Kirjaneito
Kirjaneito on 42 tason Senesalkki 206.68k aktiivisuuspisteellä
Edistyminen seuraavalle tasolle:
Arvioinut 402 kirjaa (keskiarvolla 7.06/10)
Kirjoittanut 568 viestiä foorumille
Risingshadow.net kirjahylly
Saavutukset:
20-vuotias kirjallisuuden opiskelija.
Siirrokseen tarttuessani olin jälleen siinä mahtavassa tilanteessa, etten muistanut edellisestä osasta paljon mitään. Etenkin kirjan lopusta minulla oli hyvin hämärät muistikuvat - ja on vieläkin. Yleensä luen toiset osat muistelematta sen kummemmin edellisiä, sillä monia asioita kerrataan tai ne palautuvat itsessään mieleen. Siirroksen kanssa on kuitenkin toisin, sillä koska kyseessä on esiosa, Siilon henkilöt eivät ole edes vielä syntyneet. Siirroksessa on kuitenkin varmasti monia viittauksia Siilon tapahtumiin, osan minäkin tajusin, osaa varmastikaan en. Esiosa toimi kuitenkin mielestäni hyvin ja oli mielenkiintoista saada tietää lisää dystopisen maailman taustoista. Tarinalinjat tulevat myös selvästi yhtenevään viimeisessä osassa. Siilon tapaan myös Siirros oli varsin pelottava ja klaustrofobinen. Ajatus siitä, että olisi pakotettu elämään maan alla ilman ulospääsyä on ainakin minusta kammottava. Toki siilot ovat järkyttävän kokoisia, mutta silti. Kirjoissa on kuitenkin nyt nähty aika monta kapinaa, joiden myötä sitä viimeistään tajuaa, että kun sulkee yli tuhat ihmistä samaan rakennukseen, ennemmin tai myöhemmin puhkeaa kaaos. Siirroksessa pelottava kuva sen kuin pahenee ja kaikki on entistä hirvittävämpää. Minusta välillä oltiin kuitenkin jo uskottavuuden rajoilla, enkä ole varma pidänkö kaikista Howeyn kehittelemistä syy-seuraussuhteista. Siirros ei myöskään yllä aivan samaan nappaavuuteen ja vangitsevuuteen kuin edeltäjänsä. Kyllähän tämänkin parissa päivässä luki, mutta samanlaista näppeihin liimautuvaa efektiä ei tullut. Kirja ei myöskään ole aivan yhtä toiminnantäyteinen kuin Siilo, mitä jäin hiukan kaipaamaan. Yksi Siilon saagan valttikortteja on nimittäin juuri viihteellisyys ja toiminnantäyteisyys. Henkilöitä lahdataan ja lukija saa hämmästellä hitaasti avautuvaa mysteeriä ja haukkoa henkeään järkyttäville paljastuksille. Kaipasin myös Siilon kipakkaa päähenkilöä Julesia, sillä Donald ei aivan voittanut sydäntäni puolelleen. Kiinnostava trilogia tämä Siilon saaga ehdottomasti on, jos joku etsii viihdyttävää, nopeatempoista ja ahdistavaakin dystopiasarjaa kaikkien nuortenkirjojen rinnalle, tämä on hyvä vaihtoehto.
Herää kysymys, että montakohan osaa Gabaldon oikein aikoo sarjaansa kirjoittaa? Loppua ei nimittäin näy oikein missään, jokainen kirja vain jatkaa Clairen ja kumppaneiden tarinaa tuhannella sivulla. Olenkin miettinyt, mihin ihmeeseen tämä sitten mahtaa päättyä? Siihen, että Jamie ja Claire lopulta satavuotiaina kuolevat? (Ja silloinkin voitaisiin jatkaa Gabaldonin tyyliin vielä kymmenen osaa nuoremman polven seikkailujen parissa...) Aika näyttää, ellen sitten lue näitä kuolemaani saakka. Gabaldonilla on myös taito tehdä yksinkertaista asioista tajuttoman monimutkaisia. Henkiöt eivät koskaan tahdo onnistua missään helposti, vaan matkaan on aina heitettävä kaikki vitsaukset ja ongelmat mitä voidaan keksiä. Välillä kiristelinkin hampaitani tuskaisena, mutta ehkä tämä kuuluu asiaan, kun puhutaan aina vain eeppisempiin mittoihin paisuvasta historiallisesta rakkausromaanisarjasta. Sarja jatkuukin tuttujen hahmojen parissa, joihin on matkan varrella kiintynyt melkoisesti. Etenkin pikkulapset ovat aina söpöjä! Ainoastaan lordi John saa minut haukottelemaan rankasti, hänen lukunsa ovat melkein aina tappavan tylsiä. (Tämä on hyvin subjektiivinen mielipide, en ole koskaan lämmennyt hahmolle.) Hahmokaarti on kuitenkin värikäs ja monet ovat aika ihania. *krhm* Etenkin Jamie. Ja Ian. Näin asiasta kukkaruukkuun, tämäkin osa vilisee lukuisia tarkkaan kuvailtuja lääketieteellisiä operaatioita, joten jos et pidä jalan amputoinneista tai silmämunan paikalleen asettamisista, suosittelen skippaamaan koko sarjan. Henkilökohtaisesti nuo kohtaukset ovat minusta tajuttoman mielenkiintoisia, vaikka usein aika ällöttäviäkin. Kyllä tätä sarjaa mielellään lukee, etenkin kun viimeisissä osissa on tapahtunut tasonnousua todella laimeiden keskiosien jälkeen. Pelottavasta sivumäärästä huolimatta tämän lukee nopeasti, etenkin jos käyttää minun vähemmän huolellista taktiikkaani: Aina kun on tylsää, pläräillään siihen asti, että tulee kiinnostavaa tavaraa. Ehkä siksi olenkin välillä hiukan pihalla siitä kuka teki ja mitä... Jännitystäkään ei tästä puuttunut, etenkin Brianna ja Roger lapsineen olivat edellisen osan jälkeen pelottavan kiperässä tilanteessa. Myönnän olleeni keskivaiheilla melkoisen epätoivoinen... Nyt voidaan sitten odotella seuraavat neljä vuotta seuraavaa osaa. (Julkaisuajasta ei siis mitään tarkempaa tietoa, mutta neljä vuotta oli Gabaldonilta mennyt tämän kirjoittamiseen. Enkä ihmettele.)
Ihan mukiinmenevä, mutta ei kaiken hypetyksensä arvoinen. Idea sinänsä mielenkiintoinen joskaan ei erityisen uniikki, mutta toteutus tökki. Kieli ei hurmannut minua ja vaikka kirjaa luki nopeasti, se oli välillä tappavan tylsä. Kaikki hahmot jäivät mitäänsanomattomiksi, etenkin niin puhtoinen ja ihana Annalise sai sappeni kiehumaan. Blaah. Kannesta täytyy kuitenkin antaa plussaa, päädyin melkein tekemään heräteostoksen sen perusteella, mutta onneksi jätin väliin.
Voi luoja. Voisinko mitenkään palauttaa aivojeni oletusasetukset? Minusta tuntuu kuin jokainen aivosoluni olisi käännetty ympäri, sitä olisi ravistettu eikä mikään olisi vielä palautunut ennalleen. Syyllinen on helppo löytää, sillä Bernard Beckettin Genesis on todella ainutlaatuinen kirja joka sekoitti päänuppini ja pahasti. Genesis on hyvin ainutlaatuinen kirja jonka kaltaista en ole koskaan ennen lukenut. Sitä on vaikea kategorisoida ja lukiessa on mahdoton arvata mitä tapahtuu. Aina kun kuvittelin saaneeni otteen kirjasta, minulta vedettiin matto jalkojen alta ja jouduin kyseenalaistamaan melkein kaiken. Puhumattakaan kirjan lopusta joka oli jotain yllättävää, koskettavaa ja järkyttävää. Luettuani Genesiksen loppuun istuin muutaman minuutin paikallani ja vain tuijotin kirjan kantta. En osannut prosessoida sitä mitä olin juuri tullut lukeneeksi. Bernard Beckett oli vielä aivan viime hetkilläkin kääntänyt kaiken ylösalaisin ja räjäyttänyt oletukseni taivaan tuuliin. Genesis on myös hyvin lyhyt kirja, vain 164 sivua pitkä. Etukäteen pelkäsin kirjan jäävän hiukan liian ohueksi lukukokemukseksi, sillä "eihän alle 200 sivuun voi millään laittaa tarpeeksi tarinaa". Hah, hah, mikä idiootti olinkaan. Tuohon sivumäärään pystyy hyvinkin ahtamaan aivan kaiken tarpeellisen, ei yhtään liikaa eikä yhtään liian vähän. Kirja on täydellinen juuri sellaisena kuin se on ja vaikka lukeminen oli sivumäärän vuoksi nopeaa, se ei tuntunut siltä. Genesis on pidempi kirja, kuin 300 sivuiset hömppäromaanit, se vaatii hitaampaa lukemista ajatuksen kanssa. Genesistä ei voi vain lukaista, kohauttaa olkiaan ja jatkaa seuraavaan kirjaan miettimättä edes hiukan.
