Risingin lyhytnovellikilpailu 2008:n kolme parasta novellia viimeinkin luettavana!

Risingshadow.net:n lyhytnovellikilpailu 2008

Risingshadow.net järjesti toisen lyhytnovellikilpailunsa vuonna 2008. Teemana oli muodonmuutos. Kilpailun säännöt ja info löytävät tämän linkin takaa: *kliks*

Kilpaan saapui 38 tekstiä, joista yksi jouduttiin hylkäämään ylipitkänä. Tuomaristossa toimivat: Ella Peltonen (Dyn), Iivari Koutonen (Iivari), Sini Neuvonen (Sini), Sanna Santapakka (Rid) ja Saara Joronen (Sarantha).

Kymmenen parhainta ovat (suluissa mahdollinen Risingin nicki):

1.   Elli Leppä (Lachesis): Umein suru
2.   Marika Riikonen (Varjostin): Melkein viimeinen maailma
3.   Anssi Vartiainen (Jaragil): Omaksi kuvakseen
4.   Essi Varis (Varjolehti): Syksy on aina lähellä
5.   (jaettu)
          Klaus Maunuksela (Dark Clark): Kosto elää
          Ulla Hirvensalo: Hammaslääkärin unelma
7.   Susanna Ollonqvist (Valerie): Vidari
8.   Arto Koistinen (arzi): Juminpoika
9.   Hanna Hohenthal (Hanjeu): Nuorena tyttönä
10.   Juho Karisaari (Radoxeald Lectunium): Ollapa appelsiini

 

Kolme parasta novellia 

 

1.  Elli Leppä: Umein suru

Se on parasta, mitä saattaa toivoa. Se on pahinta, mitä saattaa pelätä. Se on harvinaislaatuinen kunnia, jota menneet ja tulevat sukupolvet tavoittelevat kuin kultakärpästä hopealumpeesta, mutta Umei tahtoo vain sulkea silmänsä ja piiloutua lammen viileään mutapohjaan suremaan. Sieltä se nyt kävelee, punaiset helmat hulmuten ja tumma palmikko heilahdellen. Sen jalassa helähtelee tiuku ja kaulalla kalliita käätyjä. Pian kaikki on ohi ja elämä palaa ennalleen, ikuisesti muuttuneena. Asao istuu sileällä rantakivellä odottamassa, yhtä aikaa ryhdikkäänä ja lamaantuneena, lumouksen huumaamana. Hänen selkänsä oudot kultakuviot näyttävät hehkuvan keskipäivän valossa. Aika hidastaa kulkuaan, auringonsäteet käyvät sakeiksi ja hunajaisiksi, kaskaiden ääni puuroutuu tukahduttavaksi matoksi Umein korvissa. Pian. Pian.

Silloin kun kaikki alkoi, oli yhtä kaunis sää, alkukesän kukkaloisto hehkeimmillään. Umei ja Asao lekottelivat lammella vesihyasinttien varjossa katsellen tervakukissa ja morsingoissa surisevia hyönteisiä. Aurinko välkehti kultaisena vuoroin lammen tummanvihreässä vedessä, vuoroin Asaon vihreänkirjavissa silmissä. Kellään muulla ei ollut yhtä suuria ja kauniita silmiä kuin Umein puolisolla. Niiden syvyys tuntui pohjattomalta: Vielä monen yhteisen vuoden jälkeenkin ne kutsuivat ja pelottivat samaan aikaan. Välillä Umei pistäytyi vedessä viilentymässä ja Asao pyydysti surviaissääskiä lennosta.

Pysähtyneen iltapäivän rauha rikkoontui äkilliseen loiskahdukseen. Auringon kuvajainen särkyi pirstaleiksi ja samankeskisiksi ympyröiksi ja jotakin kimaltavaa vajosi kirkkaan veden halki pohjaa kohti. Umei sukelsi sen perään. Hänen notkeat jalkansa työnsivät vettä syrjään, viileys siveli paljaita kylkiä. Kimaltava esine oli jo ehtinyt pohjaan asti, kun hän saavutti sen. Osmankäämien tyvessä, terävälehtisen välkevidan ympäröimänä makasi kultainen pallo, kaunis ja kiiltävä kuin auringon silmä. Umei poimi sen varovasti suuhunsa ja nousi hitaasti pintaa kohti raskasta taakkaa kantaen.

