Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon
Tammi 2011 - Risingin tietokannassa
Tuttuun tapaansa Sari Peltoniemi ei jätä lukijaansa kylmäksi. Hänen aiemmat kirjansa eivät edusta selkeästi yhtä tiettyä linjaa taikka suuntausta, mutta kaikkien takana on periaatteessa sama idea: kirjat kertovat nuorista, lainaavat aineistoa Suomen historiasta ja mytologiasta ja kuvaavat enemmän tai vähemmän uskottavalla tavalla uskomattomia asioita. Kuulen kutsun metsänpeittoon ei tässä tee poikkeusta. Se kertoo yläasteikäisestä pojasta, Jounista, hänen perheestään ja ystävistään sekä oudosta kohtaamisesta Lapissa.
Kirjan on lyhyt ja sen lukee hetkessä, kieli on kevyttä ja nuorekasta, joka sopii jopa ala-asteen viimeisten luokkien luettavaksi. Hahmot ovat hyvin uskottavia: teinejä, joilla on samat ongelmat ja ajatuskuviot kuin kenellä tahansa – märkiä unia myöten. Jouni ja hänen lapsuudestaan asti paras kaverinsa Mikko aikovat perustaa bändin. Puhutaan tytöistä. Suhde isään on se tavallinen: asioista ei keskustella, edes niistä tärkeistä. Henkilöhahmogalleria on suppea, mutta se toimii hyvin nuorille suunnatussa kirjassa. Kaikille mukaan otetuille henkilöille on räätälöity asema tarinassa – turhia sivuhenkilöitä ei ole.
Jounin äiti, josta puhutaan paljon mutta tiedetään vähän, on varmasti kirjan mielenkiintoisin hahmo. Miksi hän hylkäsi lapsensa ja kuka hän todella oli? Kiinnostava hahmo on myös Saara, Jounin isosisko. Rastapäinen tyttö, joka turhankin kliseisesti kuvataan ituja syövänä ja eläinten asemaa puolustavana ajattelijana. Hän, kuten koko muukin perhe, kulkee kirpparivaatteissa, mutta Jouni kapinoi: ostaa kesätyörahoillaan uudet farkut ja käy Mikon kanssa hampurilaisella ylikaupallisessa ruokapaikassa. Hän pohtii kultaista keskitietä kuluttamisen ja kierrätyksen, lihan ja kasvisruoan välillä.
Peltoniemi kertoo kirjassaan pienen palan saamelaishistoriaa: kuinka saamelaista kansaosaa syrjittiin samoin ottein kuin Amerikan alkuperäiskansojakin - Suomessa ei tosin rakennettu reservejä. Jouni oppii kirjassa ymmärtämään ja vaalimaan tätä äitinsä puolelta perimäänsä menneisyyttä. Hän tapaa kotikaupungissaan asuvia kolttasaamelaisia ja kuulee tarinoita, jotka auttavat häntä yliluonnollisen ongelmansa kanssa. Kun kalmaneito hyökkää Jounia kohtaan, apua tulee yllättävältä suunnalta: vanha tuttu ala-asteen opettaja Romppainen, josta Jouni luuli tietävänsä kaiken (paitsi etunimeä), paljastuu shamaaniksi. Romppaisessa tiivistyy kaikki se, jota toivoisi löytyvän kaikilta opettajilta: hän kuuntelee lasta naureskelematta ja auttaa näitä ongelmissaan. Jouni kertookin saaneensa turvasataman opettajan luota.
Idea sielunsyöjästä, joka tavoittelee Jounia, on kenties vanha ja lainattu saamelaismyyteistä, mutta kirjaan on saatu tämän hahmon osalta uskottavuutta ja jopa pelottavaa tunnelmaa. Illalla tuntui jännittävältä mennä nukkumaan. Tuntui oikeasti siltä kuin varjot olisivat heränneet eloon. Välillä asiat tapahtuvat vain liian helposti, nopeasti ja selittelemättä. Kyseessä on todellakin nuorten kirja, hyvin kirjoitettu, mutta jää kirjailijan vanhemman tuotannon varjoon. Tästä puuttuu se jokin kipinä, viimeinen hionta, tai sitten olen jo liian vanha.