En perustanut kovinkaan paljon sarjan edellisestäkään osasta. Lumoava kirous oli laimea lukukokemus, minusta tuntui, ettei sarjalla ollut minulle mitään uutta tarjottavaa. Sama tunne vaivasi myös tätä toista osaa lukiessa, minun oli paikoin hillittävä haluni heittää tämä kirja seinään tai upottaa se jonnekin syvään lampeen mätänemään. Kirja ei koukuttanut oikein missään vaiheessa, en olisi voinut vähempää välittää hahmoista. On kirjoja, joita ei erityisemmin arvosta, mutta jotka onnistuvat olemaan ihan viihdyttäviä ja lukeminen on helppoa. Esimerkiksi C.J Daughertyn Night School oli minulle tällainen lukukokemus. Lumoava pimeys sen sijaan ei, sain tämän kirjan loppuun silkalla päättäväisyydellä. Teki mieli jättää kirja kesken, mutta jatkoin kuitenkin loppuun saakka. Lumoavan pimeyden lukeminen oli kuin olisi siirapissa uinut. Suurimmaksi ongelmaksi tässä kirjassa minulle nousivat päähenkilöt. Ethan oli saamaton ja roikkui väkisin ruikuttavassa ongelmapesäkkeessä, Lenassa. Ugh. Juoni noudatti toisen osan kliseisiä kuvioita eikä sarjan ideakaan ole erityisen omaperäinen. Jos sarjan loput osat suomennetaan, luen ne varmaan silkasta itsepäisyydestä, keskenkään ei viitsi jättää.
Olen odottanut tätä kirjaa kauan. Olen odottanut ja toivonut, olen pelännyt pettyväni. Nyt oloni on tyhjä mutta tyytyväinen. Yhä sininen taivas on yksi niistä päätösosista jotka täyttävät lukijan kauttaaltaan tyytyväisyydellä, sydäntä ei särjetä eikä kirja lopu kesken vaikka tunteet pinnassa ovatkin. Loistava päätösosa!
Da Vinci -koodi on erittäin mukaansatempaava ja jännittävä kirja. Tapahtumat eivät seisahdu hetkeksikään, koko ajan joko selviää uutta tai sitten juostaan poliiseja karkuun. Ja välillä kuvaillaan rakennusten arkkitehtuuria tai historiaa. Minä pidän nerokkaista suunnitelmista ja arvoitusten ratkaisemisesta ja siinä mielessä Da Vinci -koodi olikin minulle erittäin antoisa ja nautinnollinen kirja. Lukija saa pohdiskella arvoitusta Langdonin ja tämän apurin, Sophie Neveaun mukana ja yllättyä usein. Koko arvoitus ja siihen liittyvä salaliittoteoria olivatkin erittäin kiinnostavia. Lisäksi Brown lyö pöytään aikamoisen määrän historiallista ja arkitehtuurista informaatiota, josta nautin. (Vaikkakin kirjaa lukiessa joutui välillä pohdiskelemaan mikä fakta nyt onkaan salaliittoteoriaa ja mikä oikeaa historiallista tietoa.) Da Vinci -koodia lukiessani jouduin tosiaan paikoitellen muistuttamaan itseäni, että kysessä todellakin on romaani. 520 sivua fiktiota. Kirjailija on ehkä tehnyt taustatyönsä vakuuttavasti, mutta se ei tee kaikesta totta. Silti minulta menee luultavasti muutama päivä ennen kuin kykenen suhtautumaan normaalisti Raamattuun, Leonardo Da Vinciin, Vatikaaniin tai Disneyn elokuviin. Vaikka Da Vinci -koodissa on vetävä juoni ja kiinnostavia yksityiskohtia, se ei ainakaan minulle ollut mikään maailmaa mullistava kirja. Mukana on sen verran paljon kaavamaisuuksia trillereistä, etten kyennyt suhtautumaan siihen täysin henkeäni haukkoen. Ei sillä, että kliseet erityisesti vauhtia haittaisivat, Da Vinci -koodi ei vain ollut minulle sellainen elämää mullistava ja erityisen loistava lukukokemus. Kyllähän tätä ihan mielellään luki, mutta siihen se sitten jäi.
Lohikäärmetanssi 1 on taattua Martinin laatua, sitä saa mitä tilaa. Hahmot ovat omia ilkeitä itsejään, tapahtumat eivät jätä kylmiksi ja taistelu rautavaltaistuimen herruudesta jatkuu. Muistan, etten Korppien kestejä lukiessani vielä aivan lämmennyt Martinin ratkaisulle Kestien ja Lohikäärmetanssin kahtiajaosta, mutta mieleni muuttui hiukan tämän viidennen osan parissa. Myönnän, että osasyynä on varmasti omien suosikkieni palaaminen kuvioihin. Jon Nietos ja Daenerys pitivät nimittäin kuudensadan sivun mittaisen loman Korppien kesteissä ja heidän palaamisensa nosti tämän kirjan pisteitä. Toisekseen, Korppien kesteissä ja Lohikäärmetanssissa on yhteensä aivan valtava määrä materiaalia. Kertojahahmoja on järkyttävä määrä ja edellisiin kirjoihin eroten osa hahmoista saattaa esiintyä vain yhdessä luvussa. Osa kertojista on myös uusia, edellisten kirjojen hahmojen rinnalle on tuotu paljon tuoreempia tuttavuuksia. Jos kirjat olisi siis pätkäisty kahtia kronologisesti, en tiedä olisivatko tapahtumat ehtineet edetä missään oikein suuntaaan tai toiseen. Tällainen kahtiajako on siis loppujen lopuksi erittäin järkevä ja säästää myös lukijaa jonka aivot joutuvat muutenkin koetukselle Martinin hahmoviidakossa harhaillessa. Lohikäärmetanssi 1:ssä ehtii tapahtua melkoisen paljon. Minun kulmakarvani sai kohoamaan eräs täysin uusi hahmo joka ilmestyi tyhjästä ja romutti aika paljon valtaistuinpelin asetelmia. En spoilaa, mutta sanonpahan vaan, että huhhuh. Odotan suurella mielenkiinnolla mihin suuntaan Martin lähtee tarinaansa kuljettamaan. (Ja rukoilen suosikkieni puolesta. Sanonpahan vain, että jos Jon lähtee niin kenelläkään ei ole enää kivaa...) Lohikäärmetanssi 1 oli antoisaa luettavaa, Martin ja Westeros eivät pettäneet. Kirja toimi omalla kohdallani paremmin kuin Korppien kestit, muttei kuitenkaan aivan suosikkiosieni listalle yltänyt. Nyt odottelen innolla toukokuuta, sillä toisessa niteessä pitäisi muidenkin kertojien Korppien kesteistä palata takaisin kuvioihin. (Jaime ja Sansa!) Talvi on tulossa ja me odotamme.
Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että henkilöille jotka ovat lukeneet fysiikkaa, Kvanttivaras-trilogia voi aueta aivan eri tavalla. Itse en ole koskaan pitänyt oppiaineesta ja fysiikan tietoni rajoittuvatkin yläasteelle sekä lukion yhteen pakolliseen kurssiin. Rajaniemi sen sijaan on väitellyt tohtoriksi Edinburghin yliopistosta ja tietää siis fysiikasta (ja etenkin teoreettisesta sellaisesta) paljon enemmän kuin minä. Puolet fysiikkaan liittyvistä selityksistä menikin minulta täysin yli hilseen, mutten koe sen erityisesti haittaavan (muutamia tosin kysyin aiheesta enemmän tietävältä isältäni.) Ja vaikka fysiikasta enemmän tietäisikin, Rajaniemi ei aliarvioi lukijoita omien scifi-termien käyttämisessä. Mutta vaikka asioita ei pahemmin selitelläkään tunnen silti saaneeni Fraktaaliruhtinaasta irti enemmän kuin Kvanttivarkaasta ja luulen tietäväni miksi. Ensinnäkin en edes yrittänyt ymmärtää kaikkea. Keskityin siihen mitä tajusin. Toisekseen luin Fraktaaliruhtinaan yhdessä päivässä hyvin tiivissä tahdissa. Kvanttivarasta sen sijaan luin muutaman viikon ajan pätkissä muiden kirjojen ohella jolloin en ainakaan tajunnut kaikkea. Kun uppoutui kokonaan Rajaniemen upeaan scifimaailmaan, siitä sai enemmän irti. Pidin myös tavasta jolla kirja oli jaettu usean henkilön näkökulmiin enemmmän kuin ensimmäisessä osassa. Kiinnostuin paljon enemmän myös muiden kuin Flambeurin luvuista ja rakenne oli muutenkin melkoisen nerokas. Flambeurin ja Tawaddudin aluksi irtonaisilta tuntuneet luvut nivoutuivat nimittäin yhteen todella kekseliäästi. Päätähuimaava maailma saa myös paljon uusia piirteitä. Mrsin sijaan liikutaan nimittäin maapallolla josta Rajaniemellä onkin täysin oma visionsa. Vaikka osa palasista onkin vielä omalla kohdallani sumun peitossa täytyy kirjailijalle antaa plussaa hienosta maailmanrakentamisesta. Kaikki tuntuu sekavuudestaan huolimatta loogiselta. Myös Rajaniemen suomalaisuus näkyy tässä kirjassa aivan eri lailla kuin ensimmäisessä. Futuristinen sauna tuskin avautuu ulkomaalaisille kaikessa kekseliäisyydessään. Kaiken kaikkiaan pidin Fraktaaliruhtinaasta paljon, melkein enemmän kuin Kvanttivarkaasta. Kolmannen osan, Kausaalienkelin pitäisikin ilmestyä syksyllä ja se on ehdottomasti lukulistalla.
Korppien kestit jatkaa Tulen ja jään laulun yhtenäistä, eeppistä saagaa. Henkilöhahmot joutuvat yhä tukalampiin tilanteisiin, liittojan muodostetaan, niitä rikotaan ja monet häviävät valtaistuinpelissä. Tämä neljäs osa on kuitenkin omalla kohdallani ollut sarjan heikoin osa, etenkin pään räjäyttävän Miekkamyrskyn jälkeen. Mielipiteeseeni vaikuttaa luultavasti hyvin vahvasti se, että Martin sysäsi syrjään juuri meikäläisen suurimmat suosikit. (Ei Jonia tai Danya lähes seitsemänsadan sivun aikana ollenkaan!) Ja vaikka kertojahahmoiksi jäivätkin esimerkiksi Jaime ja Sansa jotka myös kuuluvat suosikkeihini, mukana oli myös paljon tylsempiä hahmoja. Esimerkiksi Tarthin Briennen seikkailut olivat etenkin toisella lukukerralla melkoista pakkopullaa. Metsässsä rämpimistä, toivotonta etsintää, lisää metsässä rämpimistä... Kirjan makoisinta antia olivat kuitenkin Jaimen lukujen lisäksi myös hänen sisarensa Cersein luvut. Cersein luvut olivat kiinnostavia, vaikka vihaankin kyseistä hahmoa. Todellakin vihaan. Yleensä kertojahahmoja kohtaan muodostuu jonkinlainen kiintymys, mutta Cersein kohdalla näin ei tapahtunut. Tavallaan ymmärsin hänen näkökantansa, mutta toisaalta en yksinkertaisesti käsitä kuinka kukaan voi olla niin kammottava ihminen. Cersei on itsekäs, säälimätön omaneduntavoittelija joka kohtelee muita ihmisiä kauhealla tavalla. Hän on kuitenkin kauhealla tavalla inhimillinen hahmo, ei läpeensö paha. Minä en vain kykene pitämään hänestä. Juoni pysyy Korppien kesteissä kuitenkin kiinnostavana (ehkä Briennen luvut poislukien) ja tarina kehittyy mielenkiintoiseen suuntaan. Olen järjettömän utelias selvittämään kuinka kaikessa lopulta tulee käymään. Miten päättää eeppinen saaga, jossa ei ole varsinaisia "hyviksiä" tai "pahiksia"? Kuka lopulta voittaa ja kuka häviää? Myös Martinin upea maailma lumoaa lukijan osa toisensa jälkeen. Se on yksityiskohtainen, sopivan sekava mutta kuitenkin lopulta looginen. Nostan hattua mestarille. Korppien kestit ei ehkä ole oma suosikkini sarjassa, mutta Martinin taso on silti korkea. Tulen ja jään laulu on upea sarja.
Tulen ja jään laulun kolmas osa, Miekkamyrsky julkaistiin sivumääränsä takia kahtena niteenä, mutta seuraava teksti käsittelee kumpaakin. Miekkamyrsky on yhtenäinen teos ja uskon että saan sanottavani paremmin sanotuksi kun höpisen kummastakin. Huhhuh. Vaikka luin Miekkamyrskyn jo toiseen otteeseen, olen vieläkin hiukan shokissa kaikesta siitä mitä tässä kirjassa tapahtuu. Paksuudestaan huolimatta Miekkamyrsky on tiivis ja juoni etenee huikaisevaa tempoa eteenpäin. Tämä kolmas osa on hengästyttävä teos ja tähänastinen suosikkini sarjassa. Martin todellakin räjäyttää lukijan odotukset ja toiveet tässä kirjassa. Henkilöitä poistuu pelistä vauhdilla etenkin toisen niteen aikana ja minunlaiseni henkilöihin kiintyvä lukija on hätää kärsimässä. Etenkin eräs hyvin kuuluisa kohtaus jonka TV-sarjaakin seuranneet takuulla tietävät sai kyyneleet virtaamaan myös toisella lukukerralla. Nostan Martinille hattua kaikesta tästä. Kuolemat vauhdittavat sarjaa ja kääntävät olosuhteiden suunnan hyvin äkkiä. Lukija ei voi luottaa mihinkään eikä kehenkään, vaikka näin jälkiviisaana voisikin päätellä miksi juuri kyseiset hahmot eivät olleet tärkeitä ja saivat kuolla. Juonenkehittely on nerokasta, kammottavalla tavalla nerokasta ja vaatii kylmiä hermoja. Itse en kykenisi lahtaamaan hahmoja tällä lailla. Eivätkä juonta vauhdita pelkästään kuolemat, elossa olevat hahmot ajautuvat hekin niin mehukkaisiin tilanteisiin että odotan innolla miten Martin sarjansa jonain kauniina päivänä päättää. Sen lisäksi että Martin onnistui hämmästyttämään minua kirjallaan, hän onnistui myös muuttamaan mielipiteeni erään hahmon suhteen. Muistan inhonneeni Jaime Lannisteria ensimmäisellä lukukerralla Miekkamyrskyyn saakka, jolloin hänestä tuli yksi kertojahahmoista. Miekkamyrskyssä käänsinkin sitten kelkkani ja nykyään Jaime on yksi suosikkihahmoistani, vaikken Lannistereja noin muuten kannatakaan. Tosin Tyrion Lannister on sen verran mehukas hahmo ettei hänestä voi olla pitämättä edes hiukan. Miekkamyrsky yksinkertaisesti loistava kirja. Tulen ja jään laulu on eeppinen saaga, maailma on uskomattoman rikas, henkilöhahmot eivät ole mustavalkoisia ja juoni tihenee tässä osassa hengästyttävään tahtiin. Näistä ei vain yksinkertaisesti voi saada tarpeekseen.
