Essi Tammimaa: Noaidin tytär

Otava 2013 - Risingin tietokannassa

Essi Tammimaan Noaidin tytär on hämmentävä kirja hyvine ja huonoine puolineen. Nuortenromaani aloittaa trilogian, joka kertoo saamelaissoturittarista ja Tuusulan Kellokoskella mielisairaalan kupeessa kasvaneesta lukiolaistytöstä, josta yksinhuoltajaisä ylihuolehtii. Aura, kirjan päähenkilö, on tyypillinen nuortenromaanin antisankari: arka, ulkopuolinen ja syrjäänvetäytyvä. Hänen sosiaalinen maailmansa käsittää isän lisäksi kaksi tyttökaveria, jotka molemmat ovat värikkäämpiä ja leiskuvampia persoonia, sekä kaveripojan, josta ikään kuin kaavaillaan myös poikakaveria. Lisäksi Auralla on etäihastus kuuluisan rokkibändin laulajaan Pajuun. Unenkaltaiset valvekuvat saamelaissoturittarista saavat Auran kuumeisesti kirjoittamaan romaania.

Kirjan tarina on koottu herkullisista aineksista: Etelässä - mutta ei kuitenkaan kaupungissa - kasvanut tyttö päätyy keskelle pohjoista erämaata. Raadollisen realistisessa nuortenmaailmassa elävä ihminen tempautuu keskelle myyttien ja magian taistelukenttää. Keskenkasvuinen nuori päätyy ikiaikaisen maailman ja samalla oman historiansa pyörteisiin. Jopa saamelaisten suomalaistumista ja etelään valumista sivutaan Pajun henkilöhahmon  yhteydessä. Myös tarinankerronta vie eteenpäin ja kirjan keskivaiheilla se on toisinaan jopa erinomaista. Alkukin on hyvä; se saa lukemaan kirjaa mielellään ja nostaa odotuksia, mutta loppupuolella kiire ja tapahtumien vyörytys tekevät rakenteesta epätasapainoisen. Kirja muistuttaa tässä ja monissa muissakin piirteissään hämmentävästi Katri Alatalon Karnin labyrinttia.

Noaidin tyttäressä on kaksi isoa ongelmaa, joita ei voi sivuuttaa, koska ne ovat kirjassa niin olennaisia: stereotyyppinen nuortenkirjamaisuus ja saamelaiskulttuurin kuvaus. Nuortenkirjat ovat parhaimmillaan raikkaampia, tuoreempia ja uutta luovempia kuin aikuisille kirjoitetut kirjat, mutta tuskaisimmillaan stereotyyppisiä, väärällä tavalla mustavalkoisia ja kömpelösti kaukana nuorten aidosta maailmasta. Saamelaiskulttuuri ja -mytologia taas on erinomainen lähde fantastisille kertomuksille, ja kirjailijalla on toki aina vapaus muokata lähdemateriaaliaan tarkoitusperiään varten. Mutta jos nimetään reaalimaailmassa oleva lähde, olisi sitä käytettävä loogisesti ja mielellään siten, että muutoksista huolimatta alkuperän voi tunnistaa.

Nuortenkirjana Noaidin tytär tuntuu yliyrittämisseltä. Aura on jo epäuskottavuuteen asti arka, pelokas ja epäitsenäinen. Loppupuolella kirjaa Aura muuttuu toimijaksi liian nopeasti. Muutos suhahtaa ohi havaitsematta, eikä kasvua voi sanoa tapahtuvan. Auran kaverit tuntuvat karikatyyreilta. Parhaiten henkilöhahmoina onnistuvat Auran näkyjen päähahmo, saamelaissoturitar Saga, sekä soturittarien maailmaa ja saamelaisuutta pakoon lähtenyt Paju, jonka ajatusten auki kertominen tarjoaa kirjan parhaan samaistumiskohteen. Sen sijaan muut saamelaissoturittaret eivät juuri erotu toisistaan kuin niminä.

Ja nimissä pelkistyy sitten se toinen ongelma: saamelaisuus tuntuu päälleliimatulta. Nimistö ei noudata saamelaisperinteitä kuin toisinaan, muttei toisaalta poikkeakaan niistä mitenkään loogisesti. Soturittarista Akviliina ja Saga ovat parhaiten nimettyjä, koska ne eivät yritäkään olla saamelaisia. Uhkku ukkoa tarkoittavana miehennimenä on liikanimi, ei etunimi. Aliissá ja Ávra (romaanissa jostain syystä Ávrá) ovat uusia, parin viime vuosikymmenen mittaan käyttöön otettuja nimiä, jotka eivät kovin luontevasti sovi saamelaissoturittarille, varsinkaan muinaiselle esiäidille. Myös soturittarien johtaja Hirvikuningatar on kumma ilmestys, koska saamelaismytologiassa hirvellä ei ole mitään erityisasemaa. Selkeästi tietoinen ratkaisu kääntää miehinen noaidiperinne ja tietäjälaitos naiseudesta voimaa saavaksi on hyvä valinta ja tuo syvyyttä, mutta muuten mytologiakuvastosta jää halju olo.

Kolmas pienempi, mutta lukemista häiritsevä ja kerronnan töksäyttäen pysäyttävä ongelma on uudissanojen ja kuvailevien sanojen ylikäyttö. Tammimaa käyttää pahimmillaan aukeamalla yli kymmentä yleiskielestä poikkeavaa kuvailevaa sanaa. Pelkästään yhdeltä sivulta löytyvät sanat heivata, letkahtaa, ketkottaa, umpea ja kalsa, seuraavalta sivulta puolenkymmentä lisää. Säästeliäämmin käytettynä sanat loisivat tunnelmaa, mutta nyt niiden uutuudenviehätys tukahtuu ja ne alkavat ärsyttää hyppiessään silmille.

Noaidin tyttäressä on tarinallista vetovoimaa ja epätasaisen ensiosan jälkeenkin mahdollisuuksia mainioon nuortenkirjasarjaan, jos Tammimaa onnistuu hivenen paremmin seuraavissa osissa. Vaikka osa tarinan langoista punotaankin avausosassa yhteen, paljon jää arvailun varaan, ja siksi jatkoa jää odottamaan. Erityisesti Auran isän ratkaisut ja Pajun ja Auran suhteen kehittyminen kiinnostavat, eivätkä saamelaissoturittarien tulevat vaiheet liene tylsiä nekään. Parhaimmillaan Tammimaan kieli ja tarinankerronta luovat elävää maailmaa tenhoavasti. Vaikka romaani on epätasapainoinen, aivan viimeiset sivut ovat kirjan parasta antia.

Log in to comment
Keskustele aiheesta foorumilla (3 vastausta).
Paikalla 2 jäsentä ja 27 vierailijaa
Fievre, sterle
Uusin jäsen: Ruska
Jäseniä yhteensä: 9376