Jo ennen kuin hänen päänsä kohosi tyveneen, Umei kuuli ääniä. Asao puhui ja joku vastasi korkealla, kimeällä äänellä. Umei ui ääneti kaislikon sekaan ja piiloutui rantavedessä suuren vehkan varjoon. Samassa Asao ui häntä vastaan, ja nähdessään kultaisen pallon hänen suussaan sieppasi sen nopeasti itselleen. Umei ei ehtinyt sanoa sanaakaan ennen kuin puoliso oli jo syöksähtänyt poispäin ja kiivennyt jalat läpsyen rantakivelle. Hetken päästä korkea ääni nauroi kuin hopeinen tuulikello ja Umei kuuli loittonevia, kevyitä askeleita lampea reunustavalta niityltä. Asao palasi veteen ja Umeilta pääsi pieni, hätääntynyt äännähdys. Puoliso oli muuttunut muutamassa hetkessä vieraaksi, oudoksi, melkein tunnistamattomaksi. Hänen silmänsä olivat kullanväriset ja läpinäkymättömät ja ihon väritys oli haalistunut kuin sairaalla. Asaon kasvot olivat niin kovat ja luotaantyöntävät, että Umei käänsi katseensa pois. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut.

He palasivat muiden luokse illan hämärtyessä. Umei valmistautui siihen hämminkiin ja sekasortoon, joka oli luvassa. Noita ei ollut käynyt väen luona vuosikymmeniin. Ne väestä, jotka olivat olleet hädin tuskin viikon ikäisiä lapsosia tämän viimeksi ilmaantuessa, olivat jo sameasilmäisiä, kieronivelisiä vanhuksia. Asao ja Umei saapuivat puuhakkaiden iltatoimien keskelle taivaanrannan viimeisessä, raskaassa kajossa. Nuorimpien korvapoimut supistuivat säikähdyksestä ja aikuisten leuat levisivät, kun he huomasivat Asaossa tapahtuneen muutoksen. Sitten alkoi meteli. Tuhannet käheät, raakkuvat äänet kohosivat tummuvaan hämärään, kun väki kokoontui päivittelemään ihmettä, tarkastelemaan uteliaana noidan valittua ja juhlistamaan tätä suurta kunniaa, joka heitä oli jälleen kohdannut. Umei kyyristyi peikonlehden alle suojaan katseilta ja antoi kyynelten valua.

Asaon valmistautuminen alkoi seuraavana aamuna jo ennen auringonnousua. Väen vanhin jäsen, sienitaudista läikikäs ja rypistynyt akka autettiin kolostaan keskelle hartaana kuuntelevan väen kehää. Hitaalla, tuskin korennon siipien värinää kuuluvammalla äänellä hän lauloi vanhan puheen sanoja, joita tuskin monikaan enää edes ymmärsi. Yhtä kaikki he huokailivat, vaikersivat oikeissa kohdissa ja rahistivat tädykkeen siemenkotia vahvojen leukojensa välissä kunnioituksen merkiksi. Asao tuotiin akan eteen. Hän kumarsi niin syvään, että oudot, kullanväriset silmät raapivat maata, mutta hän ei tuntunut välittävän. Umei odotti muiden joukossa ja toivoi toivomistaan, että Asao edes katsoisi hänen suuntaansa. Ettei puoliso olisi unohtanut onnellista, pitkää yhteiselämää, monien valoisien keväiden onnistuneita pesueita, talvien kyyhötystä kyljikkäin samassa kuopassa lammen pohjassa. Toivo oli turha ja Umei tiesi sen. Näin oli oltava, eikä kohtaloaan käynyt nurkuminen. Asaon valinta toi onnea ja menestystä koko väelle. Umei itsekin saisi osansa kunniasta: kalliita lahjoja ja kiitollisuudenosoituksia. Hänen ja Asaon nimiä kerrottaisiin sukupolvien listoissa iäti eteenpäin. Se ei vähentänyt tuskaa tipan vertaa.