Tuli ei vain täyttänyt odotuksiani, vaan ylitti ne. Odotin tältä Heapien tapaan tasokasta ja hymyilyttävää lukukokemusta, mutta Tuli osoittautui kerrassaan loistavaksi kirjaksi. Se oli upea päätösosa joka solmi yhteen edellisten osien irtonaiset langanpätkät, pysyi kiinnostavana koko ajan ja oli täynnä Septimus Heapeissa rakastamaani lämmintä kerrontaa ja huumoria mahtavaa taikamaailmaa unohtamatta. Septimus Heap on erinomainen fantasiasarja. Kirjan maailma on monikerroksinen ja ehdottoman maaginen. On velhotorni, parasvelho, noitia, alkemiakammio, Manuskriptio, loitsuja ja paljon paljon muuta. Joka kirjassa paljastuu lisää kiehtovan taikamaailman palasia. Pidän tavattoman paljon myös Sagen kertojanäänestä. Se on lempeä ja kirjat on kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Näiden kirjojen parissa saa nauraa. Septimus Heapit ovat ihania kirjoja, höpsöjä, hauskoja ja suloisia, mutta jännittävät tapahtumat pitävät mielenkiintoa yllä. Näitä kirjoja voisikin varovasti verrata ensimmäisiin Pottereihin. Taikamaailmassa tai juonessa ei varsinaisesti ole niin samankaltaisia asioita, samanlaisuus on ennemin tunnelmassa. Näissä kirjoissa on Pottereiden tapaan taikamaailman lumoa ja lempeää huumoria. Erityiskumarruksen annan kuitenkin juuri tästä viimeisestä osasta. Tuli oli ehdottoman loistava päätösosa, kirjailija lopetti kaikki juonikuvionsa ansiokkaasti, lukijaa ei jäänyt häiritsemään mikään irtonainen yksityiskohta. Kirjassa palautellaan uusien juonikuvioiden lisäksi mieleen sarjan edellisten osien tapahtumia ja viedään loppuun kaikki ensimmäisistä kirjoista lähtien kehitellyt suuremmat kuviot. Olenkin hiukan surullinen siitä, ettei uusia Heapeja voi enää odotella ilmestyväksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan eikä tämä sarja tästä enää venyttämällä paranisi, mutta jäähyväiset ovat haikeat. Septimus Heap, me jäämme kaipaamaan sinua!
Kuninkaiden koitos jatkaa Tulen ja jään laulun massiivista ja eeppistä tarinaa ansiokkaasti. Mukaan tulee lisää hahmoja, juonessa on mutkikkaita käänteitä ja panokset kovenevat. Kuolemilta ei vältytä ja maailman rikkaus ansaitsee hatunnoston. Kirja on myös selvästi synkempi kuin edeltäjänsä. Valtaistuinpelissä valtakunta oli vasta ajautumassa vaikeuksiin ja tapahtumat kehittyivät kohti vääjäämätöntä sekasortoa. Kuninkaiden koitoksessa valtakunta on sisällissodan hajottama, ihmiset valitsevat puoliaan ja punovat juoniaan. Suurilta voitoilta ja suurilta häviöiltä ei voida välttyä kun liian monta ihmistä yrittää samalle valtaistuimelle. Ensimmäisellä lukukerralla muistan pitäneeni Kuninkaiden koitosta loistavuudestaan huolimatta paikoitellen varsin tylsänä. Toisella lukukerralla tilanne oli yllättävästi tasaantunut. Luulen tämän johtuvan siitä, että tiesin mitä tuleman piti. Jaksoinkin keskittyä paremmin myös niiden ei niin kiinnostavien hahmojen lukuihin, kun en kokoajan joutunut pelkäämään suosikkieni puolesta. Esimerkiksi Rautasaarista kertovat luvut jaksoivat kiinnostaa aivan erilailla. Innostuin myös tarkistelemaan takaosan hakemistosta tekstin seassa vilahdelleita nimiä ja fiilistelemään maailman taustatietoja. Kun ei koko ajan tarvinnut keskittyä siihen mitä kenellekin tapahtuu, kirja avautui aivan uudella tavalla. Suosittelen lämpimästi toista lukukertaa tämän sarjan parissa! Kuninkaiden koitos oli taattua Tulen ja jään laulun laatua, vaikkei Valtaistuinpelille aivan pärjännytkään.
Tulen ja jään laulun ensimmäinen osa, Valtaistuinpeli osoittautui toisella lukukerralla aivan yhtä lumoavaksi ja nappaavaksi lukukokemukseksi kuin ensimmäisellä, ellei jopa paremmaksi. Vaikka tiesikin jo mitä tulisi tapahtumaan, jännittävyys ja minuun vetoava eeppisyys säilyttivät vetovoimansa. Erityisesti minuun sarjassa vetoavatkin Martinin luoma upea maailma ja ei niin mustavalkoinen hyvä-paha -asetelma. Tulen ja jään laulussa ei ole yhtä sankaria, jonka harteille on laskettu maailman pelastaminen ja joka kulkee sädekehä päänsä yllä loistaen haasteesta toisen ollen kaikin tavoin kunniakas. Sen sijaan Tulen ja jään laulussa on kyse enemmänkin vallasta, sen tavoittelusta, yrityksestä pitää se ja ihmisistä jotka joutuvat tahtomattaan mukaan juonittelun sotkuisiin verkkoihin. Kumarran kunnioittavasti Martinille myös upeasta maailmasta, kirjailija on tehnyt sarjaan liittyvän taustatyönsä kunnolla. On karttoja, sukujen vaakunoita ja valtavia nimilistoja. Lukijalle kymmenet nimeltä mainittavat ei niin tärkeät sivuhenkilöt, kuten sepät sumenevat yhdeksi sumuiseksi massaksi, mutta Martin tuntuu tietävän mistä puhuu. Ei ole hatusta vedettyjä ja seuraavalla sivulle nimeä vaihtavia epämääräisiä hörhöjä. Lukija voi luottaa kaiken loogisuuteen vaikka ei jokaista yksityiskohtaa muistaisikaan. Ja näin toisella lukukerralla jaksoin paneutua paremmin kaikkiin sukujen historioihin ja pieniin yksityiskohtiin joiden yli luisteli ensimmäisellä kerralla huolimattomammin jännittäen ketkä selviävät hengissä. Varoitankin hahmoihin herkästi kiintyviä lukijoita (joihin kuulun myös itse), pidä varasi. Suosikkisi kuolevat suurella todennäköisyydellä, Martin on säälimätön. Valtaistuinpeli ja Tulen ja jään lalu eivät ole mitään kevyttä tai valoista fantasiaa. Väkivaltaa ja raakuuksia on paljon, eikä kovinkaan monen kohtalo ole onnellinen. Pidän siitä, ettei kaikki etene sovitulla kaavalla ja ole liian ruusuista, mutta tästäkin varoituksen sana. En tarkoita sanoa, että Tulen ja jään laulu olisi jotenkin kammottavaa luettavaa, mutta kannattaa tietää mihin tarttuu. Raskaamman ja eeppisen fantasian lukijoille tätä voi sen sijaan vilpittömästi suositella. Valtaistuinpeli on loistava teos joka toimii kaikissa suhteissa ja upea avaus upealle sarjalle.
