Ja hän huutaa: Splatterpunk-antologia

toim. Tuomas Saloranta ja Juha Jyrkäs

Tajunta Media 2014 - Risingin tietokannassa

Suomalaiset novellistit ottivat viime vuonna tehtäväkseen tuoda takaisin genren, jota harva on muistanut kaipaavansa. Tuloksena on Ja hän huutaa: Splatterpunk-antologia. Splatterpunk on 80-luvulla alkunsa saanut kauhun alalaji, jossa väkivalta nostetaan etualalle. Tarinat ovat puhdasta verellä ja ruumiineritteillä mässäilyä. Punk-termin käyttö taas viittaisi siihen, että kyse on kuitenkin jostain syvällisemmästä: ihmisten kapinasta vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan. Valitettavaa kyllä, antologian kirjoittajat näyttävät unohtaneen genren tämän puolen.

Splatterpunk-genreä valottavan esipuheen jälkeen päästään suoraan asiaan kokoelman nimikkonovellin parissa. Jos lukija ei ole tähän mennessä täysin ymmärtänyt, mistä on kyse - mikä on epätodennäköistä ottaen huomioon graafisen kannen ja takakansitekstin, jota ei tähän voi kopioida - niin nyt viimeistään otetaan turhat luulot pois. Ja hän huutaa on tarina miehestä, joka on lukinnut äitinsä kellariin ja kiduttaa tätä pahimmilla keksimillään tavoilla kostaakseen lapsuudessa koetut pahoinpitelyt.

Seuraavat novellit ovat paljolti samaa, eikä montaakaan tarinaa tarvitse lukea löytääkseen selvät arkkityypit. Jollain tavalla vajotaan hulluuteen. Murhaaja, usein päähenkilö, haluaa tappaa mitä väkivaltaisimmilla tavalla saadakseen siitä nautintoa. Veri, visva, virtsa ja uloste lentävät pitkin seiniä ja kasvoja, ja murhaaja jatkaa eteenpäin. Toisinaan roolit käännetään päinvastoin ja päähenkilö on itse kokemassa tätä kauhistuttavaa kipua.

Kokoelmassa ei loppujen lopuksi tunnu olevan minkäänlaista sisältöä. Veri joko oksettaa tai viihdyttää, mutta oli reaktio kumpi tahansa, ei siitä jaksa lukea kahdensadan sivun verran. Sanat muuttuvat merkityksettömiksi ja lukija jää kaipaamaan edes yhtä oikeaa tarinaa, jossa olisi jokin juoni pelkän tappamisen sijaan. Kaikki viihdyttävän tarinan periaatteet on unohdettu, ja verikiihkossa etsitään vain värikästä tapaa murhata ja raiskata seuraava uhri.

Antologian onnistuneimmat novellit ovat niitä, joissa on eniten venytetty genren rajoja: Suvi Kauppilan Hopeasormi kertoo uhrajaisista ja Shimo Suntilan Jake Cannon vastaan veriviholliset on puhdasta pulp-scifiä, joka ei millään tunnu kuuluvan muiden novellien joukkoon. Mukana on muutama taiteellisempikin novelli, mutta niistä on jo liiassa hienoudessaan vaikea saada juuri mitään irti. Mustaakin mustemmat tarinat tuovat mukanaan yhtä synkkää huumoria, vaikkei aina voi olla varma, onko huumori tahallista vai tahatonta.

Kokoelman törkeyttä kuvaillakseen voi nostaa esiin yhden viimeisimmistä novelleista. Mies junassa kertoo siitä, kuinka mies ulostaa uskomattoman määrän veristä möhnää junan vessassa, eikä onnistu löytämään paperia. Tarinan juoni ja jännitys muodostuvat siitä, miten miestä katsotaan pahasti eikä kukaan suostu auttamaan häntä. Mies yrittää löytää keinon selvitä tilanteestaan ja päätyy lopulta hyvinkin äärimmäiseen tekoon suojellakseen kunniaansa. Tässä samalla vähän taas ulostaen.

Jos tämä, paloittelu, teurastaminen, Saw-elokuvat ja nekrofilia kiinnostavat, voi kirjaa varauksella suositella. Silloinkaan kaikkea ei kannata lukea kerralla.

Keskustele aiheesta foorumilla (3 vastausta).