Helsinkiläinen kirjailija-toimittaja Jani Saxellin julkaistaan maagis-realistinen romaani Unenpäästäjä Florian on juuri päässyt kirjakauppojen hyllyille. Tapauksen kunniaksi haastattelimme kirjailijaa niin hänen omasta kirjoittajapersoonastaan kuin uuden kirjansa teemoistakin. Pohdintaan myös nousee yksi tämän hetken polttavimmista kysymyksistä: mikä onkaan genren ja mainstream suhde, nyt ja tulevaisuudessa.
"Hyvä scifi on aina myös hyvää kirjallisuutta", Saxell toteaa.
Olet kotoisin Helsingistä. Mitä maagista on suurkaupungissa?
Helsinki on mitä reaalifantastisin kaupunki. On Töölönlahden huviloiden ja Vanhankaupunginlahden kaltaisia ekologisia taskuja, jotka ovat jääneet syrjään liialta kehittämiseltä ja tehostamiselta. Nykyinen asuinpaikkani Pikku Huopalahti on sekin varsin vehreä, vaikka keskustaan pääsee ratikalla 20 minuutissa.
On empire-keskusta ja Ruttopuisto, joiden kulmilla voi aikamatkailla 1800-luvulle. On Kallion ja Vallilan kirjavat ihmiskohtalot ja kaurismäkeläinen lämpö. On saaristo-Helsinki.
Ikävä kyllä paljon on myös jäänyt kehityksen ja yhdenmukaistamisen jalkoihin. Paljon tarinoita katoaa iäksi, vanhustenosastojen tai patologian laitoksen hiljaisuuteen. Uussuomalaisten Helsinki ei ole vielä juuri ollenkaan päässyt kirjojen sivuille. 2000-luvun alakulttuureista ja urbaaniheimolaisista lukisi mieluusti enemmän.
Kirjailijan lisäksi olet ollut toimittaja, opettaja, tutkija, kustannustoimittaja... mikä näistä "rooleista" on lähinnä sinua?
Ehkä tässä järjestyksessä: kirjailija, toimittaja, luovan kirjoittamisen opettaja - vaikka aion vielä saada Timo Pusa –väitöskirjani joskus tehtyä. Tässä on vain tullut erinäisiä projekteja väliin.
Kustannustoimittajan hommia tein nelisen kuukautta. En usko, että luovien ihmisten kannattaa siihen hullunmyllyyn lähteä. Ensin kahdeksan tuntia muiden käsikirjoitusten parissa, sitten illalla oman viilaamista oli ainakin minulle mahdoton yhtälö. 2000-luvulla alalla elettiin vielä suhteellisen vakaita aikoja, mutta turbulenssia ja loppuun palamisia riitti silloinkin.
Kotisivujasi lunttaamalla löytyi pitkiä lista kiinnostavista aineista, mitä olet lukenut. Yleistä kirjallisuustiedettä, folkloristiikkaa, uskontotiedettä, taidehistoriaa, yhteiskuntahistoriaa, viestintää sekä Latinalaisen Amerikan ja Venäjän tutkimusta. Miksi juuri nämä?
Tulin yliopistolle 25-vuotiaana. 1990-luvun jälkipuolella paineet putkitutkintojen suuntaan olivat jo olemassa, mutta ne pystyttiin torjumaan. Luin paljon ja kaikenlaista, enemmän yleissivistävällä mielellä kuin sen mukaan, mistä olisi kenties tulevaisuudessa ”hyötyä”. Kirjailijana kannattaa olla kiinnostunut vähän kaikesta.
Muutenkin yliopisto oli melkoinen yhteiskunnallinen korkeakoulu. Luentosalien ulkopuolelta sai vähintään yhtä paljon kuin niiden sisältä: freelancer-toimittajanurani pääsi kunnolla vauhtiin, tehtiin pienlehtiä, kosteita Itä-Euroopan ja Venäjän-matkoja, osallistuttiin monenlaiseen yhteiskunnallisen aktivismiin. Nobelistiklubi, muun muassa Laura Honkasalon, Tuuve Aron ja Jussi Valtosen kirjallinen hautomo, oli uskomattoman tuotteliaassa vaiheessa.