Minä todella pidin Siipimiehestä. Eoin Colfer on vakuuttava laatutakuu, kirjan parissa sai nauraa useaan otteeseen, mutta myös vakavampia sävyjä oli mukana. Siipimies oli useaan otteeseen aidosti surullinen ja elinkin sen tunnelmissa vahvasti mukana. Etenkin kirjan alkupuoliskon lähestyessä loppuaan tirautin pari hyvin katkeraa kyyneltä. Siipimies on niitä kirjoja, jotka saavat kiroamaan maailman epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta, niitä kirjoja joita lukiessa tahtoo murjoa pahikset maanrakoon ja antaa päähenkilölle lohduttavan halauksen. Sydämeeni todellakin sattui kun luin Conorin vastoinkäymisistä. Luultavasti osasyy tunteelliseen suhtautumiseeni kumpusikin Conorista itsestään. Colferilla on taito kirjoittaa tavattoman sympaattisia hahmoja joihin kiintyy helposti. Ei sillä, Conorissakin on vikansa ja hänestä jäikin hyvin inhimillinen vaikutelma. Lisäksi Conor on älykäs, huumorintajuinen ja hauska. Kaikki ominaisuuksia, joista pidän kirjan henkilöhahmoissa niin kovin paljon. Colferin huumori pääsee myös tässä kirjassa esiin, etenkin alkupuolella ennen kuin juoni vakavoituu. Colfer tuntuu kirjoittavan pilke silmäkulmassa, arjessa sattuu kummallisia sattumuksia ja päähenkilöt toteavat hupsuja asioita. Colfer on todella elementissään hauskoja juttuja kirjoittaessaan. Tarina tosiaankin vakavoitui keskivaiheilla ja Siipimies toikin toisinaan mieleeni erittäin vahvasti Alexandre Dumasin Monte Criston kreivin. Nuori ja lahjakas poika päätyy syyttömänä vankilaan ja hänen palatessaan alkaa tapahtua. Vaikka Siipimies sisältääkin scifi- ja miksei hiukan steampunk-elementtejäkin eikä pyöri niin suuresti koston, vaan ennemminkin lentämisen ympärillä, jotain samaa näissä on. Lentäminen onkin kirjassa suuressa roolissa. Ja vaikken kauheasti lentokoneista perustakaan (korkeat paikat ovat vähän epämiellyttäviä meikäläisestä) lentämiskuvaukset ja etenkin vanhanaikaisten lentokoneiden ja kaasupallojen kuvaukset ihastuttivat. Kirjan maailma olikin ihana, saari keskellä merta, miekkailutunnit, lentäminen... Pidin kaikesta. Siipimies olikin ihanaa luettavaa, kirja nosti hymyn huulille, mutta myös surun kyyneleet silmiin. Colfer ei pettänyt ja suosittelen tätä lämpimästi. Oikestaan Siipimies oli jopa parempi kuin Artemis Fowlit. (Iso kohteliaisuus!)
Huh. Sanonpahan vain. Huh. Siilo oli todella koukuttavaa, paikoitellen ahdistavaa, koko ajan jännittävää ja usein pelottavaa scifiä. En halunnut lukea tätä kirjaa illalla ennen nukkumaan menoa. En niinkään pelottavuuden, vaan ennemminkin ahdistavan tunnelman ja tulevaisuudenkuvan takia. Erityisesti miljöö nousi siksi minua inhottavaksi seikaksi. Ajatus siitä, että asuisi valtavassa, yli satakerroksisessa siilossa maan alla ilman pääsyä ulkoilmaan tuntuu ahdistavalta. Liikaa kierreportaita ja metalliseiniä. Mielummin välttäisin tämän tulevaisuuden vision. Mutta silti Siilon miljöö on kammottavuudessan kiehtova ja kaikki kirjan aikana tehdyt paljastukset huomioon ottaen aika uskottavakin. Erityisesti Siilon kerrojärjestelmä eri tasoineen oli mielenkiintoinen, joskin hämmennyin alkukirjassa siitä, ensimmäinen taso on ylhäällä ja siitä eteenpäin mennään alas. Toisin päin kuin kerrostaloissa siis ja olin muutaman sivun aika sekaisin tämän jutun takia. Juoni, kuten sanottua, on erittäin koukuttava ja kun kirjaa kerran alkoi lukea, oli irtipäästäminen vaikeaa. Siilo oli jaettu lyhyisiin kappaleisiin ja cliffhanger luvun lopussa oli varsin yleinen ilmiö. Howeylle täytyykin antaa tunnustusta koukuttavan tekstin kirjoittamisesta, sillä etenkin kirjan alkupuoli oli upeaa ja jännittävyydessään hiuksianostattavaa. Sitten kun salaisuudet alkoivat selvitä ja jännitys alkoi keskittyä ennemmän erilaisiin taisteluihin ja uhkarohkeisiin operaatioihin, se hiukan herpaantui. Siilo olikin todella toimintapainotteinen. Hahmoja lakoaa kuin heinää, niin että minun herkästi kiintyvä sydämeni oli särkyä pariin otteeseen. (Miksi kaikki ihanat sivuhahmot kuolevat joka kirjassa ja vielä aina silloin kun heille olisi tapahtumassa jotain hyvää?) Taistelua tuppaa joka nurkalta ja elämän ja kuoleman kamppailuja on useita. Välissä on kyllä hyviä mietteitäkin, mutta minä olisin ehkä toivonut tähän vielä hiukan syvällisempääkin puolta. Mutta toisaalta Siilon vetävyys liittyy juuri nopeatempoiseen juoneen ja toiminnan täyteisiin sivuihin. Tuskin minä olisi jaksanut lukea viittäsataa sivua ihmisen pahuuden pohdiskelua. Lisäksi miellyin päähenkilöön Julietteen eli lyhyemmin Julesiin. Jules on kypsä aikuinen, aikamoinen rämäpää ja uskaltaa kyseenalaistaa asioita. Häntä oli helppo tsempata ja hänelle toivoi mielellään kaikkea hyvää. Siilo osoittautui kyllä kaiken hehkutuksensa arvoiseksi. Jännittävää, hiuksianostattavaa ja aika ahdistavaa dystopiaa. Onneksi en ollut hakemassa teiniromanssia. Ja onneksi Siilo aloittaa samannimisen trilogian. Toisen osan pitäisikin ilmestyä jo ensi syksynä ja se on lukulistalla ehdottomasti.
Minulle jäi Marinasta hiukan ristiriitaiset tunteet. Kirja oli hyvä, sitä en kiistä, en missään nimessä, mutta Zafónin mittapuulla... no jaa. Tuulen varjo edustaa minulle nykyään sellaista täydellisyyttä, jonka ohitse on vaikea kivuta. Ehkäpä olisin nauttinut kirjasta hiukan enemmän ilman niin suuria odotuksia. Zafón mainitsee itse esipuheessaan Marinan olevan eräänlainen välimaastoon sijoittuva kirja. Marina, joka siis ilmestyi espanjaksi 90-luvulla ennen Tuulen varjoa, oli Zafónin viimeinen nuortenkirja ja sen jälkeen herra siirtyi kirjoittamaan aikuisille. Ihan nuortenkirjaksi minä en tätä kuitenkaan luokittelisi, mutta en samalla lailla aikuisten romaaniksikaan, kuten Tuulen varjo on. Marina on vaikea kirja tässä tapauksessa. Marinassa on kuitenkin paljon samoja elementtejä, mitä myöhemmin ilmestyneissä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvissa kirjoissa. On historian peittoon hautautunut mysteeri, surullisia ihmiskohtaloita ja edellä mainittujen linkittyminen päähenkilön elämään. Ja mikäpä siinä. Minuun kyseinen konsepti ainakin uppoaa erinomaisesti, joten miksipäs ei. Barcelonan kadut kutsuvat viekoittelevalla tavalla myös Marinassa. Zafónin kirjojen lukeminen tuntuu vain pahentavan matkakuumettani ja kirjailijalla on upea taito maalata Barcelonan synkeät ja vähemmän synkeät kadut elävinä lukijan kasvojen eteen. Zafónin kieli tekeekin herran kirjojen lukemisesta juuri niin lumoavaa. Zafón osaa kuvailla asioita upeasti ja kielen rytmi välittyy käännöksenkin läpi hienosti. Myönnän olevani kateellinen. Lisäksi hauskuutan itseäni kahdelta espanjan kurssilta mukaan tarttuneella huimalla kielenosaamisella ja äännän kaikki nimet mahdollisimman espanjalaisittain päässäni. Marina oli pituutensa ja nappavuutensa ansiosta todella nopealukuinen. Aloitin aamulla, lueskelin päivän mittaan ja illalla sain luettua. Oikeastaan lyhyys nousi minun kohdallani jopa pieneksi ongelmaksi. Jotenkin Marina tuntui etenevän niin kauhean nopeasti. En tarkoita, että kirjaa olisi pitänyt venyttää, ei se siitä olisi parantunut, Marina oli lyhyt tarina. Mutta silti... Minulle jäi tunne, että Marina olisi kaivannut vähän lihaa luittensa ympärille. Kaiken kaikkiaan pidin Marinasta, mutta Tuulen varjon tasolle se ei noussut. Tuttuja Zafónin elementtejä ja traagisia kohtaloita. Pidin, mutta ei hurmannut samalla lailla kuin herran muut kirjat.