Laulu jatkui nousevina ja laskevina, hitaina sävelkulkuina kaksi kokonaista päivää. Väkeä tuli ja meni, välillä joku kävi viilentämässä laulaja-akkaa ja Asaota lammen vedellä keskipäivän poltteessa tai nojasi lämpöä antaen heidän kylkeensä yön viileinä hetkinä. Umei ei kyennyt menemään puolisonsa tueksi, vaikka olisi pitänyt. Pelko oli vähä vähältä muuttunut vellovaksi suuttumukseksi ja myöhemmin kyteväksi raivoksi, mutta sitten hänen sydämensä oli vaiennut, ehkä turtuneena. Nyt hän odotti mykkänä, mitä tuleman piti, eikä suostunut osallistumaan Asaon pyhään puhdistautumiseen.

Tarpeeksi laulettuaan heimon vanhin käski tuoda siivet. Hänen eteensä laskettiin kiiltäviä kultakuoriaisten siipiä ja pronssinvihreitä, hohtavia turilaansiipiä, jotka oli huolellisesti irrotettu ja kiillotettu, kunnes aurinko heijastui niistä. Yhdessä Asaon kanssa he alkoivat murskata niitä jaloillaan, rusentaa, hiertää ja hangata, kunnes jäljellä oli vain tahmeaa, kullanvihreää pölyä, joka takertui ihoon kuin muta. Kun tahna oli valmista, kolme aikuista alkoi levittää sitä Asaon selkään ja kylkiin monimutkaisina, kiertyvinä kaarina ja nauhoina. Näytti siltä kuin Asaon oma, terve väri olisi palannut ja peittänyt ruman, kalpean nahan.

Umei katseli ilmeettömänä kehän reunalta. Tämä oli viimeinen askel. Asao varustettiin korealla panssarilla, joka kuvasi hänen tulevaa asemaansa. Häneltä oli jo laulettu nimi ja muistot, koteloitu syvälle mielen kerroksiin, jossa ne uinuisivat unohduksissa kuin maho siemen maan sisällä. Hän ei enää tarvitsisi vanhaa itseään, ei lampea, ei puolisoa eikä lapsia. Pian hän menisi yksin lammen rantaan odottamaan valtiatartaan. Umei tiesi seuraavansa häntä matkan päästä, vaikka se oli kielletty.

Nyt noita astuu metsäaukiolta lammen rannalle ja astelee sirosti sileän kiven juurelle. Hän on pitkä kuin nuori puu, pukeutunut kullalla kirjailtuun unikonväriseen mekkoon, joka kimmeltää auringossa niin, että Umein silmiä kirvelee ja hän joutuu sulkemaan ne hetkeksi. Kun hän avaa ne, noita on polvistunut kiven eteen ja Asao istuu hänen kämmenellään. Asaon silmät hehkuvat kullan sijasta jälleen nuorten lehtien vihreää, syvän, kirkasvetisen lammen vihreää, ja ne katsovat suoraan noidan silmiin. Hitaasti, hitaasti noita kohottaa Asaon kohti kasvojaan ja painaa verenväriset huulensa Umein puolison kasvoille. Kuuluu kahahdus, risahdus, viimeinen käheä, kurnuttava ääni kun Asaon kullanvihreä panssari repeää, nahkakin repeää, hänen raajansa venähtävät pituutta ja silmien loisto sammuu. Umein puoliso, lammen suurin rupikonna on iäksi poissa. Hänen tilallaan seisoo nuori ihmismies, joka tuijottaa häikäistyneenä noitaprinsessan silmiin, eikä edes huomaa pientä sammalenväristä sammakkoa, joka loikkaa alistuneena rentukanlehdeltä takaisin lammen syvään, suojaisaan syliin.