Ensivaikutelma sinusta voi olla vähän ujo ja hiljainen ihminen. Hyppäät kuitenkin rohkeasti esiin ja painavaa sanottavaa riittää. Mikä on totuus?
Olet varmasti oikeilla jäljillä. Joskus yläaste- ja lukioikäisenä olin ujo ja syrjäänvetäytyvä. Parikymppisenä moniongelmikkona sairastin paniikkihäiriötä ja kuvittelin, että elämä loppuu tähän. Toisaalta hypersosiaalisia, repaleisten ihmissuhteiden kausiakin on riittänyt, sellaisia, joita suodatin romaaniin Minä, Lotta ja Päivikki (2003). Kun minua pyydettiin luovan kirjoittamisen opettajaksi, olin kauhuissani.
Nyttemmin olen suorastaan koukuttunut opettamiseen. Kirjailijan – ja toimittajankin – työstä on 90 prosenttia yksinäisyyden kestämistä, työhuoneessa jumittamista. Vuorovaikutus työnantajiin jää usein ”tuliko juttu perille?” ”Ok. Lähetä verokorttisi” –sähköpostien tasolle. Tuntuu psyykkisesti voimia lataavalta, että on välillä face to face –tilanteessa innokkaiden, kirjoittamisessaan eteenpäin pyrkivien henkilöiden kanssa. Enkä olisi paniikkihäiriön vuosina suin surminkaan kuvitellut, että haastattelisin Jasser Arafatia hänen rikki ammutussa tulikohdassaan Ramallahissa tai soittaisin Ursula K. Le Guinin ovikelloa Portlandissa. Kokonaisen matka- ja haastattelukirjan Vaihtoehtoinen USA (2009) tekeminen olisi ollut mahdoton ajatus.
Paniikkioireet on jo ajat sitten voitettu ja monesti myös nautin esiintymisestä. Silti joinain aamuina herätessä puskee mieleen ajatus: ”Mihin mä olen mennyt itseni jälleen kerran tunkemaan.”
Wikipedia tietää esikuviksesi kirjailijat Timo Pusa, Hannu Salama, Albert Camus, Leena Krohn, Ursula K. Le Guin ja Paul Auster. Mikä heitä yhdistää?
Omassa kirjoittamisessani tarvitsen yhtenä elementtinä Pusan, Salaman ja Arto Salmisen katutason näkemystä. Kun tietty realistinen, arjen ja tavallisen elämisen pohja on kunnossa, voi ryhtyä kehittelemään mitä vain. Joku kokoelman Huomispäivän vartijat (2007) valistunut kriitikko näki novellit futuristisena realismina ja itä-helsinkiläisscifinä. Olin määreistä otettu, näin pesunkestävänä länsihelsinkiläisenä.
Haastattelin Le Guinia ja nuorempaa kollegaansa Kim Stanley Robinsonia Vaihtoehtoista Amerikkaa tehdessäni. Le Guin kertoi, että tietty kirjallinen äidinvaisto on estänyt häntä kirjoissaan menemästä sellaiseen lohduttomuuteen, johon maailman tila olisi hänet kenties muuten ajanut. Hän myös totesi, että nuoren polven kirjailijat keksivät kilpaa toinen toistaan pirullisempia keinoja maailman hävittämiseen. Huomispäivän vartijoiden mustan maailmanlopun huumorin jälkeen kuuntelin korvat punottaen. Robinson puolestaan tunnustautui varovaiseksi, progressiiviseksi utopistiksi ja ivasi 1980-luvun kyberpunkkia läpensä kyyniseksi, reaganilaiseksi kapitalismin lopullisen voiton kirjallisuudeksi.
Joissain kritiikeissä Huomispäivän vartijoita pidettiin kyynisempänä, sarkastisena ja mustanhumoristisempana kirjana kuin olin ajatellutkaan. Unenpäästäjä Florianissa pyrin jättämään lukijoille enemmän toivoa ja muitakin sävyjä kuin mustaa. Toki meno on edelleen arvaamatonta ja paikoin väkivaltaista, mutta pyrin siihen, että toivo pääsisi väreilemään lukijan tajuntaan edes rivien väleistä. Ja mikäli suunnitelmani unenpäästäjä-trilogiasta toteutuu, kenties pääsen rakentelemaan eurooppalaisia toivon ja pelon utopioita lisää.