Kirja tempaisi minut mukaansa jo ensimmäisiltä sivuilta lumoten eritoten maailmallaan ja miljööllään. Harknessin luoma yliluonnollinen maailma on jälleen yksi niistä melko "tavallisista" aineksista koottu kokonaisuus joihin välillä tuntee jo kyllästyvänsä, mutta jokin siinä silti viehätti. Ihmisten seassa elävät noidat, vampyyrit ja demonit oli saatu tuntumaan jotenkin raikkaalta kokonaisuudelta. Vampyyrit muistuttavat melko paljon Twilightin vastaavia jos jätetään kimallus pois, mutta esimerkiksi demonit olivat jotain aivan muuta kuin odotin. He ovat ihmisiä, jotka ovat tavallista älykkäämpiä ja astelevat kapealla hulluuden ja nerouden rajalla. (Unohtakaa siis Varjojen kaupunkien limanuljaskat.) Entä noidat sitten...ihania, juuri sellaisia, mistä pidän. Yliluonnollisia voimia on erilaisia ja niiden yhdistelmä on erilainen joka noidalla. On niin ennenäkyjä, taikajuomia, loitsuja kuin tuulen nostatuksiakin. Ja kun nuo kaikki yhdistää, kokonaisuudesta tulee jotenkin sykähdyttävä ja vangitseva. Myös historia on Lumotussa näkyvässä osassa. Diana on historian tutkija ja paitsi se, myös Matthewn menneisyys aikaansaa kiehtovia historiapätkiä. Deborah Harkness on itsekin historian professori ja sen huomaa tekstiä lukiessa. Teksti on asiantuntevaa ja faktat ainakin minun silmääni kaikki kohdillaan. Historiasta kertovat usein varsin pitkätkin kohdat saattavat osasta tuntua pitkästyttäviltä, mutta minä rakastin niitä. Historia on aina ollut lempiaineeni ja minusta oli ihanaa uppoutua kuulemaan pikkutietoja alkemiasta, Charles Darwinista ja temppeliherroista. Ja romanssihan tässäkin kirjassa on, kuten takakannestakin jo voi päätellä. Mutta vaikka kyseessä on vampyyriromanssi ja tähtiin kirjoitettu rakkaus, jotenkin minä silti symppasin Dianaa ja Matthewta. Kyseessä olivat kaksi aikuista ihmistä, eikä ensimmäiseksi poikaystäväkseen vampyyrin valinnut teinityttö ja hänen kimaltava poikaystävänsä. (Myönnetään, käytän aivan liikaa Twilight-vertauksia.) Kummallakin heistä on myös menneisyys, eikä Matthew ole istunut 1500 vuotta pimeässä kellarissa Dianaa odottaen. Ja vaikka romanssista leivotaan todellista ikuista rakkautta, sekään ei minua haitannut. Olen romanttinen sielu, mutta Lumottuun tällainen tähtiin kirjoitettu rakkaus tuntui todella istuvan ja sillä oli selvästikin myös joku juonellinen tarkoitus. Mutta muuten rakkaustarina on kyllä juuri niin kliseinen kuin osaa odottaakin. Kirjassa jäi kuitenkin ajoittain ärsyttämään kieli, mutten osaa sanoa johtuiko se suomennoksesta vai Harknessin alkuperäisestä tekstistä. Jotenkin se tuntui ajoittain kovin lapselliselta ja kohottelin kulmiani muutamalle pikkujutulle. Lisäksi suomennoksessa oli poikkeuksellisen paljon painovirheitä, mitkä ärsyttävät aina. Juoni oli kuitenkin todella nappaava ja ahmaisinkin Lumotun reilussa päivässä sivumäärästä huolimatta. Kuitenkin, koska kirja oli paksu ja asiaa paljon, se jäi ehkä hiukan tasapaksuksi. Asiaa tapahtui, tapahtui lisää ja siirryttin seuraavaan paikkaan ja tapahtumaan. Pidinkin ehkä eniten alkupuolesta, jolloin Diana ja Matthew tutustuivat toisiinsa ja miljöönä toimi ihana Oxford. (Oih, ne pitkät ajat jotka hengailtiin kirjastossa ja Dianan soutulenkit sumuisella joella!) Mutta vaikka Dianasta pidänkin, aloin välillä hiukan ärsyyntyä hänen unenlahjoihinsa. Jotenkin puolet kirjasta tuntui käsittelevän sitä, kuinka hän meni nukkumaan, heräsi aamulla ja haukotteli. Muutama kerta vähemmänkin olisi riittänyt. Lumotusta jäi päälimmäisenä mieleen tunnelma ja lumoavat pikku yksityiskohdat, sekä ihana maailma ja miljöö. Erityisesti Dianan perheen eläväinen talo sukuhaamuineen oli lumoava. Lisäksi myös sivuilla vilahtava suomalainen pahisnoita Satu Järvinen jaksoi hymyilyttää. En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin pienetkin maininnat Suomesta ja suomalaisista käännöskirjallisuudessa saavat minut naurahtamaan. Mutta Lumotusta jäi todella hyvä maku suuhun ja loppu jäi sen verran jännittävään kohtaan, että seuraavatkin osat pitää lukea.
Kvanttivaras on kirja, jonka perusjuonesta tuntuu olevan mahdoton laatia järjellistä esittelyä. Koko tarina on niin monilla juonenkäänteillä ja mielikuvituksellisilla scifielementeillä varustettu kokonaisuus, että näin kirjan luettuani tunnen yhä olevani hiukan pihalla. Alkukirja vilisee dilemmavankiloita, arkontteja, tsaddikeja, zokuja, gevuloteja ja herra ties mitä muita keksintöjä, niin ettei perässä tahdo pysyä. Onneksi sitä alkoi pikku hiljaa hahmottaa Rajaniemen maailmaa ja tajutakin jotain asioita. En kyllä vieläkään tunne olevani täysin perillä asioista, mutta toisaalta kysymys kuuluukin, täytyykö minun olla? Ei kirjasta tarvitse aina ymmärtää jokaista seikkaa. Niin kauan kun se tuntuu kuitenkin johdonmukaiselta ja loogiselta, lukijan saa jättää hiukan hämmentyneeksi. Ja Kvanttivaras tosiaankin vaikutti loogiselta ja järkevältä kokonaisuudelta. Rajaniemi on opiskellut paljon matematiikkaa ja fysiikkaa ja sen huomaa. Vaikka keksinnöt tuntuvatkin nykyimaailmassa mahdottomilta ja hurjilta, niissä on kuitenkin järkeä. Ja koska kyseessä on scifi, niiden ei tarvitse olla mahdollisia nykymaailmassa. Aloinkin loppuviimeksi viehättyä Rajaniemen maailmasta toden teolla. Ajatus kaupungeista Marsissa, muistojen jakamisesta, ajan ostamisesta, virtuaalivankiloista ja ties mistä elektroniparvia ampuvista aseista lumosi minut. Odotankin innolla saavani tietää siitä lisää seuraavassa osassa. Olen aina pitänyt kirjoissa paitsi älykkäistä päähenkilöistä, myös varkaista. (Kuka heitä voisi vastustaa, kysyn minä? ) Ehkäpä sen takia viehätyinkin myös Kvanttivarkaan päähenkilöstä, Jean le Flambeurista. Hänellä riittää paitsi hauskoja heittoja ja älykkäitä suunnitelmia, myös sopivaa hulluutta niiden toteuttamiseen. Hän ei ole liian kiltti, muttei myöskään liian ilkeä. Muutenkin Kvanttivarkaassa oli osittain hyvin vakavankin tunnelmansa lisäksi myös hauskat hetkensä ja sitä oli kirjoitettu myös pilke silmäkulmassa. Näin loppuviimeksi tuntuu vaikealta vetää yhteen ajatuksiani Kvanttivarkaasta. Jotenkin olisin odottanut siltä vielä vähän enemmänkin. Jotain sellaista tajunnanräjäyttävää ja oivaltavaa lukukokemusta, joka valitettavasti jäi puuttumaan. Mutta silti minulle jäi tunne, että kirja oli hyvä. Jäin hiukan sekaviin tunnelmiin, johon voi vaikuttaa myös se, että luin kirjaa epätasaisessa vauhdissa muiden kirjojen osalla. Ehkäpä Kvanttivaras olisi vaatinut vielä hiukan enemmän paneutumista ja keskittymistä. Kuitenkin, Kvanttivaras oli aivot solmuun vääntävä, jännittävä ja jopa hauska kirja, jota voi suositella scifin ystäville. Pitääpä kipittää hakemaan Fraktaaliruhtinas kirjastosta.
