Kalevala on Suomen kansalliseepos. Se perustuu Elias Lönnrotin (1802–1884) vuodesta 1828 alkaen kokoamiin kansanrunoihin. Nämä runot ovat kalevalaista runoutta, eli ne on tehty kalevalaiseen runomittaan, joka on luultavasti syntynyt jo ennen ajanlaskun alkua. Suomenkielinen kirjallisuus syntyi tosiasiallisesti vasta Kalevalan ilmestymisen seurauksena. Kalevala antoi Suomen kansalle käsityksen itsestään, samastumisen kohteen. Kalevalaa pidetään yleisesti Homeroksen eeposten rinnalla yhtenä maailmankirjallisuuden suurista eepoksista.

Vanha kansanrunous, johon Kalevala perustuu, sisältää eri-ikäisiä kerrostumia. Vanhinta ainesta edustavat runot, jotka kertovat alkuajan luomisteoista, maailman ja yhteisön synnystä. Kertovien runojen päähenkilönä on usein mahtava laulaja, tietäjä, heimon henkinen johtaja, joka tekee tiedonhakumatkoja vainajien maailmaan. Laulujen sankarit myös seikkailevat kosinta-, ryöstö- ja pakomatkoilla.

Kalevalan sisältämät runot eivät ole suoraan runonlaulajien laulamassa muodossa, vaan niitä on muokattu ja yhtenäistetty. Osan Lönnrot on runoillut itsekin muodostamaan yhtenäisiä juonia. Kullervo-runon alkuperä on Inkerissä, josta sen keräsi ja toimitti Lönnrotille Daniel Europaeus.

Kalevalaisten runojen synnystä on kaksi tutkimussuuntaa. Toinen niistä korostaa runojen länsisuomalaisuutta ja toinen karjalaisuutta. Nykyisin on vallalla käsitys, että Karjalassa oli sekä läntistä että itäistä runoperinnettä.

Monien Kalevalan runojen aiheiden arvellaan muodostuneen Lounais-Suomessa, mistä ne olisivat levinneet itään ja pohjoiseen. Kalevalamitan käyttö alkoi hitaasti kadota Länsi-Suomessa ja myöhemmin muualla luterilaisen kirkon nousun jälkeen, kun kirkko kielsi lauluperinteen ja toisaalta kun eurooppalainen painoihin ja riimeihin perustuva runon muotokieli levisi maahan. Vienan Karjalassa perinne säilyi nykypäiviin saakka.

Elias Lönnrot ja kansanrunot

Elias Lönnrot oli sanakirjan tekijänä, uudissanojen luojana ja kirjoittajana Suomen kirjakielen toinen isä. Suomen kirjakieli oli ennen Lönnrotia lähes samalla tasolla kuin Mikael Agricolan luotua sen lähes 300 vuotta aiemmin. Lönnrot poimi omakielisiä vastineita oppisanoille sananlaskuista, murreilmaisuista tai omista kehitelmistään. Lönnrotin jäljet näkyvät lakikielessä, kasviopin sanastossa, kieliopissa ja matematiikan sanastossa. Lönnrotin kehittelemiä sanoja ovat muun muassa kansallisuus, kirjallisuus, kuume, laskimo, valtimo, esitys, itsenäinen, mietelmä, monikko ja yksikkö, sivistys, sopimus, tasavalta ja äänioikeus.

Ennen nykyisin Kalevalana tunnettua teosta, joka ilmestyi vuonna 1849, Lönnrot julkaisi useita esitöitä, jotka pohjustivat laajamittaista eeposta. Tällaisia olivat esimerkiksi Kalevala taikka Vanhoja Karjalan Runoja (niin sanottu Vanha Kalevala vuodelta 1835) sekä Kanteletar (1840).

Lönnrot päiväsi Vanhan Kalevalan esipuheen 28.1.1835. Päivä on nykyisin Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä. Uusi, 50 runoa sisältävä Kalevala valmistui vuonna 1849.

