Otava 2018 - Risingin tietokannassa


Carlos Ruiz Zafónin maagisessa Espanjassa kirjat ovat melkoisia kohtalon vartijoita. Ne sitovat yhteen kirjoittajansa, lukijansa ja havittelijansa tavalla, josta ei vauhdikkaita juonenkäänteitä puutu. Jos Zafón eläisi kynäilemässään maailmassa, hänenkin teoksensa taitaisivat olla yhtä kohtalokkaita opuksia.

Zafónin Henkien labyrintti on Unohdettujen kirjojen hautausmaa -saagan neljäs ja samalla viimeinen osa. Teos on monikerroksinen, lukuisten sisäkkäiskertomusten ja vaihtelevien vuosikymmenten keitos, jossa Semperen perheen, heidän uskollisen apurinsa Fermínin, ja muiden edellisistä osista tuttujen hahmojen, kuten piinatun David Martinin, napakasti yhteen kietoutuneiden menneisyyksien salat selviävät. Henkien labyrintti onkin taattua Zafónia, jossa juoni etenee junan lailla, paljastaen uusia käänteitä yhä kiihtyvällä tahdilla.

Verrattuna sarjan aloittaneeseen, maagisella realismilla kuorrutettuun ja täysin mukaansa temmanneeseen dekkariteokseen Tuulen varjoon, tyyliltään synkempään ja melko paljon vaisumpaan Enkelipeli-kakkososaan ja jokseenkin unohdettavaan kolmososaan Taivasten vankiin, Henkien labyrintti on kuitenkin vähemmän maaginen ja enemmän väkivaltainen. Ruumiita tulee pinoksi asti, mädän lemu leijuu ilmoilla tuon tuostakin ja rujoilla yksityiskohdilla jopa mässäillään.

Synkkään sävyyn vaikuttanee paitsi tarinan aikakausi, myös Zafónin saagan uusi päähenkilö. Hän on tällä kertaa Alicia, salaisen poliisin vieläkin salaisemman ryhmittymän etsivä, femme fatale ja paholaisnainen, joka ei häikäile nitistää vastustajiaan. Kovasta kuorestaan huolimatta Alician on sisältään yhä sama sodassa haavoittunut pikkutyttö, jonka Fermín pelasti. Sotavammansa aiheuttamien kipujen ja orastavan alkoholismin välissä Alicia yrittää selvittää siepatun ministerin tapausta, joka paljastuu rumemmaksi kuin lukijakaan ehkä osaisi odottaa. Zafónille tyypilliseen tapaan erillisiltäkin näyttävät langanpäät paljastuvat matkan varrella lopulta samaksi isoksi vyyhdiksi, johon kaikki henkilöt ovat kietoutuneet. Tuulen varjon keskushahmo Daniel puolestaan on ajautunut jo täysin statistin rooliin ja hän tuntuu olevan jopa tiellä Henkien labyrintissä, niin pontevasti muut hahmot häntä jatkuvasti sivuuttavat. Vanha kunnon Fermín puolestaan ei petä, hän on edelleen yksi hersyvimpiä henkilöhahmoja, joita on viime aikaisen kirjallisuuden kentällä tavattu.

Henkien labyrintti on oiva päätösosa Unohdettujen kirjojen hautausmaan saagalle, vaikkakaan Tuulen varjon kutkuttavaa maagisuutta se ei tavoita ja voi sarjalle yllättävässä väkivaltaisuudessaan karkottaa ehkä herkimpiä lukijoita. Mikäli hakusessa on kunnollinen lukuromaani, tästä kannattaa aloittaa.

Log in to comment
Keskustele aiheesta foorumilla (0 vastausta).