 

2. Marika Riikonen: Melkein viimeinen maailma 

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ankkaa. Kuusi. Jessi on varma, että niitä oli ennen seitsemän.
Jessi tuijottaa taulua kiinteästi ja heiluttelee jalkojaan. Hänen pitäisi laskea matikkaa, mutta se on niin tylsää, että hän on sysännyt kirjan pöytänsä toiseen laitaan. Kirjan paikalla on nyt puolilleensutattu piirustuslehtiö. Jessi luonnostelee siihen hirviöitä ja eläimiä, myös ankkoja, samanlaisia kuin typerässä vanhassa taulussa.
Maalaus on ollut hänen seinällään ehkä aina. Pienenä, äidin kanssa yhdessä katsellessa, se näytti hauskalta. Nyt taulu on Jessin mielestä aika lapsellinen: aurinkoinen laaksomaisema, kumpuilevia niittyjä, pieni kasvimaa oikeassa reunassa, lampi vasemmassa, laidoilla tummaa metsää. Keskellä on punainen mökki, joka on kuvattu suoraan edestä, vain yksi seinä näkyy. Seinään puhkaistut valkoinen ovi ja valkoiset ikkunaluukut ovat selällään. Pihassa kävelee punamekkoinen, tummahiuksinen nuori nainen, jonka lähettyvillä hyörii valkoisia ankkoja.
Seitsemän ankkaa. Neljä lähellä tyttöä, yksi mökin oven liepeillä, kaksi kasvimaan vieressä.
Nyt kasvimaan kulmalla kuopsuttaa vain yksi ankka. Omituista. Ehkä jännääkin, ellei asia paljastu joksikin ihan typeräksi tavalliseksi. Pikkuveli ei voi olla syyllinen, sillä tämä on kolmen eikä ole vielä tarpeeksi pitkä ylettymään tauluun. Eikä tarpeeksi fiksu.
Jessi vääntäytyy pois pöytänsä takaa ja kävelee katsomaan taulua läheltä. Hän haistaa sitä ja hipaisee sormella. Maali on kuivaa. Kukaan ei ole maalannut ankkaa peittoon. Jos äiti tai joku on vaihtanut taulun häneltä kysymättä, hän saa kyllä hepulin. Kuva on hänen, ja niin kauan kuin se riippuu hänen seinällään, sen pitää olla sellainen kuin se oli.
Kunhan äiti tulee kotiin, Jessi ottaa asian puheeksi.

Taulu on sama vanha, ja äiti löytää siitä seitsemännen ankan. Se onkin mökin toisella seinustalla, vain pyrstö näkyy. Äiti hymyilee, kun Jessi selittää ankan olleen ennen toisaalla. ”Tämä oli ennen minun, ja elävä silloinkin”, äiti sanoo muka vakavasti, mutta Jessi näkee, että äidin suupieltä nykii nauru.
Jessi päättelee, ettei äiti usko häntä.
Aamulla Jessin katse etsiytyy tauluun. Ankat ja tyttö ovat viimeaikaisilla paikoillaan. Kaikki näyttää rauhalliselta ja tavalliselta. Avarat niityt, metsät, mökki, jonka valkoinen ovi on kiinni.
Jessi tajuaa asian vasta iltapäivällä, kun hän taas istuu pulpettinsa ääressä ja plaraa tylsää äidinkielenkirjaa. Hän nykäisee katseensa kirjasta tauluun – ja ehtii nähdä, miten yksi ankoista laskee päänsä ruohoon. Mökin ovi on toden totta kiinni, mutta se ei ole enää tärkeää. Onko taulu aina tehnyt näin? Jessi ei ole kiinnittänyt huomiota. Se on ollut vain taulu. Nyt siitä on tullut salaperäinen taulu.
Kun Jessi menee taulun lähelle, kaikki siinä on liikkumatonta. Siveltimenvedot erottuvat, ja maalissa risteilee paikoin pieniä halkeamia.
Äkkiä taulu ärsyttää Jessiä tavattomasti. Hänellä ei näytä olevan mitään sanomista taulun sisäiseen elämään. Hän haluaa joko estää taulua muuttumasta tai pakottaa sen muuttumaan, aivan sama, kunhan hän saa päättää.
Hän kiepsahtaa ympäri, etsii pöydältä harmaan tussin ja palaa taulun luo. Hän puntaroi hetken ja piirtää sitten pienen häkin kasvimaanlaitaan yksin jääneen ankan ympärille. Hän varmistaa, että kalterit ympäröivät linnun. Käsi tärisee hieman, kun sitä on pideltävä korkealla ja oudossa asennossa pitkään, mutta hän tahtoo tehdä huolellista työtä. Kieli kiertää alahuulta pitkin suupielestä toiseen.
Noin! Jessi hymyilee taululle. Olo on hieman syyllinen, mutta samalla kaikkivoipa.