Lönnrot yhdisteli eri runonlaulajilta saamiaan aineksia ja lisäillen väliin itse sepittämiään säkeitä. Hän rakensi kokonaan uusia runoja eri aineksista, vaihtoi henkilöihin ja tapahtumiin liittyviä piirteitä. Lönnrot oli runomittojen taitaja ja tuntija, joka harjoitti kykyään kävellessään tai iltaisin ennen nukkumaanmenoa kokeili muistiaan käännöstöillä.

Eepos rakentui kahden kansan, Kalevalan ja Pohjolan, vastakkainasettelun varaan, joka luo tarinaan jännitteet ja johtoajatuksen. Lönnrot keskitti muutamaan pääsankariin sellaisia runoaiheita, jotka alkuperäisessä runoudessa esiintyivät eri sankarien yhteydessä. Hän loi myös kokonaan uusia henkilöitä, kuten Ainon (”aino tyttö”, talon ainoa tytär). Kertovien runojen lomaan hän sijoitti metsästäjän lauluja, häärunoja, runollisia lauluja ja loitsuja ja paisutti kertosäkeiden määrän moninkertaiseksi.

Moniin muihin maailman eepoksiin verrattuna Kalevala on varsin vähän kertova. Sen sijaan sille on ominaista maalauksellisuus ja runsas yksityiskohtien määrä. Kalevalaa on usein luonnehdittu ennen kaikkea runolliseksi eepokseksi.

Lönnrot kertoi avoimesti Kalevalansa esipuheessa tekemästään toimitustyöstä, mutta teosta pidettiin uudelleen löydettynä, hajanaisista sirpaleista pelastettuna muinaiseepoksena, joka nostatti suuren kansallisen innostuksen.

Kalevalan käsikirjoitus on tehty Kainuussa ja Helsingissä. Ensimmäisen Kalevalan käsikirjoituksen Lönnrot allekirjoitti Kajaanissa.

Kantelettaren Lönnrot loi muinaisaikaisen Kalevalan uudemmaksi sisareksi, tunnelma- ja tapahtumarunouden kokoelmaksi. Sen runouden maantieteellinen pohja on Kalevalaa laajempi.

Kalevalan maa

Kalevala on eepoksessa esiintyvien sankarien kotipaikan tai kotimaan nimi. Kalevalan toisintonimenä esiintyy Väinölä. Alkuperäisessä kansanrunoudessa Kalevala mainitaan vain satunnaisesti. Nämä säkeet on tallennettu vuonna 1837 Kellovaarassa:

Tuoll' on neitoset kisassa,
Kaunokaiset karkelossa.
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.

Lönnrot ei käyttänyt nimeä Kalevala sattumalta. Kaleva on runoissa esiintyvä taruhahmo, ja varsinkin Kalevanpojat olivat tunnettuja tarinoiden muinaisia jättiläisiä.

Monet Kalevalan tapahtumat liittyvät Kalevalan maan ja kylmän Pohjolan kanssakäymiseen. Näiden välillä käydään taisteluja, mutta myös juhlitaan yhdessä häitä.

Pohjola ei ainakaan alkujaan perustu todelliseen paikkaan. Vastaavasti kuin äärimmäisessä etelässä taivaankannen reunalla sanottiin olevan lämpimän Lintukodon, oli äärimmäisessä pohjoisessa, maailmanpylvään juurella kylmä Pohjola. Pohjolaa käytettiin selittämään tautien, vihollisten, pimeyden, kylmän ja pahan alkuperää.

Matti Pöllä ja Matti Kuusi ovat esittäneet, että suuri osa kalevalaisesta runoudesta olisi tullut Karjalaan Pohjanmaalta ja Savosta tulleiden siirtolaisten mukana. Pöllä on myös esittänyt, että näiden siirtolaisten joukossa saattoi olla myös nuijasodan jälkiselvittelyitä pakenevia tai noituudesta syytettyjä tietäjäsukuja. Pöllän mukaan Vienan alueella talletetun runouden juuret löytyvät Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla esiintyneestä perinteestä, mutta siinä on myös Karjalasta ja Savosta saatuja vaikutteita.

