Veera Laitinen: Surunsyöjä

Ivan Rotta 2011 - Risingin tietokannassa

Veera Laitisen esikoisromaania voi hyvällä syyllä sanoa monella tapaa erityiseksi kirjaksi. Yhtäältä se on uuden pienkustantajan ensimmäisiä kirjoja, toisaalta kustantamo markkinoi sitä ensimmäisenä suomalaisena paranormaalina romanssina, ja lisäksi sen kirjoittaja ei ollut julkaisuhetkellä viittätoistakaan. Laitinen on kirjoittanut Surunsyöjiä kolmetoistavuotiaasta, ja on suunnitellut sen viisiosaisen sarjan aloitusosaksi. Surunsyöjät on ulkoiselta olemukseltaan hyvännäköinen kovakantinen kirja, jonka kansikuvassa oleva siivekäs mutta vastavalossa kuvattu arvoituksellinen hahmo sopii hyvin ajateltuun genreen.

Paranormaalin romantiikan nousu spekulatiivisen fiktion luetuimmaksi alalajiksi on ollut maailmalla tosiasia jo pitkään, mutta Suomessa se on tehnyt läpimurtoa vasta pari vuotta. Vampyyrien, ihmissusien ja muiden yliluonnollisten hahmojen käyttäminen romanttisissa romaaneissa on jo valtavirtaistunut niin pitkälle, että Harlekiini-kustantamokin julkaisee suomeksi omaa paranormaalien romanssien sarjaansa. Erityisesti nuoret lukijat ovat ottaneet genren omakseen, ja kirjastoissa suomennetut vampyyriromaanit ovat lainatuimpien kirjojen joukossa. Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että myös suomalaisille kirjoittajille on tilausta.

Veera Laitinen sijoittaa tarinansa ja sen päähenkilön, Hope McKayan, pieneen amerikkalaiseen Blue Coven kuvitteelliseen kaupunkiin. Tavallaan on hassua, että suomalainen kirjoittaa vahvasti amerikkalaiseen kulttuuripiiriin sijoittuvaa tarinaa, mutta tässä tapauksessa ratkaisu on mielestäni onnistunut - saman tarinan uskottava sijoittaminen esimerkiksi suomalaiseen ympäristöön vaatisi huolellisuutta ja ehkäpä kokeneemmallakin kirjoittajalla voisi olla vaikeuksia pitää illuusio kasassa. Meille kaikille televisiosta ja muualta tuttuun amerikkalaiseen high school -ympäristöön sijoittuvan tarinan kertominen ei ole niin uhkarohkeaa, koska harvapa kuitenkaan tuntee sitä niin hyvin, että jotkin yksityiskohdat söisivät uskottavuutta.

Kirjan aloittaa prologi, jossa avataan jo useita lajityypille ominaisia lähtöasetelmia. Koko kirjaa leimaakin tyypillisyys, eikä Laitinen tunnu haluavankaan keksiä sinänsä mitään uutta tai ihmeellistä. Prologissa esitellään valokuvat päähenkilöstä kahden nuoren miehen kanssa, mutta vaikka kuvien välissä on kulunut kymmenen vuotta, eivät miehet ole mitenkään vanhenneet. Hope McKaya on tavanomainen seitsentoistavuotias tyttö, hänellä on pari bestistä ja hänestä koulu on ihan ok. Kouluun tulee uusi poika, josta kaikki tytöt ovat innoissaan. Poika on aluksi varautunut, mutta ystävystyy pian Hopen kanssa kunnes taas tulee aika ottaa etäisyyttä. Hope alkaa selvitellä, miksi poika on niin tutun näköinen, miksi pojan ympärillä tuntuu olevan paljon mysteerejä ja miksi tällä Victorilla on tapana niin yhtäkkisesti lähteä pois Hopen luota.

Veera Laitinen kirjoittaa sujuvasti: hän käyttää minäkertojaa, jonka kerronta on välillä melkein tajunnanvirtaa, siksi poukkoilevasti jotkin aiheenvaihdokset tapahtuvat. Laitinen on onnistunut kirjoittamaan siten, että koko ajan tekee mieli lukea vielä yksi sivu, vaikka itse tarina on sinänsä helposti ennustettavissa. Välillä kerronta ajautuu sivupoluille turhan pitkäksi aikaa, mutta koska kieli on sujuvaa, niistäkin pääsee olennaisiin osuuksiin nopeasti. Toivottavasti Laitinen jatkaa kirjoittamista ja saa julkaistuksi myös seuraavat osat sarjastaan, sillä hänessä on potentiaalia tulevaisuudessa omaäänisemmäksikin kirjailijaksi.

Koko Surunsyöjien omaleimaisin piirre on surunsyöjien laji, joka on sukua vampyyreille mutta myös haltioille, ja joka ei saa ravintoaan imemällä verta vaan kyyneleitä. Harmillisesti surunsyöjien taustan ja olemassaolon valottaminen on jäänyt aivan viimeisiin lukuihin, ja niissä tuntuu tapahtuvan vähän liian paljon ja olevan liian kiire käsitellä kaikki olennaiset asiat. Kirja tuntuu viime sivuillaan olevan tosiaan vasta sarjan aloitus, ja vaikka selkeä loppukin kirjassa on, niin paljon jää vielä avoimeksi, että jatkoa jää odottamaan.

Kokonaisuudessaan Surunsyöjät on varmasti monien ennakko-odotuksia parempi kirja. Se on selkeästi nuortenkirja, eikä välttämättä tarjoa kokeneelle lukijalle mitään suurta ja mullistavaa, mutta toisaalta se on myös sujuva, hyvin kerrottu kevyt tarina, jossa on myös pohdintaa vaativia ajatuksia. Kohderyhmälleen, päähenkilöitä pari vuotta nuoremmille paranormaalin romantiikan ystäville kirja on varmasti onnistunut lukukokemus, ja tulevia osia odotan minäkin lukuhaluin.

 

Log in to comment
Keskustele aiheesta foorumilla (0 vastausta).
Paikalla 36 vierailijaa
Uusin jäsen: Maija
Jäseniä yhteensä: 8675