Illalla Jessi tarkastelee taas taulua. Ensikatsomalla kaikki on paikoillaan. Eipäs – häkitetty ankka puuttuu. Häkki on paiskattu kumoon kasvimaan taakse. Se vähä, mitä häkistä on näkyvissä, näyttää nyt maalatulta, kuin se olisi ollut kuvassa aina, poisviskattuna, tyhjänä, hylättynä.
Taulun tyttö näyttää kääntyneen hieman. Katse osoittaa nyt metsänreunan sijasta Jessin huoneeseen. Siitä paistaa hämmästys. Jessin lävistää kuuma pelon nuoli. Sitten se menee menojaan, ja tilalle leimahtaa suuttumus. Kuka tätä paikkaa hallitsee, Jessi vai joku maalattu tyttö?
Kaksi väriliitua tekee mukavaa jälkeä. Rikkoutunut lasipullo piirtyy kuin itsestään tytön jalkojen juureen, aivan varpaiden tuntumaan.

Jessi herää nykyään pirteänä ja aikaisin. Aamuisin pääsee aina näkemään, miten punapukuinen tyttö on selvinnyt Jessin illalla asettamista tehtävistä. Tauluja ei saisi sotkea, mutta tottelematon kuva aivan pakottaa rakentamaan ansoja ja keksimään kiusaa. Maalaus on kuin tietokonepeli, jonka Jessi tahtoo voittaa.
Taulun hahmot ovat toistaiseksi ratkaisseet kaikki Jessin konnankoukut. Mitään ei enää tapahdu Jessin ollessa huoneessa, mutta yön aikana tumma tyttö oli kerännyt pois lasinsirpaleet. Mahdollisia haavoja Jessi ei nähnyt. Sitten hän piirsi mökin oveen ruman kuvan. Myöhemmin ovi hohti tuoreessa maalissa, kirkkaankeltaisena. Jessi taiteili kasvimaan täyteen käärmeitä ja matoja. Punapukuinen tyttö vastasi hävittämällä koko kasvimaan.
Nyt ankat laiduntavat ulkona, suurin osa tytön lähellä ja yksi vasemmassa laidassa, lähellä metsänreunaa. Tyttö on vaihtanut pois punaisen mekkonsa, jonka Jessi viimeksi koristeli roskilla ja ötököillä. Siinä sai käyttää kaikkia tussipaketin värejä.
Mustapukuinen tyttö seisoo kasvot kohti Jessiä. Hän näyttää anovalta. Jessi irvistää hänelle. Hän kohottaa väriliidun ja piirtää taulun vasemman reunan metsikköön irvistävän sudenpään.
Iltapäivällä taulun maisema on tyhjä. Ikkunaluukut ja ovi ovat kiinni. Maassa metsän vierellä on veripilkkuja, linnunjalat ja höyheniä.

Taulun pysyminen tyhjänä päiväkausia on turhauttavaa. Jessi tökkii tussinterällä ovea ja ikkunaluukkuja. Niihin jää rumia pilkkuja, joita kukaan ei vaivaudu puhdistamaan. Viikon mökkiä vastakaiutta hakattuaan ja maisemaa roskilla koristeltuaan Jessi piirtää oven yli ruskeat laudat. Silmiin kihoavat pettymyksen kyyneleet. Hän lisää laudat ristiin myös ikkunaluukkujen päälle ja suttaa niitä tummiksi ja paksuiksi niin väkivaltaisesti, että äänet houkuttelevat äidin paikalle.
Kun äiti näkee sutatun taulun, hän katsoo Jessiä järkyttyneenä, vihaisemmin kuin koskaan. Taulu lähtee äidin mukana jonnekin eikä palaa.