Kalevalan henkilöt

Kalevalan päähenkilö on tietäjäsankari Väinämöinen, jolla on taianomaiset laulun ja soiton lahjat. Hänen kerrotaan olleen osallisena jo maailman luomisessa. Hän soittaa kanteletta, joista tärkein on tehty hauen leukaluusta. Väinämöisen vaimonetsintä on yksi keskeisistä teemoista. Hän ei kuitenkaan koskaan löydä vaimoa – muun muassa yksi neidoista, Joukahaisen sisko Aino, hukuttautuu mieluummin kuin nai Väinämöisen. Väinämöinen osallistuu Sammon ryöstöön Pohjolasta.

Seppo Ilmarinen on sankarillinen seppä. Hän rakensi muun muassa taivaankannen ja Sammon. Myös hän osallistuu Sammon ryöstöön.

Louhi, Pohjan akka tai Pohjolan emäntä, on samanistinen Kalevalan viholliskansan Pohjolan valtiatar. Yhdessä vaiheessa hän siirtää auringon ja kuun paikoiltaan ja varastaa tulen Kalevalan väeltä. Hän lupaa tyttärensä Ilmariselle palkkana Sammon rakentamisesta.

Joukahainen on Väinämöisen nuori haastaja, joka lupaa sisarensa Ainon Väinämöiselle hävittyään laulukilpailun. Joukahainen yrittää kostaa Väinämöiselle surmaamalla tämän. Hänen yrityksensä epäonnistuu, mutta johtaa siihen, että Väinämöinen lupaa rakentaa Sammon Louhelle vastapalveluksena siitä, että tämä pelasti hänet.

Kullervo on kostonhaluinen ja itsetuhoinen hahmo, joka on syntynyt orjaksi ja myyty Ilmariselle. Ilmarisen vaimo lähettää hänet paimentamaan karjaa, mutta samalla emäntä leipoo Kullervon leivän sisälle kiven, johon Kullervo rikkoo hänen veitsensä, joka on hänen ainut muisto isästään. Kullervo suuttuu ja lähettää Ilmarisen kotiin karjan sijasta susia ja karhuja jotka tappavat Ilmarisen vaimon. Kullervo tekee kostoretken Untamolaan, jossa hän tappaa Untamon väen. Paluumatkalla Kullervo viettelee erehdyksessä sisarensa. Kun sisaruussuhde paljastuu liian myöhään, Kullervon sisar hukuttautuu koskeen. Kullervo palaa kotiin, josta hän löytää kotiväkensä kuolleena. Kullervo tappaa itsensä miekalla.

Lemminkäinen on komea mutta häikäilemätön sankari. Hänen äitinsä joutuu hakemaan hänen ruumiinsa Tuonelan virralta ja palauttamaan hänet henkiin. Lemminkäinen tappaa Pohjolan isännän laulujen ja miekkojen taistelun päätteeksi. Myös Lemminkäinen on mukana ryöstämässä Sampoa.

Sivuhenkilöitä ovat:

* Ahti, meren haltijoiden kuningas
* Aino, neito, Joukahaisen sisar
* Akka lattialla, sivuhenkilö
* Annikki, Seppo Ilmarisen sisko
* Antero Vipunen, haudattu jättiläinen, joka on viisain kaikista; jopa Väinämöistä viisaampi
* Iku-Turso, merihirviö
* Kalervo, Kullervon isä
* Kyllikki, Lemminkäisen nainen
* Ilmatar, Väinämöisen äiti
* Kokko eli vaakalintu, puhuva jättiläiskotka
* Lemminkäisen äiti, herätti Lemminkäisen eloon
* Marjatta, synnyttää Karjalan kuninkaan, tultuaan neitseellisesti raskaaksi syötyään puolukan
* Pieni mies, kaataa suuren tammen
* Pohjolan isäntä, Lemminkäinen haastaa hänet kaksintaisteluun Pohjolan häissä ja häviää
* Pohjolan tyttäret, maankuuluja kaunottaria
* Sampsa Pellervoinen, maiden kylväjä, toukojen tihittäjä
* Tapio, metsän väen kuningas
* Tiera (Tuira), Lemminkäisen sotakumppani, taitava keihään käyttäjä
* Tuuri ja Tuurin vaimo. Heidän taloonsa putoaa tulikipuna.
* Tuonen verinen poika. Löytää Lemminkäisen Tuonelan virrasta ja pilkkoo hänet paloiksi ja heittää takaisin virtaan.
* Tuonen tytti
* Ukko, ylijumala
* Untamo, Kalervon vihollinen
* Vellamo, veen emonen
* Vellamon neito, Aino kuolemansa jälkeen

