdottomasti se "oikeasti" pelottava teos, vastaus on yleisesti se kirja, jonka arvostelua nyt tälläkin hetkellä luet. Jopa King itse on väittänyt Uinu, uinu, lemmikkini -kirjan olevan kauhistuttavin luomuksistaan ja sitä tehostaakseen on herra kertonut aikoinaan harkinneensa sitä, että julkaisisiko tarinaa koskaan kaikkien luettavaksi. No ollakseni rehellinen: vaikka en yleisesti ottaen pelkää Kingin kirjoihin sisältämiä kauhujuttuja – luen yleisesti ottaen Kingiä vain viihdetarkoituksessa – on Uinu, uinu, lemmikkini edes jossain määrin maineensa veroinen: tietyt hetket olivat todellakin kylmääviä ja joskus hyytävyys oli paikoin läsnä. Yleisesti tiedetään, että Stephen Kingin tarinoissa jokin onneton hahmoraukka saattaa menettää henkensä kertomuksen aikana ja kuolema tuntuu muutenkin olevan osa sitä juttua. Tällä kertaa King kirjoittaa yleisesti ottaen teeman olevan kuolema. Kuolema tuntuu ujuttautuvan rivien välistä vähän väliä, enkä nyt vain tarkoita, että kuoleman kohtaisi aina joku henkilö vaan myös vertauskuvallisesti/symbolisesti tuntuu kuolema saavan oman hahmottumansa, esim. kirjassa silloin tällöin mainittu "Oz Suuli ja Hilmuinen" näkyy ainakin minun silmissä ehdottomalta kuoleman hahmottumalta. Ja eikö ole ironista ajatella, että päähahmomme Louis Greed on lääkäri, joka voi olla altis ammattinsa vuoksi kokemaan jonkun ihmisen elämän sammumista? Kirja etenee omasta mielestä paikoin tiiviinä, mutta vielä alkupäässä tunnutaan ehkä hieman junnaavan paikoillaan, vaikka tietääkin sen olevan rauhallisesti etenevää tunnelman luontia ja henkilöiden perinpohjaista esittelyä. Vaikka jo romaanin alkupuoliskossa tapahtuu ja paljon, voin tunnustaa sen olleen kirjan ehdottomasti hitain ja tahmaisevin anti. Jo puolivälin jälkeen tapahtuu melkoisesti ja meno on jo hieman sutjakkaampaa. Muutenkin tunnelma on erityisen vahva ja paikoin melankolinen, joten jos olet herkkä lukemaan paikoin masennukseenkin taipuvia asetelmia niin sitten ehdotan harkitsemaan kirjaan tarttumisen kannalta, sillä hyvän mielen kertomuksesta ollaan enemmänkin kuin kaukana. Yleensä olen olettanut Kingin paksuimmissa tarinoissa lopun pilaavan kaiken, mutta tässä on juuri oikea loppu, minkä tämä teos tarvitsee: lyhyen puoleinen ja reippaasti etenevä, mutta tunnelman luonnin kannalta vahva ja äärimmäisen lohduttoman puoleinen. Entäs sitten epilogi? Värisyttävää, kerta kaikkiaan. Suosittelen kyllä tutustumaan, jos haet oikeaa kauhua ja haluat Kingiä ennestään lukemattomana päästä ymmärtämään perinpohjin, mistä se kirjailijan "Kauhun kuningas" -titteli on lähtöisin. Vielä loppuun kirjan suomennoksen nimi. Vaikka alkuperäisnimi Pet Sematary on mainio, tuntuu suomennoksen nimi antavan pienet alkuväristykset kirjaa aloittaessa.