Albert Camus on tärkeä, eettisenä, moneen suuntaan kriittisenä esikuvana. Hänellä oli selkeät sympatiat, mutta ei halua kuulua yksilöllisen harkinnan tukahduttaviin joukkoliikkeisiin. Camus̉n rakastajatar seikkailee Huomispäivän vartijoiden pitkässä päätösnovellissa Menneisyydenhallintavirasto.
Paul Auster taas on pakkomielteisyyteenkin asti työstänyt sellaisia teemoja, jotka tulevat Florianissakin vastaan: olemme tuomittuja elämään monta elämää yhden sijaan, välillä mennään huipulta perikadon partaalle ja jälleen ylös. Tavallisen ihmisen elämä sisältää uskomattomia uhrauksia, heikkouden ja sankaruuden hetkiä, toteutuneita ja toteutumattomia mahdollisuuksia.
Krohn oli melkoinen tajunnan tutkimusmatkailija ja maailmankaikkeuden mittailija jo silloin, kun suomalainen kirjallisuus keskittyi kunkin kirjailijan välittömään kokemusmaailmaan.
Mitä itse luet nykyään?
Kriitikon työn puolesta kotimaista nykykirjallisuutta, kirjailijana taas kuhunkin aikakauteen liittyvää tietoa ja kaunoa. Minulla on kenties vähän harvinaisempi pakkomielle: lähestyä lähihistoriaa spekulatiivisen fiktion keinoin, kuten Menneisyydenhallinta-virastossa ja Unenpäästäjä Florianissa. Unenpäästäjä-trilogiaan kaavailemani kakkososa liittyy osin Sarajevon piiritykseen, joten sama ilmeisesti jatkuu.
Tietokirjoista saa tarvittavat faktatiedot. Vain kaunokirjallisuuden siivin pääsee kunnolla siihen, miten ihmiset pukeutuivat, ajattelivat ja maailmaa hahmottivat. Myös elokuvat ovat hyviä tässä. Esimerkiksi Cristian Mungiun ohjaama 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää ja monet vastaavat avasivat minulle, millaista diilaamista ja arkista eloonjäämistaistelua nuorten ihmisten elämä oli ensin Nicolae Ceauşescun loppuaikojen hulluudessa, sitten vaikean vapauden ensi metreillä.
Kesäisin, kun ei ole niin paljon pakkoluettavaa, rentoudun klassikoilla ja scifillä. Proosankirjoittajana pidän myös hyvin tärkeänä runojen lukemista. Pitkän proosan paahdossa pistää liian helposti vain tapahtumia peräkkäin. Runoilijamainen ote, hetkiin ja niiden ainutkertaisuuteen pysähtyminen ja kielen avulla saavutettavat sisäavaruudet ovat tarpeen.
Risingin tietokannassa Unenpäästäjä Florian on määritelty maagiseksi realismiksi. Kustantaja käyttää muitakin termejä. Jos heittäydyt vähän ahdaskatseiseksi, miten määrittelisit kirjan sijoittuvan genrekirjoon?
Kirjailijan on aina vähän paha mennä luokittelemaan omia tekstejään. Lokeroitsijoita riittää muutenkin, ja monella kirjailijalla on mennyt loppuelämä kerran lyödyistä leimoista vapautumiseen. Mutta kyllä Florian jossain reaalifantasian tai maagisen realismin, täysiverisen scifin, film noir -dekkarin ja rakkaustarinan vaiheilla liikkuu.
Unenpäästäjä Florian on melko kantaa ottava kirja, toisaalta scifi perinteisesti on ottanut kantaa yhteiskuntaan. Vieläkö sillä on tehoa?
Yhden kirjan vaikutus omaan aikaansa on tietysti useimmiten kuin hiekanmuru. Mutta jos saa yhdenkin ihmisen ajattelemaan ja ottamaan asioista selvää, kirja on saavuttanut jo paljon. Näistä arkisista tajunnan vallankumouksista voi seurata ketjureaktio.