Siri Kolun Pelko ihmisessä päätyi heti lukulistalle, kun bongasin sen tulevan syksyn julkaisuista. Romaanihan perustuu Kolun muutama vuosi sitten nuorten Luetko sinä? -kampanjaan kirjoittamaan samannimiseen novelliin. Meidän luokkamme osallistui kampanjaan ja kävin kyllä senverran monta keskustelua novellin motiiveista ja metaforista, että pitihän tämäkin katsastaa. Ja huolimatta kannesta, joka on meikäläisen mielestä yksinkertaisesti ruma, kyseinen kirja oli oikein manio lukukokemus. Tarinaa kerrotaan vuoroin Pilvin, Petrin ja Tuomaksen näkökulmasta. Jokaisella on omat murheensa ja tapansa kertoa tarinaa ja ainakin minuun se osui ja upposi. Oikeastaan koko kirjaan oli saatu ihanan mystinen ja herkkä tunnelma ja siinä jätettiin myös paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Itse pidin siitä ja se sai minut tempautumaan tarinaan mukaan toden teolla. Rakenteen lisäksi pidin suuresti Kolun kirjoitustyylistä. Vaihteleva puhe- ja kirjakielisyys, oivaltavat lauseet ja vertaukset, minä pidin niistä hurjasti. (Huomasin muuten älyäväni sellaisia vertauksia, joita en takuulla olisi tajunnut muutama vuosi sitten. Niin se yleissivistys karttuu.) Myös P-influenssa on kiinnostava tapaus. Kaikkihan muistavat muutamien vuosien takaiset lintu- ja sikainfluenssat ja PI tuntuukin luonnolliselta jatkolta tälle, vaikka on paljon pelottavampi. Sen verran pelottava, että tunsin oloni hiukan epämukavaksi lukiessani tätä nuhaisena. En kuitenkaan halua paljastaa taudista enempää, sillä suuri osa kirjan viehätyksestä on sen salaperäisyydesssä ja asioiden sopivassa paljastumistahdissa. Pelko ihmisessä ottaa myöskin kantaa hyviin ja ajankohtaisiin kysymyksiin. Influenssan sairastaneet ihmiset halutaan eristää täysin, heillä ei ole mitään oikeuksia ja jopa heidän läheisiään, PI-omaisia, sorretaan. Poliitikot, tavalliset ihmiset, kukaan ei tee mitään maailmassa vallitseville sekaville oloille. PI tuntuukin pelottavan todelliselta tulevaisuudennäkymältä. Ja koska kyseessä on nuortenscifi, niin romanssihan tästäkin löytyi. Se ei kuitenkaan onneksi jyrännyt muuta juonta, vaikka aika suuressa osassa olikin. Kun kirjassa keskityttiin kolmeen henkilöön ja tuhoisan influenssan kuvaamiseen, sitä ei ehtinyt kyllästyä rakkaushaikailuihin. Enkä oikeastaan edes ärsyyntynyt kolmiodraamaan, kun sitä ei koko ajan paiskottu vasten kasvoja tai siitä ei tehty maailmankaikkeuden suurinta ongelmaa. Vaikka kirjasta ei paljoa valittamisen aihetta keksi, yksi sana minua ärsytti koko kirjan ajan. P-influenssan sairastaneista käytetty nimitys, pihminen. Okei, sana on sinänsä ihan jees ja hauska oivallus, P-influenssa+ihminen, mutta jotenkin siitä jäi vain vähän hassu maku suuhun. Itselleni tuli pihmisestä mieleen enemmänkin kaikille tuttu pihvi kuin tuntemattoman taudin sairastanut ihminen. Minussa elää myös epäilys, onko tämä sittenkään yksittäinen kirja. Kuten jo aiemmin mainitsin, kirjassa oli paljon tulkinnan varaa ja loppukin oli varsin avoin. Oikeastaan kaikki tuntui vasta alkavan kirjan lopusta. En kuitenkaan tiedä, haluaisinko edes välttämättä, että tästäkin tehtäisiin sarjaa. (Kuten olemme monesti nähneet, muodissa olevat trilogiat eivät sovi kaikkiin tapauksiin.) Pelko ihmisessä toimi hyvin omana, itsenäisenä, hiukan hämäränä kokonaisuutenaan, enkä halua sitä pilattavan.
Taivasten vanki kuuluu Zafónin Barcelonaan ja Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvaan itsenäisten teosten sarjaan. Vaikka Taivasten vanki onkin luettavissa myös itsenäisenä teoksena, minä suosittelisin lukemaan Tuulen varjon ennen sitä. Taivasten vanki nimittäin sijoittuu aikaan noin kaksi vuotta Tuulen varjon tapahtumien jälkeen ja spoilaa siten kyseisen kirjan loppuratkaisua. Taivasten vanki on paljolti Fermín Romero de Torresin tarina. Vaikka kertoja ja päähenkilö on yhä Daniel, yli puolet kirjasta kuvaa Fermín elämän käänteitä vankilassa ja sen jälkeisessä ajassa. Se on myös paluu Tuulen varjon ja Enkelipelin hahmojen pariin, sen sivuilla vilahtavat niin Daniel Sempere kuin David Martínkin. Taivasten vanki ei ole ollenkaan niin pelottava kuin Tuulen varjo tai Enkelipeli. Siinä missä aiemmat osat keskittyvät siihen, että päähenkilöiden elämissä alkaa tapahtua kummallisia asioita, Taivasten vanki kertoo etupäässä vain menneisyydessä tapahtuneista asioista. Ehkäpä siksi kirja ei liimannut minua tarinaansa aivan samalla tasolla kuin kaksi edellistä kirjaa. Kirja on kuitenkin jälleen erinomainen osoitus Zafónin kauniista kielestä. Tätäkin lukiessa hidastelin ja maistelin lauseita ja etenkin aivan alkua luin yhä uudelleen ja uudelleen. Zafónin kieli suorastaan hypnotisoi minut joka kerta. Siihen huomaa takertuvansa ja kietoutuvansa, sen kautta elää kirjan tapahtumia sekä jännittää ja pelkää päähenkilöiden puolesta. Hänen kirjojaan lukiessa on vaikea muistaa, että hahmot todella ovat vain fiktiivisiä. Daniel Sempere, joka on tuttu jo Tuulen varjosta, muodostuu myös Taivasten vangissa mahdottoman sympaattiseksi kaveriksi. Hänen puolestaan suree ja riemuitsee, hänen kanssaan on luonnollista taittaa se matka Barcelonan salaperäisille kujille, jolle Zafón lukijaansa kuljettaa. Minä vain pidän hänestä suunnattomasti. Vaikka Taivasten vanki olikin loistava, se ei mielestäni ollut aivan yhtä hyvä kuin aiemmat kirjat. Jotain tuntui jäävän puuttumaan. Jotain salaperäistä ja pelottavaa, jotain, minkä yhdistän Tuulen varjoon ja Enkelipeliin. Mutta huono kirja ei ollut, ei missään nimessä. Ei vain aivan yhtä hyvä.
