Kazuo Ishiguron teoksen Klara ja aurinko kansikuva

Nobelillakin palkittu Kazuo Ishiguro on kirjailijauransa perinteisillä romaaneilla vakiinnutettuaan seikkailut rohkeasti genrestä toiseen Spefiharrastajan näkökulmasta mielenkiintoisista teoksista Haudattu jättiläinen ja Surullinen pianisti olivat varsin haastavaa luettavaa. Liki virheetön Ole luonani aina onnistui helpommin lähestyttävämmin sisällyttämään spekulatiiviseen fiktioon muut Ishiguron hallitsemat tyylilajit Pitkän päivän illan peribrittiläisestä realismista Yösoittojen murakamilaiseen moderniin melankoliaan.

Siinä missä toinen genrehyppelijänobelisti Doris Lessing piti itseään vanhoilla päivillään ylpeästi nimenomaan scifikirjailijana, vaikka suosituimmat teokset olivat kaikkea muuta, Haudatun jättiläisen vastaanoton vanavedessä Ishiguro liittyi atwoodilaiseen traditioon, jossa kirjoitetaan scifiä, mutta sitä ei saa kutsua scifiksi, koska scifihän on avaruusaluksia ja lasermiekkoja lapsille.

Jätettäköön edellä mainittu omaan arvoonsa ja todettakoon että Klara ja aurinko kieltämättä on kaikkea muuta kuin lasereita. Jo teoksen hempeänkaunis kansi varmasti houkuttaa hyvin erilaisia lukijoita kuin genre yleensä. Hyperionista Kolmen kappaleen probleemaan suomalaisessa kansitaiteessa on tavattu korostaa kansien pulpmaisimpia ja teknologisimpia elementtejä verrattuna angloamerikkalaisiin kansiin. Se ei kasvoista huolimatta ole täysin tyypillinen nuortenkirjallisuudessa yleistynyt ja spefikirjallisuuteenkin levinnyt ”naamakansikaan”. Kansi on paitsi kaunis itsessään, myös onnistunut, se vetää lukijan suoraan raukeansumeaan tunnelmaan, jollaisessa tarinakin etenee.

Hahmonkehitys alkaa erityisen puhtaalta pöydältä, kun nimihahmo ja päähenkilö Klara, vielä odottelee myymälässä ostajaansa. Teoksen tapahtuma-aikana maailma on kehittynyt pisteeseen, jossa Klaran kaltaisille keinoälyroboteille on tarve ja markkinat. Teoksen alkuasetelma tuntuu erittäin tutulta Detroit: Become a Human -videopeliä pelanneille ja yhteen tarinalinjaankin on vahvoja yhtäläisyyksiä. Jopa niin paljon, että oli selvitettävä, onko Ishigurolla pelaajataustaa, ilmeisesti kuitenkaan ei.

Klara etsii paikkaansa omistajaperheessään ja maailmassa. Klara toimii kertojana, joten lukija oppii maailmaa samaa tahtia hänen kanssaan. Välillä robotin näkemys maailmasta on varsin… robottimaista, mutta toisaalla unohtaa lukevansa robotin näkökulmasta. Se lienee tarkoituskin. Kaiken yllä väreilee teoksen nimen aurinko, Klaralle suurella alkukirjaimella Aurinko, joka antaa hänelle elämän aurinkosähkön muodossa. Auringon mysteerit ja omistajaperheen salaisuudet avautuvat hiljakseen.  

Kuten Ole luonani aina lukeneet varmaan osaavat arvata, Klaran ja auringon painopiste ei ole teknologisessa kuvaamisessa tai selittelemisessä, vaikka siinä kuvataankin varsin mahdollista kehityssuuntaa, jossa koneet korvaavat ihmiset. Ishiguro ei viittaa Asimovin robotiikan lakeihin sen enempää kuin kyberpunkin nostamaan transhumanismiin. Martha Wellsin Murderboteja todennäköisemmin hän lienee viime vuosilta lukenut pohjatyöksi McEwanin Kaltaiseni koneet. Tämä voisi johtaa kiusalliseen tahattomaan kierrätykseen, mutta aiemmin mainittuja Detroit-yhtäläisyyksiä lukuun ottamatta onneksi ei.

Kun kirjailija on teknisesti tarpeeksi taitava ja älykäs, kuten Ishiguro, vaikutteiden vähäisyyskin voi kääntyä vahvuudeksi. Klara ja aurinko on kaunis teos hirveästä maailmasta.

Tammi 2021 - Risingin tietokannassa

Keskustele aiheesta foorumilla (1 vastausta).