Olen aina pitänyt murhabottia mainiona hahmona. Se on omalla tavallaan inhimillisempi kuin ihmiset, mutta toisaalta se ei itse tunne osaavansa toimia ihmisten maailmassa. Murhabotti haluaisi vain pysytellä kaukana ihmisten sotkuista ja katsella saippusarjoja. Ihmiset kuitenkin aina haluavat murhabotin avuksi, vaikka eivät täysin luota villiintyseeseen SecUnitiin.
Martha Wellsin Murhabotin päiväkirjojen viides osa Pakoileva yhteys alkaa dramaattisesti, kun rauhallisesta Preservationista löytyy ruumis. Kuollutta henkilöä ei pystytä heti tunnistamaan ja näin ollen murhabotti otetaan mukaan tutkimuksiin. Tarkemmin sanottuna murhabotin tulisi varmistaa ettei asialla ole ollut CrayCrisin agentti, jonka jälkeen asia ei enää kuuluisi sille. Murhabotti voisi jättää tutkinnan turvapalvelun huoleksi ja poistua, mutta se ei kuitenkaan halua toimia niin. Tästä alkaakin sitten kirjasarjalle tuttu toimintasekkailu, jossa asiat sujuisivat paljon huonommin ilman murhabottia. Murhabotin itseironiaa tietenkään unohtamatta.
Murhabotti-kirjojen parasta antia on mielestäni se miten se analysoi ihmisiä ja heidän tapojaan. Hän yrittää oppia ihmisten tapoja katselemalla sarjoja ymmärtämättä kuitenkaan syvällisemmin, miksi ihmiset toimivat tietyllä tavalla. Murhabotti on myös fyysisesti samankaltainen kuin ihminen, olematta kuitenkaan täysin ihminen.
”Minä ei tarvinnut yhtä paljon ilmaa kuin ihminen, mutta jonkin verran kuitenkin [ …] Se tarkoitti, että jos pelastusyksikkö pettäisi,minulta kestäisi kauemmin kuolla, joten ehtisin tuntea itseni typeräksi pitempään kuin kukaan ihminen”
Annan pisteet myös kirjan sujuvalle tekstille. Tekstiä oli mukava lukea ja tarina eteni mukavasti eteenpäin, vaikka käänteitä ei tarinasta puuttunut. Tämä ei ehkä ollut sarjan paras kirja, mutta jos on pitänyt sarjan edellisistä osista, pitää luultavasti myös tästä.
- MerjaK
Hertta 2026 - Pakoileva yhteys
