Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi

Like 2013 - Risingin tietokannassa

Englantilaiskirjailija Glen Duncan on jäänyt suomalaisille varsin tuntemattomaksi, vaikka Viimeinen ihmissusi onkin jo toinen häneltä suomennettu kirja. Ensimmäinen, paholaisen seikkailuista kertova Minä, Lucifer, ilmestyi jo vuonna 2004. Paholaisen omaelämänkerrasta Duncan siirtyikin sitten maanläheisempiin tunnelmiin ja olentoihin. Vaikka kirjan nimi on Viimeinen ihmissusi, se on ensimmäinen osa Ihmissusi-trilogiaa.

Jake Marlowella ei mene hyvin. Päällisin puolin hänellä on kaikkea valtavasta omaisuudesta kauniisiin naisiin ja ikäkään ei paina, vaikka sitä on kertynyt jo reilut 200 vuotta. Ulkoisista puitteista huolimatta Jakea vaivaa loputon eksistentiaalikriisi sekä nälkä, joka yltyy kerran kuussa täyden kuun aikaan sietämättömäksi. Jake on siis ihmissusi ja kirjan alussa hän saa kuulla olevansa myös maapallon viimeinen sellainen. Tilannetta pahentaa entisestään se, että yliluonnollisia petoja jahtaavan järjestön MOIKOn tehokkain sudenmetsästäjä Grainer on henkilökohtaisesti luvannut hävittää ihmissudet sukupuuttoon. Syy tähän on itse asiassa Jaken, joka on syönyt Grainerin isän. Jaken elämää ei tee yhtään helpommaksi sekään, että hän samalla joutuu MOIKOn sisäisen valtataistelun pelinappulaksi ja loputtomasta letargiasta kärsivien vampyyrien kiinnostuksen kohteeksi. Tässä ristitulessa Jake yrittää pitää päiväkirjaa ja käydä vielä kerran läpi oman menneisyytensä kipupisteitä ennen vääjäämätöntä loppuaan.

Viimeinen ihmissusi on kirjoitettu osin päiväkirjamuotoon, vaikka itse päivämääriä ei olekaan sen kummemmin tekstissä eroteltu. Kerrontateknisesti se muistuttaa ehkä enemmän saneltua nauhoitusta, vaikka itse päiväkirja tapahtumissa esiintyy ja näyttelee lopulta tärkeää osaa. Tästä kerrontateknisestä ratkaisusta johtuu myös se, että tarina kulkee täysin Jaken silmien ja päänsisäisten tapahtumien kautta. Välillä pitkät tajunnanvirtamaiset ja rönsyilevät pohdinnat lähes hukuttavat alleen itse toiminnan, jota sitäkin kirjassa on paljon.

Glen Duncan ei anna juurikaan armoa päähenkilölleen, eikä kyllä kenellekään muullekaan, vaan kaikki henkilöt ovat jollain tapaa rikkinäisiä ja osin jopa tässä suhteessa hieman karikatyyrimäisiä. Etenkin Jakea jahtaava kokaiinille perso ja umpirakastunut Cloquet.

Huumeiden ja alkoholin lisäksi kirjassa esiintyy roppakaupalla sekä seksiä että väkivaltaa, eikä etenkään ihmissusien tekemisiä millään tavalla kaunistella. Tässä raadollisuudessaan kirja eroaa tavanomaisimmista urbaanin fantasian edustajista. Kirjaa ei ehkä voi suositella kaikkein kaunosieluisimmille, vaikka vertaukset Amerikan Psykoon ovatkin hieman liioiteltuja. Patrick Batemanin kylmään ja tavaramerkkien täyttämään psykopatiaan on kuitenkin lopulta hyvää tarkoittavalla Jake Marlowella vielä matkaa. Hyvä niin, sillä kirjan auki jäävä juoni jatkuu Ihmissuden morsiamessa.

Log in to comment
Keskustele aiheesta foorumilla (1 vastausta).
Paikalla 1 jäsen ja 52 vierailijaa
NoctilucA
Uusin jäsen: Onni
Jäseniä yhteensä: 8611