Kalevalamitta

Kalevalamitta on itämerensuomalaisten kielten parissa lauluissa käytetty runomitta. Sitä käytettiin kaikentyyppisessä runoudessa: syntytaruissa ja kertovissa sankarirunoissa, tunnelmarunoudessa, häälauluissa ja loitsuissa, sananlaskuissa sekä ylistys- ja pilkkarunoissa. Nimitys kalevalamitta on uudenaikainen ja perustuu Lönnrotin Kalevala-teoksen nimeen.

On arveltu, että Suomenlahden tuntumassa asuneiden kantasuomalaisten kulttuurissa tapahtui suuri murros noin 2500-3000 sitten. Sen tuloksena syntyi omaperäinen laulumuoto, jolle oli ominaista säkeen alkusoinnullisuus ja kerto sekä säkeistöttömyys. Säkeet noudattelivat erityistä neli-iskuista runomittaa, jota on ruvettu kutsumaan kalevalamitaksi. Runolaulun musiikilliset säkeet olivat useimmiten rytmiltään neli- tai viisi-iskuisia, ja sävelmät liikkuivat viisisävelikön alalla.

Kalevalamittaa on tutkittu Henrik Gabriel Porthanin ajoista lähtien. Sen säännöt muotoili laajojen aineistojen pohjalta melko kattavasti Elias Lönnrot ja myöhemmin työtä jatkoi muun muassa Matti Kuusi.

Nykyään kalevalamitta tunnetaan ennen muuta Kalevalan runomittana, mistä se on saanut nimensäkin. Sitä voidaan kutsua myös suomalaiseksi mitaksi.

Suomessa toimii kaksi kalevalaiseen runomittaan erikoistunutta yhdistystä, Kalevalaisen runokielen seura ja Vienan Karjalan ystävät. Ensin mainittu yhdistys kannattaa perinteistä kalevalamittaa. Jälkimmäinen hyväksyy vapaamman kalevalamitan ja kannustaa sen mukaan helppoon kalevalamitan omaksumiseen ja käyttöön.

Vienan Karjalan ystävien mukaan kalevalaista runomittaa voidaan tehdä näin:

* Kahdeksan tavua joka säkeeseen
* Käytä alkusointua
* Käytä kertoa, kun se tuntuu sopivalta

Kantele

Lönnrot kohotti Väinämöisen kanteleen eepoksen keskeiseksi tunnuskuvaksi. Hän sijoitti 40. runoon hauenluisen ja 44. runoon koivuisen kanteleen valmistuksen ja sepitti 50. runoon Väinämöisen lähdön yhteyteen loppusäkeistön: jätti kantelon jälille... Kansanrunoissa kanteleen kertosanana ovat muun muassa soitto, ilo ja viisikielinen. Hengen ja taiteen voiman tunnuksena kanteleella on Suomessa keskeinen asema ja se on Suomen kansallissoitin.

Savupirttien kielisoitin on nykyisin myös kaulassa kannettava, nykyaikaisesti muotoiltu soitin. Kanteleen perinnettä vaalii ja kehittää Suomessa Kanteleliitto.

