Markku Turunen: Vaeltaja

Gummerus 2012 - Risingin tietokannassa

Markku Turusen Vaeltaja on seikkailuromaani ja veijaritarina Umberto Econ ja Mika Waltarin jalanjäljissä. Ihan ei isojen mestarien tassunjälkiä ylletä täyttämään, mutta viihdyttävä kirja tämä siitä huolimatta on.

Antti Pentinpoika Myöhänen toimii Olavinlinnan kakkosmiehenä 1400-luvun lopun Suomessa. Kotona istuu raskaana oleva vaimo Kerttu, mutta Antti määrätään siitä huolimatta sotaan Viipuriin. Taistelun melskeessä Antin onnistuu suututtaa itse Pyhä Andreas. Pyhimys kiroaa Antti-paran vaeltamaan maailmassa tuomiopäivään asti, eikä siinä sitten muu auta: vain pyyteetön rakkaus saattaisi vapauttaa Antin kohtalostaan. Kerttu pääsee ikävä kyllä katoamaan, ja Antti aloittaa vuosisataisen taivalluksensa. Matka vie miehen niin purjehdukselle maailman ympäri, pyhiinvaellukselle Jerusalemiin kuin silloin tällöin takaisin Olavinlinnaankin.

Lähtöasetelma on mehukas, mutta kovin paljon Turunen ei tunnu jaksavan aiheeseensa paneutua. Suurin osa kirjasta omistetaan Antin kolmen vuoden mittaiselle maailmanympäripurjehdukselle, ja kokonaisia vuosisatoja sivuutetaan elettynä elämänä - vaikka luulisi, että niitä seikkailuja olisi ehtinyt kertyä enemmänkin. Antin tapaamat muut vaeltajat - muun muassa sellaisia legendaarisia nimiä kuin pyöreän pöydän ritari Bors, Lentävä hollantilainen ja muutama kaveri Raamatusta - ohitetaan niin ikään satunnaisina tuttavuuksina.

Kokonaisuus jää hajanaiseksi, ja lopussa kirjoittajalla on jo kiire kertoa tarinansa loppuun. Onneksi Turusen kerronta on mukaansatempaavaa ja kirja pitää kyllä otteessaan; suuria filosofisia sfäärejä Antin matkassa vietetty aika ei ehdi avata, vaikka kovasti siihen suuntaan on yritystä. Ainoa varsinainen pitkä miinus on annettava muutamista aloittelijavirheistä, jotka kustannustoimittajan olisi viimeistään pitänyt bongata: runsaslukuista henkilökaartia sotketaan iloisesti toisiinsa, ja vuoden 1495 Viipurissa toden totta syödään perunaa.

 

Keskustele aiheesta foorumilla (0 vastausta).