*
Tummahiuksinen tyttö istuu jakkaralla keskellä huonetta ja odottaa ulkomaailman yötä. Mökissä on hämärää päivälläkin nyt, kun kolmen seinän aukot on tukittu. Kahdet on naulattu kiinni, yhdet ummistettu liimalla. Katku leijuu vieläkin mökissä kuumina päivinä.
Ei olisi pitänyt ottaa riskiä, mutta mistä hän olisi voinut tietää, ettei pikkutyttö ollut äitinsä kaltainen?
Ankat, kuusi, taapertelevat hänen ympärillään ja pitävät naksuttavaa ääntä. Ne tahtovat ulos. Onneksi talon jokaiseen seinään on puhkaistu myös ovi. Ennen niistä pääsi neljään eri maailmaan, neljään eri tauluun, enää vain yhteen.
Tyttö aikoo päästää ankat ulos vasta pimeällä, vaikka täällä huolta ei pitäisi olla. Surettaa vain, että maisemat ovat kerta kerralta köyhtyneet. Ensimmäisestä ovesta pääsi kartanon kukkeaan puutarhaan. Viimeinen antaa pikkuiseen, kuivakkaan pihaan, jossa on matalia pensaita ja koukkuisia puita. Tonttia reunustaa puuaita, jonka maali hilseilee. Mökki on pikkuinen, ruskea tölli.
Se ei haittaa. Tämä on paratiisi: taulu riippuu asunnossa, jossa asuu likinäköinen vanha mies. Tämän lapsenlapset käyvät kylässä harvoin.

 