Kalevalan tulkinnat

Kalevalaa ja Karjalaa ihailleet kareliaanit perustivat vuonna 1919 Kalevalaseuran, jonka yhtenä tarkoituksena oli saada aikaan Kalevala-talo Kalevala-taiteen ja -tutkimuksen tyyssijaksi. Eliel Saarinen piirsi Kalevala-talon, mutta hanke ei koskaan edennyt pitemmälle. Saarisen toteutuneissa töissä, muun muassa Kansallismuseossa ja Helsingin rautatieasemassa, on nähtävissä kareliaanisuuden vaikutteita.

Kalevalan innoittamista taiteilijoista tunnetuimpia on Akseli Gallen-Kallela (1865–1931). Hänen vuosina 1890-luvulla syntyneet maalauksensa Kullervon kirous, Velisurmaaja, Aino-taru, Joukahaisen kosto, Lemminkäisen äiti, Sammon taonta, Sammon puolustus, Purren valitus ja Väinämöisen lähtö ovat kuuluisinta Kalevala-kuvastoa. Gallen-Kallela kumosi varhaisen romanttisen ja klassisen, akateemisen ja mytologisen Kalevala-kuvauksen realistisemmalla ja osittain symbolistisella tyylillään. Gallen-Kallelan Kalevala-taiteesta ilmenee myös tyylin muutos realismista voimakkaan vertauskuvalliseen maalaustapaan.

Gallen-Kallelan suunnittelema, WSOY:n julkaisema Koru-Kalevala (1922) on kansalliseepoksen kuuluisin laitos. Teoksen oli tarkoitus olla esityö ja kansanpainos myöhempää Suur-Kalevalaa, Kansallista kirjokirjaa varten. Suur-Kalevalan kuvitus jäi Gallen-Kallelalta kesken, mutta Koru-Kalevalalla on pysyvä arvo Suomen kirjataiteessa.

Koru-Kalevala oli Gallen-Kallelan mielestä myös tavallaan kalevalahenkisten käsitöiden koristeellinen mallikokoelma. Koru-Kalevalassa on vallitsevina kolme värisävyä: musta, punainen ja savupirtin harmaa, jotka saavat eri vivahteita. Alku- ja loppuvinjettien tyylittelyssä oli keskeistä muinaishenkinen, hieman kulmitteleva viivan käyttö, mihin Gallen-Kallela ilmeisesti etsi lähtökohtia myös kansanomaisista tekstiileistä.

Vahvaa koristeellista symbolismia ja jugend-tyyliä tavoitteli Kalevala-aiheisissa maalauksissaan Joseph Alanen (1885–1920).

1930-luvulla julkaistiin Matti Visannin kuvittamina sekä Kalevala että Kanteletar. Hänen symbolistinen tyylinsä sai innoitusta muun muassa Paul Gauguinin ja Marc Chagallin taiteesta, joihin hän tutustui Ranskan-matkoillaan. Visannin taiteen taustalla vaikutti kiinnostus henkisyyteen ja mystiikkaan. Hänen linotekniikalla toteuttamansa grafiikan tyyli oli omaperäinen, maalauksellinen, tyylittelevä ja vertauskuvallinen. Yksittäiset kuva-aiheet on esitetty keskenään samanarvoisina ja usein ilman syvyysvaikutelmaa. Visanti oli ensimmäinen, joka kuvitti Kalevalan kokonaisuutena.

Vuonna 1985 Kalevalan kuvitti Björn Landström. Hänen kuvituksensa on värikylläistä ja humoristista, jopa naivistista.

Erityisest Kalevalan Kullervo-jaksoa on pidetty lukuisista eri kansanrunojen aineksista punottuna Lönnrotin taiteellisena huippusaavutuksena, joka murhenäytelmänä on ollut usean taiteenalan innoittaja. J. R. R. Tolkienin kirjan Silmarillion Túrin Turambarin tarina perustuu pitkälti Kullervon tarinaan. Kalevalan päivänä vuonna 1992 sai ensi-iltansa säveltäjä Aulis Sallisen Kullervo-ooppera Los Angelesissa, Suomen ensi-ilta oli 1993.