Jos ajattelee scifin ja yhteiskunnan suhdetta, minua kiehtoo vuorovaikutus Yhdysvaltain 1960-70-lukujen radikaaliliikkeiden, sodanvastustajien, esivihreiden, feministien, seksuaalivähemmistöjen, mustien ja intiaanien ja toisaalta alan kirjallisuuden, kuten Le Guinin ja Philip K. Dickin välillä. Kenties molemmat lietsoivat toisiaan hyvässä mielessä unohtamaan sen, mikä on ”mahdollista” ja ”poliittisesti järkevää”, uneksumaan uudenlaisia
yhteiskuntamuotoja ja sukupuolijärjestelmiä.
Tässä suhteessa minulle on erityisen rakas Le Guinin Osattomien planeetta (1974, suom. 1979): utopia antiautoritaarisesta tai anarkistisesta yhteiskunnasta. Toisin kuin vanhemmat, 1800-luvun utopistit, Le Guin altisti suuret ideat ihmistasolle, toi mukaan arjen puuduttavuuden ja ihmiseloon väistämättä kuuluvat vinksahdukset.
Kirjaasi markkinoidaan hyvin laajalle yleisölle. Koetko olevasi ennemmin scifikirjailija, joka loikkaa mainstreamin puolelle, vai mainstreamkirjailija, joka ammentaa scifistä?
Olen tähän mennessä kirjoittanut viisi kirjaa, joista kaksi lienee luokiteltavissa mainstreamiksi, kaksi genrekirjaksi ja yksi journalistiseksi matkakirjaksi. Mielelläni pidän jatkossakin toisen jalan arjessa ja reaalitodellisuudessa, toisen mahdollisissa ja mahdottomissa maailoissa. Rajankäynti on kiintoisampaa kuin muotopuhdas, tiukasti johonkin muottiin asettuva kirjallisuus.
Siitä olen kieltämättä tyytyväinen, että olen saanut jokusen aiemmin scifiä vierastaneen lukijan tarttumaan alan kirjaan. Toivon, että se menee jatkossakin näin.
Kerro lyhyesti uudesta kirjastasi. Miksi jokaisen pitäisi lukea se?
Unenpäästäjä Florian sijoittuu tämän syksyn Helsinkiin, jossa vallitsevat toiset lainalaisuudet kuin meillä: Eurooppa kärsii kyvyttömyydestä nähdä unia. On kuitenkin henkilöitä, jotka pystyvät avaamaan alitajunnan lukot, tarjoamaan asiakkailleen lohdullisempia unia kuin koskaan ennen. Unenpäästäjiä on erityisesti Romaniasta kotoisin olevan romaniväestön keskuudessa. Tämä johtaa toisaalta vainoon ja ennakkoluuloihin, toisaalta siihen, että muutamat unenpäästäjät ovat luoneet itselleen varsin mukavat olot.
Yksi heistä on Florian. Hän on tullut Helsinkiin vuosikymmen sitten, luonut nahkaansa, edennyt vallan piireissä ja yöelämässä. Suurten surujen ja muuttoliikkeiden maailmassa Florian joutuu vastakkain oman häilyvän identiteettinsä ja tukahdutettujen muistojensa kanssa. Kipein niistä, haava, joka vuotaa edelleen valoa, on suhde suomalaisnaiseen nimeltä Ann-Stine.
Unenpäästäjä Florian on tummasävyinen rakkaustarina, kuvaus isien ja tyttärien, äitien ja poikien suhteesta, yksilö- ja valtiotason muistinmenetyksistä, elämästä diktatuurissa ja siitä arvotyhjiöstä, johon Itä-Eurooppa vuoden 1989 jälkeen osin ajautui. Toivoisin kovasti, että kansallisen edunvalvonnan, itsekkyyden ja erilaisten homo-, romani-, muslimi- ja juutalaisvihamielisten ryhmien Eurooppaan saataisiin hieman Martin Luther King -menoa, uskoa meidän kaikkien yhteiseen ihmisyyteen. Ja progressiivista utopismia, niin oikean kuin vasemman laidankin maailmanlopun manausten sekaan.