3. Anssi Vartiainen: Omaksi kuvakseen 

Halogeenivalo värisi loppuun palamaisillaan Ressun astuessa kylpyhuoneen haaleanruskeaan hämäryyteen. Valo oli kätketty kellertävän kuvun taakse, ja hämyisät varjot lipuivat kaakeleiden varjoissa. Tasoille ja ammeen reunoille oli aseteltu kynttilöitä siltä varalta, että valot räpsähtäisivät kiinni, sähkökatkoja sattui. Ressu kurotti hammasharjansa pöydältä ja kääntyi peilin puoleen, sen vasempaan reunaan, missä ei ollut halkeamia.
       Peilikuva katseli takaisin, kun hän tarkisti sänkensä ja sieltä täältä tulehtuneet hiertymät. Peilikuva näperteli hetken hammastahnan korkin kanssa, ja puristi siitä pienen nokareen harjanvarteen. Sen jälkeen Ressu tönäisi harjan suuhunsa ja alkoi pumpata. Peilikuva ei seurannut esimerkkiä. Se laski harjan huolellisesti pois käsistään ja risti kätensä. Ressu katseli sitä hetken aikaa ja kallisti sitten ihmeissään päätään.
       ”Kukas sinä olet?” hän kysäisi.
       ”Minä olen Jumala, Ressu”, peilikuva vastasi ja samassa valot syttyivät palamaan puhtaan valkoisina hänen ympärillään. Kylpyhuoneessa ei käynyt samoin. Eikä Ressusta ainakaan tuntunut siltä, että hänen silmäpussinsa olisivat yllättäen kadonneet, kuten näytti tapahtuneen hänen peilikuvalleen.
       Kului tovi jos toinenkin, eikä kumpikaan virkkanut sanaakaan. Peilikuva vain seisoi tyynen rauhallisena ja katseli pieniä muutoksia, joita Ressun kasvoilla liikehti. Ensin pieni epäilevä silmien rypistys, joka punersi verisuonia hänen poskillaan, sitten huuli värähti ihan pikkuisen, sitten taas rypistys ja päänpudistus pään selvittämiseksi. Vielä uusi vilkaisu ja vasta sitten hammastahnaa alkoi valua paidan rinnuksille leuan tipahtaessa. Samassa lamppu poksahti aivan hiljaa, ja Ressu jäi seisomaan pelkkien kynttilöiden valaisemaan pimeyteen. Peilistä tulvi valoa hänen kasvoilleen ja rintakehälleen, ja hänen ryppynsä hautautuivat syviin varjoihin.
       ”Ja Hän teki ihmisen omaksi kuvakseen, niinkö?” Ressu yritti vitsailla, jos tuo vaikka ottaisi ja katoaisi.
       Peilikuva kohautti olkiaan ja hymyili. ”Vähän sinnepäin.”
       Ressu otti askeleen taaksepäin. Ei näitä pitäisi tulla vielä tähän aikaan illasta, tai siis aamusta, kun sitä nyt tuli nukuttuakin. Ei kai hän ollut ottanut jotain pahemman kerran pilaantunutta.
       ”Et oikeastaan, ne ranskanperunat olivat hitusen yli-ikäisiä, mutta eivät pahasti.”
       ”No sepä hienoa”, Ressu sanoi. ”Tai siis oikeastaan ei, sillä… Tai siis, noh, tiedäthän.”
       ”Luonnollisesti.”
       ”Niin, tuota. Saisikos sitä pestä hampaansa loppuun, jos sitten jutellaan.”
       Peilikuva viittasi suosiollisesti ja vetäytyi hieman kauemmas, kadoten valon sekaan. Ressu astui arasti takaisin, ja samassa valotkin räpsähtivät päälle samaan aikaan kun ne sammuivat peilin sisällä. Ressu räpytteli muutaman kerran sokaistuneena, ja niiden aikana peilikuva ehti hiipiä takaisin peiliin räpyttelemään vastaan. Se vilkaisi hänen mukanaan muutaman kerran hölmistyneenä ympärilleen, säpsähti kuollakseen hengiltä naapurin kovaäänisen kollin lemmenhuutoa, ja yritti sitten jopa vilkaista hänen mukanaan peilin taakse, jonne ei kuitenkaan ollut asennettu mitään sen omituisempaa pölyisten lääkepullojen lisäksi.
       Altaan reunalla lepäsi kuitenkin upouusi hammasharja, johon Jumala oli sen laskenut käsistään. Hän käänteli sitä hetken sanattomana käsissään. Äkkiä hän napsautti sen poikki ja paiskasi roskakoriin. Sitten hän kääntyi ammeen puoleen ja alkoi nostella tavaroita pois sen sisältä. Hän tarvitsi kylvyn, kuuman sellaisen, piru vieköön.
       ”Lucifer saa muuten päänsärkyä tuollaisesta”, Jumala sanoi ammeen reunalta. Huone kylpi taas herkässä valkoisen sävyssä, joka tuntui säteilevän ihan nurkan takaa, toisesta huoneesta.
       Ressu olisi säikähtänyt ja luultavasti kolkannut itsensä johonkin, mutta hän ei kyennyt liikkumaan. Hän toljotti siistiin pukuun ja nahkakenkiin pukeutunutta itseään avuttomana minuutin jos toisenkin, kunnes hänet yhtäkkiä päästettiin putoamaan polvilleen. Jumala ojensi kätensä ja käänsi hanan täysille. Kuuma höyry syöksähti ilmaan. Muu huone näytti sulavan aivan pikkuruisen pois heidän ulottuviltaan. Matto hänen polviensa alla tosin säilyi, ja kaakelilattia sen reiässä. Ressu laski sormensa sille sävähtäen viileydestä.
       ”Riittää säikyttely”, hän mutisi. ”Kerro nyt!”
       ”Haluatko uuden tilaisuuden, Ressu? Paluun vuosien taakse, siihen hetkeen kun ensimmäisen kerran kuuntelit yhtiökumppaneidesi laittomia suunnitelmia. Paluun aikaan, kun voisit vielä olla ojentamatta sitä setelinippua eteenpäin.”
       Ressu kohotti päätään ja katsoi kolmikymppistä ja komeaa itseään, joka istui kuolemanvakavana ammeen reunalla hänen edessään.
”Eikö näissä yleensä ole jokin juju?” hän kysyi.
       ”Luonnollisesti.”
       ”Mikä se on tässä? Sieluni?”
       Jumala mutristi suutaan, ja naputteli alaleukaansa sormellaan. Ressu muisti, kuinka tuo ele oli saanut naiset villeiksi aikoinaan, kun iskelmät olivat vielä kova sana, ja Elvis oli ollut pelkkä pojannaskali jossain Amerikan takamailla.
       ”Noh?” hän tivasi.
       ”Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi”, ilmestys mutisi ja näytti kovin mietteliäältä.
       Ressu sävähti ja oli hiljaa. Hyytävä kylmyyden tunne oli juuri syöksynyt hänen lävitseen, ja huimaava kirkkaus oli hetkeksi sammuttanut hänen tajuntansa. Tämä oli todellista, sen verran hän tajusi.
       Kun amme viimein täyttyi, Jumala väänsi hanan kiinni ja astui syrjään. ”Käyhän istumaan siitä lattialta”, hän kehotti.
       Ressu nousi seisomaan, ja alkoi hetken emmittyään napittaa paitaansa auki. Jumala käänsi hienotuntuisesti selkänsä hänelle, ja alkoi naputella lattiaa kengänkärjellään, itsekseen jotain vanhaa viisua vihellellen. Siitä huolimatta silmät seurasivat häntä lipuen pitkin hänen näivettynyttä vartaloaan, kunnes hän lopulta nosti itsensä ammeen reunan ylitse höyryävään veteen. Se poltti häntä tuskallisesti, mutta hän ei kehdannut jäädä totuttelemaan, vaan istuutui kokonaan kivusta henkeään haukkoen. Vesi kohosi aivan ammeen reunalle, mutta pisaraakaan ei valunut yli. Vettä oli juuri parahultaisesti, ja hetken kuluttua Ressu huomasi lämpötilankin juuri sopivan kuumaksi sulattamaan reumatismia nivelistään.
       Jumala oli sillä välin nostanut jostain esiin hänen vanhan jakkaransa, jonka hän muisteli jättäneensä entiseen kämppäänsä muutettuaan melkoisella kiireellä tähän pienempään. Nyt tuo hänen näköispainoksensa istuskeli sillä näennäisen huolettomasti, kyynärpäät polviin tuettuna, leuka ristityillä käsillä leväten.
       ”Täydellistä”, Ressu mutisi valuttaessaan saippuaa veden sekaan. Pullonpohja riitti juuri sopivasti.
       ”Totisesti”, Jumala sanoi ja kallisti sitten päätään. ”Mitä sanoisit, jos ottaisin sinulta jotain vastineeksi - ihan vain jotain sellaista, jota ilmankin pärjää?”
       ”Ja pääsen takaisin siihen tiettyyn hetkeen?”
       ”Luonnollisesti.”
       Ressu sulki raukeasti silmänsä ja valuvansa alas kohti ammeen pohjaa. ”Toki, siitä vain. Ota, mitä haluat.”
       Jumala hymähti ja nousi seisomaan astuen lähemmäs. Hän ojensi kätensä, ja sulki Ressun silmät painaen tämän pään veden alle.
”Näkyillään, kaveri.”

