Leena Krohn: Valeikkuna

Teos 2009 - Risingin tietokannassa

Leena Krohnin uusin teos, keväällä julkaistu Valeikkuna on pieni kirja, jossa tavataan suuriakin ajatuksia. Teos on jälleen markkinoitavan muotonsa puolesta lyhyitä lukuja sisältävä romaani, mutta, kuten lähes aina, kirjallisuustieteilijät voisivat käydä pitkiä keskusteluja siitä, ovatko luvutko oikeastaan pienoisnovelleja, vai sittenkin taustakertomuksen tarvitsevia faabeleita (joskin enimmälti ihmishahmoin). Tämä piirre on yksi niistä monista piirteistä, jotka luovat Krohnin kirjoille niin omaäänisen tunnelman, että vertauskohteita kirjailijan tyylille on vaikeaa löytää. Parhaimmillaan se myös toimii mahtavasti lukutuntumaa kannattavana tekijänä: on helppo rytmittää lukutahti mieleisekseen.

Kirjan päähenkilönä on sellainen valefilosofiksi määritelty entinen filosofianopiskelija, joka kadulla vastaantullessaan vaikuttaisi epämiellyttävältä veltolta keski-ikää lähestyvältä luuserilta. Sen sijaan kelluntatankissaan hän ainakin aluksi ja päällisin puolin näyttäytyy elämäänsä hallitsevalta ja aktiivisesti sitä määrittelevältä tyypiltä, joka on eristäytynyt muusta maailmasta kestävin perustein. Romaanin katkelmien kuluessa lukijalle hahmottunut kuva säröytyy ja lukija joutuu itse arvioimaan, mikä on sittenkin kertojan omaa järjissään pysymistä pönkittävää kehumista, mikä objektiivisestikin kestävää ajattelua. Toisaalta kertojan rehellinen ja inhorealistinenkin kuva itsestään panee lukijan pohtimaan sitäkin, onko oma arvomaailma sittenkin hivenen liian optimistinen. Valefilosofi on henkilöhahmona mielenkiintoinen, hahmona ehyt mutta ihmisenä rikki, ja Krohn osaa paljastaa hahmonsa alastomuudessaan vähä vähältä.

Krohn on kirjoittajana ja kertojana tehnyt monen vuosikymmenen aikana jo niin paljon, että aina kun uuden kirjan avaa, yllättyy kun siitä löytyy sittenkin vielä jotain uutta. Nyt Krohn on yhdistänyt kuvailevan ja maalailevan sanankäytön (Tainaron) siihen kliiniseen, tieteelliseen ja tarkkaan tyyliin kirjoittaa proosaa, jota hän on viime vuodet käyttänyt (Unelmakuolema, Mehiläispaviljonki). Uutena elementtinä kirjoituksessa on vielä valefilosofin persoonastakin mukaantuleva olemisen ja pysähtyneisyyden elementti. Valefilosofi myöntää itsekin, että oleilun keskeyttäminen on yleensä epämukavaa, ja ennen pitkää hänelle itselleenkin valkenee, että hän alkaa lipua hallitsemattomille vesille. Samalla oleminen kuitenkin määrittää teosta niin paljon, että lukijakin alkaa pohdiskella olemisen roolia omassa elämässään. Osaako tarpeeksi vain olla elämässään, vai oleileeko jopa liikaakin?

Valeikkuna käyttää tieteisfiktion lajityypin keinoja säästeliäästi mutta tunnistettavasti. Koko romaanista henkii ”tähän voidaan olla menossa” -tunnelmaa, ja koska sirpaleinen rakenne sekä koko kertomuksessa toistuvat toden ja epätoden rajapinnan häilyvyydet tarjoavat lukijalle tarttumapintaa, on normaalisti tarinaan uppoutuvakin lukija joutuva keskeyttämään lukemisensa hetkeksi ihan vain miettiäkseen, missä mennään. Miettimistaukoja puoltaa myös romaanin vähä vähältä aukeava laaja kirjo asioita, jotka esitetään niin kuin ne Valeikkunan maailmassa ovat, lähes objektiivisena, melkein arvottamatta. Valefilosofin oma arvomaailma heijastuu kertojanäänessä, mutta se ei suoraan väritä mitään tai anna suuntaa miten asiat pitäisi nähdä. Lukijan kontolle jätetään paljon, niin itse tarinan tajuamisen kuin siihen suhtautumisenkin suhteen.

Kirjan parasta antia ovat ne hetket, joissa valefilosofin minäkuvankiillotuspanssari rakoilee ja ruostuu ja aito itseinho ja -pettymys saavat lukijankin kavahtamaan hahmoa ja itseään. Samoin herkästi ja hyvin silmille sattuvasti kirjoitetut ovat ne kohdat, joissa valefilosofin aito huoli tyttärestään pääsee esille, kun tytär on omalla tavallaan vielä valheellisemmassa maailmassa kuin isänsä. Kirjassa ei varsinaisia heikkouksia ole, mutta joissain kohdissa tulee vähän sellainen olo, että tästä olisi saanut vähän enemmänkin irti.Yksi tällaisista, ja varmasti tärkein, kohdista on kohtaaminen kirjan päähenkilön vastavoiman eli Metamaatin kanssa. Metamaatti tulee valefilosofin vastaanotolle, ja nämä kaksi hyvin erilaista ihmistä keskustelevat. Kohtaus lopahtaa kuitenkin liian pian, ja lukjialle tulee vähän hölmö olo.

Kokonaisuudessaan Valeikkuna on laatukirjallisuutta, vaikkei Krohnin parhaita teoksia olekaan. Valeikkuna ei esittele jotain täydellisen uuttaa tai saa häikäistymään vanhan uudelleenasettelulla, mutta se herättää pohtimaan valheen ja toden rajapintaa, haastaa lukijan kyseenalaistamaan itsensä ja on oikein hyvä lukupala kenelle tahansa. Krohn kirjoittaa Valeikkunastaan kiistatta yhden tämän vuoden pakollisiin luettaviin teoksen, vaikka se ei Krohnin julkaisuhistoriassa nousekaan erityisesti esiin vaan on pikemminkin täydentävä teos.