Edellisen päivän saari
@ Umberto Eco
Alkuteos ilmestynyt 1994. Suomentanut Tuula Saarikoski. Sidottu, kansipaperi.
Umberto Eco ei petä lukuisia ihailijoitaan: Edellisen päivän saari on todellinen runsaudensarvi kirjaksi, yhtä aikaa mukaansatempaava historiallinen seikkailuromaani ja nykyaikaisen leikkisä kaunokirjallinen viitelabyrintti. Edellisen päivän saari on 1600-luvulle sijoittuva robinsonadi, tarina haaksirikosta. Päähenkilönä on nahjusmainen haaveilija Roberto de la Grive, joka ei osaa edes haaksirikkoutua kunnolla: vehreän saaren sijasta myrsky heittää hänet ankkuroidulle autiolaivalle, jonka uumenissa on yllätyksiä useamman romaanin verran.
Roberton muistiinpanojen avulla Eco luo villiä ajankuvaa Casalen piirityksestä 30-vuotisessa sodassa, Pariisin hovielämän kiemuroista, sympatiapulverin salaisuudesta ja meridiaanin metsästyksestä. Viimein selviää myös se, minne Jumala pani ylimääräiset vedet vedenpaisumuksen jälkeen.
Eco leikkii viitteillä eri aikojen kirjallisuuten aina uskonfilosofisista pohdiskeluista nykyajan agenttiromaaniin, mutta on kuitenkin pohjimmiltaan tosissaan: romaani maalaa muiden ansioidensa ohella kiintoisan kuvan 1600-luvusta, jolloin moderni tiede teki tuloaan, mutta ihmiset olivat vielä perinteisten uskomusten kahleissa.
Arvosana kirjalle
Umberto Eco
Umberto Eco (1932–2016) oli italialainen kirjailija. Hän toimi semiotiikan professorina Bolognan yliopistossa. Econ esikoisromaani Ruusun nimi ilmestyi 1980. Teosta on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta.
Umberto Eco syntyi Milanon eteläpuolella sijaitsevassa pienessä Alessandrian kaupungissa. Vuoristoisuuden tuoman eristyneisyyden vuoksi paikalliset asukkaat olivat tottuneet tietyntasoiseen itsenäisyyteen. Eco on usein sanonut, että juuri täältä hän ammensi omaleimaisen otteensa kirjoittamiseen. ”Tietyt ainekset pysyvät elämänkäsitykseni pohjana; epäily ja vastenmielisyys korulauseita kohtaan. En koskaan liioittele enkä tee mahtipontisia väitteitä.” Umberto muistaa lämmöllä myös isoäitiään, joka on eräs tärkeä lähde hänen huumorilleen.
Toisen maailmansodan puhjetessa Eco ja hänen äitinsä muuttivat pieneen Piedmontesen kylään vuorille. Sieltä nuori Eco seurasi fasistien ja sissien kahakoita sekalaisin tuntein. Eco väitteli filosofian tohtoriksi 22-vuotiaana Torinon yliopistosta. Eco tutki aluksi keskiajan taidekäsityksiä. Sen jälkeen hänen kiinnostuksensa kohdistui nykytaiteeseen ja populaarikulttuuriin. Hänestä tuli merkkiopin eli semiotiikan merkittävä edelläkävijä. 1960-luvulla Eco työskenteli italialaisen kustantamon neuvonantajana. Hän teki myös kulttuuriohjelmia Italian yleisradiolle ja osallistui myös italialaisen avantgardistisen ryhmän Gruppo 63 toimintaan. Hän opetti Milanon ja Firenzen yliopistoissa, kunnes päätyi Bolognaan.