”Ei, ei tule kuuloonkaan!” Ressu karjaisi ja paiskasi kumppaniensa ojentamat paperit heidän naamalleen. ”Ja nyt ulos, senkin koirat, ennen kuin annan teille jokaiselle potkut yksitellen!”
       Anderson korjasi paperit kouraansa ja hymyili ylenkatseellisesti. ”Ei sitten, mutta usko pois, tästä olisi voinut tulla jotain, sinusta ja meistä nimittäin. Jotain suurta.”
       Ressu hymyili lähinnä itselleen ja risti kätensä lepuuttaakseen leukaansa sen varassa. ”Enpä usko. Ja nyt, ulos!”
       Miehet lähtivät, ja hän kuuli näiden manailevan hänen peräänsä. ”Mokoma rampa, ei ymmärrä omaa etuaan. Pirun pelkuri!”
       Ressu hymähti itsekseen ja laski kätensä pyörätuolinsa pyörille. Aika lopetella siltä päivältä, ja painua kotiin. Lissu oli vihjaillut jotain jalkahieronnasta ruuan jälkeen. Tai noh, tarkemmin sanottuna polvihieronnasta, mutta yksi lysti.
       ”Kiitos”, hän mutisi rullatessaan ulos toimistostaan.
       ”Kuuluu toimenkuvaan, toisinaan.”
Log in to comment
Keskustele aiheesta foorumilla (0 vastausta).