Atena 2017 - Risingin tietokannassa

 

Olin äärettömän ilahtunut, kun huomasin valtakunnan ykkösmedian, Helsingin Sanomien, myös julkaisseen arvostelun Pasi Ilmari Jääskeläisen uutukaisesta Väärän kissan päivästä. Jääskeläinen on turhan tuntematon suuruus, suomikumman mestari, joka ehdottomasti ansaitsisi suuren yleisön huomion. Jääskeläisen esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta oli häikäisevä lukukokemus, jossa maaginen realismi kietoutui perisuomalaiseen pikkukaupunkimaisemaan kuin käärme omenapuun ympärille.

Maaginen realismi on kuitenkin sveitsiläisen kellon tarkkuutta vaativa tyylilaji. Sanakin väärään suuntaan, ja lukijan illuusio voi särkyä. Väärän kissan päivä on muihin Jääskeläisen teoksiin verrattuna vähemmän maaginen ja enemmän mysteeridekkarimainen, vaikka omituisilta sattumuksilta ei nytkään vältytä. Uskottavuus on kuitenkin koetuksella heti alkumetreillä.

Pienessä Marrasvirran kaupungissa elää vaimoineen ja tyttärineen kotiseuduilleen paluumuuttanut ympäristösuunnittelija Kaarna, joka saa hälytyksen Kirsikkapuistoon, pahasti dementoituneen äitinsä hoitokotiin. Äidin viimeiset hetket näyttävät olevan jo käsillä, kunnes hän yllättäen nousee kuoleman porteilta ja aloittaa hurjan karkumatkan pitkin Marrasvirtaa. Aikoinaan kansainvälisenä huippupsykoterapeuttina toiminut Alice Kaarna on palautumassa omaksi itsekseen sykäyksittäin, joka tarkoittaa, että joka kerran äitinsä yhyttäessään Kaarna todistaa Alicen elävän eri vuosikymmentä. Toipumisen on saanut aikaan Alicen salaperäisen DDR-taustaisen tuttavan kehittelemä dementialääke Cattus Mutans, ja kyseisen lääkkeen käyttö saakin aikaan ensimmäiset lukijan nikottelut.

Olisi uskottavampaa, mikäli Alicen muisti palautuisi pätkittäin jonkun “tavanomaisemman” syyn seurauksena, kuin pikkukaupungin saksalaistohtorin salaperäisen rohdon aikaansaamana. Laiskanpulskeaa perhe-elämää viettävä Kaarna myös oppii suorittamaan lääketieteellisiä hoitotoimia silmänräpäyksessä, ja kahdeksaakymmentä käyväksi entiseksi vuodepotilaaksi Alice on aivan liian ketterässä kunnossa – näitä epäjohdonmukaisuuksia Jääskeläinen tosin pyrkii selittelemään hahmojensa suulla. Itsetuhoisen Miss Marrasvirran ja venetakaa-ajon kohdalla pyörittelin silti jo silmiäni. Epäuskottavuutta lisää vielä Kaarnan loputon ja puuduttava juoksentelu katoilevan äitinsä perässä pitkin karnevaalia viettävää kaupunkia, sillä juonikas Alice onnistuu samaa metodia käyttäen karkaamaan keski-ikäiseltä pojaltaan peräti neljästi.

Onnistunuttakin taikaa kirjassa on. Jääskeläinen on taidokas kuvaamaan ja luomaan omituisen vinksahtaneita, unenomaisia suomalaisia pikkukaupunkeja. Teos vilisee osuvaa symboliikkaa aina pää- ja sivuhenkilöiden nimiä myöten, eikä epäselväksi jää, että Jääskeläinen on kreikkalaiset tarunsa lukenut. Alicen pala palalta paljastuva kyseenalainen menneisyys ja Kaarnan omat, sumun peittämät lapsuusmuistot kutkuttavat kirjan moninkertaisesti yllättävään loppuratkaisuun asti, josta tosin tarkkanäköinen saa vinkkejä pitkin tarinaa.

Teemana dementia ja muistojen luotettavuus on kirjallisuudessa harvemmin käsitelty aihe ja Jääskeläinen onnistuukin tuomaan sairaskertomukseensa mielenkiintoisia kysymyksenasetteluja ja näkökulmia. Kaarnan on äitinsä vuosikymmenjuoksun tuoksinassa peilattava muiden hänelle tarjoilemia mielikuvia ja äitinsä kertomuksia omiin muistoihinsa: mikä on totta, mikä valetta, ja miten kaikki vaihtoehtoiset totuudet vaikuttavat siihen, keneksi Kaarna on kasvanut. Väärän kissan päivä ravisteleekin lukijaansa kokonaisvaltaisesti pohtimaan, keitä me oikeastaan olemme ja mitä menneisyydestämme paikkansa pitävästi muistamme.

Vaan entäpä ne kissat? Ja miksi ne ovat vääriä? Voin paljastaa vain, että niitä ei kannata katsoa. Missään tapauksessa.

 

Kirjaudu kommentoidaksesi
Keskustele tästä aiheesta foorumilla (0 vastausta).
Paikalla 4 jäsentä ja 66 vierailijaa
Morgan Blood, punnort, Kvothe1982, maahinen
Uusin jäsen: Lintukarhu
Jäseniä yhteensä: 7534