Paavo Haavikko teki käsikirjoituksen televisiosarjaan Rauta-aika (1982), joka on saatavilla DVD:nä. Televisionäytelmä perustui löyhästi Kalevalaan. Rauta-ajan näki arviolta 100 miljoonaa eurooppalaista katsojaa. Kirjana julkaistu käsikirjoitus on jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta on joidenkin mielestä kielellisesti Haavikon vaikuttavimpia teoksia.

Lastenkirjailija Mauri Kunnas laati Koirien Kalevalan 1992. Kirjan kuvituksena on Kunnaksen versioita Akseli Gallen-Kallelan maalauksista.

Kai Nieminen kirjoitti teoksen Kalevala 1999 (1999) Kalevalan 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Teos on kirjoittajan mukaan yritys avata vanhahtavan kielen ja murteellisen ilmaisun lukkoja niin että nykylukija pääsee teokseen sisälle turvautumatta selityksiin.

Kristian Huitulan piirtämä sarjakuvasovitus Kalevala (2000) sisältää kaikki Kalevalan 50 runoa alkuperäisellä runomitalla. Suomeksi teos on ilmestynyt kaksiosaisena, ulkomaankielisenä myös komeana kovakantisena laitoksena.

Petri Hiltunen piirtää sanomalehtisarjakuvaa Väinämöinen.

Sampo oli alun perin luultavasti maailmanpylvään nimitys. Sammon runollinen arvoituksellisuus on tavoitettu varsinkin musiikissa. Einojuhani Rautavaaran Sammon ryöstössä (1982) Kalevalan tarinat on etäännytetty tarunomaiseksi leikiksi.

Kirjallisuutta


Kalevala WSOY, 2004. (Koru-Kalevala, 1. painos 1922).
Paavo Haavikko: Rauta-aika. Otava, 1982.
Mauri Kunnas: Koirien Kalevala. Otava, 1992.
Kristian Huitula: Kalevala ja Kalevala II. 2000.
Petri Hiltunen: Väinämöisen paluu. Jalava, 2001.
Kirsti Mäkinen: Suomen lasten Kalevala. Kuvittanut Pirkko-Liisa Surojegin. Otava, 2002.
Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi. Pilot-kustannus, 2006.
Pienois-Kalevala. WSOY, 2009.
Risto Pottonen: Kalevala suomeksi. Books on Demand, 2009.
Taiteilijoiden Kalevala. SKS ja Kalevalaseura, 2009.

Tietokirjallisuutta

Juha Pentikäinen: Kalevalan mytologia. Gaudeamus, 1987.
Pertti Anttonen & Matti Kuusi: Kalevala-lipas. SKS, 1999.
Janne Gallen-Kallela-Sirén: Minä palaan jalanjäljilleni: Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide. Otava, 2001.
Kalevala ja laulettu runo. SKS, 2004.
Ulla Piela ym.: Kalevalan kulttuurihistoria. SKS, 2008.
Raimo Jussila: Kalevalan sanakirja. Otava, 2009.
Kalevala kuvissa. Ateneumin taidemuseo, Valtion taidemuseo 2009.

Kalevalamitta

Aulis Rintala: Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Kalevalaisen Runokielen Seura, 1999.

Maailman eepoksia suomeksi

Gilgameš, Mesopotamia
Iilias ja Odysseia, Kreikka
Aeneis, Italia
Popol Vuh, mayat, Guatemala
Edda, Islanti, Norja
Beowulf, Englanti
Nibelungeinlaulu, Saksa, Itävalta
Rolandin laulu, Ranska
Kalevipoeg, Viro

Lähteet

Kalevala. Wikipedia.
Kalevalan kuvat. Wikipedia.
Akseli Gallen-Kallela . Kansallisbiografia.
Elias Lönnrot. Kansallisbiografia.
Lönnrot ja Kainuu. Juminkeko.
Kalevala. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Spectrum-tietokeskus. WSOY, 1976.

 

 

Log in to comment
Keskustele aiheesta foorumilla (0 vastausta).