Enkelipeli ei varsinaisesti ole mukava kirja. Se on pelottava, hauska, kaunis, jännittävä ja mystinen. Sitä lukee henki kurkussa ja jatkuvien pahojen aavistusten vaivaamana. Se todella tempaa mukaansa, aivan kuten Tuulen varjokin. Enkelipeli on kuitenkin synkempi ja pelottavampi kuin Tuulen varjo. Sisarensa tavoin silläkin on rauhallinen alku, joka pikku hiljaa tiivistyy ja muuttuu kauhunomaiseksi dekkariksi, jossa päähenkilö kamppailee menneisyyden mysteerien kanssa samalla kun nykypäivässä tapahtuu kummallisia asioita. Erityisesti kiinnyin kirjassa päähenkilö David Martíniin. Elämä kuitenkin paiskoi häntä aika säälittä ja vuodatinkin välillä katkeria kyyneliä hänen vuokseen ja vihasin maailmaa. Olen myös totaalisen rakastunut Zafónin kieleen. Jouduinkin usein tieten tahtoen hidastamaan lukemistani, sillä minulla on paha tapa nopeasti lukiessani hyppiä kappaleiden ja kuvailujen yli. Zafónia lukiessani en kuitenkaan tahdo skipata niitä, sillä ne ovat oivaltavia ja uskomattoman kauniita pätkiä. Enkelipeli jää lopulta hiukan avoimeksi ja monin tavoin tulkittavaksi. Lukijaa jää vaivaamaan kysymys, mitä todella onkaan tapahtunut? (Tai ainakin minua jäi, en tiedä kuinka fiksuja te muut lukijat olette olleet.) Siksi haluankin lukea Enkelipelin joskus vielä uudempaan kertaan ja paneutua uudestaan miettimään Martínin tarinaa. Ja eikun Taivasten vankia lukemaan!
Tuulen varjo lumosi minut ensilauseestaan lähtien. Isä johdattaa nuorta poikaansa Barcelonan sumuisten ja syksyisten katujen halki, Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Tempauduin täydellisesti mukaan tarinaan, jota värittivät lukemattomat kirjojen labyrintit, rakkaus, petokset ja epätoivo. Erityisesti viehätyinkin kirjaihmisenä juuri Unohdettujen kirjojen hautausmaahan, paikkaan, jonne ihmisten jo unohtamat kirjat päätyvät odottamaan, että joku noutaisi ne luokseen. Näin mielessäni valtavat kirjahyllyt, haistoin vanhan paperin ja painomusteen. Nyt haluan kuollakseni matkustaa Barcelonaan ja vielä enemmän, haluan Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Tuulen varjoa voisikin vinkata erinomaiseksi matkalukemiseksi Barcelonaan suuntaavalle, sillä kirja keskittyy paljon eri paikkojen, joista varmasti suuri osa on myös todellisia, kuvaamiseen. Myös kirjan juoni oli paitsi henkeäsalpaava, myös aika pelottava. Mystisen ja rauhallisen alun jälkeen kirja muuttuu lähes dekkariksi, jossa selvitetään Caraxin arvoitusta palanen kerrallaan. Zafón hallitseekin erinomaisesti taidon paljastaa asioita oikeassa järjestyksessä ja juuri oikeassa määrin. Ja vaikka ihan alussa jo arvasinkin tietyn Caraxiin liittyvän mysteerin, aloin epäillä itseäni useissa kohdissa ja lopulta olinkin ihan sekaisin, enkä tiennyt mihin uskoa. Tuulen varjo saa kuitenkin useita aika pelottavia sävyjä kirjan mittaan ja jos on samanlainen omaan varjoaan pelkäävä ihminen kuin minä, en suosittele tämän lukemista illalla ennen nukkumaan menoa. Tuulen varjo liimasi minut kiinni sivuihin ja elin täydellisesti henkilöiden mukana peläten ja surren näiden puolesta. Tuulen varjo onkin paljolti myös surullisten ihmiskohtaloiden kirja, eikä Julián Caraxin menneisyys ole ruusuista luettavaa. Erityisesti loppua luin henkikurkussa, mutta muuten en siitä sano mitään, sillä Tuulen varjo on niitä kirjoja, jotka kannataa lukea spoilaantumatta. Joten, jos joku ei tästä ylistysryöpystä vielä napannut tärkeintä pointtia, se tulee tässä: Rakastin Tuulen varjoa ensimmäiseltä sivulta viimeiselle ja se pääseekin ehdottomasti paitsi suosikkieni listalle, myös parhaimpien lukemieni kirjojen listalle. Suosittelen kokeilemaan.
Vaikka Salamurhaajan oppipoika olikin hyvä kirja, silti on sanottava, että ensimmäinen mieleen noussut ajatukseni tätä lukiessa oli: "Tämä ei ole Artemis Fowl." En siis toistaiseksi allekirjoita etukannen väitettä, "Colferin jättimenestyssarja Artemis Fowlin haastaja." Kuten sanottua, Salamurhaajan oppipoika oli hyvä, muttei nyt ihan niin hyvä. (Tosin tässä täytyy ottaa huomioon varsin vahvat tunnesiteeni Artyjä kohtaan. <3) Colferin huumori rehottaa ihanasti tässäkin kirjassa. Etenkin loppupuolella naureskelin useaan otteeseen hahmojen mahtaville tokaisuille ja colfermaisille toteamuksille (Colferin kirjoja lukeneet varmasti tietävät, mistä puhun.) Myös hahmokaarti on onnistunut. Erityisesti Riley sulatti sydämeni, hänessä on jotain äärettömän suloista, älykästä ja viatonta. Juoni on Artemis Fowlien tapaan vauhdikas, matkasta ei puutu yllättäviä tilanteita, tai nerokkaita suunnitelmia. (Tosin nyt on kyllä sanottava, että yhteen colfermaiseen kikkaan kirjan loppupuolella en langennut. Heheee...) Salamurhaajan oppipoika aloittaa uuden W.A.R.P -sarjan, josta kyllä tämän osan perusteella tulen lukemaan myös muut osat. Lisää kiitos!
Tässä on kirja joka saa sinut huolestumaan, koska et omista turvallista pommisuojaa, rynnäkkökivääriä, muonavarastoa ja Suurta Suunnitelmaa odottamattomien tilanteiden (lue: avaruusolentojen hyökkäyksen) varalle. Luettuani Viidennen aallon elin koko seuraavan päivän hiukan pakokauhuisessa tunnelmassa vilkuilin taivaalle ja odottaen näkeväni ufoaluksen. Viides aalto suorastaan kahlitsi minut lukemaan ja ahmaisinkin tämän reilun neljänsadan sivun pituisen kirjasen yhdessä sunnuntaipäivässä. Yanceyn visio on kauheassa uskottavuudessaan pelottava. Vaikka ajatus avaruusolioiden hyökkäyksestä saattaa tuntua kaukaa haetulta, siitä tekee kauhean se, etteivät ihmiset aavistaneet sitä myöskään kirjassa. Kaikki oli aivan kuten aikaisemminkin, kunnes maapallon ilmatilaan saapuu jättimäinen avaruusalus ja pian selviää, etteivät tunkeilijat ole saapuneet ystävällisissä merkeissä. Juuri tilanteen yllättäävyys ja kauheus saivat minutkin hiukan pakokauhuiseen mielentilaan. Vaikka kirjan alkupuoli olikin mahtavaa luettavaa, miinukseksi on pakko sanoa, että nimenomaan alkupuoli oli se mahtava osuus. Pidin oasata, jossa Cassie vaelsi ympäri maita ja mantuja rynnäkkökiväärin kanssa ja Yancey avarsi pikku hiljaa kuvaa siitä, mistä kaikessa olikaan kyse. Kun kirjaan alkoi tulla lisää henkilöitä, mielenkiintoni hiipui hiukan. Etenkin Evanista en pitänyt yhtään, sillä arvasin heti mikä hänen mysteeripointtinsa oli ja lisäksi koko poika oli minusta yksinkertaisesti nynnerö. Sen sijaan Cassiesta pidin valtavasti, hänessä oli asennetta! Myös Cassien syötävän suloinen pikkuveli Sammy ja Zombi, itselleen uuden nimen ja identiteetin ottanut poika olivat suosikkejani. Jatko-osasta liikkuu huhuja, eikä niitä ole vaikea uskoa todeksi, sen verran avoimeksi loppu jäi. Jos jatkoa joskus saapuu, luen sen kyllä ehdottomasti.