Miten päädyit alunperin ottamaan spekulatiivisia elementtejä mukaan kirjoittamiseesi?
Silloin kun lukioikäisenä vakavissani aloittelin kirjoittamista, novellit olivat scifiä ja fantasiaa – ja varmaan 90 prosenttia lukemastani oli genrekirjallisuutta. Sittemmin suhdeluku kääntyi toisinpäin. Ei minään tietoisena irtiottona, vaan koska oli yksinkertaisesti niin paljon hyvää luettavaa Suomen- ja maailmankirjallisuudessa. Nyt tuntuu, että olen hiljalleen palaamassa kotiin.
Mutta miksi? Koska maailma on muuttumassa niin materialistiseksi ja nopealiikkeiseksi, että nykyhetkeä kuvaava realistinen romaani on viiden vuoden päästä jo historiallista fiktiota. Koska scifin keinoin on mahdollista käsitellä sellaisia ihmiskuntatason kysymyksiä, joihin pelkkä realismi ei oikein yllä – kuvataiteilija Paul Gauguinin tapaan ”Mistä me tulemme, keitä me olemme, minne me menemme?"
Vaikkapa ilmastonmuutosta käsittelevä mainstream-romaani olisi vaikea toteuttaa dramaattisessa, kiinnostavassa muodossa. Scifi on myös kautta aikain pohtinut, millaista olisi kohdata ulkomuodoltaan ja ajattelutavaltaan todella erilaisia elämänmuotoja. Vaikeaa ellei mahdotonta, kun islamilaisten tai romanienkin edes alustava ymmärtäminen on niin kiven takana.
Millaista on vakavasti otettava, aikuisten scifi? Miten maagisesta saadaan uskottavaa?
Kun olen viime vuosina taas ruvennut enenevässä määrin lukemaan scifiä, olen huomannut yhden perusongelman: liian paljon ruutia kulutetaan tulevaisuuden maailmojen kehittelyyn ja sense of wonderia tihkuviin ideatason juttuihin. Mikään taide tai kirjallisuus ei tule toimeen ilman muistettavia, kouraisevia, ristiriitaisuudessaan inhimillisiä henkilöhahmoja.
Eikä se suinkaan ole lajista tai mediasta kiinni. Kun aloittelin Floriania, tuoreessa muistissani olivat Battlestar Galactican tuotantokaudet. Galacticasta ehti tulla melkein kotimme valtiouskonto. Avaruusoopperaan oli saatu niin paljon inhimillistä kosketuspintaa ja tunnekirjoa, samoin maailmankatsomuksellista kieputtelua, ihmisen ja koneen, vapaustaistelijan ja terroristin rajan hämärtämistä - toiminnan ja seikkailun tasosta tinkimättä.
Hieman samankaltainen kokemus oli PC-roolipeli Dragon Age: Origins, jota pelasin Florianin kanssa pähkäillessäni. Vaikka 80-90 prosenttia tietokonepeleistä olisi yltiökaupallista, militaristista pullistelua, ne tulevat vääjäämättä olemaan myös tulevaisuuden taidemuoto.
Millaisena yleensä näet kotimaisen scifin - tai koko genren kaikkine alalajeineen - tulevaisuuden?
Varsin lupaavana. Pidän siitä, että monet aktiiviset nuoremman polven tekijät – vaikkapa Maarit Verronen, Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Tiina Raevaara – eivät ole lähteneet genrepurismiin, vaan tekevät monimuotoista,
raja-aitoja kaatavaa kirjallisuutta. Sisäsiittoiset pastissit, kauhutarinat, jotka ovat ”vain” kauhutarinoita tai avaruusoopperat, joista on turha etsiä syvempiä tasoja, eivät kiinnosta minua. Hyvä scifi on aina myös hyvää kirjallisuutta.
Siitä olen vähän huolissani, että scifin ulkomaisten nykyklassikoiden suomentaminen on niin epäkiitollista hommaa. Suurkustantamot ovat perustaneet sarjojaan, jotka on sitten jonkun vuoden jälkeen ajettu alas. Loki-kirjat ja Vaskikirjat lopettivat. Toivottavasti Liken scifi-sarja ja Avain pitävät pintansa.
